Kolmetoista kellonlyöntiä

By Kaarlo Erho

Neiti Skog istuu kotona ja neuloo. Välillä hän vilkuilee kelloa – miksei hänen arkkitehtinä työskentelevä veljensä Erkki Korpi ole vieläkään saapunut päivälliselle? Pian myös sisäkkö tulee tiedustelemaan, mitä ruualle pitää tehdä. Neiti Skog odottaa – varmasti veljellä on vain kesken jokin työ, joka on pakko saada päätökseen. Kun veljeä ei vieläkään kuulu, neiti Skog päättää soittaa veljen konttorille. Pian käy ilmi, ettei kukaan ole nähnyt veljeä aamun jälkeen. Mitä veljelle on oikein tapahtunut? Skog päättää pyytää apua toimittaja Kalle Kannolta, joka ryhtyy selvittämään kuuluisan arkkitehdin katoamista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 7, 2021
• ISBN: 9788726349696

Book preview

www.egmont.com

1

Arkkitehti Erik Korpi katoaa

Syyskesän päivä oli ehtinyt kallistua iltaan. Aurinko teki juuri laskuaan läntisen taivaanrannan taakse, kadotakseen kohta kokonaan näkyvistä. Neiti Skogin olohuoneen vanhanaikainen, komea seinäkello kumautti seitsemän kajahtavaa lyöntiä. Neiti Skog nousi tuoliltaan ja vilkaisi kellon taulua, aivan kuin todetakseen, että aika tosiaankin oli vierähtänyt näin pitkälle hänen istuessaan neuletyö kädessään ja miettiessään menneitä tapahtumia.

Hän nousi, käveli ovelle ja painoi sormellaan ovenvieressä olevaa valkeaa nappia. Vaimea kilinä jostakin toisesta huoneesta ilmaisi, että hänen toimenpiteensä ei ollut jäänyt tuloksettomaksi. Kohta ilmestyikin ovelle valkeaan esiliinaan ja hohtavan puhtaaseen hilkkaan pukeutunut sisäkkö.

— Neiti soitti? tyttö kysyi tapaillen kasvoilleen hymyn tapaista.

— Niin, neiti Skog vastasi, painautuen takaisin tuoliin, mistä vastikään oli noussut. — Eikö arkkitehti ole vielä tullut?

— Ei, tyttö virkkoi ja jatkoi sitten melkein huolestunut sävy äänessään: — Olemme kummastelleet hänen viipymistään. Päivällinen odottaa valmiina, ja Maria alkaa hermostua, kun hänen taideteoksiensa annetaan jäähtyä.

— Arkkitehdillä on varmaan kesken jokin kiireellinen työ, jonka hän saattaa päätökseen ennen tuloaan, neiti Skog puheli verkkaisella, hyväntahtoisella äänellään. — Sirkka sanoo nyt Marialle, että pitää vain ruuat lämpiminä, sillä täytyyhän meidän odottaa arkkitehtiä.

— Kyllä, neiti! Tyttö poistui huoneesta, niiata nytkäyttäen ennen lähtöään.

Neiti Skog totesi, että aurinko painui metsän taakse jättäen jälkeensä vain punertavan rusotuksen. Hän istui yhä tuolillaan neuletöineen, katsellen suuresta ikkunasta aukeavaa suurenmoista näkymää. Vanha, uskollinen seinäkello ehti kajahuttaa puolituntilyönnin, ehtipä jo kahdeksaankin, ilman että mitään arkkitehdin, hänen veljensä, paluuseen viittaavaa olisi tapahtunut.

Taaskin neiti Skog nousi, meni ovelle ja painoi äskeistä nappia. Sama tyttö ilmestyi ovelle, vastaten neiti Skogin kysymykseen kieltävästi. Arkkitehti ei siis ollut vieläkään tullut.

— Tämä viipyminen tuntuu jo vähän kummalliselta minustakin, neiti Skog sanoi. — Eihän veljeni tapana ole jäädä pois päivälliseltä, varsinkaan siitä etukäteen ilmoittamatta. Minun on soitettava hänen työpaikalleen ja tiedusteltava hänen viipymisensä syytä. Onko Maria pitänyt ruuan lämpimänä?

— Kyllä, neiti.

— Hyvä on. Pitäkää pöytä valmiina, ehkäpä arkkitehti tulee aivan kohta.

Neiti Skogin silmäys riitti sanomaan tytölle, että tämä sai poistua. Neiti itse meni viereiseen huoneeseen, joka oli arkkitehdin työhuone, astui kirjoituspöydän luo, missä puhelin oli, ja soitti rakennustyömaan konttoriin.

Rakennusmestari Sora vastasi puhelimeen ja kertoi, että hänen tietämänsä mukaan oli arkkitehti käynyt rakennuksella viimeiseksi vähän ennen aamiaista. Sen jälkeen ei arkkitehti Korpea ollut näkynyt missään, vaikka häntä olisi välttämättä tarvittukin työmaalla, sillä tehdasrakennuksen tärkeä pohjakerroksen betonityö oli paraikaa käynnissä, ja siinä olisi pitänyt useassa kohdin vuoromestarin varmistua asioista kuulemalla vastaavan arkkitehdin mielipidettä. Rakennusmestari Sora lausuikin toivomuksen, että arkkitehti kotiin tultuaan soittaisi työmaalle mahdollisimman pian.

Neiti Skog lupasi esittää asian arkkitehdille heti tämän tultua kotiin ja sulki puhelimen.

Illan kuluessa neiti Skog soitti kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa arkkitehti olisi voinut olla. Mutta joka paikasta hän sai samanlaisen vastauksen. Arkkitehti Korpea ei ollut nähty sinä päivänä.

Tämä alkoi tuntua neiti Skogin mielestä jo vähän omituiselta, ja hän alkoi aavistella jotakin tapahtuneen veljelleen. Hän istuutui nojatuoliinsa miettiäkseen, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kadonneen veljen löytämiseksi.

Kello oli jo kymmenen, kun hän viimein teki päätöksensä: asiasta oli ilmoitettava poliisiviranomaisille.

Päättäväisin askelin hän lähti veljensä työhuonetta kohti, soittaakseen poliisille ja pyytääkseen virkavallan apua veljensä etsiskelyissä. Juuri kun hän oli kiertämässä puhelimen numerolevyä, tuli hänen mieleensä ajatus, että asiasta voisi nousta tavaton häly, jos hän ilmoittaisi sen poliisille. Sitä tietä menisi juttu sanomalehtiin, ja kaikkien ihmisten tietoon. Kenties luettaisiin radiossakin tiedoitus arkkitehti Korven katoamisesta …

Tämä ajatus ei ollenkaan miellyttänyt neiti Skogia, sillä hän ei halunnut liikaa julkisuutta, vaikka antoikin täyden arvon sanomalehdille ja sanomalehtimiehille, joiden moninainen ja kirjava joukko oli hänen salaisen myötätuntonsa kohteena. Siinä hänen mieleensä silloin johtui toimittaja Kalle Kanto, jonka kirjoituksia ja edesottamuksia hän oli mielenkiinnoin seurannut jo pitkän aikaa. Tämäkin harrastus oli salainen, josta kukaan, hänen uskottua sisäkköään lukuunottamatta, ei tiennyt mitään.

Siinä seistessään kuulotorvi kädessä, toisen käden ollessa puhelimen numerolevyllä, hän tuli ajatelleeksi muuatta mahdollisuutta: voisihan hän pyytää toimittaja Kantoa kaikessa hiljaisuudessa tutkimaan veljensä katoamista …

Jännityskirjallisuuden innokkaana lukijana neiti Skog alkoi tuntea yhä voimakkaammin, että hänen veljeään kohdannutta onnettomuutta verhosi jokin salaisuus. Asiasta oli siis, niin hän päätteli, ehdottomasti soitettava toimittaja Kannolle ja pyydettävä tämän apua. Ja saisihan hän samalla tutustua tuohon mielenkiintoiseen nuoreen sanomalehtimieheen. Hän laski kuulotorven takaisin paikalleen ja etsi puhelinluettelosta Kalle Kannon osoitteen ja puhelinnumeron.

Toimittaja Kanto sattui olemaankin kotona neiti Skogin soittaessa.

— Voisitteko ehkä tulla asuntooni vielä tänä iltana? neiti Skog kysyi, esiteltyään ensin itsensä. — Asiani on hyvin tärkeä ja luottamuksellinen. Tarvitsen apuanne, joten otan teidät vastaan myöhäisestä ajasta huolimatta.

Kanto oli valmis heti lähtemään. He sopivat, että hän saapuisi niin pian kuin ehtisi neiti Skogin asuntoon.

Maisteri, neiti Cecilia Skog oli arviolta kuudenkymmenen ikäinen. Korkeasta iästä huolimatta hänellä oli komea, pysty vartalo, ja hänessä oli sellaista arvokkuutta, että Kanto melkein mykistyi astuessaan hänen eteensä.

— Tervetuloa kotiini, herra Kanto, neiti Skog virkkoi lempeällä äänellä. — Olkaa hyvä ja istukaa tuohon nojatuoliin. Pöydällä on savukkeita, ja saamme heti myöskin kahvia, että tarinointi sujuu mukavammin.

Kanto istuutui osoitettuun tuoliin.

Valkoesiliinainen sisäkkö toi kahvitarjottimen ja asetti kupit pienelle pöydälle, poistuen sitten huoneesta ja jättäen emäntänsä kahdenkesken vieraan kanssa.

— Asiani, neiti Skog alotti, — on varsin kummallinen, niin että se kenties huvittaa teitä. Tarkoitan, että mahdollisesti pidätte minua uudelleen lapseksi tulleena vanhana hupakkona, kun olen kertonut teille huoleni. Mutta joka tapauksessa tunnen, että jotakin hämärää ja salaperäistä on kietoutunut tämän asian ympärille, joten pyydän, että uskotte minun olevan vakavissani.

— Tietysti minä uskon, Kanto vakuutti. — Neiti voi kertoa kaiken aivan vapaasti.

— Asia koskee veljeäni, arkkitehti Erkki Korpea, neiti jatkoi. — Kai tunnettekin hänet?

— Kukapa tämän kaupungin asukas ei tuntisi häntä! Kanto vastasi. — Luulen, etteivät ainoastaan raumalaiset, vaan yleensä kaikki suomalaiset voivat sanoa tuntevansa arkkitehdin, ainakin nimellisesti, kuten minäkin.

— Veljeni on ollut kadoksissa aamupäivästä asti, neiti Skog jatkoi, kertoen sitten seikkaperäisesti kaiken minkä tiesi veljensä katoamisesta eli kummallisesta viipymisestä, kuten neiti itse oikaisi omat sanansa.

— Ja haluaisitte, että minä ryhtyisin etsiskelemään kadonnutta veljeänne?

— Niin. Pyydän, että ryhtyisitte. Minun ei tarvinne sanoa, että palkkionne on itsenne määrättävissä.

— Mutta jos asian yhteydessä ilmaantuu jotakin arkaluontoista? Kanto virkkoi. — Sain nimittäin äskeisistä sanoistanne sellaisen käsityksen, että haluaisitte karttaa julkisuutta.

— Oh, en tarkoittanut aivan sitä! neiti vastasi. — Pidän muuten vain poliisin juttuun sekottamista jotenkin … sanoisinko … liioiteltuna vaaran aavisteluna. Kenties veljeni on matkustanut jonnekin, jonkin pikaisen kutsun saatuaan, ja tulee takaisin ehkä jo huomenna.

Neiti Skog sanoi tämän vain jotakin puhuakseen, sillä hän ei itsekään voinut uskoa, että arkkitehti olisi lähtenyt matkalle suoraan työpaikaltaan, kotona poikkeamatta.

— No, voinhan koettaa kysellä jostakin, Kanto virkkoi. — Tulen huomenna uudelleen keskustelemaan kanssanne. Ja jos veljenne on yhä kateissa, niin ryhdyn sitten oikein perusteellisiin tutkimuksiin.

Tämä suunnitelma tyydytti neiti Skogiakin, ja hän toivotti Kannolle hyvää yötä, saattaen vieraansa ovelle.

— — —

Suorinta tietä Kanto käveli Aamuttaren toimitukseen puhutellakseen ystäväänsä, päätoimittaja Räihää.

Räihä sattuikin olemaan toimituksessa ja oli ilmeisesti hyvillään Kannon saapumisesta, sillä seuraavan päivän Aamuttaresta puuttui vielä pääkirjoitus, eikä hän ehtinyt sitä kyhätä, joten Kanto tuli kuin kutsuttuna. Hän saisi naputella jotakin kokoon palstan verran, vaikkapa vain iänikuisesta nuorisorikollisuudesta, joka oli Kannon n.s. »leipäaihe».

— Arkkitehti Korpihan täytti viimevuonna vuosia? Kanto kysyi muitta mutkitta. — Ja Aamuttaressa oli pitkä pätkä hänen elämäkertaansa ynnä muuta sellaista. Eikö ollutkin?

— Oli tietysti, Räihä vastasi. — Aamuttaren täytyy olla sellaisille napamiehille mieleen ja julkaista heidän kuvansa korukehyksissä pienemmästäkin syystä kuin viidenkymmenen vuoden iän saavuttamisen takia.

— Muistatkos, minkä päivän lehdessä se sepustus oli?

— Hitostako minä sen muistaisin, Räihä vastasi. — Mutta tuossa hyllyssä on viimevuotinenkin vuosikerta, niin ettei muuta kuin ala selailla sitä. Ehkä se sieltä esiin tulee.

Kanto ryhtyi selailemaan vanhaa vuosikertaa ja löysikin lopulta etsimänsä kirjoituksen.

Se oli kahden palstan levyinen, komealla muotokuvalla varustettu juttu, missä arkkitehti Korvesta tehtiin ylen huomattava henkilö. Kanto sai kuin saikin siitä jonkinlaisia tietoja arkkitehdin elämänvaiheista, vaikka ne tietysti olivatkin taitavan sanomalehtimiehen kauniiksi muovailemia. Luettuaan kirjoituksen pariin kertaan hän pani vuosikerran pois ja ryhtyi kuulustelemaan Räihää.

— Sinähän tietysti kaupungin julkisen sanan päänä ja merkkimiehenä tiedät kaikista asioista vähän enempi kuin tavallisesti kirjoittelet. Vilautapas sitten sitä mitalin toistakin puolta ja kertoile, mitä kaikkea tiedät tuosta etevästä miehestä.

— Juorujako vai omia mielipiteitäni?

— Totuuksia, Kanto vastasi. — Olen tavattomasti kiinnostunut hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, hänen ystävistään, tuttavistaan, sukulaisistaan, tavoistaan, tottumuksistaan, harrastuksistaan ja niin edespäin. Haluan tietää, mitä savukelaatua hän polttaa, mitä juomia mieluimmin ryyppää, minkälaista seuraa suosii. Sanalla sanoen tahdon tietää kaiken siitä miehestä.

— Puolet liikaa, veliseni, Räihä vastasi. — Vai luuletko minua todellakin juorukeskuksen tietotoimistoksi? Sen verran toki voin sanoa, että arkkitehti Korpi polttaa Klubi 7-savukkeita, ryyppää tavallisesti vain mietoa viski-grogia, sitäkin vain kauppamiesten klubilla, missä myös voi tavata hänen parhaat ystävänsä. Tuttavuuksia hänellä on tietysti leegio, joista en voi paljoakaan sanoa, sukulaisia tuskin ollenkaan, sillä hän kuuluu rappeutuneeseen aatelissukuun, jonka vonliitteen hän ja hänen sisarensa ovat heittäneet menemään, onpa arkkitehti vielä suomentanut nimensäkin. Äidin puolelta hänellä on elossa ainakin yksi serkku. Tämän serkun poika on paraillaan toimessa arkkitehti Korven rakennustoimistossa. Poika on renttu ja saamaton nahjus, joka ei menesty missään, joten hänestä saat sopivan konnan seuraavaan artikkeliisi. Arkkitehdin tapoihin kuuluu pitää kaikki hänen toimistonsa tilillä olevat rakennustyömaat järjestyksessä ja kunnossa, ja hän käy itse joka paikassa nuuskimassa ja ohjailemassa, että kaikki todellakin tehdään kunnollisesti. Harrastuksia hänellä on tietääkseni kaksikin: vanhojen, rakennustaidetta käsittelevien kirjojen ja harvinaisten taideteosten keräily. Rahaa ukolla on kuin roskaa, samoin hänen sisarellaan, sillä heidän esi-isänsä ovat osanneet haalia sitä kokoon aikamoisen kasan. Joko riittää?

— Puolet liikaa, veliseni, Kanto vastasi, käyttäen Räihän omia sanoja. — Tiedoistasi olen sinulle kiitollinen, ja lupaan, jos tästä nyt kehittyy juttu, että Aamutar saa taas pitkästä aikaa oikean jymyartikkelin.

Kanto ei suostunut millään ehdolla kertomaan mitään enempää siitä, miksi arkkitehti Korven asiat olivat alkaneet häntä kiinnostaa, vaan Räihän oli tyydyttävä hänen antamaansa lupaukseen toimittaa Aamuttarelle jymyartikkeli sitten, kun juttu olisi onnellisesti päätöksessä.

Niine hyvineen Kanto lähti toimituksesta.

— — —

Seuraavan aamupäivän Kanto kulutti melkein kokonaan rakennuksella. Siellä hän kyseli sekä mestareilta että työmiehiltä yhtä ja toista, mutta varoi koskettelemasta liian läheltä arkkitehdin katoamista. Aamiaisen jälkeen hän soitti neiti Skogille ja tiedusti, oliko arkkitehti saapunut. Saatuaan kieltävän vastauksen hän lupasi heti käydä puhuttelemassa neitiä toistamiseen.

Neiti Skog otti Kannon vastaan yhtä ystävällisesti kuin ensimmäiselläkin käynnillä ja johdatti hänet samaan nojatuoliin, missä Kanto oli istunut eilisen vierailunsa aikana.

— Sanokaahan, neiti Skog, onko teillä mitään syytä aavistella, että veljenne katoamisessa todellakin olisi jotakin hämäräperäistä! Kanto virkkoi. — Esimerkiksi: voisiko sen takana olla rikos?

— En osaa sitä sanoa, neiti vastasi. — Minusta vain tuntuu sellaiselta. Mutta ehkä sittenkin vain kuvittelen.

— Tiedättekö, onko veljellänne ketään sellaista vihamiestä, joka olisi voinut murhata veljenne?

— Jos tarkoitatte hänen ystäviään, liiketovereitaan tai muita sellaisia, niin voin sanoa varmaakin varmemmasti, että ei. Veljeni ei ole koskaan maininnut mitään sellaista, ei ainakaan minulle. Ja tavallisesti hän kertoo melko auliisti kaikki asiansa. Luotamme toinen toisiimme täydellisesti. Olemmehan kumpainenkin jo vanhoja ihmisiä … ja sisaruksia.

— Nyt esitän kysymyksen, joka on ehkä vähän arkaluontoinen, Kanto sanoi, — mutta teidän on luvattava, ettette ymmärrä sitä väärin. Sanokaahan aivan totuudenmukaisesti, minkälaiset ovat olleet veljenne ja sen etäisen sukulaisenne välit, joka on toimessa veljenne rakennustoimistossa?

Neiti Skog punastui silminnähtävästi. Näki aivan selvään, että kysymys oli hänelle vastenmielinen. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja vastasi rauhallisesti:

— Heidän välillään ei pitäisi olla ainakaan mitään riitaa. Tuo serkkumme poika, Ilmo Raaste on hänen nimensä, on perheensä niin sanottu musta lammas, joka eli opiskeluaikansa kuin viimeistä päivää, tuhlaten kaiken mitä käsiinsä sai. Tekipä hän velkojakin, joista ei voinut vastata, ja sen hän itsekin hyvin tiesi niitä tehdessään. Pojan elämä oli mennyt täydellisesti hunningolle. Hänen isänsä oli alkujaan melko varakas liikemies, mutta menetti pulavuosina jokseenkin kaikki mitä omistikin, joten perhe jäi tavallaan puutteeseen.

— Olojen taas tasaannuttua, neiti Skog jatkoi, — hänkin pääsi tasapainoon, mutta ei entiselleen. Ilmon oli lopetettava opiskelunsa, mikä olikin ollut turhaa ajan hukkaa, ja ryhtyä johonkin. Mutta hän ei kyennyt yksinkertaisesti mihinkään. Viimein veljeni otti hänet palvelukseensa. Poika rakastui erääseen täkäläisen tukkukauppiaan, tosin nousukkaan, tyttäreen ja näytti tasaantuvan aivan kokonaan. Sen jälkeen häntä onkin pidetty kuin perheeseen kuuluvana ainakin, vaikka hän ei asukaan kanssamme. En ainakaan uskoisi, että Ilmolla on mitään osuutta veljeni katoamiseen.

— Entä se hänen rakastettunsa, Kanto kysyi edelleen, — minkälainen hän on?

— Hän on, jos lausun oikein oman mielipiteeni, hieman yksinkertainen. Ei kuitenkaan millään tavalla tyhmä tai muuten sellainen kuin nousukasperheiden lapset usein ovat. Onpahan vain oikein rehellisesti suomalainen maalaistyttö, jonka aitoutta ylioppilassivistys ei ole kyennyt turmelemaan. Mielestäni juuri sellainen nainen, joka on kuin luotu Ilmon laisia, heikkoluonteisia tukemaan. Pidämme molemmat, niin veljeni kuin minäkin, Ilmon valintaa oikein onnistuneena. Olemme kutsuneet tytön ja hänen vanhempansa joskus vierailullekin, ja tukkukauppiaan rouva on kutsunut vuorostaan meidät.

— Arvaanko oikein, jos sanon, että kysymyksessä on tukkukauppias Kousa?

— Kyllä. Juuri hänestä on kysymys. Tukkukauppias itse on hyvin miellyttävä tyyppi, mutta hänen rouvansa on aivan liikaa …

Neiti lopetti lauseensa kesken, aivankuin katuen sanojaan. Mutta Kanto ehätti lisäämään:

— Nousukasmainen? Niin kai aioitte sanoa?

— Niin.

— Kiitoksia, neiti Skog, Kanto sanoi nousten lähteäkseen. — Enempää en tällä kertaa haluakaan vaivata teitä. Mahdollisesti joudun myöhemmin esittämään vielä joitakin selventäviä kysymyksiä. Sanonkin siis vain: näkemiin!

2

Kanto kokee yllätyksen

Arkkitehti