Ajasta aikaan 2: Sielusta sieluun: -

By Janne Kuusi

Ajasta aikaan -trilogian toinen osa keskittyy kuvaamaan kahden eri ikäisen naisen erilaisia mutta toisiinsa kietoutuvia elämänvaiheita. Aune Kaskivuori syntyy Helsingissä vuonna 1923 ja elää nuoruutensa toisen maailmansodan myrskyissä. Hän joutuu tekemään jo nuorena vaikeita valintoja ja kohtaa pahuuden silmästä silmään. Hän kuljettaa sotalapsia Ruotsiin ja on mukana Lapin sodan kauhuissa. Sodan jälkeen Aune ei osaa muuta kuin kivettää itsensä, kunnes keski-ikä tuo mukanaan uudet tuulet. Onko silloin kuitenkin jo myöhäistä?Maarit Berner syntyy 1954 Länsi-Saksassa ja opiskelee Suomessa. Hänestä tulee idealistinen radikaalivasemmistolainen, mutta muutto Itä-Berliiniin ja kohtaaminen Stasin kanssa avaa hänen silmänsä reaalisosialismin todellisuudelle. Molempia naisia yhdistää vastavirtaan kauhominen ja ulkopuolisuuden tunne. Pääseekö siitä koskaan eroon, edes iän ja itsetuntemuksen karttuessa?Ajasta aikaan -romaanitrilogia kattaa koko Suomen itsenäisyyden ajan Kaskivuoren laajan suvun tarinan kautta. Lukijan vahvasti otteessaan pitävä sarja herättää samalla ajatuksia suomalaisen yhteiskunnan ja luonteen synnystä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728565278

Book preview

Janne Kuusi

Ajasta aikaan 2

Sielusta sieluun

SAGA Egmont

Ajasta aikaan 2: Sielusta sieluun

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2016, 2023 Janne Kuusi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728565278

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1939

Helsingin sydän pysähtyi ja jähmettyi jääksi.

Katukivien kuura hohkasi kylmänvihojaan, ohut viima leyhäytti ne ilmaan, asukkaat pakenivat niitä, puut ja pensaat suojautuivat niiltä, rotat, ketut ja jänikset piiloutuivat koloihinsa.

Marraskuun viimeisenä aamuna kaupungin ytimen halkaisi raitiovaunu viitonen, jossa haisi hiki ja sähkö, vastaheränneiden kaupunkilaisten hengitys, kostea villa ja koneöljy. Sen kääntyessä rymisten Arkadian raiteelle matkustajat olivat silminnähden huolissaan ja kuiskivat levottomina toisilleen. Mutta vaunun ajettunut tunnelma ei koskettanut Aune Kaskivuorta, joka istui etupenkillä selin muihin ja hymyili itsekseen, sillä hän oli nuori lukiolainen, kuudentoista − ja rakastunut. Sen vuoksi suomalaisten pitkä, murheentäysi syksy näyttäytyi hänelle keväänä puhkeavine orvokkeineen ja mereltä lehahtavine tuulahduksineen.

Tuoksu oli ujuttautunut syvälle Aunen sisimpään. Sen unenomainen häivähdys risteili hänessä päivät ja yöt, valloitti aistit ja ujutti lonkeroitaan sielun salaisiin kammareihin.

Maurin tuoksu.

Kun viitonen kitisten ja kolisten kaarsi Eläinmuseon sivuitse mäkiselle ja mutkaiselle Nervanderinkadulle, hänen ihonsa värähti, sillä hän tiesi näkevänsä pian salaisen halunsa kohteen ja oli pakahtua.

Kuudes A aloittaisi tänään torstaina oppitunnit yhdeksältä, mutta Aune oli hyvissä ajoin liikkeellä. Hän astui alas vaunusta Suomalaisen Yhteiskoulun uutukaisen rakennuksen pysäkillä ja riensi melkein tanssahdellen kohti opinahjoaan.

Koulun kaikuisilla käytävillä vallitsi epätavallisen jännittynyt tunnelma; rehtori Koskenjaakko säntäili edestakaisin ja keskusteli hermostuneesti muutaman opettajan kanssa. Oppilaita oli kerääntynyt pieniin ryhmiin kuiskuttelemaan keskenään. Jokapäiväinen nauru oli tyrehtynyt.

− Mitä tapahtuu? Aune kysyi rinnakkaisluokkalaiselta tytöltä.

− En tiedä, opettajat päästi meidät pois kesken tunnin.

Oppilaat siirtyivät ulos. Siellä levisi sana: Neuvostoliitto oli aamulla julistanut sodan Suomelle.

Vähitellen koulun pihalle saapuivat loput Aunen luokkatovereista, kaikki epätietoisina tulevasta. Kun välituntikello soi, kaikki valot sammutettiin niin koulun sisältä kuin ulkopuoleltakin, mikä sai aikaan kohahduksen oppilasjoukossa. Koskenjaakko astui muutaman vakavailmeisen opettajan seurassa ulos koulun oven eteen. Hän ryki kuuluvasti, ja kaikki aamunhämärälle pihalle kokoontuneet hiljentyivät hänen edessään. Mies korotti äänensä.

− Huomio! Suomeen julistetun sotatilan vuoksi koulutyö päättyy toistaiseksi. Hakekaa tarvikkeenne välittömästi ja poistukaa ripeästi koteihinne.

Ilmoitus nostatti hämmennystä, ja kahdeksalta kouluun tulleet siirtyivät koulun pimeyteen laukkujaan noutamaan. Aune jäi luokkatovereineen pihalle ja haki katseellaan Mauria, joka pian ilmestyi tummassa talvipalttoossaan portaiden yläpäähän ympärilleen pälyillen.

Aune sävähti, samanaikainen pelon ja onnen vyöry salpasi hengen, ja hänen oli pidättäydyttävä kiirehtimästä Maurin syliin; paljastua ei saanut.

Väkijoukko alkoi poistua koululta, jotkut juosten, mutta Aune vitkasteli; hän tiesi Maurin tulevan.

Mauri tuli.

− Lähdetään kävelylle, hän sanoi hiljaa Aunen ohittaessaan ja kulki kohti Kansallismuseota. Aune seurasi säädyllisen matkan päässä, mutta kun Mauri kääntyi Cygnaeuksenkadulle Kansallismuseon muurinkulman taakse, tämä pysähtyi odottamaan, kunnes koulun väkeä ei enää näkynyt. Aune lähestyi häntä kärsimättömyydestä pakahtumaisillaan. He vilkaisivat ympärilleen, ja Mauri sipaisi Aunen poskea niin suloisesti, että iho Aunen käsivarsissa nousi kananlihalle.

− Mennään rantaan, Mauri kuiskasi, ja he kävelivät kohti Hesperian puistoa ylittäen poikkeuksellisen hiljaisen Heikinkadun. Puistossa Aune riensi Maurin viereen tämän sytyttäessä savukettaan.

− Aloittivat sen sittenkin, hän tuhahti nakatessaan tulitikun pois. − Ehdin jo toivoa että edes jonkun pään valtaisi järki…

− Et kai pelkää joutuvasi mukaan?

− Ei mun ikäisiäni onneksi pakoteta, ainakaan vielä… Ja vapaaehtoisesti en aio toteuttaa niitten hurmeisia päiväunia.

− Juuri siksi mä pidän sinusta niin… Aune painoi päänsä Maurin olkapäätä vasten. Mauri tarttui häntä hartioista ja hymyili lempeästi. Miehen ja tupakan tuoksu lumosi Aunen niin, että polvet olivat notkahtaa.

He vaelsivat kaulakkain puiston poikki autiolle Töölönlahdelle. Marraskuun aamu oli vielä puolipimeä ja pilvinen, ja he pysähtyivät katselemaan lahden yli Eläintarhan komeita, valottomia villoja.

− Synkältä näyttää, Aune huokasi.

− Tarkoitatko säätä vai maan henkistä tilaa? Mauri kysäisi hymähtäen.

− Kaikkea. Paitsi sinua.

Mauri tipautti savukkeensa maahan ja suuteli Aunea. Lierihattu tökkäsi Aunen otsaa, ja Mauri riisui sen päästään. Aune naurahti hilpeästi, suuteli taas ja maistoi tupakan maun. Se maku oli miehen maku, eikä hän olisi halunnut lopettaa.

Ilmahälytys alkoi vonkua heidän ympärillään. Pariskunta vilkuili ympärilleen.

− Harjoitus taas, Mauri tokaisi happamana.

− Niin varmaankin.

Sotasireenien ulvonta läpäisi kaupungin, ilmahälytysharjoituksiin oli jo totuttu, mutta tällä kertaa se jatkui ja jatkui. Aune ja Mauri vetäytyivät hiukan erilleen, kun puistoon alkoi rynnätä väkeä − kaupunkilaisia oli kehotettu hakeutumaan avariin ulkotiloihin pommitusten uhatessa, etteivät hävittäjien kohteeksi joutuvat kerrostalot romahtaisi niskaan.

Toistasataa ihmistä saapui rannalle, ja kun sotasireenien ulinan lomasta taivaanrannasta alkoi kuulua lentokoneiden matala jylinä, suuri osa heistä suistui paniikkiin, liikehti levottomana ja äänteli tuskaisena.

− Menkää tiehenne! eräs vanha rouva kailotti itkuisena nyrkkiään puiden, kun itäisellä taivaalla erottui kolmen koneen laivue. − Ei teitä kukaan ole tänne pyytänyt!

− Paitsi ikioma hallituksemme, Mauri luikautti ilkeästi.

− Hävitöntä! Pitäkää suunne, mies!

− Ettäs kehtaatte, naisen vieressä seisova vanha herra kivahti tuohtuneena. Aunen sydän sykähti syrjälleen.

− Silmien sulkeminen ei nyt auta, Mauri vastasi piinallisen rauhallisella äänellä.

− Suu poikki! mies sähähti kiivaasti heidän edessään. − Maanpetturi! Telkien taakse tuollaiset pitäisi sulkea!

− Tule, mennään, Mauri sanoi Aunelle ja tarttui tätä harteista.

Lentosaattue sivusi kantakaupungin itäpuolta pohjoiseen päin, ja he lähtivät kohti keskustaa. Pian Pasilan suunnalta alkoi kuulua rajua pommien jyminää.

− Älä välitä, ei meille käy kuinkaan, ihmeellisen levollinen Mauri lohdutti peloissaan vapisevaa Aunea. − Pelko ei helpota. Se vain lamauttaa. Aune painautui miehen kainaloon.

− Eikö nuo ihmiset pelottaneet sinua?

− Ei. He ovat lamaantuneet pelkonsa edessä. Minä uskon vastakohtien yhdistävään voimaan.

− Mitä tarkoitat?

− Kun maailma ympärillä luhistuu, onnella on tilaisuutensa.

Aune aavisti mitä Mauri tarkoitti. Hän sulki pommikoneet ja raivostuneen väkijoukon aistiensa ulkopuolelle ja hymyili suloisesti rakastetulleen.

He vaelsivat lähes aution, valottoman kaupungin läpi Kaivopuiston rantaan. Aamupäivän valjetessa hyinen tuuli puhalsi mereltä, Suomenlinnan majakkakaan ei pyyhkinyt maisemaa valokeilallaan, ja he saivat kulkea rauhassa Aunen lämmitellessä Maurin kainalossa. Ilmahälytyssireenit alkoivat ulvoa uudelleen, ja pian idästä ilmestyi kahdentoista koneen laivue, joka valui kaupunkia kohti synkeänä kuin musta, teräksinen kurkiaura. He pysyttelivät rannan tuntumassa varmoina siitä, ettei puna-armeijaa kiinnostanut aution kallion pommittaminen.

Yksi koneista ammuttiin alas ja laivue hajaantui. Kaivopuistosta näki selvästi miten Santahaminaa pommitettiin, ja sienimäiset savupatsaat pöllähtivät taivaalle merenlahden takana.

− Pelkäätkö? Mauri kysyi ja rutisti Aunea tiukemmin kylkeään vasten.

− Tässä minua ei pelota mikään eikä kukaan, Aune vastasi vähän väkinäisesti hymyillen pommien kylväessä vastarantaa heidän silmiensä edessä.

− Kaikki sotatoimet ovat rikollisuutta, Mauri sanoi inhon värähtäessä suupielessä.

− Veljeni Aleksi on sotimassa. Onko hän sitten myös rikollinen?

− Hän osallistuu rikokseen pakotettuna, kuten suurin osa sotilaista. Hän ei itse ole rikollinen, vaan ne, jotka hänet ovat rintamalle komentaneet. Mutta vielä suurempia rikollisia ovat ne, jotka kannustavat sotilaita tappamaan oikeutetusti. Kuten papit, jotka siunaavat tappamisen. Moraalin vaihtaminen mantteliin ei nähtävästi ole heille minkäänlainen ongelma.

− Luulen että Aleksilla ei ole edes mahdollisuutta ajatella noin, kun hän on siellä keskellä tuhoa.

Ilmahälytyksen jälkeen he vaelsivat Maurin asuntoon Hietalahteen. Poikamieskämpässä oli niukka sisustus, jonka näkyvintä osaa esitti leveä vuode suoraan erkkerin ikkunoiden alla. Huoneistossa oli makuuhuone ja keittiö, seinätapetit olivat ajan saatossa tupakasta patinoituneet, ja tummunut valkea maali katossa halkeili. Yksinkertainen kruunuvalaisin riippui pimeänä, sen ja katon välillä värähteli vanhaa hämähäkinseittiä. Aune soitti kotiinsa, jossa oltiin jo huolissaan, kun tytöstä ei ollut kuultu. Hän kertoi olevansa turvassa, valehteli sujuvasti viettävänsä päivän luokkatoverinsa luona ja lupasi palata illaksi kotiin.

Sitten hän kietoutui Maurin syleilyyn suutelemaan tätä. Aune halusi rakastella, ja Mauri riisui hänet sanaakaan sanomatta kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. He asettautuivat vuoteelle verhottomien ikkunoiden alle, mitä Aune hiukan ujosteli, mutta Mauri oli hänelle hellä ja hyvä, ja hän unohti ympäristön kokonaan. Aune oli puhunut joidenkin tyttöjen kesken − niiden harvojen ikätoverien, jotka jo olivat harrastaneet rakkautta − ja joillekin ensikokemus oli ollut kivulias ja vastenmielinen. Mutta Aune rakasti Mauria ja Mauri häntä, ja siksi vihlaisu alavatsassa vain täydellisti sen hyvänolontunteen, jonka hän olisi halunnut jatkuvan ikuisuuteen, vielä kauan senkin jälkeen, kun Mauri oli kierähtänyt päältä hänen viereensä. Kokemuksesta ei tullut kauhea, kuten häntä oli monesti varoitettu, vaan päinvastoin, Aunesta tuntui kuin elämä olisi vasta alkanut, aivan uusi elämä, jonka laadusta hänellä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan. Lapsuus oli nyt takana: hän oli luovuttanut elämänsä toisiin käsiin. Maurin.

Aune makasi vuoteella ja huohotti, hänen sielunsa tuntui ulottuvan elämän kumpaankin päätyyn samanaikaisesti − syntymään ja kuolemaan, eikä se halunnut tehdä eroa näiden ääripisteiden välillä. Kaikki oli läsnä tässä hetkessä, menneisyys, nykyisyys ja tuleva, niin hän koki. Kuolema ei uhannut häntä, se kaiken loppuminen, sillä hän eläisi ikuisesti onnessaan, elämänsä miehen kainalossa.

Mauri poltteli savuketta hiljaa hänen vieressään. Nojatuolilla lojuivat heidän vaatteensa, kirjoja, papereita ja kyniä oli säntillisessä järjestyksessä työpöydällä. Tummanvihreän kakluunin luukunrakosista loimotti tuli, puulämmitys levitti tunnistettavaa tuoksuaan huoneeseen.

− Maailmassa ei ole muita kuin sinä ja minä, Aune kuiskasi Maurin korvaan. Tämä hymyili.

− Meitä ei mikään uhkaa, Mauri vastasi pehmeällä äänellä. − Nuo tuolla ulkona ovat vain ohuita haamuja, ja sota on vain kehno satu niin kauan kuin meillä on toisemme.

Mauri solmi heidät uudestaan yhdeksi.

Aunelle eivät kehon rajat olleet riittää silkasta pakahtumisen tunteesta, hän koki repeävänsä nahoistaan tämän autuuden äärellä. He rakastelivat vuoteella erkkerin ikkunan ääressä, ja ulkona hämärtyi jo marraskuun viimeinen iltapäivä.

Sotasireenit alkoivat ujeltaa Helsingin katoilla. Aune vavahti kesken lemmenunelmansa ja vilkaisi ikkunalle päin.

− Anna olla, Mauri hyrisi Aunen korvaan, − meitä ei kukaan voi vahingoittaa. Ei nyt. Eikä koskaan.

Aune lipui pian takaisin onnen turvasatamaan samalla, kun kaupunki kaiutti julki heidän lempeään ja vain sitä, se kohosi siivilleen ja läpäisi tasaisen harmaan pilviverhon, puhkaisi taivaankannen ja jätti arjen, ikävän ja pelon jälkeensä alas. Kaikki muu kutistui, eivätkä he enää aistineet kuin toistensa tuoksun.

Lentokoneet kaarsivat heidän yläpuolelleen, ja pommit jyskyivät ympärillä säestäen heidän rakkauttaan.

– Tule. Tule jo rakas, Aune huohotti. Ja Mauri tuli rauhaset räjäyttävällä vimmalla.

He puuskuttivat hikisinä rinnakkain, kuulivat räjähdykset ja ihmisten kauhunhuudot ulkoa ja puhkesivat yhtä aikaa henkeäsalpaavaan nauruun, josta ei ollut tulla loppua.

Mauri kääntyi syleilemään Aunea arvoituksellisesti hymyillen ja kuiskasi hänen korvaansa:

− Sinun pitää nyt…

Samalla hetkellä palopommi osui taloon. Katto romahti heidän päälleen, ja Aune jäi loukkuun sen ja rakastettunsa alle.

1975

Taidealan Opiskelevat Sosialistit järjestivät tammikuisena lauantaina Satakuntatalossa illanvieton, jota varten maalaustaidetta Ateneumissa opiskeleva Maarit Berner sonnustautui toverinsa Riikan kanssa säntillisesti: oli huolehdittava siitä, että meikki ei näkyisi, ja vaatetuksen suhteen oli tarkkaa, ettei vaikutelma lipsunut porvarilliseksi. Tasapainoa viehättävyyden ja riittävän työväenluokkaisuuden välillä oli työläs saavuttaa, mutta ystävykset olivat siihen jo rutinoituneet.

Maaritin yksiö Kalevankadulla lähellä Helsingin keskustaa oli pieni, huone käsitti keittiönurkkauksen kaasuhelloineen ja eteisessä oli pieni vessa. Hän oli sisustanut kämppänsä taideopiskelijan proletaarisella tyylitajulla: seinälle hän oli kiinnittänyt 1920-luvun venäläisiä avantgardetaidevedoksia ja makuulavitsan yläpuolella komeili huonetilaan nähden valtava, Alberto Kordan kuuluisaan valokuvaan pohjaava Che Guevara -juliste. Koottavassa Lundia-kirjahyllyssä oli vähänlaisesti niteitä: enimmäkseen taidetta ja marxismi-leninismiä käsitteleviä suomen- ja saksankielisiä kirjoja ja myös jokunen romaani, Maxim Gorkia, Dostojevskia ja pari Aulikki Oksasen teosta. Kovaääninen jääkaappi hyrähti tasaisin väliajoin käyntiin lattiannurkkaa tärisyttäen, ja muutama toverusten pohjiksi nauttima olutpullo lojui tyhjennettynä työpöydällä ikkunan ääressä.

Palestiinalaishuivia päänsä ympäri kietoessaan Maarit vilkaisi peiliin tarkistaakseen vaikutelman ja taas kerran epäili viehätysvoimaansa − hän oli lyhytkasvuinen, liki päätä punatukkaista Riikkaa lyhyempi, vaaleatukkainen ja pisamanenäinen. Hän oli perinyt isot etuhampaat äidiltään, mutta vaikka hän usein koki muistuttavansa kaniinia, kaverit vakuuttivat, että hänen hymynsä oli persoonallinen ja viehättävä ja se yhdistettynä pähkinänruskeiden silmien veikeästi vetoavaan katseeseen tuotti salaviisaan vaikutelman, minkä Maarit kuittasi pelkkänä imarteluna. Miehet osoittivat tuon tuostakin kiinnostusta häntä kohtaan, mutta sen hän päätteli johtuvan melko hyvin muodostuneista rinnoistaan, joiden korostamista hän kaikin keinoin kaihtoi.

− Tänään vois ihan törkeesti iskee ittelleen petikaverin, Riikka naurahti vähän rivosti käsipeilistä kasvojaan tutkiskellen. − Mutta uskottava pitää silti olla. Kommunistina.

− Mä en kaipaa miestä, Maarit tokaisi tiukkana. − Mä sain jo Turussa elämäni miehistä ihan tarpeekseni.

− Niihän sää luulet, Riikka vinoili sipaistessaan ohuesti puuteria poskipunan päälle. − Kunha joku rehti ja komee toveri astuu sun etees niin se on menoa…

− That will be the day, Maarit mutisi, ja Riikka myhähti lempeästi. He vetäisivät lapikkaat jalkoihin ja lähtivät tarpomaan lumeen ja pakkaseen. Kalevankadulta oli lyhyt kävelymatka Lapinrinteelle, vain muutama korttelinväli.

Satakuntatalon juhlasali oli ääriään myöten täynnä, kun siellä vietettiin sosialististen taideopiskelijoiden vuoden 1975 ensimmäisiä iltamia. Ilma oli sakeanaan hienhajua ja tupakansavua, ja olutta nautittiin reipashenkiseen tahtiin. Alkuillasta Maarit joutui kätkemään pitkästymisensä, kun puheenjohtajat tekivät puisevasti selkoa osastojensa viimeaikaisista toimista. Tilaisuudesta lähetettiin lehdistölle julkilausuma Chilen diktatuurista ja Vietnamin sodasta, vaikka tiedettiin hyvin että se kelpaisi korkeintaan Tiedonantajalle ja Soihdunkantajalle.

Omatunto töytäisi Maaritia, ja hän soimasi itseään mielenkiinnon puutteesta, vaikka juhlahuoneistossa käsiteltiin maailman tärkeimpiä asioita parinsadan samanmielisen opiskelijan voimin. Hän terästäytyi väkisin kuuntelemaan, kun kiivaat puheenvuorot käsittelivät kapitalistimaiden taiteilijoiden rajoitettua vapautta työhönsä. Tunnelma koheni merkittävästi, kun ihannoitu Agit Prop kävi kajauttamassa tervehdyksensä päättäen sen yhteislauluun El puebo unido jamás será vencido, jonka aikana Maarit koki palleassaan väkevän aatteen hyöyn ja tiiviin yhteenkuuluvuuden maailman työväenluokan kanssa.

− Nostakaamme malja imperialistien murhaaman toveri Salvador Allenden muistolle! juontaja esitti kovaäänisesti. Maarit nosti koko salin kanssa lasiaan ja nolostui, kun se sattui olemaan tyhjillään. Hän tunsi myrkyllistä ja voimatonta raivoa tuomitessaan Pinochetin ja Francon historian likaviemäriin.

Puheiden jälkeen Maarit ja Riikka hehkuivat innosta, kun teatterikoululaisten jätkien vitsikäs rokkibändi Johan Lewis ja Korjaa Bois aloitti esiintymisensä. Kahden biisin jälkeen basisti hiljensi yleisön kohottamalla kättään.

− Kaikki on yksinkertaista: jos kerran pahat ihmiset kokoontuvat yhteen ja muodostavat joukkoja, mikseivät hyvät tekisi samoin? ärrää sorauttava tumma, parrakas mies julisti yleisölle pilke silmäkulmassaan.

− Niin, mikseivät? Maarit kysyi pöytäseurueeltaan.

− Enpä tiedä, muuan naisopiskelija vastasi. − Ainakaan noilla biiseillä ei sosialismia edistetä.

− Ne on tosi hauskoja, Maarit totesi.

− Minä en tuommoista käsitä, nainen tokaisi.

Esitys aiheutti ideologisen kiistan, kun jotkut eivät olleet varmoja sanoitusten ja bändin asenteen oikeaoppisuudesta. Maarit pani merkille, että dogmaattisimmat eivät ymmärtäneet Korjaa Boisin ronskia huumoria, eivätkä nähtävästi huumoria ollenkaan, vaan sivuuttivat esityksen happamina ja siirtyivät eteisaulaan kiistelemään tahallisen kovaäänisesti päivänpolitiikasta.

−Tiukkapipoja, Riikka jupisi hiljaa Maaritille.

Ohjelmaa riitti tuntikausiksi, ja Maarit unohti ortodoksikommunistien kylmäkiskoisuuden, kun juhlijat ehtivät rapsakkaan humalaan. Parinmuodostus alkoi viritä nopeaan tahtiin, ja alkuillan jäykät muodollisuudet karisivat iloisesti. Vapautuneisuutta pidettiin tässä vaiheessa iltaa hyveenä, ja tuossa ilmapiirissä Maarit lipesi pyhästä lupauksestaan, mitä kiinnostukseen vastakkaista sukupuolta kohtaan tuli, ja hän salli katseensa vaeltaa opiskelijapojasta toiseen.

Reipashenkisiä näyttelijäoppilaita änkesi ateneumilaisten pöytään. Nelimiehinen jätkäporukka jyräsi pöydän miehet keskittymällä pontevasti naisten naurattamiseen, ja syrjäytetyt siirtyivät nyreinä sivummalle. Bändissä rumpuja paukuttaneen isonenäisen ja huonohampaisen kaverin vitsikkyys huvitti Maaritia, eikä nuorimies yrittänytkään peitellä tavoitteitaan.

− Jätä kaikki ja seuraa mua onnettomuuteen, hän tokaisi höystäen sutkautustaan liioitellun hellyttävällä koirankatseellaan. Maarit naurahti ja torjui hänet lempeästi, joten mies toisti lauseensa muillekin seurueen naisille.

− Viu viu, olen vain köyhä teatteriopiskelija… Hän pummasi toki esityksellään myös kaljatuopposta. Sitten mies vakavoitui hiukan ja vilkaisi Maaritia silmäkulmastaan.

− Hei, oletteko kuulleet sitä, kun arvostetulle neuvostoliittolaiselle taiteilija Vertoville annettiin tehtäväksi maalata taulu Lenin Puolassa. Paljastustilaisuudessa politbyroon jäsenet arvioivat teosta: Mielenkiintoista, toveri Vertov, mutta kuka on tuo alaston nainen maalauksessa? Hän on tietysti Krupskaja, Leninin vaimo, taiteilija vastasi. Hmm, mielenkiintoista, entä kuka on tuo mies joka leikkaa pensaikkoa taustalla uimahousuisillaan? Hän on tietenkin puutarhuri Galkin, taiteilija vastasi. Mmm, mielenkiintoista. Mutta toveri Vertov, missä on itse Lenin? Taiteilija levitti käsiään: Lenin on Puolassa!

Maaritia nauratti ja häneen pilkahti ajatus, että joku olisi voinut asettaa kertojan aatteellisen puhtauden kyseenalaiseksi, mutta nyt alkoholi höllensi tunnelmaa. Hänen vieressään nauraa räkätti epäsiisti elokuvaopiskelija Rahikainen, jonka Maarit tiesi rasittavaksi varsinkin juovuksissa. Mutta koska Leninin mukaan elokuva oli taiteista tärkein, miehen remuamista siedettiin toverien parissa jotenkuten. Pitkätukkainen ja parrakas Rahikainen vaiensi muut.

− Hei, hei, hei! Kuunnelkaas tätä! Tän mä kuulin yheltä porvarisialta, niin että tiättekste onko Neuvostoliitossa mitään mikä ei ole paskaa? Kuulijat olivat varpaillaan, eikä Maaritkaan uskaltanut näyttää muulle seurueelle kuuntelevansa miestä.

− No kusi! Rahikainen rähähti räävittömään nauruun. Maarit ja pari muuta tirskahtelivat toisiaan pälyillen ja tarkkailivat, sopiko nauraa avoimesti. Sanaton kollektiivinen johtopäätös näkyi olevan, että juttu oli liian mauton ja neuvostovastainen, joten kiusaantuneet katseet käännettiin pois, lukuun ottamatta muutamaa paheksujaa, jotka vilkuilivat toisiaan ja Rahikaista tuomiten tämän kylmäkiskoisesti. Jos Maaritin rohkeus olisi riittänyt, hän olisi keskeyttänyt säälimättömän painostuksen, joka väläytti hänen mieleensä kuvia joskus koulussa kokemastaan kiusatuksi tulemisesta.

−Tää mikään mun juttu ollu. Yks kokoomuspelle kertoi… Rahikainen vaikeni, kun kukaan ei ollut kuulevinaan, ja nousi pöydästä tajuttuaan nolanneensa itsensä. Maarit vilkuili hänen peräänsä myötähäpeän vallassa, mutta tunsi myös epämääräistä sääliä tätä kohtaan.

Viereiseen pöytään oli parkkeerannut teatteriohjaajaopiskelija, joka käyttäytyi hillitysti, toisin kuin näyttelijät. Hän poltteli piippua itsekseen ja vain hymähteli viileästi naapuripöydän puheille. Maarit vilkuili miestä vaivihkaa, kunnes oli aistivinaan tämän katseen polttavan sivullaan, ja hänen oli käännyttävä nähdäkseen tuon vaaleatukkaisen miehen. Tämä hymyili hänelle lyhyesti mutta keskittyi sitten piippuunsa osoittamatta enempää kiinnostusta. Se kiinnitti Maaritin huomion, koska miehiä pörräsi kuvataiteilijanaisten pöydän ympärillä riesaksi asti.

Tilaisuuden päättyessä Riikka kuiskasi Maaritille, että hänen kommuuniinsa mentäisiin jatkoille, mutta välttääkseen tolkuttoman ryntäyksen hän oli kämppäkaveriensa kanssa tarkka tiedottamisesta. Maarit kuului armoitettuihin, ja Riikka huolehti myös omasta kohteestaan, pitkästä parrakkaasta näyttelijäoppilaasta, jonka siivellä jatkoille lähti viisi muutakin teatterikoululaisurosta saaden sukupuolijakautuman kellahtamaan miesten enemmistöksi. Maarit pani helpottuneena merkille, ettei Rahikainen ollut saanut vihiä jatkoista. Hän huomasi, että ohjaajaopiskelija lyöttäytyi näyttelijäpoikien porukkaan. Hänen mieleensä pilkahti, olisiko mies liittynyt seuraan jopa hänen vuokseen, mutta hän hääti haaveensa, kun tämä ei kiinnittänyt häneen enempää huomiota kuin muihinkaan.

Gramofonista tulvi Lautanen Guatemalan verta, ja mukana rahdattujen viinipullojen lisäksi keittiöstä löytyi pari avaamatonta Egri Bikaveria. Tyhjiin pullonsuihin työnnettiin kynttilöitä ja sähkövaloa käytettiin säästeliäästi. Kalliossa sijaitsevassa kommuunissa oli neljä asukasta: Riikka, toinen taideopiskelijanainen ja kuvanveistoa opiskeleva mies avovaimoineen. Parikymmentä vierasta kokoontui heidän yhteiseen olohuoneeseensa. Tila oli sekalaiseen tyyliin sisustettu, suosittujen Lundia-kirjahyllyjen lisäksi vanha kaakeliuuni ja pieni matkatelevisio reunustivat huonetta, pöytänä toimi vanhojen Alkoholiliike Oy:n pullolaatikoiden päälle viritetty vanerilevy, ja erilaisia tyynyjä käytettiin istuimena vanhan puhki kuluneen nahkasohvan lisäksi. Seinällä roikkui iso, reunoistaan repaleinen Lenin-juliste.

Juhlinta pikkutunneilla noudatti totuttua kaavaa: Vietnamin ja Chilen kärjekkäät tilanteet kirvoittivat tunteellisen keskustelun. Maarit otti enimmäkseen kuuntelijan roolin, sillä ohjaajaopiskelija istui piirissä, ja Maarit varoi nolaamasta itseään.

− On ihan selvää että CIA on Chilen vallankaappauksen takana, yksi näyttelijäoppilaista sanoi. − Kapitalistiset länsimaat ei vaan tunnusta sitä, koska ne on jenkkien perseennuolijoita.

− Ajatelkaa niitä tuhansia kadonneita. Pinochet on varmaan kuljettanut ne jonnekin ja kiduttanut kuoliaaksi. Ajatelkaa niiden perheitä ja… Tytön silmistä tirskahtivat kyyneleet ja ääni sortui liikutuksesta. Maarit muisti, että tällä oli taipumus herahtaa itkuun maailmantuskan yllättäessä.

Tunteentäysiä kommentteja heitettiin ilmaan vilkkaasti.

Maarit vaipui mietteisiinsä. Hän tuumi, että juuri Chilen tapahtumiin puolitoista vuotta aiemmin ja niitä seuranneeseen tyranniaan kiteytyi se motiivi, miksi hänkin oli kommunistisessa liikkeessä mukana: imperialistien maailmanlaajuinen säälimättömyys ja epäoikeudenmukainen riisto köyhiltä rikkaille oli ylittänyt hänenkin sietokynnyksensä. Sen vuoksi hän tunsi pohjatonta vihaa USA:ta ja sen hännystelijöitä, kuten kummankin kotimaansa, Suomen ja Länsi-Saksan, porvaristoa kohtaan. Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että porvarit sulkivat silmänsä ilmiselvien tosiasioiden ja hirvittävän raakuuden edessä. Oli tehtävä jotain, ja hänkin tunnisti kommunistiblokissa kritiikin länsimaita ja kapitalismia kohtaan. Vaihtoehto näyttäytyi niin itsestään selvänä, että Maaritin oli mahdotonta ymmärtää, mikseivät kaikki hyväksyneet sosialismia. Sen vuoksi hän koki asumisen länsimaissa turhauttavaksi ja sai usein voimattomia raivonpuuskia ajatellessaan suomalaisten typeryyttä, jääräpäisyyttä ja itsekkyyttä. Oli yksinkertaisesti käynnissä hyvän ja pahan välinen taistelu, jossa pahalla oli niskalenkki hyvästä, ja se oli uskomaton vääryys. Mutta hän halusi uskoa käänteen tapahtuvan lähiaikoina: ihmiset ymmärtäisivät yhteisen hyvän ja sosialismi saisi tukevan jalansijan myös länsimaissa. Sen takaisi nuoriso, ja vanhat juoksuhautoihinsa jämähtäneet porvaritkin käsittäisivät lopulta sosialismin peittoavan alleen tyhmyyden ja ahneuden.

Hän koki kuitenkin asemansa saksalais-suomalaisena kommunistina niin piinalliseksi, että halusi pois, jonnekin, missä olisi