Arokissan aika

By Ulla Viertola

Lumoavan fantasiasaagan päätösosa!Oman valtakunta on ajautunut kurjaan tilaan. Ahneen ja vallanhimoisen keisarinna Kiiran välinpitämättömyys on suistanut kansan surkeuteen, eikä vanhasta hyvästä ajasta voi kuin haaveilla. Unennäkijä Temmulla, aatelisneiti Beealla ja kaikilla muilla omalaisilla on toiveensa ja odotuksensa, mutta niiden toteutuminen vaikuttaa kaukaiselta haaveelta.Kun Omaa kohtaa hyökkäys, ei valtakunnalla vaikuta olevan mahdollisuuksia puolustaa itseään. Sitkeät, keisarinnan mielivaltaisuuteen kyllästyneet omalaiset kuitenkin uskovat tuulessa kulkeviin huhuihin. Jos he nyt kestävät, Oman oikean keisarin armeija tulee kyllä apuun. Sillä juuri siitä puhutaan – kaukaa vuorten takaa on vaeltamassa takaisin kotiin joku, jonka paluusta harva on uskaltanut edes unelmoida.Miten vuosien varrella tapahtuneet petokset, juonittelut ja kieroilut ratkaistaan? Onko Omalla vielä toivoa? Kuka selviää myrskyisestä ajasta ilman vahinkoja, entä kuka saa ansionsa mukaan? On aika kohdata Oman valtakunnan uusi aika.Oman keisarien aikakirjat on hengästyttävä, dramaattinen ja lumoava fantasiasaaga Oman valtakunnasta ja sen hallitsijoista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727061931

Book preview

Arokissan aika

Cover image: Midjourney

Copyright ©2008, 2023 Ulla Viertola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061931

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I Oman syksy

Yksinäiset

Neiti Elenja Emerentia Larra oli aatelissukua, eikä hänen oletettu puuttuvan mihinkään sellaisiin likaisiin ja vastenmielisiin töihin, joita tavalliset rahvaan naiset hoitivat. Hänen ei olisi ollenkaan pitänyt ajatella arjen ikäviä huolia vaan mieluummin pysytellä niiden yläpuolella, omassa kauniissa huoneessaan Urhonkasteen linnoituksen keskustornissa. Iltahämärässä Urhonkasteen linnanpiha oli täynnä likaisia kerjäläisiä, joiden väsyneet ja laihat kasvot näyttivät hyvin ikäviltä. Rouva Aurelia oli sinä syksynä monesti kieltänyt tytärtään menemästä linnanpihalle, mutta tytär ei kuunnellut hänen kieltojaan. Päivästä toiseen Elenja Emerentia kulki Urhonkasteen tornien juurella ja katseli kurjuutta ympärillään. Hän mietti, miten voisi auttaa, mutta mitään lopullista apua ei tuntunut löytyvän. Kaikki keinot vaikuttivat yhtä hyödyttömiltä.

Vain lyhyeksi hetkeksi hän voisi antaa toivoa ja hyvää mieltä. Se kestäisi aikansa ja haihtuisi sitten pois, samalla tavalla kuin keiton hetkellinen, lämmittävä vaikutus suli olemattomiin noiden kurjuuteen joutuneiden vatsassa. An’nute, Elenjan ystävä ja palvelija, piti huolen keiton ja polttopuiden käytännöllisistä asioista. Elenjalle jäi vain avuttomuuden ja tarpeettomuuden tunne, jota hän ruokki jatkuvilla käynneillään pihassa.

Oman pitkä, kuuma kesä oli hiipumassa lyhyen syksyn ja talven hiljaiseksi ajaksi. Jo kesä oli ollut raskas, mutta syksyn myötä kurjuus kerääntyi linnoituksen ympärille. Aamulla ihmiset jo odottivat Urhonkasteen portilla, ja pitkin päivää heitä vaelsi sisään kymmeniä ja taas kymmeniä; yksin, ryhmissä tai perheensä kanssa, lapsia ja sairaita mukanaan raahaten he tulivat pyytämään apua ja suojaa Larran noidalta.

Kuinka pitkään minulla riittää mitään annettavaa, mietti Elenja.

Koko Larran maakartano oli kesästä asti joutunut palvelemaan linnoituksen tarpeita. Sotilaita Urhonkasteella oli vähän, mutta kerjäläisiä sitäkin enemmän nyt kun sekä keisarinna Kiira Alessandra että ympäri maata mellastavat rosvot ottivat haltuunsa kaiken minkä vain irti saivat. Monen pikkuisen maatilan sato oli jo alkusyksystä loppuun verotettu sekä Oman hallitsijan että varkaiden toimesta. Ihmiset joutuivat lähtemään kotoaan maantielle, ja ennemmin tai myöhemmin he Itäisen maakunnan alueella päätyivät Urhonkasteen linnoitukseen. Larran noita antoi ruokaa ja turvan, kun maantiellä ihmiset olivat kuin pedot toistensa kimpussa.

Hämärä linnanpiha oli savunhajuinen ja epätodellisen sekava. Tummat ihmishahmot kyykkivät pitkin muurinvieriä. Jotkut jaksoivat vielä pitää huolta itsestään ja perheestään, mutta toiset makasivat sairaina tai loukkaantuneina. Elenja tiesi että sinäkin iltana kuolema kulkisi pihalla. Lapset varsinkaan eivät kestäneet sellaista elämää, ja vanhukset menehtyivät usein pelkkään suruun ja ikävään kun olivat joutuneet jättämään kotinsa ja tutut asuinsijansa. Heitä Elenja yritti vahvistaa, kun hän tämän tästä pysähtyi jonkun kivisellä tantereella makaavan vanhan ihmisen tai lapsen viereen. Hän jakoi toivoa vielä sen jälkeen, kun linnoituksen luonnontietäjä oli väsyneenä joutunut hetkeksi jättämään sen suuren sairashuoneen, jollaiseksi mahtavan linnoituksen piha oli muuttunut.

Elenja kulki ihmisten joukossa ja puheli rauhallisesti: Oletteko saaneet ruokaa? Oletteko loukkaantuneet tiellä, tarvitaanko sidetarpeita? Onko lasten kylmä näin kaukana nuotiosta?

Ihmiset pelkäsivät että hän käskisi heidän lähteä pois. He kumarsivat hänelle ja vastasivat varovasti: Meidän on hyvä täällä, me olemme tyytyväisiä. Monet heistä tuijottivat Larran noitaa kuin suurtakin ihmettä. He olivat tulleet kaukaa lännestä ja kuulleet aikaisemmin vain huhuja tuosta kummallisesta ja pelottavasta naisesta. Nyt he eivät tienneet mitä ajatella hänestä, sillä mahtava noita oli vain aivan tavallisen aatelisneidin näköinen.

Monet olivat uskoneet, että Urhonkasteelle pääseminen olisi heidän pelastuksensa. Nyt tuo pelastus tuntui umpikujalta, kun linnaan vaelsi aina vain lisää kurjuutta. Useimmat uskoivat jo, ettei Larran noita sittenkään voisi antaa heille mitään muuta kuin kupillisen keittoa, joka sekin muuttuisi päivä päivältä yhä vetisemmäksi.

Joku lapsi yski ankarasti äitinsä sylissä. Elenja lähestyi heidän ahdasta sijaansa kerjäläisten joukossa ja tahtoi katsoa lasta. Lapsi oli laiha, mutta ei vielä nälkiintynyt, eikä hänen poskensa tuntunut kuumalta. Elenja hipaisi pientä otsaa ja lähetti rauhallisia tunteita. Sitten hän yhtäkkiä hätkähti ja herkistyi tavoittamaan voimakasta tuntua vierellään. Lapsen äidistä hehkui jotakin erikoista – tuo nainen, äiti, ei pelännyt tai surrut siinä surkealla pihalla. Hänestä huokui toivo, ja samanlaiseen outoon ja sopimattomaan tunteeseen Elenja oli törmännyt muutaman kerran aikaisemminkin kulkiessaan noiden hätään joutuneiden ihmisten joukossa.

Elenja katsoi naiseen. Nainen vastasi katseeseen ja sitten – aivan varovasti vain silmillään – hän yhtäkkiä hymyili. Hänessä oli väkevää toivoa, mutta Elenja ei ollut sitä herättänyt.

Jotakin suurta on tulossa, kuiskasi nainen. Se jo tiedetään tiellä ja monessa talossa. Oman tytär, tämä kurjuus ei ole ikuista!

Elenja säpsähti naisen hurjaa voimaa. Nainen vihasi, mutta myös toivoi kiihkeästi. Hänen vierellään ei näkynyt lapsen isää, mutta hän pani toivoa ja turvasi johonkin sellaiseen, mistä Elenja ei tiennyt mitään.

Mikä on tulossa? hän kysyi, vaikka jo tiesi ettei hänelle kerrottaisi enempää. Hän oli kysynyt ennenkin ja aina tullut jätetyksi hiljaisuuteen kuin jonkin suuren salaisuuden ulkopuolelle. Vieras nainen teki samoin kuin muut ennen häntä: painoi päänsä ja vaikeni. Jo noissa muutamissa sanoissa hän ehkä pelkäsi paljastaneensa liikaa.

Pettynyt ja masentunut Elenja pakeni synkältä pihalta ja vetäytyi omaan tornihuoneeseensa. Hän tiesi että linnoituksen palveluskunta ja sotilaat hoitivat kerjäläisiä parhaansa mukaan. Auttamisen tahtoa löytyi, vaikka mahdollisuudet koko ajan hupenivat. Mutta ainakaan vielä linnanpihassa ei nähty nälkää, ja tänä yönä ihmiset siellä olisivat turvassa. Yöksi portit suljettiin, mutta aamulla niiden takana olisi taas uusia tulijoita.

An’nute oli käskenyt valmistaa kylvyn emännälleen. Elenjalle siitä ei ollut apua, sillä linnanpihan kurjuus ja löyhkä tuntuivat vieläkin, vaikka hän oli pessyt ja vaihtanut vaatteita. Ei sitä löyhkää voinut pestä pois, sillä se oli hänen sisällään ja sielussaan. Omituisesti hän tunsi olevansa jotenkin syyllinen; hänen olisi pitänyt pystyä tekemään enemmän ja voimakkaampia tekoja noiden ihmisten puolesta.

Hänen äitinsä oli Itäisen maakunnan maaherra, ja hän itse oli jonkinlainen omalaisten hyvä henki, johon luotettiin ainakin maan itäpuolella. Läntisessä maakunnassa häntä pelättiin, mutta syksyn aikana Urhonkasteelle oli jo tullut hätään joutuneita sieltä asti. Keisarinna Kiira ei avannut Kolmen Kehän kaupungin portteja vieraille kerjäläisille, eikä Omassa ollut muita joihin nuo ihmiset olisivat voineet turvautua.

Elenja katseli ikkunastaan linnoituksen muurin yli Urhonkasteen tielle ja siitä edelleen Oman kumpuilevalle tasangolle, kauas etelän suunnassa häämöttäville kukkuloille asti. Auringon värit olivat vielä taivaanrannassa kapeina viiruina, mutta Oma pimeni nopeasti yöhön. Päivällä Elenja oli katsonut ulos tuosta samasta ikkunasta ja nähnyt kerjäläisten kulkevan tiellä kohti linnoituksen porttia. Hän oli tuijottanut auringon korventamia kumpuja ja peltoaukeita linnoituksen ympärillä välttyäkseen näkemästä kurjuuden jatkuvaa virtaa. Silloin Oman maiseman kaikki vihreys oli näyttänyt hänen silmissään harmaalta ja väsyneeltä. Nyt aurinko laski ja pimeä piilotti kuluneet värit, mutta lempeä, kaiken silottava yö ei kuitenkaan pystyisi korjaamaan mitään. Hetken lepo ei toisi virkistystä. Elenjan mielestä koko Oman valtakunta oli väsynyt; samoin kuin värit, myös sen asukkaitten mielet olivat kuluneita ja haalistuneita.

An’nute kävi tornihuoneen ovella.

Rouva äitinne on täällä, hän muistutti. Hän tuli myöhään iltapäivällä ja odottaa teitä kovin kiukkuisena.

Annu-parka, mene nukkumaan… sinä olet raatanut jo tarpeeksi tänään, sanoi Elenja. Mitä minä teen, jos sinä sairastut; sinun täytyy muistaa levätä. Minä menen äidin luokse aivan pian.

Elenja kiersi kosteat hiuksensa letille ja otti päällysvaippansa. Rouva Aurelia odotti häntä linnoituksen alakerran vierastiloissa. Sitten menneisyytensä kapinallisten päivien rouva maaherra oli entisestään pulskistunut, eikä hän mielellään kulkenut portaissa. Se kävi hänen sydämelleen ja sai hänet puuskuttamaan raskaasti. Rouva Aurelia oli leski jo toista kertaa, sillä entinen taloudenhoitaja En’riah, rouvan rakas puoliso ja ystävä, oli viime talvena äkkiä sairastunut ja menehtynyt vain muutaman päivän potemisen jälkeen. Elenjalle tuon hiljaisen mutta vaikutusvaltaisen miehen poismeno oli ollut suuri menetys, sillä En’riah oli totisesti osannut käsitellä äitiä. Ja entäs tämä aika, kun Oman kurjuus tulvi sisään Urhonkasteen portista – Elenja olisi nyt kipeästi tarvinnut isäpuolensa rohkaisua ja neuvoja.

Elenja laskeutui portaita alas tornistaan. Hän melkein huokaili huoliaan ja yksinäisyytensä tuskaa; En’riah oli poissa, upseeri Jarn oli ollut poissa jo vuosikausia ilmoittamatta mitään itsestään… rouva Aurelia väitti, että Jarn’imman oli varmasti iäksi kadonnut tuolle tarpeettomalle ja turhanpäiväiselle matkalle, jolle Elenja oli hänet lähettänyt. Äiti ei suostunut uskomaan, että hänen tyttärensä olisi kauan sitten tavannut Oman entisen poikakeisarin Mutran kylän kaivolla. Tytär oli erehtynyt, ja tuon erehdyksen seurauksena heillä ei enää ollut edes Jarnia tukenaan. He olivat aivan kahdestaan nyt, he naisparat, tuskitteli rouva Aurelia ja kiukutteli asiasta tyttärelleen aina kun he tapasivat.

Mitähän asiaa äidillä oli? Elenja oli väsynyt, eikä häntä olisi lainkaan huvittanut tavata äitiään. Äiti oli rasittava määräilijä, eikä hän yleensä ymmärtänyt Elenjan näkökantaa tai mielipidettä asioista. Elenja ei silti koskaan yrittänyt vaikuttaa äitiinsä, vaikka olisi kyennyt sen tekemään. Äidin tunteisiin ja ajatuksiin kajoaminen ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Äiti oli äiti, ja hänen tunteensa olivat hänen omiaan.

Vierashuoneessa odotti yksinäinen ja uupunut Itäisen maakunnan maaherra. Kohta kahdeksan pitkää vuotta rouva Aurelia oli palvellut virassaan keisarinna Kiiraa, ja ne olivat olleet raskaita vuosia. Ja koko ajan ne tulivat vain raskaammiksi, kun hän itse väsyi ja vanheni.

Elenja, sinun pitää viimeinkin mennä naimisiin, ilmoitti rouva Aurelia tyttärelleen ensimmäisiksi sanoikseen tervehdyksen sijasta. Sinä tarvitset miehen tueksesi! Ja tyttöparka, sinähän näytät päivä päivän perästä yhä vanhemmalta – jos aiot saada nuoren sulhasen, sinun täytyy pitää kiirettä!

Kiitos, äiti, kaikesta siitä huolesta jota tunnet minua kohtaan, vastasi Elenja ja siirtyi kiireesti kokonaan toiseen puheenaiheeseen: Miksi olet täällä? Miksi tulit näin myöhään? Et voi enää tänään palata kartanoon, tiet ovat pimeän aikaan hyvin vaarallisia.

Kyllä tiedän – täytyy tietysti jäädä yöksi tänne, näihin ankeisiin oloihin! Miten sinä kestät tällaista elämää, pelkkien sotilaiden kanssa tässä rumassa ja kalseassa kivilinnassa? Miksi et muuttaisi kartanoon minun seurakseni? No, omapahan on asiasi. Minä tulin tämän kirjeen takia. Minä sain tänään kiireellisen viestin keisarinna Kiira Alessandralta.

Puhutaanko siinä tytöistä? Elenja sieppasi kirjekäärön äitinsä kädestä. Hän luki nopeasti ja laski sitten paperin pettyneenä. Keisarinna ei suvainnut mainita yhtään sanaa Beea Maiasta ja Iria Inessasta, Elenjan sisarenlapsista.

Ei hän puhu heistä meidän kanssamme, ei, manaili myös rouva Aurelia. Minun tytärvainajani lapsiparat ovat jo toista vuotta haisevassa tyrmässä! Muka yrittivät myrkyttää keisarinnan – mitä hän oikein on heistä sepittänyt, tuo koppava nainen! Noin kamalan teon jälkeen minä en enää kunnioita häntä!

Rouva Aurelia oli vimmoissaan ja kyllästynyt asioiden tilaan Omassa. Ainakin sanoilla hän uskalsi nousta keisarinnaansa vastaan, samalla tavalla kuin oli aikoinaan teoilla vastustanut keisarinnan edesmennyttä aviomiestä:

Kiira Alessandra vaikutti silloin niin lahjakkaalta hallitsijalta, kun minä solmin rauhan hänen kanssaan ja omalaiset pääsivät vapaaksi sen valapaton Miekanvartijan, sen vallankaappaaja-öykkärin otteesta! Mutta mikä keisarinnaa oikeastaan vaivaa, kun hän on muutamassa vuodessa melkein hävittänyt valtakuntansa – mitä hän tarkoittaa sillä, että hän kahmii kaiken itselleen eikä jätä kenellekään muulle mitään? Ja miksi hän pitää Iiriä ja pientä Beea-raukkaa vankinaan, niin kuin heistä olisi muka jotakin vaaraa hänelle? Jos hän ei tahtonut kasvattaa tyttöjä hovissaan, niin miksi hän ei vain yksinkertaisesti lähettänyt heitä kotiin – miksi tämä kamala myrkytysvalhe ja vankila?

Äiti, minä luulen että Beea ja Iria Inessa ovat panttivankeina, sanoi Elenja hiljaa. He ovat keisarinnan vallassa, jotta minä – me pysyisimme hänelle kuuliaisina alamaisina, tapahtui Omassa sitten mitä tahansa.

Mutta mitä Omassa nyt oikein tapahtuu? Tämän maan asiat ovat aivan sekaisin, enkä minä tiedä miten minä enää voin palvella keisarinnaa! Hän on vienyt Itäisen maakunnan perikatoon, enkä minä sen maaherrana enää ymmärrä hänen tahtoaan!

Elenja luki keisarinnan kirjeen uudelleen.

Hän käskee minut Kolmen Kehän kaupunkiin, sanoi Elenja puoliääneen. Hän määrää, että minun on tultava sinne neuvottelemaan maan vaikeasta tilasta ja tarjottava hänelle ’noitataitoista apua’ jonkin tuntemattoman vihollisen kukistamiseen. Mikä hän oikein luulee minun olevan? Joku opetettu koirako, joka heiluttaa häntää ja tarjoaa hänelle tassua?

Rouva Aurelia tuijotti tytärtään: Se ei ole mikään pyyntö; se on keisarinnan käsky, Elenja…

Minä en tottele häntä, sanoi tytär painavasti ja viskasi kirjeen lattialle. Minä en mene sinne, sillä koko juttu ei ole mitään muuta kuin kehnosti naamioitu ansa – luuleeko hän, että minä en tiedä mitä hän on yrittänyt tehdä minulle? Luuleeko hän, että minä en tiedä hänen salamurha-aikeistaan? Hänelle ei riitä, että Iiri ja Beea ovat hänen vallassaan, hän haluaa minut pois päiviltä! Minä en mene, en tottele häntä!

"Hänen, joka tahallisesti ja vakain tuumin kieltäytyy tottelemasta hallitsijan antamaa käskyä, on kapinasta epäiltynä puolusteltava tekoaan", luki rouva Aurelia ulkomuistista Oman lakikirjaa. Elenja kääntyi selin häneen eikä suostunut vastaamaan.

Voisit tavata tytöt – ehkä saisit puhuttua heidät vapaiksi, jatkoi sinnikäs rouva. Lasten kohtalo oli pitkään ollut hänen salainen surunsa.

Elenja katsoi vierashuoneen kapeasta ikkunasta ulos pimeään linnanpihaan. Kurjuuden löyhkä tuntui yhä hänen sieraimissaan ja kirveli kuin pihalla kituen palavan nuotion savu. Hän ei horjunut päätöksessään:

Olkoon sitten kapinaa – minä en mene! Minä en poistu tästä linnasta. Heti tuon portin ulkopuolella voi jousimies odottaa minua piilossa. Jos minä menehdyn keisarinnan käsiin, ei ole jäljellä enää ketään huolehtimaan hänen tekojensa seurauksista.

Rouva Aurelia ei enää jaksanut suostutella oikuttelevaa tytärtään. Elenja Emerentia oli nykyään niin mahdoton, ei enää mitään kunnioitusta ja tottelevaisuutta vanhaa äitiään kohtaan! Joskus tytär oli ollut hieno ja sopuisa neiti, mutta vuosien mittaan hänestä oli tullut kova ja itsepäinen. Rouva Aurelia mietti joskus, oliko hän tehnyt väärin silloin kun oli hupsun kaipauksen takia mennyt naimisiin taloudenhoitajansa kanssa ja hylännyt tyttärensä sotilaiden ja alhaissyntyisten palvelusnaisten huomaan. Tytön kasvatus oli jäänyt kesken, ja siitä virheestä hän joutui nyt kärsimään.

Jos olet tuota mieltä, niin sitten minun täytyy kirjoittaa keisarinnalle että sinä et uskalla lähteä. Minä kirjoitan, että täällä ei ole enää tarpeeksi sotilaita saattojoukoksi, kun tiet ovat nykyään niin vaarallisia.

Rouva vääntäytyi pystyyn tuolilta ja päätti heti mennä lepohuoneensa yksinäisyyteen murjottamaan syvästi pahastuneena ja masentuneena. Ovella hän kuitenkin vielä muistutti tytärtä päällimmäisestä huolestaan:

"Elenja, sinun täytyy vakavastiharkita naimisiinmenoa. Jos sinulla olisi nyt aviomies, hän olisi tässäkin sinulle tukena. Olisit voinut naida Jarn’immanin, mutta hänet sinun piti pelkkää tyhmyyttäsi lähettää maantielle. Mitä mieltä olet Dan’annanista; eikö hän olekin komea mies ja erittäin hyvää sukua, jos sinä nyt tosiaan välttämättä haluat viettää loppuelämäsi sotilaiden parissa!"

Äiti meni, onneksi nopeasti, ja pysyi sen illan poissa Elenjan lähettyviltä. Elenjan päivä oli ollut raskas ja hänen mielensä oli väsynyt ja kiivas: naimisiin, muka, kaiken onnettomuuden keskellä! Pitäisikö hänen turvata vain itsensä, kun koko maailma hänen sisällään huusi tuskasta? Ei häneen nyt mahtuisi yhtään pisaraa rakkautta! Mitä äiti ymmärsi siitä, että Elenja outoine kykyineen joutui linnanpihalla liikkuessaan tuntemaan kaiken sinne pakkautuneen epätoivon itsessään. Kun hän yritti sulkea mielensä, sitä puristi syyttävä jomotus. Elenja oli iän myötä oppinut käyttämään kykyään ja hallitsemaan sitä, mutta satojen tuskaisten tuntujen paine oli liian vahva ja mahtava.

Vanha, kiltti En’riah, miksi sinun piti kuolla pois, huokasi Elenja. Ja Jarn, jonka hän oli tyhmyyttään lähettänyt maantielle – siinä äiti oli oikeassa, että hän olisi nyt tarvinnut Jarnin apua. Muuten Elenja ei enää juuri ajatellut Jarnia. Oli kulunut jo paljon aikaa, ja hän oli unohtanut. Silloin vuosia sitten hän oli ollut kovin nuori ja haaveellinen, ja Jarn oli ollut hänen ensimmäinen ihastuksensa. Ja juuri nuo ensimmäiset ihastukset ovat yleensä tuomittuja haalistumaan.

Äiti oli tietysti vedonnut häneen, että jotakin pitäisi lopulta tehdä Iirin ja Beean asiassa. Elenja ymmärsi äitiään, sillä hän oli myös huolissaan sisarvainajansa lapsista. Hän oli toimittanut varovaisia tiedusteluja Kolmen Kehän kaupungissa ja saanut selville, että Iria Inessa ja Beea olivat edelleen Tuulien palatsissa, armeijan rakennuksen kellarivankilassa aatelisten puolella. Heidän luokseen ei sallittu vierailuja, eikä edes vanginvartijoilla ollut lupaa puhua heidän kanssaan.

Sellainen yksinäinen vankeus tuntui kammottavalta. Tyttöjen kohtalo oli julma ja epäoikeudenmukainen, mutta äiti syyttäköön siitä myös itseään: miksi hän ei silloin välittänyt Elenjan neuvoista vaan lähetti tytöt keisarinnan palatsiin. Elenja oli kieltänyt äitiä tekemästä sitä, mutta Iria Inessa oli kärttänyt ja kärttänyt, ja lopulta saanut tahtonsa periksi.

Elenja muisteli sisarensa tyttäriä. Pieni Beea oli ollut kummallisen mitätön ja vaitelias olento, johon kukaan ei kiinnittänyt suurempia toiveita tai huomiota. Hän oli pelkkä Iria Inessan varjo, ja Elenjasta oli joskus tuntunut siltä kuin Beeaa ei olisi lainkaan olemassa.

Mutta Iiri sen sijaan totisesti oli. Elenja muisti sen ahdistavan, pimeän tunteen, jonka tuo tyttö oli aina onnistunut hänessä herättämään. Juuri Iirin takia Elenja oli neuvonut äitiään pitämään sisarukset visusti tallessa Larran maakartanossa, kaukana sellaisista paikoista joissa Iiri voisi toimia ilman sukunsa valvontaa. Elenja tiesi, ettei Iria Inessa ollut tavallisten ihmisten kaltainen. Iirin mieli oli outo ja sairas.

Elenja kiipesi takaisin tornihuoneeseen. Sinä yönä tuskin kannatti odottaa kunnon lepoa, sillä huolet seurasivat mukaan vuoteeseen. Siinä yksinäisen aatelisneidin sängynlaidalla istuivat hänen sisarensa tyttäret, hänen vanheneva äitinsä ja melkoinen osa koko Oman valtakunnan rahvasta. Ja kaukana valtakunnan pääkaupungissa oli mahtava keisarinna, joka luultavasti yhä havitteli hänen henkeään.

Tuo keisarinna oli kirjeessään maininnut jotakin vihollisesta, jonka lannistamiseen tarvittaisiin noitavoimaista apua – Elenja mietti, oliko se ollut vain keisarinnan juoni vai oliko siinä totuutta mukana. Jonkin aikaa sitten keisarinna oli pitänyt kovaa meteliä jostakin vaaleatukkaisesta vallananastajasta, ja huhujen mukaan Tuulien palatsissa oli tapahtunut kaikenlaista tuon todistamatta jääneen kapinahankkeen takia. Sen jälkeen keisarinna oli erottanut tuomarit ja julistanut alamaisekseen myös Oman vanhan lain, ja siitä lähtien Kiira Alessandra oli käyttäytynyt hyvin tylysti ja arvaamattomasti kaikkialla valtakunnassa.

Elenja muisti naisen hymyn linnanpihalla ja toivon säteilyn hänen ympärillään: "Jotakin suurta on tulossa, ei tämä kurjuus kestä ikuisesti!"

Tiesikö myös keisarinna Kiira jotakin siitä suuresta tulevasta, jota köyhät niin toiveikkaina odottivat?

Käärmeenkatseita

Keisarinnan viestinviejät ratsastivat vahvoilla ja nopeilla hevosilla. Heidän vaatteissaan oli miekan merkki, ja vieläkin Omassa pelättiin ja kunnioitettiin sitä merkkiä. Rosvot eivät kertaakaan olleet hyökänneet viestinviejien kimppuun, mutta silti palatsikaartin viestisotilaat liikkuivat sinä syksynä vahvasti aseistettuina.

Rouva Aurelia oli vastannut kierrellen ja kaarrellen mutta kieltävästi keisarinnan lähettämään kutsuun. Pian tämän jälkeen viestisotilas karautti sisään Urhonkasteelle, sillä tällä kertaa keisarinna halusi ilmoittaa tahtonsa suoraan Larran noidalle. Jos noita ei uskaltanut matkustaa Kolmen Kehän kaupunkiin, kirjoitti keisarinna, niin silloin hän itse tulisi Urhonkasteelle noitaa tapaamaan. Hän, keisarinna Kiira Alessandra, ei pelännyt maantierosvoja.

Elenja luki kirjeen ja näytti sen An’nutelle. Molemmat naiset olivat hetken poissa tolaltaan.

Keisarinna Kiira tulee tänne, mutisi An’nute. Hänestä, mitättömän torikauppiaan tyttärestä, oli kasvanut linnoituksen emännöitsijä ja Larran noidan lähin apulainen. Hän oli käytännöllinen ja taitava emäntä, mutta noin mahtavan vieraan vastaanottaminen tuntui liian vaikealta tehtävältä. Keisarinna on kuulemma aivan mahdoton herkkusuu… mistä minä saan sellaista ruokaa, että se kelpaa hänelle?

Täällä on vielä toinen käärö, sanoi Elenja. Tässä on kaikenlaisia ohjeita siitä, miten keisarinna on otettava vastaan ja miten hän haluaa asua ja syödä täällä. Keisarinna tuo mukanaan palatsin kokin ja ruokavarastonhoitajan, ja oman vaatepalvelijansa sekä muuta palvelusväkeä. Keisarinna tahtoo että hänelle varustetaan iso huoneisto linnan tiloihin. Hänen palvelijansa huolehtivat hänestä koko vierailun ajan, eikä heidän työtään saa millään tavalla häiritä. Täällä on luettelo niistä tarvikkeista, jotka keisarinna haluaa meidän järjestävän, ja toinen luettelo kaikesta siitä mitä kokki aikoo itse tuoda mukanaan. Näköjään meidän ei tarvitse huolehtia hänen keitoksistaan. Toivottavasti me kuitenkin saamme linnanpihalla jakaa tähteet tästä ylenpalttisuudesta, minkä hän haluaa pöytäänsä.

An’nute tarvitsi vain pienen hetken toipuakseen järkytyksestä. Pian hän jo juoksi ympäri linnoitusta järjestämässä asioita keisarinnan tahdon mukaan. Valmisteluihin olisi aikaa vain muutamia päiviä, sillä keisarinna oli ilmoittanut lähtevänsä matkaan pian viestin lähettämisen jälkeen. Kun linnoituksen väki siivosi, leipoi ja metsästi, Elenja pysytteli hermostuneena omassa huoneessaan. Hän oli vihainen keisarinnalle, sillä tämä vierailu kuluttaisi niitä voimavaroja, joita olisi kipeästi tarvittu Itäisen maakunnan kurjuudesta huolehtimiseen.

Näköjään keisarinnalla sittenkin oli oikein virallista asiaa Larran noidalle. Jos hänen kutsunsa olisi ollut pelkkä salajuoni, hän ei olisi vaivautunut matkustamaan Urhonkasteelle. Elenja toisteli mielessään, miten hän oli kaikin keinoin yrittänyt lisätä omaan noituuteensa liittyviä huhuja ja vahvistanut sillä tavoin asemaansa. Jos keisarinna oli kuullut ja uskonut puoletkin noista huhuista, hänen täytyi tietää, ettei hän voinut uhata mahtavaa Mielenkääntäjää tämän omalla kotipihalla.

Kun airut sitten aikanaan ratsasti Urhonkasteelle kertomaan, että Oman Ylhäinen keisarinna seurueineen oli tulossa, An’nute tahtoi tietää mitä kerjäläisille tehtäisiin. Linnanpiha oli täynnä, eikä sitä ollut edes siivottu. Köyhät viruivat siellä entisillä sijoillaan ja kokonaiset perheet asuivat pihan syrjäisissä loukoissa.

Anna heidän olla siinä, missä ovat, sanoi Elenja ja kohotti itsepäisesti leukaansa. Sittenpähän keisarinna näkee, miten asiat ovat hänen valtakunnassaan!

Se oli uhmakas päätös, ja sitä päätöstä Elenja Emerentia sai katua.

Kului vähän aikaa, ja Elenja odotti tornihuoneensa ikkunassa.

Hän näki palatsikaartin sotilasosaston ratsastavan sisään Urhonkasteen portista. Sotilaat olivat tulleet edeltä tarkastamaan linnoituksen ja turvaamaan keisarinnan saapumista. Kun he näkivät siivottoman pihan ja sinne kertyneet köyhät, he vetivät esiin miekkansa ja ruoskansa ja ryhtyivät tyhjentämään paikkaa keisarinnan arvolle ja kunnialle sopivammaksi.

Elenja kuuli upseerin tiukat komennot ja niitä seuraavat kiukun, pelon ja tuskan äänet. Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja itsekin huusi raivosta, kun sotilaat ruoskivat ja riepottivat portista ulos avuttomia vanhuksia ja sairaita, piesten armotta jokaista joka uskalsi vastustaa. Elenja juoksi alas tornistaan, mutta kun hän ehti pihalle, oli jo myöhäistä tehdä mitään. Viimeiset kerjäläiset kiirehtivät portista maantielle, ja pitkin pihaa makasi myös sellaisia, jotka eivät enää koskaan lähtisi mihinkään Urhonkasteelta.

Palatsikaartin upseeri luuli pihalle ensiksi ehtinyttä An’nutea linnan emännäksi ja tervehti häntä ylimielisesti:

Kuule, noita: Ylhäinen keisarinna Kiira Alessandra on tulossa! Hän ei katso hyvällä sitä, ettei hänen asemaansa kunnioiteta. Mitä oikein olivat nämä ryysyläiset, jotka olit päästänyt pihallesi häntä töllistelemään? Käske heti linnoituksen väkeä paikalle siivoamaan pois nuo ruumiit!

Elenja oli jo tarpeeksi lähellä.

Hän puristi yhä käsiään nyrkkiin ja keskittyi upseerin mieleen.

Sellaista keskittymisen raivoa hän ei ollut pitkään aikaan kokenut, ja hetken jo tuntui siltä kuin hänen taitonsa olisi ollut ruosteessa. Mutta liika kiukku se vain häiritsi, ja kun hän pyyhki sen pois, hänen voimansa alkoi vaikuttaa.

Upseeri katsoi An’nuten pään yli Elenjaan. Ehkä hän jo huomasi erehtyneensä, sillä tuo toinen nainen oli enemmän aatelisneidin ja noidan näköinen. Tosin upseeri ei ollut koskaan nähnyt noitaa, mutta juuri tuollaisilta hän uskoi noitien näyttävän: naisen silmät paloivat kuin punaiset kekäleet ja hänen kasvonsa näyttivät omituisilta. Ensin nainen oli ollut hyvin vihaisen mutta kuitenkin aivan tavallisen ihmisen näköinen. Sitten hänen muotonsa muuttui, eikä upseeri voinut irrottaa katsettaan hänestä.

Naisen pää kadotti hiuksensa ja kutistui. Hänen leukansa työntyi esiin pitkänä ja litteänä, otsa luisui taakse ja vain silmät jäivät ainoaksi muistoksi ihmisen muodosta. Naisen raajat liukenivat kiinni kehoon, joka piteni maata vasten kuin litteä varjo.

Pyöreät ruskeankiiltävät silmät tuijottivat upseeria herkeämättä, samalla kun pitkäksi ja ohueksi venynyt keho luikerteli maata pitkin häntä kohti.

Naisella oli ollut yllään jotakin harmaata ja keltaista.

Nyt hänen suomuinen pintansa läikkyi pitkinä mustina ja kellanruskeina juomuina, jotka venyivät ja vääntyivät sileän kehon kiemurtelevan liikkeen mukaan.

Upseeri tuijotti käärmettä, ja käärme tuijotti takaisin. Kumpikaan ei laskenut toista silmistään. Ensin mies ajatteli että käärmeen täytyi olla harhaa, mutta vähitellen hän menetti yhteyden omaan mieleensä. Hän ei ohjannut hevostaan väistämään, kun käärme lähestyi. Hän vain tuijotti ja tunsi sellaisia tunteita, joita matelijan silmien otteeseen joutuneella hiirellä on mielessään.

Käärme saavutti hevosen ja ryhtyi kiipeämään sen jalkaa pitkin ylöspäin. Upseeri näki käärmeen litteän pään ja mustan katseen suoraan alapuolellaan. Pian käärme ulottuisi häneen ja kiertyisi hänen jalkansa ympärille… mies kuuli hiljaista vikinää, joka tuli ulos hänen omasta suustaan.

Upseeri havahtui, parkaisi isoon ääneen ja kannusti hevostaan. Joku oli tarttunut käärmeeseen ja yritti vetää sitä pois hänen kimpustaan, ja miehellä oli vielä jäljellä tahdonvoimaa itsekin paeta. Sitten käärme ei enää ollutkaan siinä, vaan jäljellä olivat vain ne kaksi naista. Se nainen, jonka upseeri oli nähnyt muuttuvan käärmeeksi, seisoi entisillä jalansijoillaan. Toinen, pihalle ensin tullut, oli mennyt hänen luokseen, puristi häntä sylissään ja ravisteli.

Neiti, päästäkää irti hänestä! tuo toinen huusi. Tuollainen ei sovi nyt, kun keisarinna on tulossa – tuosta syntyy meille vain lisää hankaluuksia!

Vähitellen outo nainen lakkasi tuijottamasta ja samaan aikaan upseerin katse ja mieli irtosivat hänestä. Nainen käänsi päätään, ja näytti siltä kuin hän olisi nieleskellyt kyyneliä.

An’nute, pyydä Dan’annania toimittamaan ruumiit pois ja loukkaantuneet linnoituksen sisälle sairastupaan, hän sanoi matalalla äänellä. Sitten hän kääntyi ja katsoi taas upseeriin, tällä kertaa ihmisen kosteilla, ruskeilla silmillä.

Olet tervetullut Urhonkasteen linnoitukseen, keisarinnan upseeri. Älä ihmettele, jos huomaat täällä tapahtuvan kummallisia asioita, sillä minä olen Larran noita; minun lähelläni voi olla sellaista, mitä et ole ennen uskonut olevan olemassa. Mutta minä palvelen Oman keisarinnaa ja odotan häntä tulevaksi.

Keisarinna on tulossa, hän on täällä hyvin pian, mutisi upseeri ja karautti portin ulkopuolelle odottamaan hallitsijaansa. Hänen miehensä seurasivat häntä ja olivat vähän ihmeissään hänen käytöksestään. Kukaan muu ei ollut nähnyt mitään omituista tapahtuvan pihassa, jos omituiseksi ei