Seikkailu kadonneessa kaupungissa

By Toivo Kauppinen

14-vuotias Jussi on läheinen isoisänsä kanssa. Jussi vie pyörätuolissa istuvan isoisän usein kävelylle ja pääsee samalla kuulemaan tämän ihmeellisiä tarinoita.Pian Jussin sydän on täynnä haaveita seikkailusta. Siispä kun Algot-setä pyytää hänet laivalleen laivapojaksi, Jussi lähtee innolla matkaan. Mukaan livahtaa myös Jussin ystävä Petteri.Ei aikaakaan, kun Turusta lähtenyt laiva saapuu tuntemattomaan satamaan. Satama on kaupungissa, jonka olisi pitänyt vajota mereen kauan sitten. Miten kaupunki on silti pystyssä? Jussilla, Petterillä ja Algot-sedällä on selvitettävää kerrakseen!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726581041

Book preview

www.egmont.com

I

Kaunis kevät oli jälleen niin pitkällä, että Jussi ja hänen vanha isoisänsä saattoivat viettää päiväkausia ulkosalla. Isoisä istuutui rullatuoliinsa, ja Jussi työnsi hänet vankanjyhkeän Turun linnan puistikkoon. Matka ei ollut pitkä, sillä he asuivat aivan linnan naapurissa, pienessä valkeassa talossa. Jussi olisi mielellään työntänyt isoisäänsä pitemmänkin matkan, sillä tuo vanha mies palkitsi hänen vaivansa ihmeellisillä tarinoilla. Niitä tuntui riittävän ehtymättömästi, ja kaikki ne liittyivät jollakin tavalla juuri tuohon vanhaan Turun linnaan, joka ikäänkuin totisin kulmin katseli siitä Aurajoen partaalta kaupunkiin päin. Mutta isoisähän olikin toiminut monta kymmentä vuotta linnan museonhoitajan apulaisena. Hän oli eläytynyt linnan historiaan, ja linnan henki oli syöpynyt hänen mieleensä, ja se juuri idätti hänen ajatuksissaan tarinan toisensa jälkeen.

Tavallisesti Jussi työnsi isoisänsä linnan pihalle Juhana herttuan kellarin eteen. Kellarissa on nykyään pikku kahvila, ja sen hoitajatar kestitsi heitä sangen usein jollakin herkkupalalla. Mutta tänään tuuli viileähkösti, ja linnan pihalla olisi tullut kylmä. Sen vuoksi Jussi ohjasi rullatuolin linnan puistossa olevan vanhan aitan seinustalle ja istuutui aitan portaille odottamaan uutta tarinaa.

Jussi istui hiljaa ja odotti kärsivällisesti. Hän oli 14-vuotias, reipasilmeinen miehenalku. Hänen silmänsä olivat siniharmaat, ja tavallisesti ne katselivat maailmaa tyytyväisen tyyninä. Hänen poskilleen oli aurinko tänäkin keväänä viskonut sata kesakkoa, ja siksi toverit nimittivät häntä Kesakko-Jussiksi. Mutta sepä ei ollutkaan mikään haukkumanimi, ei, se oli suorastaan kunnianimi. Isoisä oli nimittäin äskettäin kertonut, ja sen hän oli tehnyt ison poikajoukon kuullen, että Juhana herttuallakin oli ollut kesakoita. Sen jälkeen Jussista oli tuntunut, että kesakot merkitsevätkin erityistä armonosoitusta auringolta. Hänellä oli vaalea tukka, rohkeasti tuulta halkova pystynenä ja suora, komea ryhti. Niinpä ei ollutkaan mikään ihme, että Jussi, joka siis ryhdiltään ja kesakoiltaan muistutti herttuaa, olikin aina johtajana linnan lähistöllä asuvien poikain leikeissä.

Vuosisatoja vanha, salaperäinen linna hallitsi täydellisesti lähistöllä asuvien poikien mielikuvitusta. Ei se, että Aurajoella aivan linnan ohi kulki nykyaikaisia höyrylaivoja ja että katua pitkin mennä kolisteli keltaisia raitiovaunuja, häirinnyt heitä, sillä Kesakko-Jussin ystävällinen isoisä oli osannut saada linnan elämään heidän ajatuksissaan. Näin kevätpäivisin poikain oli tapana kurkistella linnan pihaan tai puistoon, ja milloin vain rullatuoli osui heidän silmiinsä, silloin he tuota pikaa ympäröivät isoisän. Hehän tiesivät, että jokin outo tarina oli jälleen tarjona.

Tänään saapui ensimmäisenä Taikuri-Petteri, poliisin poika. Hänen merkkiäänensä, kimakka psiuu-huudahdus, kajahti pensasaidan takaa, ja kohta kun Jussi oli siihen vastannut, ilmestyi Peten tumma naamataulu aidan rakoseen. Ruskeat silmät, joissa piili elohopean liikkuvaisuutta, suuntautuivat kysyvinä Jussiin, ja sitten hän luikahti kuin kärppä aidan läpi sekä istui samassa Jussin viereen sysäten tätä veljellisesti portaan toiselle laidalle.

Pete oli vilkas ja veitikkamainen poika. Kerrottiin, että hänen isoisänsä oli ollut kotoisin Italian maasta, posetiivinsoittaja, joka kierrellessään maasta maahan oli lopulta ihastunut niin suuresti Suomeen, ettei ollutkaan enää voinut täältä lähteä. Petessäkin oli selvästi taiteilijaverta. Hän osasi etevästi soitella huuliharppua ja kykeni tekemään aikamoisia taikatemppuja. Hän osasi jo kiskoa markkoja nenästään ja kirjavia nenäliinoja korvistaan. Ja hänellä oli suorastaan ilmiömäinen taito ilmestyä joka paikkaan, missä vain jotakin katsomisen ja kuulemisen arvoista oli tekeillä.

Mutta Jussiin Taikuri-Petteri suhtautui ihailevasti, kuten jo tuosta samalle portaalle tunkeutumisestakin saattaa havaita. He olivat erottamattomia toveruksia, mutta aina niin, että jos Jussi oli ritari, niin Pete oli aseenkantaja, ja jos Jussi oli merirosvopäällikkö, niin Pete oli hänen kajuutanvahtinansa. Tämä kaikki johtui siitä, että Jussi oli kerran pelottoman uljaasti asettunut Petterin rinnalle, kun tätä koulunpihalla oli haukuttu mustalaiseksi ja pakotettu ennustamaan kuralätäköstä, kenen kanssa hän menisi naimisiin. Pojat olivat kummastelleet, miksi Jussi oli alkanut puolustaa Petteriä. Tämä oli vastannut:

— Pete on reilu kaveri, ja minä puolustan jokaista reilua kaveria kiusoittelijoita vastaan.

— Vaikka mustalaistakin, niinkö? oli joku kysynyt.

— Niin, jos hän vain on osoittanut olevansa reilu kaveri, Jussi oli vastannut hetkeäkään miettimättä ja saanut toiset häpeämään.

Nyt isoisä käännähti tuolissaan ja katsahti hyväntahtoisesti poikiin.

— Niin niin, kyllä minä teille kohta taas jotakin tarinoin, mutta odotetaanpa kuulijakunnan kasvamista. Juttelisinkohan tänään Juhana herttuan iloisesta huvimestarista, narrista, jonka Katariina herttuatar toi tullessaan Puolasta ja joka teki Turun asukkaille monta hurjaa kepposta.

Petterin silmät alkoivat heti hehkua innostuksesta ja hän huudahti:

— Siitä minä haluaisinkin kuulla. Se mies osasi varmasti taikatemppujakin.

Isoisä nauroi ja sanoi:

— Hänenhän täytyi osata. Katsokaas, tuollaisen narrin virka, niin halveksittu kuin se ehkä meidän mielestämme onkin, oli tavattoman vaikea. Hänen tehtävänään oli saada herttua hyvälle tuulelle aina kun tämä niin tahtoi. Ei siinä kysytty narrin mielialaa … hänen oli kujeiltava, kerrottava toinen toistaan hupaisempia juttuja, laulettava ja tehtävä temppuja. Hänen hiipassaan helisi pieni kulkunen, ja hänen vaatteensa olivat hullunkurisen kirjavat, ja usein narrilla oli jokin kesytetty eläin, marakatti, lintu tai vaikkapa vain hiiri apunaan.

Jussi katseli Peteä, joka melkein värähteli innosta isoisän puhuessa, ja sanoi:

— Sinusta olisi varmasti tullut loistonarri, Pete.

Petteri tönäisi Jussia leikillisesti, muttei pannut vastaan sen kummemmin, joten saattoi arvata hänen ajatustensa kulkeneen samaan suuntaan.

Samassa isoisän huomio kiintyi rantaan. Hänen vanhat silmänsä siristyivät tarkkaavaan tuijotukseen, ja se sai pojat heti kääntymään ja katsomaan joelle, jota pitkin he näkivät tutun purjealuksen lipuvan. Purjeet olivat lasketut, ja moottori paukutti niin, että vastapäinen Korppolaismäki kajahteli. Alus oli kaljaasi, ja sen ruorin ääressä seisoi harteikas, tanakka mies, joka nyt alkoi heilutella lakkiaan isoisälle ja pojille suuressa kaaressa. Pojat nousivat portaaltaan, ja Jussi huudahti:

— Se on Algot-setä.

— On kuin onkin, myhähti isoisä. — Alkakaa vain juosta vastaan.

Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä, sillä he mennä vilistivät jo laituria kohden. Isoisä naurahti ja tiukensi huopaa jalkojensa ympärille. Vanhastaan hän tiesi, että silloin kun Algöt-seta saapui, pojat unohtivat hänet ja Turun linnan. Mutta eipä hän sen vuoksi tuntenut mielipahaa, sillä Algot Johansson oli kerta kaikkiaan miesten mies ja oli luonnollista, että Algotin tapainen elävä »merirosvo» sähköisti poikien mielen siinä tuokiossa, kun hänen kaljaasinsa ilmestyi joelle. Hän, isoisä, oli samaten kuin