Aurora: keisarinnan hovineito

By Raili Mikkanen

Aurora Karamzini on hurmaava 16-vuotias tyttö, joka on aloittamassa elämää aateliston seurapiireissä. Hän kohtaa Pietarissa ja Helsingissä aikansa vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Auroran elämää värittävät kuitenkin myös aivan tavalliset ongelmat kuten sisarusten sairastelu ja aviomiehen etsiminen. Teos kuvaa Auroran matkaa keisarin palatsiin hovineidiksi, vaimoksi ja lopulta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.Aurora: keisarinnan hovineito tarkastelee hyväntekijänä tunnetun seurapiirinaisen nuoruutta 1800-luvulla. Historiallinen elämäkertaromaani sijoittuu Suomen suurruhtinaskuntaan. Teos on osa Mikkasen nuorille tarkoitettua kirjasarjaa merkittävistä suomalaisista naishenkilöistä.Raili Mikkasen historiallinen nuortenkirjasarja esittelee joukon voimakastahtoisia nuoria naisia, jotka jättivät jälkensä Suomen historiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726939651

Book preview

1

K aunis tumma tyttö pyörähti hitaasti, hyvin hitaasti ympäri. Monien kynttilöiden väräjävä valo tanssi silkkipuvun laskoksissa ja peilikuvassa, jota tyttö kiinteästi tuijotti. Hänen takanaan seisoi kaaressa neljä tarkkaavaista katsojaa. He olivat jäykistyneet paikoilleen kuin muodissa olevien elävien kuva-arvoitusten asetelmissa. Niissä näyttelijät esittivät tunnettuja tauluja tai näytelmäkohtauksia ja katsojien oli arvattava, mitä esitettiin.Tässä tapauksessa taulun nimeksi saattoi arvella Tanssiinlähtö.

Naisten asut kertoivat heistä vanhimman olevan talon kotiopettaja ja kynttelikköä korkealla pitelevän tytön kuuluvan varsinaiseen palvelusväkeen. Kaksi hieman toisellakymmenellä olevaa tyttöä olivat talon omia tyttäriä. Kaikkien puvut ja huoneen sisustus kertoivat perheen kuuluvan varakkaaseen yläluokkaan. Tiukat katseet arvioivat juuri perheen vanhimman tyttären kampauksen ja puvun yksityiskohtia.

– Aurora on kaunis kuin suuriruhtinatar, kuului hiljainen, harras huokaus. Joukon nuorin ja ujoin, kaksitoistavuotias Aline siinä lausui ensimmäisenä ääneen mielipiteensä.

– Hah, keisarin palatsissa ei ole yhtään Auroran veroista, kuulutti puolestaan Alinea vuoden vanhempi Emilie. – Kun Aurora asui Minette-tädin luona Pietarissa, hän näki kaikki suuriruhtinaat ja suuriruhtinattaret. Näithän, Aurora? Ja keisarin ja keisarinnan? Monta kertaa, etkö nähnytkin?

– Mmm-mm! Aurora keskittyi edelleen pukunsa tarkasteluun. Hän seisoi suoraryhtisenä kädet sirosti sivuille kohotettuina. Juuri tällä hetkellä, liikkeestä pysähtyneenä, hän muistutti enemmän sievää nukkea kuin elävää tyttöä. Saattoi odottaa soittorasian aloittavan pimputuksensa ja tytön lähtevän sen tahdissa hypähtelevään tanssiin. Odotuksen jännitystä hohtavat silmät ja posket osoittivat sentään kiihkeän elämän sykkivän kalpean ihon alla.

– Siis Aurora on nähnyt, Emilie päätteli ja nauroi iloisesti päälle. – Eikä ollut kauniimpia, siinäs kuulitte!

Pää kallellaan vanhempaa sisartaan ihailevan Emilien todistelu nyt oli mitä oli, mutta omiin silmiin saattoi sentään luottaa. Hiljaisesti mielessään niin tyttöjen nuori kotiopettajar Annette Harring kuin Auroraa pukemisessa auttanut Miina-piika olivat samaa mieltä.

Aurora oli kaunis. 16-vuotiaan heräävässä naiseudessa ja juuri nyt odotuksen jännitys poskillaan, hän pärjäisi varmasti keisarin palatsissa hovielämäänsä aloittavien kaunottarien joukossa. Annette Harring oli heitä jo elämänsä varrella ehtinyt nähdä, Miina-piialle he edustivat vain jotain hohdokasta tarua. Näinköhän noita koskaan pääsisi näkemäänkään.

– Muista ryhti! Annette huomasi opettajan velvollisuutensa. – Ylväs ryhti ja käytös vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä muut sinut nähdessään ajattelevat.

Aurora siveli kädellään pukunsa miehustaa. Hänen rintansa kohosivat valkeina puolipalloina avoimen kaulaaukon reunasta. Kermanvärisen silkin himmeä kimallus, käsinkirjotut pienet kukat, leveä kukkien värinen silkkivyö hoikalla vyötäröllä ja nilkkoihin ulottuvan puvun helman alta näkyvät, samasta kankaasta tehdyt silkkikengät antoivat tarkkaan mietityn vaikutelman.

Ja kyllä asua oli suunniteltukin, lähes päätyönä muutaman viikon. Äiti oli viettänyt Auroran kanssa muotikuvien ääressä monet tunnit ja kysellyt kirjeitse viimeisiä virtauksia Pietarista. Silkin oli Minette-täti antanut hänelle jo pian vuosi sitten vain tätä syksyä varten.

Minette-täti! Auroran silmät tummuivat äkkiä surusta. Mutta ei, nyt ei saanut antaa valtaa surullisille ajatuksille. Silmien oli loistettava! Poskien oli hehkuttava! Tämä oli hänen suuri päivänsä!

– Pian! Pian! Näytähän! Maman oli saanut oman asunsa valmiiksi kamarineitonsa avustamana ja hoputti nyt ovella tytärtään. – Papa odottaa jo kärsimättömänä. Murisee, että nyt meitä onkin kaksi odotettavana. Mutta kohta näet, miten hänenkin poskensa hehkuvat jännityksestä!

Puhuessaan äiti tarkasteli terävästi Auroraa. Tytön mustana kiiltävään tukkaan oli tehty taidokas korkea kampaus. Luonnostaan mustat kulmakarvat kaartuivat tummien silmien yllä juuri oikean muotoisina. Nenä oli suora ja kaunis, huulet hehkuivat täyteläisen punaisina. Avara pääntie jätti valkean kaulan ja poven paljaaksi. Pyöreinä kohoavat hihat korostivat vyötärön kapeutta. Koruina kimaltelivat vain pienet korvariipukset. Oli uskallettava luottaa nuoren tytön omaan säteilyyn, eikä äidin arvosteleva silmä löytänytkään kerrassaan mitään huomauttamisen aihetta.

Auroran varaan äiti laski paljon. Tämän maan korkeimmat seurapiirit eivät tosin olleet suuruudella pilatut, mutta olihan vieressä Pietari ja perheen hyvät suhteet itseensä Kaikkein Armollisimpiin Keisariin ja Keisarinnaan.

– Hyvä! Oikein hyvä! Kunpa nyt vain jaksaisin koko illan. Olen niin heikossa kunnossa, että minun oli levättävä moneen kertaan kesken pukeutumisenkin. Jos et pian tule, en jaksa enää seisoa, hän huokasi raskaasti ja nojasi voipuneena tuolin korkeaan selkänojaan.

– Olisihan minun tietysti pitänyt jaksaa järjestää suuret tanssiaiset sinun esittelemiseksesi, mutta kaikki tietävät, miten huonossa kunnossa olen ollut koko kesän. Saamme siis tyytyä siihen, että esiinnyt nyt ensimmäisen kerran seurapiireissä täällä kotonasi vain pienessä mutta sitä tarkemmin valitussa seurassa. Odota! Hius, maman nyppäsi kauhistuneena mustan suortuvan pois vaalealta silkiltä.

– Onneksi olette Minetten kanssa niin saman ikäisiä. Sisko sanoi heti, että jos jaksat odottaa pari kuukautta, voit tulla asianmukaisesti esittellyksi heidän suurissa tanssiaisissaan, jotka hän järjestää, kun Minette-serkkusi täyttää kuusitoista. Vendla-sisko on aina ollut niin terve ja kukoistava, aivan toisin kuin minä. Hän on puuhakas emäntä. Ja kun kreivi Mannerheim joskus suostuu pitämään suuret kutsut, niissä ei varmasti kitsastella. Me järjestämme kunnon tanssiaiset vasta vuoden vaihteessa, sitten kun olen toipunut. Jos minä nyt enää koskaan toivun! Maman taputti pienellä silkkiliinalla kärsivää otsaansa.

Äidin selän takana Emilie kohautti kulmiaan Alinelle. Niinpä niin. Äidille ei ollut monta tervettä päivää suotu. Niin kauan kuin tytöt muistivat äiti oli ollut heikko ja sairas. Useimmiten syynä oli odotettavissa oleva lapsi, tai juuri syntynyt lapsi, tai sairaan lapsen luona valvominen, tai päänsärky, huonot jalat, selkäsärky, sydän. Mitä kaikkia vaivoja äideillä nyt saattioikaan olla. Ja ne kaikki oli varmasti suotu juuri maman-raukalle!

Maman-parka, tosiaan! Vaikka he joskus keskenään hieman nurisivat, he myönsivät, että äidillä oli ollut raskasta. Synnytyksiäkin oli ollut jo neljätoista, mutta vain puolet lapsista oli jäljellä. Silti aina välillä, niin kuin nytkin, tuntui että äiti otti kurjasta osastaan myös kaiken irti. Tämänhän piti olla Auroran päivä ja kaikki muut perheenjäsenet olivat mielellään suoneet hänelle keskipisteenä olemisen riemun.

– Odota, anna minun, Emilie sanoi, sieppasi pöydältä pienen kristallisen hajuvesipullon. Nopeasti hän sipaisi tuoksuvaa nestettä sisaren korvien taakse ja ranteisiin. Hän nuuhkaisi itse tuoksua suoraan pullon suusta, mutta siitä se tuntui aivan liian väkevältä. Kukkatarha hyppäsi silmille niin että kyyneleet tulvahtivat sitä vastaan.

Aline vetäytyi varovasti taaksepäin. Hänen astmalleen eivät voimakkaat tuoksut tehneet hyvää.

– Menemme! Äiti tarttui Auroraa kädestä ja johdatti tämän päättäväisesti käytävää pitkin saliin. Kotiopettajatar, Emilie ja Aline, kamarineito ja piiat seurasivat kulkueena perässä. Hännänhuippuna touhotti tyttöjen pieni Blanckoira vilkkaasti häntäänsä huiskuttaen. Kiihkeä yleinen ilmapiiri ei ollut jäänyt tarttumatta siihen.

Alhaalla odotti isä jo kärsimättömänä. Maman oli oikeassa. Jännityksen täplät hohtivat hänenkin poskillaan. Aurora oli tyttäristä vanhin, joten papa oli nyt ensimmäistä kertaa esittelemässä tytärtä seurapiireille.

Tosin Carl Walleen ei ollut tytön oikea isä. Auroran äiti oli jäänyt leskeksi neljän pienen lapsen kanssa kahdeksan vuotta sitten. Aurora oli sisarusparven toiseksi vanhin. Hän oli syntynyt keskellä Suomen sodan tuoksinaa, kun isä, Carl Stjernvall, taisteli maan säilyttämiseksi Ruotsin yhteydessä. Venäjä voitti Suomen itselleen, minkä jälkeen elämä pienen Auroran kotona oli puolisen vuotta hyvin epävarmaa.

Carl-isästä tuli kuitenkin keisarin uskollinen ihailija, kun hän ensin oli tutustunut keisari Aleksanteri I:een ja tämän ajatuksiin. Hän otti vastaan keisarin tarjoaman Viipurinläänin maaherran viran. Taistelusta ja hallitsijan muutoksesta isä siis selvisi, mutta malaria oli sotaakin sitkeämpi vihollinen. Aurora oli kuuden, kun isä kuoli.

Carl Stjernvallin työn jatkajaksi Viipuriin oli vuotta myöhemmin tullut pinttynyt vanhapoika Carl Walleen, Eva-äidin tuttu jo nuoruusajoilta Turusta. Omaksi suureksi yllätyksekseen hän oli huomannut jo parin kuukauden jälkeen olevansa naimisissa edeltäjänsä lesken kanssa. Mutta, hän oli vakuutellut itselleen ja ystävilleen, jokainen joutuu vain siihen aviovuoteeseen, johon on aikojen alussa tarkoitettu. Nopeasti Carl Walleen oli oppinut tuntemaan itsensä tämän suuren perheen isäksi, eikä kukaan arkielämässä tehnyt eroa Stjernvallin ja Walleenin lasten kesken.

Vähiten papalla oli ollut aikaa tutustua Auroraan, sillä yli neljä eli enemmän kuin puolet yhteisistä vuosista tyttö oli ollut äidin siskon, Wilhelmina- eli Minette-tätinsä kasvatettavana Pietarissa. Vasta kun Carl Walleenista tuli senaattori, hallituksen jäsen, ja perhe muutti Helsinkiin, Aurora palasi takaisin perheensä pariin.

Nyt Papa-Walleenin vieressä odottamassa seisoi myös tyttöjen vanhempi veli Emil. Hän katseli hyväksyvästi hymyillen ovesta sisään astuvaa Auroraa. Kyllä tuollaisen sisaren mielellään johdatteli Helsingin nykyisin varsin vilkkaan seuraelämän saleihin ja saloihin. Tytön ennestään tuntevat nuoret miehet jo odottelivat hänen ilmestymistään tanssiaisten koristeeksi.

Emil huomasi myös Emilien ja Alinen jännittyneet ilmeet. Aivan kuin Aurora olisi esille tuotava taideteos, jonka luomisessa hekin olivat olleet osallisena. Emil saattoi vain aavistaa kaikki ne kureliivien kiristykset, kampauksen viimeistelyt, hameen laskosten paikalleen asettelut, mitkä oli tarvittu ennen kuin Aurora oli tuossa heidän edessään.

– Suurenmoista, papa nyökkäsi hyväksyvästi. – Äidilläsi on makua, Aurora. Pukusi on upea. Ja sinä myös, kultaseni, hän nyökkäsi vaimolleen. – Ei uskoisi sinun jo tuovan ensimmäistä tytärtä mukaan seurapiireihin. Olet kukoistava!

– Poskimaali, äiti tuhahti. – Se saa näyttämään terveeltä, vaikka tiedät hyvin, miten huonossa kunnossa olen.

– Maman, sallitteko minun! Emil kiiruhti ojentamaan käsivartensa mamanin tueksi, ennen kuin tämä ehtisi päästä vauhtiin. Isä sai tänään huolehtia illan tähdestä ja johdattaa debytanttinsa hieman myöhemmin kaikkien paikalle tulleiden tarkkailtavaksi. Ilta oli sentään avaus vaikka vaatimatonkin. Tästä lähtien Aurora siirtyisi iltaisin kotiin jäävien tyttöjen puolelta aikuisten puolelle. Hän oli nyt nuori nainen, joka osallistuisi illanviettoihin siinä missä vanhempansakin.

Ensimmäisenä iltana seurue oli pieni. Paikalle kutsutut muutamat nuoret miehet olivat sukulaisia tai perheen vanhoja tuttuja eikä illassa ollut sanottavampaa hohtoa. Tietenkin tanssittiin vähän, pelattiin seurapelejä ja kerrottiin viimeiset juorut. Ja Aurora säteili, sillä nyt kaikki viimeinkin oli alkamassa!

2

S yyaurinko yritti saada edes pientä sädettä raskaiden ikkunaverhojen lomasta perille nukkuvaan tyttöön. Se törmäsi matkallaan kiiltävään pöydänpintaan ja ilmassa tanssiviin pölyhiukkasiin, lattialle avonaisena unohtuneeseen romaaniin ja kesken jääneeseen piirustukseen. Se ponnahti takaisin vihreän malakiittihelmen pinnasta ja korsetin soljesta. Se tapasi unisen kärpäsen, joka nopeasti suki siipensä ja ilahtuneena säteen lämmöstä kohosi pöristen ilmaan. Lopulta sen onnistui päästä tytön luo ja sen verran kutittaa poskilla lepääviä mustia ripsiä, että ne värähtivät.

Aurora hengähti syvään, hätkähti ja heräsi. Hän avasi verkkaan silmänsä, katsoi unisesti huoneen eri puolille ja huomasi molempien siskojen jo lähteneen. Miina oli ehtinyt peitellä heidän vuoteensakin päiväkuntoon. Kaikki oli kuitenkin tapahtunut niin hiljaa, ettei se ollut häirinnyt hänen syvää untaan. Kello lähestyi puolta yhtätoista. Perhe oli siis syönyt aamiaisensa jo aikoja sitten, mutta antanut hänen nukkua ensimmäisen seurusteluyön väsymyksen rauhassa tiehensä.

Ovi raottui hiljaa ja Alinen pieni pää kurkisti varovasti sisään. Blanc luikahti hänen jalkojensa välistä huoneeseen ja syöksyi hypähtelemään vuoteen reunaa vasten. Aurora ojensi kätensä ja pörrötti pikkukoiran pehmeää turkkia.

– Sinä olet jo herännyt, Aline ilahtui ja juoksi Auroran vuoteen luo. Hän tosin oli tytöistä nuorin, mutta silti ikäänsäkin nähden selvästi muita lapsellisempi. Pikkutyttö vielä, kun Emilie jo alkoi olla pikemminkin nuori nainen. Äiti sanoi, että heidän sukunsa naiset yleensä kypsyivät nopeasti, mutta Aline oli siitä säännöstä selvä poikkeus.

Aurora katseli tarkkaavaisesti sisarensa kasvoja. Tummat renkaat loivat Alinen silmien alle syvät varjot, iho näytti verettömältä. Hän kiersi kätensä Alinen kapeiden hartioiden ympärille ja halasi siskoa. Tytön iho tuntui kuumeiselta kättä vasten.

– Emilie haluaisi lähteä kävelemään. Siellä on niin kaunis päivä. Mutta sinä et ole vielä