Ruusuntippa

By Leena Härmä

Ruusuntipaksi kutsuttu orpotyttö ilmestyy eräänä päivänä isotätinsä luo kaukaiseen Kutunojan mökkiin. Omapäinen Tekla-täti uhkaa joka päivä viedä Ruusuntipan lastenkotiin mutta kiintyy vähitellen uuteen kasvattiinsa. Onnistuuko kovia kokenut mutta rohkea Ruusuntippa valloittamaan sukulaistensa sydämen? Löytääkö hän viimein onnellisen kodin? Vuonna 1957 ilmestynyt Ruusuntippa on valloittava ja lämminhenkinen lastenkirja rohkeudesta ja kiintymisestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726357585

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

Jyrisi hiljaa.

Leppäsen Pirjo, joka poimi mustikoita ison kuusen alla, kuuli jyrinän ja nousi nopeasti seisomaan. Hän katsoi taivaalle. Se oli niin kirkas kuin vain heinäkuinen poutataivas voi olla. Pirjo vilkaisi ympärilleen. Matin punainen urheilupaita vilahteli vähän matkan päässä ja poika napsi mustikoita koriinsa minkä ehti.

— Hei, ukkonen jyrisee! huusi Pirjo.

Matti oikaisihe, työnsi mustikat kädestä suuhunsa ja kuunteli. Silloin hän sen näki: läheisellä maantiellä juosta hölkötti hevonen.

— Ei se mikään ukkonen ole vaan hevonen, katso nyt!

Pirjo katsoi, siristi oikein silmiään, sieppasi sitten koppansa ja hihkaisi:

— Voi, se on Kalle-setä! Tule äkkiä, niin pääsemme hevosella kotiin! — Ja siellä hän jo meni minkä mustikkakoriltaan pääsi.

Nyt Mattikin tunsi, että hevonen oli myllärin Tuisku ja Kalle-setä itse istui kuskinpenkillä. Hän harppoi aika kyytiä Pirjon perään. Mutta metsässä oli vaikea juosta, ja kun lapset viimein pääsivät tielle, oli hevonen jo kadonnut Kinttumäen ahteeseen.

— Emme me saa sitä ikinä kiinni, puuskutti Matti, mutta Pirjo hoputti:

— Tule nyt vain. Kalle-setä juottaa aina hevosensa Kutunojalla.

Kutunoja oli kapea, mutta pitkä. Sen alkulähteet solisivat jossain Peräkylän soilla. Metsän halki virtasi vesi omia salattuja teitään, kunnes se Kinttumäen kallioisesta rinteestä putkahti päivänvaloon ja syöksyi vuolaana putouksena alas ahteeseen, missä vähitellen rauhoittui uomaansa. Tästä alkoi Kutunoja, joka kiemurrellen ja mutkitellen halkoi Peräkylän ja kaupungin välisiä maita. Mitä lähemmäs kaupunkia tultiin, sitä likaisemmaksi muuttui ojan vesi. Pyhäjärven kaislikkoon laskiessaan se oli ruosteenpunaista.

Kutunoja oli syvä ja runsasvetinen. Nytkin, kesän kuivimpana aikana, kuului veden solina jo etäälle, ja keväisin lumien sulaessa oja tulvi yli äyräittensä hukuttaen läheiset rantamaat moneksi viikoksi veden alle. Sen tähden puron rannat olivatkin hoitamatonta rämettä ja pajukkoa. Asumuksia ei täällä ollut, vain pari saunaa Kinttumäen kupeessa ja osuuskaupan sikala sillan korvassa. Tähän sillalle Pirjo ja Matti nyt pysähtyivät.

Hikisinä ja hengästyneinä he katsoivat kaiteen yli.

— Missä päin sitä hevosta juotetaan? kysyi Matti.

— Ihan tuossa sillan vieressä. Etkö näe, että siinä on rattaanpyörän jälkiä?

— Mutta ei siellä ketään ole. Matti katsoi kauemmas ojan varteen. Eikä koko rannassa, hän totesi.

Pirjo ei puhunut mitään, kääntyi vain katsomaan maantielle, joka leveänä ja harmaana lähti ylhäältä penkereeltä kohti kaupunkia. Maantie oli tyhjä.

— Mutta eihän se voinut ilmaan lentää, kokonainen hevonen, ihmetteli tyttö.

— Eikä se ole ojaankaan hukkunut, kyllä tässä hevosen jalat pohjaan ottavat. Matti kurkisti uudelleen alas ja päätteli: — Minäkin voisin kahlata tuosta yli.

— Ethän voisi! Virta kaataisi sinut. Katso, kuinka lujaa vesi menee. Pirjo sylkäisi alas ojaan, sitten hän tuumi: — Olisi eri kiva kilpailla, kumpi sylkee kauemmas, mutta näin kuumalla ei ole sylkeä.

— Etkä sinä minulle piisaisikaan, Matti vakuutti ja sylkäisi nyt vuorostaan oikein olan takaa. Katso nyt!

— Niin kai, kun sinä yritit, ponnistit kantapäistä asti. Kyllä minäkin … Hei, kuulitko!

— Ptruu! Ptruu!

Kuin ammuttuina lensivät lapset sillan toiselle reunalle. Ja mitä he näkivätkään!

Aivan sikalan nurkalla meni myllärin hevonen ja Kalle-setä kulki vieressä toinen käsi rattaan aisalla.

— Siellähän se on! riemastui Matti.

— Mutta mitä se tuonne menee, sikalaan? Eihän sieltä ikinä kaupunkiin pääse, Pirjo ihmetteli.

— Jos hän vie sianruokaa …

— Hoopo, myllyllähän on sikoja, ei sieltä ruokaa muille viedä.

— Ja hän meneekin sikalan ohi. Tule, kyllä me sen kiinni saamme!

Nyt saavuttivat lapset helposti hevosen, jonka oli vaikea päästä etenemään sikalan takaisella kapealla ja viettävällä tiellä. Matti, joka juoksi edellä, pysähtyi äkkiä ja kuiskasi:

— Katso, rattailla istuu joku ihminen.

Pirjo tuli Matin viereen, siristi silmiään, nyrpisti nenäänsä ja totesi kuivasti: — Eihän tuo mikään ihminen ole, vaan pikku tyttö. Katso nyt, sillä töröttää letitkin päässä kuin sian saparot. Mennään lähemmäs katsomaan, kuka se on.

Myllärillä oli täysi työ tukiessaan pahasti keikkuvia rattaita, ja niinpä hän huomasi lapset vasta kun nämä tupsahtivat ihan Tuiskun viereen.

— Kah, mistä te siihen tipahditte?

— Me olemme juosseet Tuiskun perässä metsästä asti, vastasi Pirjo ja vilkuili syrjäsilmällä tyttöä.

— Kyllä te nyt tyhjän nuolaisitte, sillä en minä tule kaupunkiin. Vien vain tämän neidin perille ja käännyn sitten takaisin myllylle.

Neidin! Pirjo katsoi tyttöä rohkeammin ja nauraa tirskahti. Se oli taasen niitä Kalle-sedän juttuja. Mikä neiti tuo oli? Ihan penikka vielä. Ja niin hassun näköinen, istuikin kuin seipään niellyt. Siitä täytyi heti sanoa Matille. Pirjo nyhkäsi Mattia kylkeen ja he jättäytyivät rattaiden taakse, missä kulkivat nauraen ja kuiskutellen. Yhtäkkiä Matti huomasi vadelmapensaikon tien sivussa.

— Katso, vattuja! hän huusi. Voi jukra, kuinka isoja.

Ystävykset ryntäsivät pensaikkoon ja alkoivat poimia kaksin käsin kypsiä, tummanpunaisia vadelmia. Siinä touhussa unohtuivat Kalle-sedät ja kaikki muu.

Tyttö rattailla oli tuskin huomannut lapsia. Hän katseli koko ajan ympärilleen, pieni pää kääntyili, kireät saparot heilahtelivat ja harmaat silmät ahmivat Kutunojan köyhiä maisemia.

— Onko meillä vielä pitkä matka? hän hetken kuluttua kysyi.

— Joko Genoveevan aika tulee pitkäksi?

Tyttö naurahti ja sanoi:

— Isäntä ei vieläkään muista minun nimeäni.

— Kas mokomaa. Sitten se oli Sandra tai Sanelma. Mikä heitä muistaa, kun kaikki ovat yhtä kauniita.

— Ei kumpikaan. Ruusa Santippa minä olen. Ruusa Santippa Mänty, mummuni kaima.

— No kaunis nimi joka tapauksessa. Mylläri auttoi rattaita pahan paikan yli, sitten vasta hän kysyi: — Mutta eikös tämä Kutunojan emäntä ole Tekla?

— Joo, joo, mutta eihän hän mikään mummu olekaan, vaan mummun sisar ja äidin täti.

— No se oli selvää kieltä, tuumi mylläri, sitten hän ihmetteli: — Kas kun eivät lähettäneet sinua sen Ruusa-mummusi tykö, olisihan siellä toki parempi?

— Sieltähän minä nyt juuri tulen. Olen ollut mummun kanssa siitä asti, kun äiti kuoli, mutta nyt sai mummu laakin.

— Jaa että minkä sai?

— Laakin. Ihan yhtäkkiä vain.

— Yym … tuota … mitäs se sitten teki?

Tyttö katsoi rattailta alas mylläriin ja ihmetteli:

— Kuinkas kuollut voi mitään tehdä?

Mylläri tuijotti tyttöä tovin, sitten hän vihelsi pitkään. — No nyt minä hoksaan. Sinun mummusi sai halvauksen. Minä olen koko ajan luullut, että sinulta kuoli äiti.

— Äiti kuoli jo toissa kesänä.

— Entäs toinen mummusi, isäsi äiti?

— Ei minulla ole isää.

Mylläri rykäisi ja nyhtäisi ohjaksista, Tuisku lähti liikkeelle. Vasta hetken kuluttua hän vilkaisi kuin varkain tuota pientä olentoa, joka uteliaana katseli ympärilleen. Kuin kaukaa hän kuuli tytön äänen:

— Täällä on ihan erilaista kuin kotona.

— Sinusta oli kai ikävä lähteä sieltä?

— Eihän toki. On paljon hienompaa asua kaupungissa ja olla kaupunkilainen. Onhan tämä varmasti kaupunkia? hän sitten ääntään alentaen kysyi.

— Kyllä tämä kaupunkia on. Tuo Kutunoja on rajana.

— Hienoa!

— No sen hienouden kanssa on vähän niin ja näin, mumisi mylläri itsekseen. Ääneen hän sanoi:

—