Perjantai, kolmastoista päivä

By Kaarlo Erho

Toimittaja ja etsivä Kalle Kanto joutuu keskelle murhamysteeriä, kun vuorineuvos Georg William Harmaja löytyy kuolleena kartanostaan. Ruumiin löytävät Harmajan siskonpoika Halme sekä hänen kihlattunsa Irma. Juuri ennen karmivaa löytöä kaksikko keskustelee kuluvan päivän päivämäärästä – on kolmastoista päivä ja perjantai.Kalle Kannon on kaivettava esiin kaikki mahdollinen tieto Kartanon palvelusväestä ja Harmajan sukulaisista syyllisen löytämiseksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 16, 2020
• ISBN: 9788726349726

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

Elokuinen puolikuu loi kalpeahkoa valoaan männikkökankaan halki johtavalle polulle. Sen kellertävä hohde sai aikaan kummallista värähtelyä solakkarunkoisten mäntyjen muodostamissa varjoissa. Ne aivan kuin elivät matalassa alakasvillisuudessa, joka oli tuskin tavallista sammalta korkeampaa kanervikkoa.

Kovaksi tallattu polku, joka oli yksi Harmajan kartanoon kuuluvan puistomaisen metsän monista samanlaisista, kulki vinottain kartanon taitse sen alueisiin kuuluvan kirkasvetisen järven rantaan, päättyen pyöreistä hirsistä rakennetun kalasaunan tai oikeammin metsästysmajan luo. Se upea pikkurakennus oli ollut monen romanttisen kohtauksen näyttämönä jo usean sukupolven aikana. Sen oli rakennuttanut aikoinaan joku Harmajan suvun esi-isä, ja se oli periytynyt kartanon ja tilusten ohella pojalta pojalle mieluisana kesäisten öiden viettopaikkana.

Alkuperäistä pienessä rakennuksessa ei tosin enää paljoakaan ollut, sillä jokainen sen omistaja oli korjaillut ja parannellut sitä makunsa mukaan, joten se nyt oli niin täydellinen kuin tällainen metsästysmaja suinkin voi olla.

Harmajan kartanon nykyisellä omistajalla, vuorineuvos Georg William Harmajalla, ei ollut ollenkaan rintaperillistä, jolle kartano hänen jälkeensä siirtyisi, sillä Yrjö, jota etunimimuunnosta vuorineuvos itsepintaisesti käytti, oli menettänyt vaimonsa jo nuorena, eikä ollut toistamiseen purjehtinut avioliiton satamaan, koska hän oli rakastanut nuorta vaimoaan aivan jumalaisella rakkaudella ja piti sen muistoa niin pyhänä, että uusi avioliitto olisi ollut hänen mielestään suorastaan pyhyyden loukkaamista.

Vuorineuvoksen sisar, joka niinikään oli kuollut nuorena, oli jättänyt jälkeensä pojan, jonka vuorineuvos oli kasvattanut ja kouluttanut aivan kuin oman lapsensa. Tätä sisarenpoikaa, insinööri Lauri Halmetta, pidettiinkin varmana Harmajan perijänä vuorineuvoksen kuoltua.

Insinööri Halme, joka oli toimessa eräässä Harmajayhtymän tehtaassa, oli vastikään kihlautunut ja vietti nyt myöhäistä kesä- ja kihlajaislomaansa Harmajassa morsiamensa, neiti Vehmaan kanssa. Heidän häänsä oli määrätty vietettäviksi jouluna, ja molemmat odottivat palavasti sitä hetkeä, sillä täyttyisihän silloin heidän hartaasti toivomansa asia: heistä tulisi mies ja vaimo, ja he saisivat omistautua kokonaan toisilleen.

Kihlapari oli lähtenyt kuutamokävelylle, sillä Lauri oli tuntenut itsensä jotenkin rasittuneeksi teollisuusmiesvieraiden ympäröimänä ollessaan ja pyytänyt morsiantaan kerallaan ulos. Tämä olikin mielihyvin suostunut ehdotukseen, sillä ei hänkään tuntenut itseään oikein virkeäksi kauppa- ja teollisuuskysymysten kyllästämässä ilmapiirissä. Harmajan vieraat olivat kaikki vain vuorineuvoksen liiketuttavia ja tovereita, jotka hän oli kutsunut viettämään viikonloppua kartanoonsa, missä samalla oli hyvä tilaisuus keskustella tärkeistä liikeasioista. Eikä se keskustelunaihe ollenkaan miellyttänyt nuoria. Siksi he olivatkin jättäneet herrat konjakkilasiensa ja sikaariensa seuraan ja poistuneet, syyttäen lievää päänkipua ja muuta sellaista tilaisuuteen sopivaa.

Tie kalasaunalle olikin mitä miellyttävin kävelypaikka tällaisena kauniina loppukesän yönä.

He olivat kävelleet jonkin aikaa puistossa, kun Irma alkoi puhua Laurille, puristaen samalla tämän kainalossaan olevaa käsivartta tavallista lujemmin:

— Kuulehan, Lauri, tiedätkö, että tänään on perjantai ja kolmastoista päivä?

— Taitaapa niin ollakin, rakkaani, toinen vastasi. — Mutta mitä se asia vaikuttaa meihin? Meillehän ovat kaikki päivät, jotka saamme olla yhdessä, yhtä kalliita, eivätkö olekin?

— Mutta minä tarkoitan muuta, Irma koetti puhua ja Lauri oli tuntevinaan hänen äänessään hienoa värähtelyä, aivan kuin Irma pelkäisi jotakin.

— Oletko taikauskoinen, Irma? Lauri kysyi. — Olen kuullut, että jotkut vanhat naiset pitävät perjantaita, niin kuin kolmattatoista päivääkin, jonkinlaisena onnettomuuden päivänä. Sitäkö sinä ajattelet, rakkaani?

— Ei, ei. Se on vallan muuta, Irma koetti selittää. — Nyt vasta se tuli mieleeni täällä puistossa kävellessämme. Siitä on jo muutama päivä aikaa, kun puutarhurin tytär kertoi minulle jotakin kamalaa, joka koskee juuri perjantaita ja kolmattatoista päivää. Se kuuluu hyvin läheisesti tähän kartanoon ja Harmajan sukuun. Etkö sinä tiedä siitä mitään?

— Oh, sinä tarkoitat sitä jaarittelua! Lauri puhui rauhoittavasti. — Mutta voin vakuuttaa, ettei siinä ole mitään järkeä. Joukko sattumia, siinä kaikki. Koeta unohtaa koko juttu. Minun täytyy huomenna sanoa puutarhurille, että hän kieltää tyttärensä jaarittelemasta sinulle kaikenlaisia satuja.

— Minä en voi unohtaa sitä, Irma vastasi.— Nyt tunnen itsessäni, että siinä täytyy olla jotakin takana. Neiti Virtanenhan kertoi monta sellaista tapausta, jotka ovat sattuneet juuri perjantaina, jolloin aina on ollut myöskin kolmastoista päivä. Sinä et taida tietääkään, että vuorineuvoksetarkin kuoli juuri sellaisena päivänä, hänkin onnettomuudessa. Siitä pitäisi nyt olla tasan kaksikymmentäkolme vuotta. Sillä silloinkin oli elokuu, ja…

— Oh, älä puhu sellaisia, Lauri lohdutti. — Se kaikki on vain ennakkoluuloisten ihmisten sairaassa aivoissa kehittynyttä luuloa. Eihän meille voi mitään tapahtua. Mitään ei voi tulla onnemme tielle, sen voin vakuuttaa.

Mutta Irma tuntui yhä olevan tuon painajaisen vallassa, eikä Lauri saanut hänen ajatuksiaan irti siitä, vaikka kuinka vakuutti.

— Tietysti sinä puhut noin rauhoittaaksesi minua, Irma sanoi. — Mutta koeta ymmärtää, että minä naisen vaistolla tunnen jotakin kamalaa olevan tapahtumassa. En yksinkertaisesti saa ajatuksilleni rauhaa. Vuorineuvoksen äiti kuoli yhtä onnettomissa olosuhteissa vuonna kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentä, kesäkuun kolmantenatoista. Silloinkin oli ollut perjantai. Vanha rouva oli menehtynyt liekkeihin kartanon siipirakennuksen palossa. Hänen miehensä oli kuollut neljä vuotta aikaisemmin elokuun kolmantenatoista, ja silloinkin oli ollut perjantai. Hän oli suistunut jostakin käsittämättömästä syystä järveen kalasaunan portailta ja hukkunut. En tiedä, mitenkä nämä kaikki jäivätkin minun mieleeni niin tarkkaan, mutta voisin kertoa sinulle vielä useita samanlaisia tapahtumia, onnettomuuksia, jotka ovat kohdanneet tätä kartanoa ja sen omistajia jonakin perjantaina, joka samalla on ollut kolmastoista päivä.

Irman mieliala oli vähitellen tarttunut Lauriinkin. Ja nyt, kun hän ajatteli asiaa lähemmin, alkoi hänen muistiinsa palata hänen kuulemiaan tapahtumia, onnettomuuksia menneiden sukupolvien ajoilta, joissa perjantai ja kolmastoista päivä oli näytellyt huomattavaa osaa. Niistä oli kaikista myös jonkinlainen maininta kartanon historian käsikirjoituksessa, jota jokainen sen omistaja oli kirjoittanut omalta kaudeltaan. Hän ei tosin ollut tarkoin lukenut vanhaa käsikirjoitusta, olipahan vain tyytynyt joskus vilkaisemaan siihen, sen kellastuneisiin arkkeihin ja epävarmoin koukeroin piirrettyihin, haalistuneisiin kirjaimiin.

Mutta nyt, kun Irma toi nuo vanhat muistot esille, palautui hänen muistiinsa tosiaankin kohtia siitä vanhasta käsikirjoituksesta ja hän muisti useita onnettomuuksia, jotka kaikki olivat tapahtuneet kolmantenatoista päivänä. Siitä, olisiko noina kaikkina päivinä ollut myöskin perjantai, hän ei ollut varma, mutta päätti varmistua asiasta heti huomenna, tarkastamalla käsikirjoitusta oikein perusteellisesti.

Keskustelu katkesi kuin itsestään molempien ajatellessa samaa äskeistä asiaa. Kuitenkin he jatkoivat verkkaista kävelyään kohti rantaa ja siellä olevaa kalasaunaa.

Heidän saapuessaan kalasaunalle, kuu oli mennyt pilveen, joten rannassa oli melko pimeää, kun he astuivat ylös porrasaskelmia, jotka johtivat kalasaunan eteiseen.

Lauri pisti kätensä vuorilaudan taakse tehtyyn koloon, jossa ulko-oven avainta tavallisesti säilytettiin. Mutta avain ei ollutkaan tavallisella paikallaan.

— Olisikohan joku palvelusväestä käynyt täällä ja vienyt avaimen mennessään kartanoon? Lauri puheli jatkaen sitten kuin häivyttääkseen morsiamensa mielestä äskeiset ajatukset. — Tämä avaimen puuttuminen onkin kai se onnettomuus, jota sinä olet aavistellut meille tapahtuvaksi. Mutta koetetaanpa kuitenkin, onko avain kenties ovessa.

Samalla hän tarttui ripaan ja tunsi, että ovi olikin auki.

— Tämäpä on sattuma, Lauri sanoi. — Joku palvelustyttö on varmaankin käynyt täällä ja jättänyt oven lukitsematta. No, käydäänpä kuitenkin hetkeksi sisälle.

Molemmat astuivat eteiseen ja siitä avaraan huoneeseen, joka oli kalustettu kyllin mukavasti voidakseen olla jonkin keskivarakkaan perheen olohuone.

Samalla kun Irma astui huoneeseen, vetäytyi pilvi kuun edestä, joten sen kalpeata valoa pääsi tunkeutumaan huoneeseen melkein koko seinän täyttävästä ikkunasta. Ja silloin Irma kirkaisi ja horjahti samalla taaksepäin. Lauri ehti kuitenkin ottaa hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa käsivarsilleen, ennen kuin hän pääsi kaatumaan permannolle.

Irma oli pyörtynyt. Lauri kantoi morsiamensa pehmeään sohvaan ja alkoi vasta sitten katsella syytä morsiamensa äkkinäiseen säikähdykseen.

Huone tarjosi hänelle kaamean näyn. Jykevän, kiilloitetusta harmaasta graniitista tehdyn tulisijan edessä lattialla lojui vuorineuvos, kaikesta päättäen loukkaantuneena.

Lauri kiirehti ottamaan valoa. Sähkökruunun kirkkaassa valaistuksessa hän näki enonsa makaavan verilammikossa. Verta oli vuotanut vuorineuvoksen takaraivosta.

Laurilla oli nyt hoivattavinaan sekä morsiamensa että enonsa, eikä hän ymmärtänyt, kumpaa hänen tulisi ensin auttaa. Viimein hän kumartui enonsa elottomalta näyttävän ruumiin puoleen ja koetti tämän valtimoa. Se ei tuntunut toimivan ollenkaan. Onneksi vuorineuvos oli muiden mukavuuksien ohella järjestänyt saunaansa myöskin puhelimen, ja se koitui nyt Laurille hyväksi avuksi. Hän soitti kiireesti kartanoon ja käski hälyttää lääkärin paikalle. Tämän tehtyään hän alkoi autella molempia tajuttomuudentilassa olevia.

Kaapissa hän tiesi olevan konjakkia. Hän yritti antaa sitä enolleen, mutta tuloksetta. Hänen mieleensä tuli kamala aavistus, että eno oli kuollut. Mutta hänen oli toimittava. Hän siis koetti valuttaa konjakkia Irman hampaiden väliin, ja se onnistui. Konjakki vaikutti Irmaan ihmeellisen nopeasti. Lauri näki veren palautuvan tajuttoman kasvoille, ja hetken kuluttua Irma aukaisi silmänsä.

— Lauri, oliko se totta? Irma kysyi katkonaisin sanoin. — Sano, että minä olen nähnyt vain kamalaa unta.

Lauri koetti asettautua siten, ettei Irma näkisi vuorineuvosta.

— Rauhoitu, rakkaani, Lauri puheli. — Olen kutsunut lääkärin paikalle, ja hän tulee tuossa tuokiossa hoivaamaan sinua. Kartanosta tulee auto, jolla sinut voidaan siirtää pois täältä. Ja sitten sinun on mentävä vuoteeseen ja levättävä oikein kunnollisesti, kunnes kaikki on ohi, kunnes kaikki harhakuvitelmat ovat jättäneet sinut rauhaan.

Kunnanlääkäri Tuura oli jo vuoteessa, kun Harmajan kartanosta soitettiin ja pyydettiin häntä saapumaan niin pian kuin mahdollista. Hänellä oli kyllä ilmeinen taipumus liikalihavuuteen, mutta tällaisissa tapauksissa hän sai ruumiiseensa jonkinlaista melkein yliluonnollista joustavuutta. Niinpä hän olikin salkkuineen autossa vähemmässä kuin viidessä minuutissa, ja auto lähti kohti Harmajan kartanoa.

Kartanossa olleiden vieraiden saatua tietää tapahtumasta siellä nousi kova häly. Tuomari Karhu oli ensimmäinen, joka ehti kalamajalle Laurin ja Irman jälkeen. Hän, joka oli hoidellut Harmajan asioita koko tuomariuransa ajan, oli suuresti kiintynyt asiakkaaseensa, ja Yrjö Harmaja olikin mies, johon ihminen todella voi kiintyä. Ja nyt tämä onnettomuus järkytti vanhaa ja kokenutta lakimiestä tavattomasti. Saavuttuaan kalasaunalle, missä Lauri edelleen hoiteli morsiantaan, ja nähtyään vuorineuvoksen, hän heti huomasi, että tämä oli kuollut, ja samassa hetkessä hän alkoi epäillä, että oli tapahtunut rikos. Asetelma, joka esitti onnettomuutta, näytti hänestä aivan liian täydelliseltä. Siksi hän kääntyikin Laurin puoleen ja virkkoi:

— Oletteko ilmoittanut asiasta nimismiehelle, sillä minun käsitykseni mukaan tässä tarvitaan poliisia paljon enemmän kuin lääkäriä? Vuorineuvos on kuollut, joten yksikään lääkäri ei voi saada häntä palaamaan elämään, mutta poliisi sen sijaan voi saattaa rikollisen rangaistukseen.

— Mitä te puhutte, tuomari? Lauri virkkoi, poissa oleva sointu äänessään. — Tapahtumahan näyttää aivan selvältä onnettomuudelta! Minä ainakaan en osannut kuvitellakaan, että tässä olisi poliisilla mitään tekemistä. Mutta voinhan silti soittaa nimismiehellekin.

— Niin, tuomari jatkoi, — minun velvollisuuteni vuorineuvoksen lakimiehenä on toimia siten, että tämä juttu tulee perusteellisesti tutkituksi. Sain heti tänne tultuani sen käsityksen, että tässä onnettomuudessa on jotakin kieroa. Nimismies saakoon päätellä, onko kysymyksessä pelkkä tapaturma vai kätkeytyykö tähän rikos.

Lauri meni uudelleen puhelimeen ja pyysi yhdistämään nimismiehelle.

— Hyvää iltaa, herra nimismies, hän puheli saatuaan nimismiehen langanpäähän. — Anteeksi, että minun on vaivattava teitä näin keskellä yötä. Mutta täällä on sattunut onnettomuus. Enoni, vuorineuvos Harmaja, on kuollut luullakseni tapaturmaisesti. Mutta tuomari Karhu, joka on vierailulla kartanossa, luulee ettei tapahtuma olisikaan pelkkä onnettomuus, joten pyytäisin nimismiestä saapumaan tänne mahdollisimman pian… Kyllä. Me odotamme täällä kalasaunalla, missä onnettomuus tapahtui. Näkemiin, herra nimismies.

Lauri laski kuulotorven pois. Kääntyen tuomarin puoleen hän virkkoi:

— Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, jos toimitan morsiameni pois täältä, ennen kuin nimismies ja poliisit tulevat?

— Ei kai se ole minun määrättävissäni, tuomari virkkoi.— Ja mikäli kuulen, tuleekin kartanosta auto juuri tänne rantaan, joten voitte kyllä saattaa morsiamenne pois. Ehkäpä lääkärikin on täällä tuossa tuokiossa, niin että jos morsiamenne tarvitsee apua…