Summa sotamiehen kynällä piirrettynä

By Kaarlo Erho

Ainoa tapa selvitä epätavallisista tilanteista on tehdä niistä tavallisia. Kaarlo Erho todistaa tämän sotamuistelmissaan, jotka eivät keskity niinkään talvisodan suuriin rintamakuvioihin vaan korsuissa elämiseen ja sotilaiden tekemiin retkiin taistelusta toiseen. Lukija ikään kuin astuu sotilaiden saappaisiin ja kuuntelee heidän keskustelujaan.Huumori kukkii rytinän keskelläkin, rutiineja on pidettävä yllä, eikä saunaakaan sovi unohtaa. Erho kuvaa myös aikaansa sotasairaalassa, jonne hän joutui haavoituttuaan rintamalla. "Summa sotamiehen kynällä piirrettynä" on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1940.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726349801

Book preview

Erho.

— Työ kaunein on se,

minkä maallesi teet

sekä puolesta heimosi, kansasi myös,

kodin eestä ja kontusi armaan.

Kolmantenatoista päivänä lokakuuta 1939 klo 14.00 sain kutsun saapua Rauman seminaarille klo 18.30 ilmoittautumaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Komppania oli leiriytynyt Keski-Suomen—Karjalan maantien varrelle.

Vielä vihertävä metsä kätki telttamme suojaansa. Vajanaiseen sotisopaan pukeutuneet miehet olivat miltei ainoita liikkujoita tällä ennen niin vilkkaalla tiellä. Tien vierustoilla työskentelevien miesten olemuksesta uhkui jonkinlainen vakava varmuus. Kun raskas kivenjärkäle ei aina ottanut totellakseen heidän tahtoaan, sai aito raumalaishuumori vallan. Pistettiinpä välillä lauluksikin, ja niin kivi kiepsahti sille aiottuun kuoppaan kuin leikiten.

Joukkueenjohtajamme oli nuori res.vänrikki Urho Kytömaa, joka reippaalla, nuorekkaalla ja toverillisella käyttäytymisellään oli voittanut kaikkien alaistensa jakamattoman kunnioituksen ja luottamuksen. Yhtä hyviin kirjoihin miesten keskuudessa oli päässyt myös joukkueemme varajohtaja Usko Nuorina, jonka tanakka olemus ennätti kaikkialle, missä vain miestä tarvittiin.

Kylläpä pojatkin puskivat töitä hikipäässä kuin parhaat heinämiehet konsanaan. Työnteko tuntui olevan kaikille tärkeätä, kunnioitettavaa hommaa. Niinhän se todellisuudessa olikin, vaikka emme silloin vielä osanneet aavistaakaan, miten merkitsevää osaa tällaiset maantien vierelle pystyyn asetetut kivet tulivat vastedes näyttelemään.

Työn päätyttyä leirialueella alkoi vilkas touhu. Puhdistus, kasvojenpesu, parranajo ja jos jonkinlaiset muut pikku hommat oli suoritettava ennen kuin ehdittiin kahvinkeittopuuhiin. Väkevä, musta kahvi virkisti sekä mieltä että kieltä, varsinkin kun sitä juotaessa soitettiin äänilevyiltä Kyllikin valssia tai jotakin muuta yhtä »kiehtovaa».

Iltahartauden jälkeen painuttiin telttojen hyväntuoksuisille havuvuoteille, nukkuaksemme kuin ainakin päivätyönsä hyvin tehneet miehet.

Vihollisen yllätyksellisen hyökkäyksen alkamispäivänä olin lomalla samoin kuin monet aseveljenikin. Saimme määräyksen keskeyttää lomanvieton ja palata mahdollisimman pian joukko-osastoon.

Asemalle oli kerääntynyt valtava kansanpaljous lomalta lähtijöitä saattamaan. Junan lähtiessä liikkeelle alkoi saattojoukko laulaa:

»Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:

Sinuun koskea ei väkivalta saa.»

Yhdyimme lauluun täysin rinnoin, enkä ole varhemmin kuullut niin hartaasti ja antaumuksella laulettavan. Tiesimmehän, että nyt oltiin menossa täyttämään tätä pyhää ja kallista valaa, menossa epätasaiseen taisteluun, torjumaan Suomea uhkaavaa väkivaltaa.

Täpötäyteen junaan tuli joka asemalta lisää matkustajia. Lomalta palaavia sotilaita oli kaikkialla. Vähitellen junamme muodostuikin sotilasjunaksi, vaikka paljon oli matkan varrelle jätettävä siviilimatkustajia, jotka pyrkivät pois kaupungeista maaseudulle. Joka asemalla näimme valtavia kansanjoukkoja, kaikkialla laulettiin Valaa ja huudeltiin onnentoivotuksia meille. Tuntui oikein rinnassa hyvältä, kun kuuli ja näki, että koko Suomen kansa oli todellakin yksimielisesti asiansa takana.

Tampereelta lähdettäessä ilmaantui joukkoomme outo mies. Hän sanoi olevansa raumalainen reserviläinen ja matkaavansa joukko-osastoonsa. Miehen outo kielenkäyttö herätti kuitenkin vissiä epäilyä meissä, ja sitä paitsi: tunsimmehan me toki raumalaiset. Vääpeli Keto pataljoonamme konekiväärikomppaniasta tutki ja tiukkasi miestä niin paljon, että saatiinkin selville miekkosen tulleen urkkimistarkoituksessa junaan. Seuraavalla pysähdyspaikalla luovutimme hänet sotapoliisille.

— Ei se miäs ol enemppä raumlaine ko Molotoff, ja mahtak ol koko äij ikän käynykkä Raumall, tuumaili vääpeli Keto, kun miekkonen oli toimitettu pois.

Uuuuu — Uuuuu — Uuuuuu — Uuuu — Uuuu —

— Mitä tämä tarkoittaa?

— Miksi juna pysäytetään radalle?

— Ilmahälytys. Kaikki matkustajat ulos metsään, huuteli junailija.

Syntyi tavaton tungos, kaikkien haparoidessa matkatavaroitaan ja yrittäessä mahdollisimman pian ulos. Matkalla oli junaamme lisätty vaunuja ja otettu taas siviilimatkustajiakin joukkoomme. He olivat kaikki naisia ja vanhuksia. Sotilaitten auttamana pääsivät hekin loppujen lopuksi turvaan. Olimme lähellä Luumäen asemaa, metsäisessä seudussa, joten olisimme voineet hyvin suojautua metsään, mutta uteliaisuus ja tietämättömyys vaaran suuruudesta pysähdyttivät jokaisen miltei aukealle paikalle tuijottamaan pilvettömälle taivaalle.

Jo alkoi kuulua etäistä kehräävää surinaa jostain näkymättömistä, eikä aikaakaan, niin itäiselle taivaanrannalle ilmestyi tummia lentokoneiden hahmoja.

Simolan asemalla oli seuraava hälytys. Kuusi tumman harmaata konetta työntyi esiin pilvestä lentäen alhaalla kuin paraatilennolla ainakin.

Oli jännittävää katsella, kuinka soikean muotoiset möhkäleet irtaantuivat koneista, lentäen ensin laakalentoa koneen suunnassa, sitten kaartaen hiljaa nokkansa maata kohti. Tämä kaikki oli meille niin uutta, ettemme osanneet kunnollisesti suojautua tarjolla oleviin, tosin puutteellisiin väestönsuojiin. Mutta pommien alkaessa jyrähdellä aivan aseman välittömässä läheisyydessä yksi ja toinen alkoi hakea itselleen turvapaikkaa.

Tämä pommitus vaati raumalaisilta sodan ensimmäisen uhrin: res. vänrikki Leo Peltola kaatui.

Leirillä oli sinne saavuttaessa kova touhu ja hälinä. Kaksi viholliskonetta oli pudotettu aivan leirialueen läheisyyteen. Niiden lentäjistä oli kolmen onnistunut laskuvarjon avulla pelastautua metsään. Kaksi heistä oli jo napattu, ja nyt komennettiin joukkueemme haravoimaan viimeistä pelastautunutta.

Harvassa ketjussa etenimme halki metsän. Mielet olivat täynnä jännitystä. Olimmehan ensimmäistä kertaa oikein tositouhussa sotilaina. Jonkin matkaa edettyämme löysimme lentäjän jäljet. Mies oli ilmeisestikin loppuun asti uupunut, sillä jäljistä päättäen hän oli miltei laahautunut eteenpäin. Ensinnä löytyi lentopäähine, sitten saapas, sitten käsine, kaikki aivan ensiluokkaista tekoa ja laatua. Niiden ensiluokkaisuudesta päättelimme, ettei mies itsekään ollut aivan rasvanahkainen, vaan kuului »parempiin ihmisiin».

Nyt saimmekin etsityn näkyviimme.

Mies kyyrötti tuuhean kuusen juurella, tähyillen palavin silmin meitä. Rukkasettomassa oikeassa kädessään hänellä oli isokokoinen pistooli.

— Ruuki verh! Prosiit narusja! Karjaisimme miltei joka mies nämä ainoat sanat, mitä ryssän kielen sanavarastomme käsitti, mutta ryssä ei ollut tietääkseenkään, vaan vastasi tulella. Ellei miehen käsi olisi vavissut uupumuksesta, olisi laukaus käynyt hyvin kohtalokkaaksi joukkueenjohtajalle, sillä luoti ohitti hänen päänsä aivan vaarallisen läheltä.

Jokunen miehistä laukaisi kiväärinsä, tähdäten melko läheltä kuusen alla olevaa.

— Ruuki verh, karjaisimme taas.

— Prosiit narusja.

Kuusen alla oli hiljaista. Kun mies vedettiin esiin, havaitsimme hänen ruumiissaan seitsemän luodin reikää.

— Lopeta se rämistäminen, taikka toosasi lyödään kappaleiksi. Eihän kenenkään hermot kestä aina tuota samaa ’toispualt jokkii ja toispualt jokkii’! — Alikersantti Vehmas, pikakivääriryhmän johtaja, oli äkäinen. Olin saada saappaan päähäni, sillä Vehmas oli toiminnan mies.

Seurasi monisanainen ja -puolinen keskustelu gramofoneista yleensä ja meidän toosastamme erikseen. Käytiin keskustelua sekä puolesta että vastaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni, kokoilin levyt kasaan ja suljin pelivärkkini.

— Hälytys. Komppania tielle marssivalmiiksi. Aikaa puoli tuntia. Marssisuunta Lappeenranta. — Päivystäjän karjunta katkaisi mielenkiintoisen keskustelumme.

Tuo odotettu ja pelätty hetki oli koittanut. Meillä oli edessä lähtö rintamalle. Seuranneessa nopeassa touhussa ei kukaan ehtinyt kuitenkaan ajatella rintamalle lähtöä enempää kuin muutakaan. Jokaisella oli täysi työ toimittaessaan vetimensä kasaan ja reppunsa kuntoon. Sitten käytiin teltan kimppuun. Se olikin tuossa tuokiossa matalana ja pussissa.

Nopeammin kuin oli luultu, komppania järjestyi rivistöön tielle. Outo jännitys täytti miesten mielet. Vaihdettiin arveluja siitä, mille rintamaosalle joudutaan. Joku väitti jostain kuulleensa, että mennään Laatokan pohjoispuolelle, toisten tietäessä varmasti, että mennään Kannakselle. Olipa joku niinkin optimistinen, että sanoi meidän lähtevän pohjoiseen hiihtoa opettelemaan. Kukaan ei itse asiassa tietänyt mitään.

Komppanioiden päälliköt karauttelivat ratsuillaan edes takaisin rivistöjen sivustoilla tarkastellen ja tutkien, oliko kaikki mukana ja marssikunnossa. Taskulamppujen himmennetyt valokiilat soljuivat sinne tänne pitkin rivistöjä, pitkin lumipeitteistä metsänreunaa. Vilauttipa joku sinnekin päin, missä äsken oli ollut tilapäinen kotimme. Siitä ei kuitenkaan ollut jäljellä enää muuta kuin tummat kasat telttojen kohdalla ja — muistot.

Marssi pimeässä yössä, tietämättömyys matkan määrästä ja kaikille outo, tuntematon tilanne oli omiaan pitämään miesten mielet jännityksessä. Olihan nyt sota ja me olimme menossa taisteluun tiettävästi moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Sekavin tuntein tämä tuhatpäinen rivistö eteni syyspimeällä tiellä, kohti tuntematonta päämäärää. Lastaus Lappeenrannan vanhalla asemalla vei aikaa. Miehistö niinkuin upseeristokin oli tottumatonta tällaiseen hommaan. Siinä, kuten paljossa muussakin, käytäntö antaa palttua teorioille.

Junasta poistuttiin Tienhaaran asemalla, missä taas järjestäydyttiin rivistöiksi. Marssi kohti tulilinjoja alkoi.

Marssirivistöt kulkivat mutkittelevia teitä. Sivuutimme vesistöjä, viljelyksiä ja autioiksi jätettyjä kyliä,