Tuulia -Naapurina Karhu

By Charlene Malpartida

Pieni tomera tyttö Tuulia Lempinen asuu tunnetussa huvilassa marjaisella rinteellä. Kesän aikana Tuulia hyväksyy ystävikseen vaarallisia naapureita muun muassa takametsän Karhun sekä Emman perheen. Hiljainen ja syrjään vetäytynyt Emma tekee lapselle haastavan päätöksen Tuulian avulla, sillä, vaikka muut toimisivatkin väärin, itse voi päättää toimia oikein.

Aina hellä äiti, Helle Lempinen, joutuu välillä taannuttamaan Tuulian päähänpistoja, kuten viedä suuri suomenhevonen koulunliikuntasaliin sirkuskurssille. Naapurin poika Kalle on tuttu ja turvallinen tuki Tuulialle ja aina valmiina auttamaan vaikkapa karhun katon korjaamisessa.

Kertomus on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, jossa kerrotaan Tuulian toimista eläinten parissa sekä kohtaamisista eritaustaisten ihmisten kanssa. Tuulia joutuu ratkaisemaan vaarallisissakin tilanteissa, miten toimia. Kertomuksessa käsitellään päätöksen seuraamuksia sekä vanhempien toiminnan vaikutusta lapseen. Kirjassa ilmenee mahdollisuus ihmisen ja eläimen väliseen rauhalliseen naapuruussuhteeseen sekä ymmärrykseen ja kunnioitukseen.

Kirjassa mukana nuotit Tuulian laulamaan runoon:
Sadepisarat metsässä

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 15, 2021
• ISBN: 9789528043874

Charlene Malpartida

Kirjailija Charlene Malpartida on julkaissut perheromaaneja. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Poetry wondering personality and your character on julkaistu englanniksi vuonna 2023 ja se on samanlainen kuin tämä hänen suomenkielinen runokirja. Kirjailija käyttää kieliopin käänteitä näkökulman avaamiseen, jotta mieli kulkisi vielä suuremmassa määrin. Täten kirjoitusvirhe saattaakin olla piilotettu miete.

Book preview

Tuulia -Naapurina Karhu

TUULIA - Naapurina Karhu

Kirjan luvut

Naapurina Karhu

Pässiä pakoon

Pässi on poissa!

Vaarallinen talo

Ystäväni Karhu

Kutsumattomia vieraita

Kutsuvieras

Se on sun päätös

Pettymystä

Ihan läpimärkä

Anteeksi anto

Kortti

Metsässä raikuu Gustavi-i!

Löytöjä

Esihistoriaa

Älä ammu! Se on lapsi

Luolaihminen

Suuria muutoksia

Karhununta

Katon korjaus karhunkololla

Hiihtopalkinnot

Joessa on sairas alligaattori

Omenapuu kukkii

Nuotit

Kirjaesittely

Kirjailijaesittely

Valmistusmerkinnät

TUULIA - Naapurina Karhu

Kirjoitus

Runot

Kuvitus

Sävellys

2021, 2022 Charlene Malpartida, CMida

Kustantaja BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi

Valmistaja BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa

ISBN: 9789528043874

Kirjan luvut

Naapurina Karhu

Pässiä pakoon

Pässi on poissa!

Vaarallinen talo

Ystäväni Karhu

Kutsumattomia vieraita

Kutsuvieras

Se on sun päätös

Pettymystä

Ihan läpimärkä

Anteeksi anto

Kortti

Metsässä raikuu Gustavi-i!

Löytöjä

Esihistoriaa

Älä ammu! Se on lapsi

Luolaihminen

Suuria muutoksia

Karhununta

Katon korjaus karhunkololla

Hiihtopalkinnot

Joessa on sairas alligaattori!

Omenapuu kukkii

Naapurina Karhu

                    Valkean usvan keskeltä kuului lähestyvän auton vaimeaa hyrinää sen kulkiessa halki peltojen. Hyrinä usvan keskeltä läheni ja läheni kohti valkean harson peitteistä huvilaa, joka hiljaisena jo osasi odottaa tulijaa. Lopulta pienen auton kirkkaat valot läpäisivät loistaen valkean pumpuli pilven läpi. Pian varhaisen auringon kesäiset säteet alkaisivat lämmittää peltoja peittävän valkean harson läpi työntäen usvan kadoksiin ja uusi iloinen päivä voisi alkaa.

                      Autoa ajava varhaisesta aamusta kärsivä uninen nainen näki ensin ympärillään ainoastaan valkeaa. Vanhaa huvilaa lähestyessään hän kuitenkin säikähti jotain edessä ja joutui jarruttamaan äkisti painaen jarrut täysin pohjaan. Edessä näkyi hetken jotain.

                      - Oho! Tuliko seinä näin pian vastaan, nainen ihmetteli. Mutta, kun nainen nousi autostaan, huomasi hän olevansa vielä matkan päässä huvilan vankasta kivijalasta eikä hän autonsa edessä enää nähnyt mitään muuta kuin pelkkää valkeaa usvaa.

Hän käveli usvassa eteenpäin ja saapui kiviselle seinämälle, jossa oli suuret puiset ovet. Puisten ovien vieressä nousi ulkorappuset ylös suuren huvilan keittiöön, joka sijaitsi kivisen kellarin yläpuolella. Ylhäällä oleva keittiön ulko-ovi aukeni hiljaa raolleen.

                      - Maija, kutsui unisen lapsen ääni huvilan raollaan olevalta ulko-ovelta. - Mä olen jo hereillä, jatkoi lapsi astuen ulos rappusille hieroen unisia silmiään.

Maija ei kuitenkaan huomannut tätä pientä tyttöä, sillä hän oli jo astunut sisään puisesta ovesta. Pieni tyttö ei välittänyt kiirehtiä Maijan perään, sillä hän tunsi edelleen suurta unisuutta. Lapsi jäi paljas jaloin ja vielä yöpuvussa ulos rappusille istumaan.

                      - Huomenta Tuulia, pieni tyttö tervehti itseään Maijan puolesta. - Oletpa sinä aikaisin herännyt, hän jatkoi mutisten puoliksi närkästyneenä siitä, ettei Maija ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tuulia jäi vielä hetkeksi istumaan rappusille selvittelemään unisuuttaan, kunnes hänen mieleensä juolahti mansikkamaan makeat mansikat. Tuulia lähti siinä samassa kulkemaan kohti mansikkamaata.

                      Aamukasteesta kostea nurmi kasteli pienen tytön paljaat jalat, jotka kulkivat puutarhan halki kohti mansikkamaata. Oli vielä aikaista. Puutarhaa peitti pelloilta kantautuva varhaisen aamun valkea usva. Siitä se lopulta vähitellen hävisi auringon alkaessa paistaa. Tytön seuraan oli liittynyt kettu. Se jolkotti puutarhassa tytön perässä. Jos joku olisi heidät nähnyt, olisi varmasti luullut kettua koiraksi. Kettu kulki kuitenkin liian taidokkaasti ollakseen koira, sen liikkeet vaikuttivat enemmänkin kissan kuin koiran liikkeiltä. Ketuksi sen paljasti tuuhean hännän päässä vilkahteleva valkoinen hännänpää. Se seurasi kulkua tytön jäljessä, kunnes tuli sen erota omalle kotipolulleen puutarhan marjapensaiden ohi aidan ali pelloille ja siitä kotikololle. Tyttö tunsi jo sen reitin ja jäi katsomaan ketun perään. Ennen aitaa kettu yhtäkkiä havahtui ja perääntyi jotain. Se vaihtoi suuntaa ja kulki aidan vierestä katsahtaen Tuuliaan, joka ihmetellen seurasi sen kulkua. Tuulia jäi tarkkailemaan puutarhaa, muttei nähnyt mitään erityistä syytä perääntyä ja mansikkamaa jo houkutti edessä. Hän asteli varovasti puulankkuja pitkin ojan yli nostaen pitkän yöpuvun helmaa ja nappasi kauniin punaisena hohtavan mansikan. Aurinko jo säteili ilmassa olevan vaalean verhon läpi ja osui pienen tytön pitkään sekaiseen tukkaan. 

Ketunkololla

    Kuului tömähdys aivan takaa. Sitten pitkä nuuhkaisu. Hän ei ollut yksin. Tuulia nousi hitaasti ja katsahti taakseen. Sitten ympärilleen. Vieressä olevan marjapensaan takana joku tarkkaili häntä. Tuulia lähti päättäväisesti kulkemaan takaisin kohti taloa, yrittäen hyräillä rauhoittavasti itsekseen. Samalla toivoen rauhoittavansa sitä toistakin siellä pensaan takana. Hän ei katsonut taakseen tai sivulleen vaan ainoastaan taloa laskien, kuinka monta askelta vielä piti ottaa päästäkseen turvaan. Se joku seurasi! Sen Tuulia tunsi selässään ja päätti kääntyä.

                      - Karhu! hän kuiskasi hiljaa hilliten sisällään raikuvan huudon. Karhu juoksi täyttä vauhtia tyttöä kohti ja ohi, siitä talon vierustaa ja mäkeä ylös metsään. Aurinko valaisi sen ruskean turkin ja antoi siihen kullankiillon, joka sekoittui väreiltään lopulta männynrunkoihin kadoten kokonaan näkyvistä.

                      - Karhu! tyttö toisti uudelleen nostaen kädet ilmaan kuin yrittäen viittoa sanaa ´suuri´ jollekin. Kädet olivat jo aikaisemmin nousseet ilmaan puolustukseksi karhua vastaan. Tuulia oli ilmeisesti yrittänyt rauhoitella karhua samoin kuin pillastunutta hevosta.

Tuulia huokaisi helpotuksesta. Hän tunsi, kuinka suuri huojennus nousi pintaan saaden jännityksen raukeamaan iloiseen nauruun.

                      - Mahtavaa meillä käy karhu! Tuulia huudahti. Hän lähti iloisesti juoksennellen etsimään jotakuta, jolle kertoa ilouutinen. – Täytyy heti kertoa Maijalle! hän päätti.

                      Tuulia kiersi huvilan ja saapui talon pääovelle. Siinä hän huomasi jotakin erikoista. Joku oli jättänyt portaille pullon ja pyyhkeen.

                      - Kumma! Kenen nuo on? hän jähmettyi pohtimaan.

Tuulia oli varma, että vain hän oli liikkunut ulkona siihen aikaan. Hän katsoi ympärilleen ja tallille. Sitten pelloille. Ei näkynyt ketään. Olikohan se joku pelästynyt karhua tai vielä kamalampaa...

                      - Onko karhu syönyt jonkun!

Maassa ei kuitenkaan näkynyt sellaisia jälkiä. Sitten hän huomasi, että pellon vierustaa, tiellä, juoksi mies. Mies juoksi rappusilla odottavaa tyttöä kohti.

                      - Hei Gustavi! ilahtui tyttö ja juoksi miestä vastaan. - Gustavi! Arvaa mitä on sattunut.

                      Gustavi juoksi ohi vastaamatta:

                      - No kerro, mitä.

Hän vain jatkoi juoksemistaan tallille päin eikä pieni Tuulia pysynyt Gustavin perässä.

                      - Mikä suo oikein vaivaa! Tuulia huusi loukkaantuneena Gustavin perään.

Gustavi kääntyi jatkaen juoksuaan selkä edellä ja huusi hymyillen.

                      - Kaunis aamu, Tuulia! Mä tulen ihan kohta takasin.

Tylsänä Tuulia istahti vanhan huvilan suuren pääoven rappusille odottamaan Gustavia takaisin.

                      - Tällaisena hädän hetkenä pitää odottaa, hän mietti närkästyneenä. - Miksi se on tuollainen… noin hyväntuulinen? Näyttää siltä kuin sillä lentelisi pehmopalloja sen päässä.

                      Taloa sanottiin Marjarinteen siniseksi - huvilaksi. Se oli oikein tunnettu kylässä. Huvila oli vanha ja koristeellinen, valkoisten ikkunalaitojen ja - ikkunaristikoiden takia. Marjarinteen sininen - huvila oli kokonaan puuta, kivistä ja vankkaa kellaria lukuun ottamatta. Kuuluisa paikka oli myös kellarin leipomon takia tai oikeastaan Maijan kivisessä leivinuunissa leipoman leivinuunileivän takia. Maija leipoi vanhan ajan mukaisesti suuressa leivinuunissa leipää ja pullaa sekä kaikkea tosi hyvää huvilan kellarissa. Maijan leipä oli todella tunnettua. Sitä tultiin kaukaakin ostamaan kylän luomupuodista sekä marketista. Maijalla oli oma koti muutaman kilometrin päässä kylälle päin, mutta koska oli jo perhetuttu, hän vietti monet mielenkiintoiset hetket huvilalla.

                      Aurinko jo valaisi hohtavana kuultavaa peltoa. Tuulia katsoi maisemaa kuin suurta ihmeellisen kaunista taideteosta ja tuli siihen tulokseen, että tämän tekijä oli todellinen Suuri Taiteilija. Vastaleivotun leivän tuoksu leijaili jo ilmassa. Kohta saapuisi leipomoauto hakemaan tuotetilaukset myyntiin.

Tuulian mielenkiinto kohdistui takaisin rapulla oleviin tavaroihin.

                      - Mitähän varten noi tavarat on tuossa? ihmetteli Tuulia. - Tapaukseen ei ehkä sittenkään liity karhu, päätyi Tuulia lopulta toteamaan. - Onkohan näillä tarkoitus pestä raput?

Tyttö avasi pullon ja nuuhkaisi. Se ei tuoksunut pesuaineelta. Sitten hän lorautti vähän rapulle. Litku näytti pelkältä vedeltä.

                      - Pelkkää vettä! harmistui Tuulia.

Sitten hän huomasi etuoven kuistilla kukka-amppelin.

Ehkä vesi oli sittenkin tarkoitettu ruukkuamppelille. Tuulia kiipesi kuistinpenkille ja kaatoi vettä ruukkuun. Vesi rupesi tiputtamaan ruukusta verannalle.

                      - Ei sittenkään. Tämä ei selvästikään tarvitse vettä, hän totesi.

Tuulia otti pyyhkeen ja rupesi kuivamaan amppelista valunutta ruskeaa lammikkoa. Samalla hän sai idean siivota raput hiekasta ja kuivatan märäksi jääneen rapun. Tuulia otti pyyhkeen ja pyyhki pyyhkeellä askelma askelmalta ylhäältä alas. Lopuksi hän taas istui rappusille odottamaan Gustavia. Tuulia huomasi, että pellon vierustaa, tiellä, näkyi taas joku, joka tuli kohti huvilaa.

                      - Taas Gustavi. Mitä se tekee? ihmetteli Tuulia. - Huomenta Gustavi, sanoi Tuulia toivoen miehen pysähtyvän voidakseen kysyä sitä.

Gustavi ei vastannut eikä pysähtynyt. Heilautti vain melkein huomaamattomasti kättään ja jatkoi juoksuaan ohi tallille. Sitten mies katosi näkyvistä, kunnes hetken kuluttua näkyi taas hevoslaitumen ja pellon välissä. Gustavi oli saanut nimensä vieraskieliseltä isoisältään. Hänen isoisänsä oli ollut merkittävä luontotieteilijä ja siksi antanut Gustaville nimen linnun mukaan, Anthus gustavi eli Tundrakirvinen. Gustavi oli eläinlääkäri, jolla oli eri asiakkaiden kaikenlaiset eläimet monenlaisista syistä huvilan tallissa. Siellä oli vanha hevonen, pässi ja lampaita, kanoja ja joskus jotain vierailevia eläinlajeja. Erityiset eläinlajit, kuten Boa ja Papukaija, Loora, Gustavi piti majoituksessa omassa kodissaan mäen päällä.

                      Vihdoin viimein mies tuli tytön luo.

                      -Huomenta Tuulia. Mitäs tyttö on jo tähän aikaan noin virkeänä liikenteessä? Gustavi tervehti lasta.

                      - Itse olet aikaisin liikkeellä, vastasi Tuulia. - Mitä sä oikein teet? hän ihmetteli.

Gustavi otti paidan pois päältään, nappasi pienen pyyhkeen kaiteelta ja rupesi pyyhkimään sillä pois hikeä.

- Mä olin lenkillä, selitti Gustavi, mutta jäi inho kasvoillaan tuijottamaan likaista pyyhettä. - Oliko tämä pudonnut maahan? Tämähän on ihan likainen, hän ihmetteli pyyhettä tutkien. Pyyhe oli keskeltä aivan ruskeassa hiekassa.

- Ai onko se sun? kysyi Tuulia. - No kyllä se tavallaan tuossa kävi maassa tai siis hiekassa, selitti tyttö vaikeana. Gustavi ei onneksi siitä enää välittänyt, vaan heilautti pyyhkeen olalleen.

- Juoksin kolme kertaa pellon ympäri, hän jatkoi ylpeänä. Gustavi henkäisi syvään kehuskellessaan ja viittasi kädellään juoksureittiään. - Tekee tosi hyvää. Kuntoilu on osa terveellistä elämäntapaa, Gustavi jatkoi.

- En mä ole sua ennen lenkillä nähnyt, virnisti Tuulia.

Gustavi otti nurmikolla lojuneen vesipullon ja venytti jalkaansa rapulla pyyhe olalla. Hän yritti juoda pullosta vettä, muttei siinä enää ollut kuin tilkka.

                      - Mihin tästä vesi katosi? Vuotaako tämä pullo? hän ihmetteli.

                      - Ai onko sekin sun? ällistyi Tuulia silmät suurina.

Gustavi katsoi Tuulia kysyvästi.

                      - Kenen sä luulit, että nämä on?

Tuuliaa nolostutti sanoa, mutta päätti sanoa asian niin kuin asia on.

                      - Jonkun, jonka karhu söi.

Gustavia nauratti.

                      - On sullaki sitten jutut! hän sai lopulta sanotuksi.

Gustavi katseli laitumen suuntaan odottavasti. Tuulia huomasi pyöräilijän ajavan laitumen laitaa ja nousi vilkuttamaan suurin elein.

                      - Katso se on Tytti! Tuolla Hermannin luona.

Gustavi ryhdistäytyi ja heilautti kättään Tytille.

                      - Juu. Tytti tulee joka aamu moikkaamaan Hermannia ennen töihin menoa. Haluaa kuulemma ostaa sen, hän selitti. Tytti taputti laitumella oleskelevaa hevosta kaulaan, jutteli sille ja vilkutti laitumen takaa Gustaville sekä ehkä myös Tuulialle, jos nyt tyttöä edes huomasi. Sitten Tytti potkaisi pyörän vauhtiin ja katosi kylänkeskustaan vievälle tielle.

                      - Ai. No nyt mä ymmärrän, miksi sä rupesit juoksentelemaan pellon ja laitumen väliä, Tuulia huokaisi pudistaen toivottoman näköisenä päätään. - Sä odotat Tyttiä!

Tuulia katsahti lopuksi Gustavia voidakseen tutkia miehen kasvoista reaktion kommenttiinsa. Gustavi punastui ja yritti harhauttaa keskustelun aiheen pois Tytistä.

                      - Enpä tiedä haluaako Mäkelä sitä myydä. Eihän noin vanha hevonen, kun Hermanni on, voi enää vaunuja vetää. Ei siitä paljoa saa.

                      - Eihän sen tarvitse, kun on traktorit. Kyöstillä ainakin on, vastasi Tuulia puolustaen Hermannia. Kyösti oli maanviljelijä, joka hoiti pellot, ja talvella aurasi tiet, hoiti myös metsää ja myi halkoja ja kaiken lisäksi sai Maijan hymyilemään.

                      - Mäkelä varmaan miettii, josko makkaratehtaalta saisi paremmat rahat, Gustavin silmät pyöristyivät aivan kuin olisi laukaissut arvoituksen.

                      - Eikä! Sä olet paha, huusi Tuulia. - Sähän voit ostaa sen Tytille.

                      - No sä et ainakaan yrityselämästä mitään vielä ymmärrä, Gustavi sanoi närkästyneenä.

                      - Ei mun tarvitse. Mä voin hengittää ja juosta metsissä ihan ilmaisiksi, puolusteli Tuulia.

                      - Ai, sekö on sitten tärkeintä.

                      - No ainakin metsässä miettii sitä, kuka on tehnyt puut ja kaiken. Sehän on tärkeää, selitti Tuulia

                      - Vai että silleen, totesi Gustavi laimeasti.

Tuulia muisti karhun. Ei kai Gustaville voinut luottaa sitä tietoa, että karhu kävi syömässä marjoja huvilan puutarhassa. Tuulia puristi lujasti huulet yhteen, jottei vahingossakaan mainitsisi asiasta. Gustavi katsoi arvioivasti tytön kasvoja eikä tiennyt oliko kyseessä hymy vai raivonpuuska. Joten hän päätti lähteä ja sanoi vain:

                      - Se on moro!

                      Kun Gustavi meni menojaan, Tuulia päätti kokeilla lenkkeilyä. Hän ensiksi juoksi rappuset ylös ja koputti oveen. Äiti oli jo hereillä ja tuli nopeasti työhuoneesta avaamaan oven kuultuaan niin kiireellisen koputuksen.

                      - Mä tarvitsen urheiluvaatteet! Mitä mä laitan päälle! vaikeroi pikku tyttö äidilleen ja haroi hiuksiaan kuin tuskissaan, niin että äitiä rupesi huvittamaan.

                      - No laita sun shortsit ja joku vilpoinen ja joustava t-paita, äiti neuvoi. - Sun lenkkarit ovat tuossa eteisen lipastossa.

                      - Hyvä äiti. Kiitti, Tuulia juoksi yläkertaan peukalot pystyssä ihan kuin olisi tsempannut äidin kanssa samassa urheilutiimissä. Äitikin nosti peukut pystyyn, vaikkei ihan ymmärtänyt mistä tuuli.

                      Tuulia juoksi rappuset alas. Ensin hän suuntasi tallille puiden reunustamaa tietä. Pässi oli yhtä äkäinen kuin aina ennenkin ja se yritti puskea narunpäässä olevaa tolppaa kumoon. Tuulia