Kultainen kotka

By Ari Paulow

Jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita itärajan takana!
Suomalainen reittilentokone Kultainen kotka katoaa tutkasta Vienan Karjalan alueella. Suomen viranomaiset kuulevat venäläisosapuolelta, ettei siellä tiedetä mitä koneelle on tapahtunut. Niinpä Suomi käynnistää salaisen operaation eloonjääneiden löytämiseksi ja pelastamiseksi.
Operaation johtajaksi pakkovärvätään monissa liemissä keitetty yksityisetsivä Jesse Hackman. Alkaa hurja kamppailu aikaa, venäläisviranomaisia, pettureita ja ammattirikollisia vastaan. Hyytävän talven keskellä itse kukin joutuu tekemään kaikkensa selvitäkseen hengissä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2024
• ISBN: 9788726961836

Book preview

Kultainen kotka

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2015, 2023 Ari Paulow and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726961836

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Dracō dormiens nunquam titillandus

– Supo-mies Porkka

TEKIJÄLTÄ

Tätä romaania kirjoittaessani sain tukea, apua ja neuvoja useilta hienoilta ihmisiltä. Tässä mainitsen heistä muutaman:

Lasse Kukkonen, Julius Junttila, Joonas Komulainen

kaikki jääkiekkoammattilaisia.

Ilman heitä ei Kultaista kotkaa olisi kirjoitettu.

Oulun Kärppien toimitusjohtaja JuhaJunno.

Kävelevä energiapakkaus, joka näytti vihreää valoa.

Virpiniemen merivartioaseman päällikkö, kapteeniluutnantti

MarkkuKohonen.Kiitos avustasi jälleen kerran.

Suomen ilmavoimien Draken-kuski, majuri evp. KariMalmi.

Asiantuntija-apusi oli enemmän kuin tarpeen.

Kirjailija ArtoLeivo. I love you, Artsi. Aina ja iänkaikkisesti.

Toimittaja-selostaja AriStenkkaStenius.

Hyvä, me kaksi, vai mitä?

Kustantaja-tuottaja MauriNurmi.Kiitos sinnikkyydestäsi.

JussiPeltola.Jos tarjoaisin drinkin jokaisesta aseteknisestä neuvostasi vuosien ajalta, joutuisin olemaan itse ilman.

Anu,RaisajaElla.Amor vincit omnia.

TuomasjaIlmi.Olette parhaita.

ALKUSOITTO

Keskiviikko, 17. joulukuuta 2014

Kaksimoottorinen potkuriturbiinilentokone jyrisi kohti pohjoisluodetta Venäjän Karjalan ikuisten erämaiden yllä. Moottoreiden pärinä laski ja nousi lähes 12 tonnia painavan lentokoneen kamppaillessa voimistuvan sivutuulen kanssa. Kojetaulun mittarit hohtivat ahtaan ohjaushytin hämärässä.

Konetta lensivät omistajayhtiön ainoat osakkaat. Vasemmalla haukotteli kippari Simo Laine. Ikävuosia 48. Ilmailuvuosia neljännesvuosisadan verran. Vaalea pitkä mies oli entinen Finnairin pilotti.

Laineen oikealla puolella tarkkaili tutkaa ja kompassia perämies Kalle Malmi. Syntyperäinen oululainen. Lainetta melkein vuosikymmenen vanhempi entinen Lapin lennoston hävittäjälentäjä. Draken-kuski, kuten hän sotilasuraansa usein muisteli.

Malmi oli yhtä vaalea kuin pari vuotta aiemmin Helsingistä Ouluun muuttanut Laine. Ei ylimääräistä läskiä. Ei miestyyppistä kaljuuntumista.

Lentäjät olivat hyvällä tuulella. Kone oli kunnossa ja lentosää hyvä. Yhtiön laina oli maksettu vuoden etuajassa, eikä asiakkaista ollut pula. Nyt oli alkanut jäädä jo rahaakin tilille ja palkkojen maksuun.

Kello oli 17.40 joulukuun 17. päivän iltana. Satojen lampien, järvien ja jokien kirjavoima seutu hytisi alhaalla pimeyden kätköissä. Ainuttakaan yksityiskohtaa ei kuuden ja puolen kilometrin korkeudessa kiitävän koneen ohjaushytistä nähnyt. Ei edes korkeimpien vaarojen huippuja tai laajimpia vesistöjä. Vain siellä täällä heikkona tuikkivista valopilkuista tiesi, että vanhoissa vienalaiskylissä asuttiin yhä.

Malmin ja Laineen Outsider-yhtiön 34-paikkainen Saab 340 A oli reittilennolla Ouluun. Oltiin jo viimeisellä etapilla. Aamulla kello 11.20 oli noustu Tunosnan lentoasemalta Jaroslavlin kaupungin kaakkoispuolelta. Sieltä oli lennetty 700 kilometriä Pietariin. Matkaan oli päästy yli kaksi tuntia aikataulusta myöhässä.

Pietarissa oli laskeuduttu Pulkovin lentokentän ykkösterminaaliin kello 13. Kone oli tankattu ja otettu kyytiin kaksi uutta matkustajaa.

Tuntia myöhemmin oli taas oltu ilmassa ja matkalla kohti Petroskoita. Lento oli sujunut hyvin. Karjalan Tasavallan pääkaupunkiin oli saavuttu yksi tunti ja 400 kilometriä myöhemmin kello 15.

Petroskoin luoteispuolella sijaitsevalla Besovetsin Kansainvälisellä lentoasemalla oli koettu uusi viivästys. Ne kuuluivat normikuvioihin suomalaisyhtiön hop on, hop off -lennoilla. Parakkimaisen lentokenttärakennuksen kahviossa oli jouduttu odottamaan lähtöä peräti kaksi tuntia.

Kolmihenkinen miehistö ja matkustajat olivat hyödyntäneet tauon kukin omalla tavallaan. Moni oli käynyt syömässä ja vessassa lentokenttärakennuksen tiloissa. Osa oli piipahtanut ulkona tupakalla melkein kolmestakymmenestä pakkasasteesta huolimatta. Jotkut olivat soittaneet kotiinsa ja pelanneet korttia aikansa kuluksi.

Vasta kello 17 oli noustu ja suunnattu keula kohti Suomussalmea. Siellä sijaitsevan Gatri-rajanylityspaikan kautta oli tarkoitus lentää Suomeen. Oulunsalon kentälle Ouluun.

Gatri-pisteen ylityskorkeudeksi oli Venäjän Federaation taholta määrätty vähintään 11 000 metriä – 36 000 jalkaa. Mutta jo edellisvuonna oli saatu poikkeuslupa ylittää se 6000 metrin korkeudessa. Näin vain 25 000 jalan lakikorkeuteen yltävällä Saabilla kyettiin operoimaan Oulu-Petroskoi–Pietari–väliä.

Reitti lennettiin kaksi kertaa viikossa. Yksi menolento torstaina, toinen tiistaina. Paluut Ouluun perjantai- ja keskiviikkopäivisin. Väliyöt pilotit ja koneen ainoa lentoemäntä viettivät hotellissa Pietarissa.

Nyt oli kuitenkin tehty ylimääräinen edestakainen lento. Jo toinen viikon sisällä.

Lokomotiv Jaroslavl -jääkiekkojoukkueen toimeksiannosta oli tiistai-illaksi lennetty Jaroslavliin. Tunošnan kentälle. Sieltä oli ajettu taksilla keskustaan ja oltu hotellissa yötä. Ja aamulla oli taas palattu kentälle ja kirjattu matkustajaluetteloon viisi kyytiläistä.

Heistä neljä oli Kärppien SM-liigajoukkueen kiekkoilijoita. Kolme suomalaista ja yksi venäläisvahvistus. Viides oli venäläispelaajan sukulaismies.

Ilja Hazov oli omassa maassaan tunnettu, arvostettu kirjailija. Sikäläinen toisinajattelija. Rakkikoira Putinin hallinnon ja monien hämärien liikemiesten kimpussa.

Näin oli Kärppä-joukkueen maineikas puolustaja Lasse Kukkonen suomalaislentäjiä valistanut. Ja mikäs siinä. Ilja Hazovin passi ja muutkin paperit olivat olleet kunnossa. Ja Oulun Kärpissä pelaava Anton Lisitsyn oli maksanut hänen lentonsa.

Oululaispiloteilla ei siis ollut mitään uutta asiakasta vastaan. Jo viikkoa aiemmin buukattu mies oli tervetullut Outsider-yhtiön lennolle.

Varsinaisen jupakan olikin aiheuttanut lentoemäntä. Tai hänen edellisiltainen ruokansa. Laine ja Malmi muistivat Armi Hakolan syöneen Lenin Prospektin varrella sijainneen ravintolan kalleimman annoksen. Äyriäislautasen. Hyvää se kuulemma oli myös ollut.

Hymy oli kuitenkin hyytynyt heti heidän palattuaan hotelliin. Armi oli alkanut oksentaa jo samana iltana huoneeseen päästyään. Ja aamulla Outsider-yhtiön ainoan lentoemon vointi oli edelleen ollut kurja. Pahoinvointia, vatsanvääntöä ja huimausta. Niinpä Laine ja Malmi olivat tilanneet taksin ja vieneet hänet lääkäriin. Samaisen Lenin-kadun varrella sijaitsevan Detskaja-klinikan päivystyspolille.

Siellä oli selvinnyt, ettei Armilla ollut varsinaista hätää. Mutta ruokamyrkytyksen takia hänen olisi jäätävä tarkkailuun. Maattava osastolla ainakin seuraavaan päivään eli torstaihin saakka.

Sen kuultuaan Outsider-yhtiön omistajat olivat hyvästelleet työntekijänsä. He olivat myös luvanneet järjestää hänen paluulentonsa. Ensi tilassa. Heti kun Armi vain toipuisi matkustuskuntoon.

Sitten he olivat ajaneet samalla taksilla lentokentälle. Ja siellä oli pyydetty aseman johtajaa auttamaan sijaisen hankinnassa.

Näin oli Armi Hakolan sairastuttua ollut pakko menetellä. Ilman cabin crewta – vaikka vain yhtä henkilöä – lento takaisin Suomeen ei ilmailulain mukaan ollut sallittua.

Tunosnan lentoaseman johtaja olikin luvannut tehdä parhaansa. Ja Valeri Butsajeviksi esittäytynyt mies oli pitänyt sanansa. Laineen ja Malmin poistuttua kahvioon odottamaan hän oli soittanut useille alan ihmisille. Omaa aikaansa ja vaivojaan säästämättä.

Kunnes ties monesko puhelu oli tärpännyt. Valeri Butsajevin hyvin tuntema stuertti Volkov oli vastikään joutunut työttömäksi. Ja niin tämä ilomielin lupasi heittää keikan Ouluun ja takaisin.

Volkov vaikutti pätevältä mieheltä. Työkokemusta riitti useista lentoyhtiöistä jo parinkymmenen vuoden ajalta. Lisäksi hän omasi välttävän suomen ja erinomaisen englannin kielen taidon. Suomen nelikymppinen mies oli oppinut lapsena omalta isältään.

Volkov oli kalpea, hoikka ja keskimittainen. Ryhti näytti melkein anteeksipyytävältä. Kapea nenä ja korkeiden poskipäiden keskeltä hailakoina katsovat silmät korostivat kasvojen kärsivää ilmettä. Ohut, vaalea tukka oli huolella päätä myöten kammattu. Käytös oli kuin suoraan stuertin ohjekirjasta.

Elokuvahulluna tunnettu Laine alkoi mielessään kutsua miestä Batleriksi. Tämä kun huomattavassa määrin muistutti Komisario Palmun erehdys -leffassa näytellyttä Leevi Kuurannetta. Tai tämän roolihahmoa. Minulla on syytä olettaa -fraasia hokevaa niljaketta. Alati pälyilevää tyyppiä, jota Jussi Jurkan esittämä juoppo miljonääriplayboy kutsui miespalvelijaa tarkoittavan butler-sanan suomalaisväännöksellä.

Ikävä kyllä vastoinkäymiset Jaroslavlin kentällä eivät olleet päättyneet siihen. Kun he viimein olivat jo olleet lähdössä, Kärppä-pelaajat olivat tulleet kertomaan uusista ikävyyksistä. Kaksi isoa nahkatakkimiestä oli yrittänyt ryöstää Ilja Hazovin salkun toiletissa. Ja syy oli selvä. Korstot olivat ilmiselvästi havitelleet Hazovin salkussaan kuljettamia tulenarkoja asiapapereita. Samoja dokumentteja, joiden sisällöstä kirjailija aikoi puhua Oulussa tulevana lauantaina järjestettävässä kansainvälisessä ihmisoikeuskonferenssissa.

Ryöstö oli kuitenkin mennyt pahasti pieleen. Kukkonen ja muut kiekkoilijat olivat nimittäin samaan aikaan olleet vessassa. Kaikki omissa looseissaan. Ja niin he Hazovin avunhuudot kuultuaan olivat kiiruhtaneet tämän avuksi.

Rähinä oli kuin ihmeen kaupalla päättynyt siihen. Pelaajat nähdessään nahkatakkimiehet olivat poistuneet paikalta vähin äänin.

Lisää huonoja uutisia oli kuultu melkein heti sen jälkeen. Lentokenttäkahvion radiosta rätissyt uutinen oli saanut kaikki venäläiset höristämään korviaan. Kärpissä ensimmäistä kauttaan pelaava Anton Lisitsyn oli kääntänyt karmean uutispommin englanniksi:

Volzhskaja-kadulla aamulla kello 10 räjähtänyt Nissan Primera on miliisin tutkimuksissa todettu kirjailija Ilja Hazovin autoksi. Nissan räjähti ollessaan parkissa kadun varressa Hazovin asuintalon edustalla. Pahoin tuhoutuneista jäännöksistä löytyi miehen ruumis. Jaroslavlin miliisi on tunnistanut vainajan Alexander Sasha Hazoviksi. Hän oli 61-vuotiaan kirjailija Hazovin nuorempi veli. Miliisi uskoo, että autoon oli sijoitettu pommi, joka laukesi käynnistyksen yhteydessä.

Kun Lisitsyn oli lopettanut tulkkauksen, kello oli ollut jo 11. Aluksi suomalaiskoneen miehistö ja kaikki viisi senhetkistä matkustajaa olivat olleet ällikällä lyötyjä. Totaalisen järkytyksen mykistämiä.

Lopulta kapteeni Laine oli kääntynyt salkkuaan sylissään puristavan Hazovin puoleen.

Otamme osaa suruunne. Te varmaan jäätte nyt kyydistä? Velivainajanne lesken tueksi, hän oli sanonut kauhusta kalvenneelle Hazoville. Hazov osasi englantia varsin hyvin.

Mies oli kuitenkin vastoin odotuksia pudistanut päätään. Ei, herra Laine, en jää. Ei se hyödyttäisi. En voi tehdä enää mitään Sashan hyväksi. Ja täällä olen minäkin hengenvaarassa.

Te siis lähdette Suomeen?

Ilman muuta, herra Laine. As soon as possible. Sashan vaimo kyllä hoitaa asian miliisin kanssa.

Entä ne ryöstäjät? Kaksi roikaletta vessassa? Laine oli jatkanut. Keitä ne olivat?

En ole varma. On niin monta mahdollisuutta. Pahoja miehiä, Hazov oli vastannut ja osoittanut ovea. Let’s go now. I’m ready when ever you are.

Okei sitten, Laine oli sanonut ja kävellyt edellä koneelle. Hazov oli seurannut perässä neljän Kärppä-miehen, stuertti Volkovin ja Malmin tiiviisti ympäröimänä.

Ilma oli aamusta saakka ollut kuulas, tyyni ja kylmähkö. Ei pilviä. Ei utua tai lumisadetta. Aurinko oli kuin joulunajan pakkasia peläten kurkkinut jokirantaan rakennetun lentokentän touhuja.

Seuraava ikävä yllätys oli sitten koettu Petroskoissa. Kansainväliseksi lentoasemaksi juhlavasti nimetty Besovetsin kenttä oli myös Venäjän ilmavoimien käytössä. Ja sen kyllä näki jo kaukaa. Laskun aikana Laine ja Malmi olivat bonganneet kakkoskiitoradan ympäriltä peräti 52 MiG-29-hävittäjää. Se oli vain kolme vähemmän kuin Suomen ilmavoimien Hornetien määrä.

Kuinkahan paljon niitä on kaikkiaan… Halleissa kentän ympärillä. Ja muualla. Eri puolilla Putinlandiaa, Malmi oli huokaissut. Vanha upseeri ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt kotimaansa nykyistä ilmapiiriä. Demokraattisten valtioiden yhteisen itsepuolustusliiton vastaisuutta. Nythän me ollaan yksin. Täysin oman onnemme nojassa. Niin kuin jo talvisodassa.

Laine ei tapansa mukaan ollut vastannut. Hän ei politiikasta perustanut. Tai ei ainakaan halunnut puhua siitä työaikana.

Kun he olivat rullanneet lentokenttäparakin eteen ja pysäyttäneet koneen, hän oli kuuluttanut lakoniseen tyyliinsä:

Ollaan Petroskoissa – entisessä Äänislinnassa. Kolmen vartin lastaus- ja lounastauko. Lähtö kello 15.45

Hän kuulutti sen ensin suomeksi ja sen jälkeen ruotsiksi, venäjäksi ja englanniksi. Ihan vain omaksi ilokseen.

Mutta se puoli tuntia oli sitten venähtänyt kahdeksi. Aluksi kaikki oli sujunut hyvin. Pietarista koneeseen noussut venäläismies oli heittänyt hyvästit ja kadonnut lentokenttärakennukseen. Heti hänen perässään olivat seuranneet Kärppä-pelaajat. Ja heidän jäljessään Pietarista lähtien kyydissä ollut suomalaismies ja kirjailija Hazov. Viimeisenä koneesta olivat poistuneet pilotit ja stuertti Volkov.

Kentällä heitä oli odottanut valmiiksi tilattu lounas juomineen. Olivje-salaattia, borssikeittoa ja pelmenejä. Jälkiruoaksi tattariohukaisia. Lisäksi heitä varten oli keitetty teetä ja kaadettu se valmiiksi termoskannuihin.

Kaikki oli tarjoiltu sikäläiseen tapaan. Ilman hymyä ja olkaa hyvä -toivotuksia. Ilman kyselyjä siitä kuinka ruoka maistui.

Kentältä oli myös otettu seitsemän uutta matkustajaa. Yksi oli varakkaanoloinen viisikymppinen nainen. Ketunnahkaturkki, jakkupuku ja kalliinnäköiset korkokengät. Vahva, ruskea tukka ja tanakahko vartalo. Siisti päivämeikki kasvoilla.

Nainen oli istunut suomalaislentäjien pöytään ja esitellyt itsensä. Anna Aleksandrova, hän oli aloittanut kankealla, melkein avuttomalla englannilla. Karjalan Tasavallan Lainsäädäntökokouksen Tasavallanhuoneen kansanedustaja. Kokousmatkalla. Osallistun Oulussa pidettävään ihmisoikeuskonferenssiin.

Rouva Aleksandrova oli siis kokopäivätoiminen kansanedustaja. Kaksikamarisen lainsäädäntökokouksen Tasavallanhuoneen jäsen.

Muut Suomeen lähtijät muodostivat oman seurueensa. Viisihenkisen ryhmän ainoa mies oli nimeltään Oleg Lokka. Maantienvärinen tukka, pyöreät posket. Paksu keskivartalo. Vienankarjalaista sukua, mikäli Malmi ja Laine oikein päättelivät. Lokka solkkasi karjalansekaista suomea. Sen ja venäjän ohella hän hallitsi myös auttavan englannin kielen.

Ryhmään kuuluvien naisten uravalinnasta ei ollut epäselvyyttä. Lokka tosin ei sitä muille ollut mainostanut. Hän oli esitellyt heidät omalla ammattinimikkeellään. Vaalea Olga, punatukkainen Nina, brunetti Ira ja mustahiuksinen Larisa olivat ’eksoottisia tanssijoita’.

He kiertävät ympäri Suomea esiintymässä. Hienoissa yökerhoissa. Olen heidän managerinsa. Enkä huono. Maksan hyvää palkkaa, Lokka oli väittänyt hymyssä suin.

Ei sitä kukaan ollut uskonut – sen näki kaikkien matkalaisten ilmeistä. Mutta Lokka ei siitä ollut masentunut. Hän oli aito karjalaispoika. Sutki ja liukas puheissaan ja liikkeissään.

Kun suomalaispilotit olivat nousseet pöydästä, kansanedustaja Aleksandrova oli katsonut hädissään kelloaan.

Tulkkini! hän oli voihkaissut huonolla englannillaan. Dmitrin olisi pitänyt olla täällä jo ajat sitten.

Kello oli siinä vaiheessa ollut jo 15.50. Alkuperäiseen aikatauluun nähden he olivat myöhässä jo kaksi tuntia 25 minuuttia.

Niinpä Laine ja Malmi olivat kehottaneet naista hankkimaan tulkin äkkiä.

Meidän on päästävä lähtemään ja pian. Ennen kello viittä, Laine oli painottanut.

Siis kello seitsemäätoista. Suomen aikaa, Malmi oli jatkanut kelloaan taputtaen. Muuten me joudumme lentämään myrskyn keskellä.

Sen kuultuaan kansanedustaja Anna Aleksandrova oli tarttunut puhelimeensa.

Nopea soittokierros tulkin numeroon, puoluetoimistoon ja lopuksi työhuoneeseen ei kuitenkaan ollut auttanut. Tulkki oli ja pysyi kateissa.

Kesti lähes puoli tuntia ennen kuin rouva Aleksandrova lopulta sai kiinni jonkun, joka järjesti sijaisen. Ja sen jälkeen kului vielä 20 minuuttia ennen kuin tulkki ehti Besovetsin kentälle.

Mies oli nippa nappa nelissäkymmenissä. Mustatukkainen. Leveäharteinen ja hyvin pukeutunut. Mustat, kävelykengät ja mustat suorat housut. Valkea kauluspaita ja kravatti. Musta uudehko pikkutakki, jonka peittona samanvärinen välikausitakki.

Pituutta tulkilla oli noin metri kahdeksankymmentäkolme senttiä. Leuka oli muodikkaasti jätetty sängelle ja hiukset huolettoman huolitellun näköisiksi. Hohtavan valkoiset hampaat täydensivät komean ulkoisen olemuksen.

Laineesta mies oli erehdyttävän paljon elokuvatähti Alec Baldwinin näköinen.

Nimi oli Jan Kapustin. Kielitieteen maisteri. Alun perin Kontupohjasta – vain noin 60 kilometrin päästä Petroskoista. Omien sanojensa mukaan hän osasi kuutta eri kieltä. Venäjän, karjalan, suomen ja englannin lisäksi myös viroa ja puolaa.

Outsider-yhtiön Kultaiseksi kotkaksi kastettu Saab oli noussut Besovetsin kentältä kello 17. Sää oli edelleen ollut kylmä, kuulas ja leppoisa. Ei sumua, ei lumisadetta. Lännestä puhaltava tuuli oli kuitenkin alkanut jo pikku hiljaa voimistua.

Nyt oli lennetty kohti pohjoisluodetta kolmisenkymmentä minuuttia. Tasaisella vauhdilla Suomussalmen Gatri-rajanylityspaikalle ehdittäisin kello 18. Kuhmon korkeus ohitettaisiin vartin kuluttua. Samalla jätettäisiin lännestä rajan yli lähestyvä myrskyrintama taakse.

Lasse Kukkonen istui hytissä ja maisteli pahvimukista tarjoiltua teetä. Hyvää ja kuumaa oli. Se lämmitti Besovetsin lentokentän hyytävän kylmyyden jälkeen. Oululaispakki muisteli parakin ikkunan pieleen ruuvatun ulkolämpömittarin näyttäneen -28 astetta.

Se oli lähes 20 pakkasastetta enemmän kuin aamulla kello kahdeksan heidän lähtiessään Jaroslavlin Park Inn -hotellista. Ja Kärppä-pelaajilla – samoin kuin useimmilla muilla matkustajilla – oli vain keveähköt välikausiasusteet yllään. Ei talvikenkiä ja untuvatakkeja. Ei karvalakkeja tai paksuja villakangaspipoja. Ainoa kunnon saappaisiin ja toppatakkiin sonnustautunut lentomatkustaja oli kirjailija Ilja Hazov.

Aamukuudelta alkanut päivä oli käynyt kaikkien Jaroslavlista saakka tulleiden voimille. Jo pelkkä lennon ja taukojen pituus koettelivat jopa nuorten urheilijoiden fysiikkaa ja hermoja. Lisäksi jokainen matkustaja ajatteli Ilja Hazovin kovaa kohtaloa. Sasha-veljen kuolemaa pommi-iskussa. Ja Tunošnan kentällä sattunutta ryöstöyritystä.

Kuudennessa penkissä vasemmalla nuokkuva Kukkonen katseli ympärilleen. Koneen matkustamo oli noin 10 metriä pitkä ja vähän yli kaksi leveä. Päätilaa oli vain viisi jalkaa 11 tuumaa. Se tarkoitti melko tarkalleen 180 senttimetriä. Näin ollen 183-senttinen Kukkonen joutui kumartumaan kabiinissa kävellessään.

Tässä konemallissa matkustamon oikealle laidalle oli pultattu peräkkäin 11 kaksoisistuinta. Kaksikymmentäkaksi paikkaa. Jalka- ja istumatila oli pieni.

Kabiinin vasempaan laitaan oli ahdettu 11 peräkkäistä yhden hengen istuinta. Jokainen niistä oli sijoitettu samaan linjaan oikealla olevien kaksoisistuinten kanssa. Lisäksi edessä vasemmalla – selkänoja keittiön kabiinista erottavaa väliseinää vasten – oli alas laskettava penkki matkustamohenkilökuntaa varten.

Matkustamopaikkoja oli siis 33 plus yksi. Kaikki istuimet olivat nahkaverhoiltuja.

Uloskäynti sijaitsi matkustamon etuosan vasemmalla puolella. Stuertin-lentoemon penkin kohdalla. Varauloskäynti oli suoraan sitä vastapäätä.

Yksi yhteinen toiletti sijaitsi matkustamotilan perällä. Viimeisten kolmen penkin selkänojat nojasivat wc:n ja matkustamon väliseen seinään. Vessan takana oli vain kahdeksan kuutiometrin suuruinen matkatavaratila.

Kabiinin etuosan keskeltä johti lyhyt käytävänpätkä ohjaamoon. Tuossa kapeassa tilassa – väliseinän takana vasemmalla – sijaitsi pieni keittiö. Keittiön yhteydessä säilytettiin lentokoneen portaita ja muita tarvikkeita.

Lentoelektroniset laitteet oli sijoitettu samaan tilaan – lähemmäksi ohjaushytin erottavaa seinää.

Käytävän alussa oikealla sijaitsi vaatekomero. Sen ja ohjaushytin väliin oli mahdutettu lisää keittiökalustoa. Ohjaushytin ovi oli ahtaan käytävän etuseinän keskellä.

Pilottien kuulutusten perusteella Kukkonen tiesi Saabin huippunopeudeksi 515 km tunnissa. Nyt he lensivät himpun yli neljän ja puolensadan tuntikilometrin vauhtia. Lyhyiden matkojen koneelle se riitti hyvin.

Kukkonen kohotti päätään ja laski matkustajat. Hänen ja stuertin lisäksi heitä oli kolmetoista.

Kahdella ensimmäisellä penkillä oikealla istui kaksi venäläistä naista. Hoikka, vaalea oli kai nimeltään Olga. Olgan vieressä istuvaa punapäätä kutsuttiin Ninaksi. Heti heidän takanaan kyyhöttävä tumma kaunotar oli esitellyt itsensä Larissaksi.

Ikkunapaikka Larisan vieressä oli nyt tyhjä. Siinä aiemmin istunut Ira oli wc:ssä kakkospenkissä vasemmalla matkustavan Oleg Lokan kanssa. He olivat viihtyneet siellä jo varttitunnin.

Kukkonen pudisti päätään ja hymähti. Samalla hän kiitti yleistä melua siitä, ettei kuullut mitä nuo kaksi harrastivat.

Larissan, Olgan ja Ninan harrastus sen sijaan näkyi ja kuului. Kaikki kolme joivat vodkaa ja puhuivat isoon ääneen. He olivat jo riehakkaalla tuulella. Raikuva yhteisnauru keskeytti vähän väliä ilmeisen tärkeän puheenaiheen.

Seitsemännen penkkirivin ikkunapaikalla oikealla istui tulkki. Kukkonen muisteli hänen nimekseen Jan Kapustin. Alec Baldwinin näköinen mies luki lehteä välillä teetään hörppien.

Heti hänen takanaan – samoin ikkunapaikalla – naputteli kannettavaa tietokonettaan viisikymppinen venäläisnainen. Anna Aleksandrova tai jotain. Rouva oli kuulemma Karjalan Tasavallan kansanedustaja. Tärkeä henkilö Vienan alueella. Seuraava kaksoispenkki hänen takanaan oli tyhjä.

Toiseksi viimeisellä istuimella oikealla istui salkku sylissään Ilja Hazov. Uraauurtava kirjailija. Ahkera yhteiskunnallinen kommentaattori ja luennoitsija. Piikki monien johtavien venäläispoliitikkojen lihassa. Näin oli Kärppien venäläisvahvistus Anton Lisitsyn edellisiltana miehen esitellessään kertonut.

Anton oli yksin elävän Ilja Hazovin pikkusiskon poika. Ja enoaan suojellakseen oli hankkinut tälle huoneen samasta hotellista Kärppä-vieraiden kanssa. Tämä oli toinen palvelus vajaan viikon aikana. Jo ennen sitä Anton oli järjestänyt Hazovin matkan Oulussa pidettävään ihmisoikeuskonferenssiin. Turvallisuussyistä hän oli buukannut lennon Outsider-yhtiön suomalaiskoneeseen.

Kukkonen, Junttila ja Komulainen eivät olleet Hazovista koskaan aiemmin kuulleetkaan. Lyhyen tuttavuuden perusteella kirjailija vaikutti mukavalta, hiljaiselta mieheltä. Nyt tämä hörppäsi teetä ja heilautti kättään käytävän toiselta puolelta.

Kukkonen heilautti takaisin. Hänestä Hazov oli kuin turkulaisprofessori Esko Valtaojan kaksoisveli. Samanlainen kalju päälaki. Samanlainen pitkä risuparta ja metallisankaisten rillien takana kirkkaina tuikkivat silmät. Hymy oli herkässä ja liikkeet harkitun verkkaisia.

Matkustamon vasemmalla puolen istui Kukkosen lisäksi kuusi matkalaista. Ensimmäisen penkin oli vallannut Pietarista koneeseen noussut amerikkalaismies. Hän oli keskimittainen, hoikka, ja käytti kalliinnäköisiä vaatteita. Hiljaisen oloinen kaveri. Hän ei ollut koko iltapäivän kuluessa seurustellut muiden kanssa.

Kakkosjakkaralla oli nyt Olga-nimisen tanssijan kanssa vessassa viipyvän Oleg Lokan paikka. Se oli ja pysyi tyhjänä. Sitä seuraavalla istuimella veteli hirsiä Anton Lisitsyn.

Roteva, sänkipäinen Anton oli Kukkosesta varsin erikoinen tyyppi. Siis noin kiekkoa ammatikseen pelaavaksi mieheksi. Nuori urheilija seurasi vapaa-aikoinaan tarkoin maailman ja kotimaansa menoa. Eikä hän arastellut ottaa kantaa silloin kun katsoi sen tärkeäksi.

Ehkä se oli hänen enonsa ansiota. Ehkä se johtui hänen kesken jääneistä yhteiskuntaopin opinnoistaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Anton oli Kukkosesta loistopakki. Tervetullut lisä heidän joukkoonsa.

Lasse Kukkosen takana – rivillä seitsemän – nuokkui silmät puoliummessa Joonas Komulainen. Komuksi haukuttu kuhmolaislähtöinen erämies oli vasta 24-vuotias. Painoa oli vain rapiat 70 kiloa ja pituutta 165 senttiä. Siitä huolimatta ärhäkkä sentteri kuului jo liigan ja joukkueensa vakiokalustoon.

Komusta seuraavana torkkui stereokuulokkeet korvillaan Julius Junttila. Ikänsä Oulun Kärpissä palannut vasen laitahyökkääjä. Painoa vajaat 80 kiloa. Pituutta 178 senttiä.

Kukkosesta Julle oli SM-liigan parhaita luistelijoita. Ellei paras. Ja nyt se kuunteli J. Karjalaista. Mikäli oli vielä hereillä.

Junttilan takana matkusti Pietarista koneeseen noussut suomalaismies. Neli- tai ehkä jo viisikymppinen. Leveät hartiat ja muotikuteet. Pitkä poninhäntä ohimoilta kadonneiden hiusten korvikkeena. Kukkonen muisti hänen nimekseen Heikki Skurnik.

Nyt tämä jutteli hiljaa stuertti Volkovin kanssa. Volkov selitti jotain nolona kämmeniään yhteen hieroen. Silmät kääntyivät väkisin vessanoven suuntaan. Lopulta hän istahti Skurnikin viereen käytävän toiselle puolen.

Kukkonen arvasi, mistä he puhuivat. Ei siitä ollut mitään epäilystä.

Lentokenttäkahviossa useita valkoviinilaseja kumonnutta Skurnikia kusetti. Ja vessa vain pysyi varattuna. Oli sitä minuutti toisensa jälkeen. Ihan kuin se olisi vuokrattu yksityiskäyttöön.

Kukkonen ymmärsi miehen epätoivon. Lokka ja Olga olisivat wc:ssä pitkään. Olihan Lokka juonut kentällä vähintään puoli pulloa vodkaa. Ja koneessa paukun tai kaksi jo nousukiidon aikana.

Niillä pohjilla finaaliin pääsy saattaisi venyä hyvän tovin. Jopa herra Lokan tapaiselta ammattimieheltä. Eritoten häneltä, Kukkonen hymähti ja tyhjensi mukinsa.

Hän sulloi sen edessään olevan istuimen verkkotaskuun ja nojasi penkkiinsä. Unetti. Ilmastointi suhisi ja moottorit jyrisivät. Huorat kikattivat. Ikkunoiden takana vallitsi jo täysi pimeys.

Kukkonen oikaisi jalkansa ja sulki silmät. Hitto kun osasi väsyttää. Oliko tämä edes tavallista uupumista enää?

Kärppä-legenda kiskotteli samalla raskaasti haukotellen. Ei kai hän ollut tulossa vanhaksi? Keski-ikäiseksi? Oliko turnauskestävyys lopussa jo ennen aikojaan?

Ei kai sentään, Kukkonen ajatteli väsyneesti. Ei vielä 33-vuotiaana…

Toki he joululomallaan Jaroslavlissa olivat juhlineet jonkin verran. Kolme päivää ja yhtä monta iltaa. Olutta, punkkua ja vodkaa oli maisteltu yhdessä venäläisten isäntien kanssa. Ja ruokaa oli myös hotkittu enemmän kuin ikinä ennen.

Se oli kai sikäläinen tyyli. Venäläis-slaavilaista vieraanvaraisuutta. Anton Lisitsyn ja Jaroslavl Lokomotiv -joukkueen johto olivat panneet parastaan. Kestinneet heitä kuin suurruhtinaita.

Toki siellä oli myös puhuttu kiekosta. Suomalaispelaajien urasta. Siitä, että Kukkonen, Junttila ja Komulainen eräänä päivänä pelaisivat KHL-liigassa. Mieluiten Jaroslavlin omassa joukkueessa.

Ajatus hymyilytti Kukkosta. SM-liigan ja KHL:n lisäksi hän oli pelannut sekä AHL:ssä että NHL:ssä. Eikä hän ainakaan sillä istumalla osannut enää kuvitella sellaista. Uutta lähtöä Venäjän tai Pohjois-Amerikan kaukaloihin.

Ei enää siinä iässä ja tilanteessa. Nyt kun vanhin kolmesta tytöstä oli jo tokaluokkalainen. Ja nuorin vastikään täyttänyt vuoden.

Kukkonen sipaisi vaalean hiussuortuvan otsaltaan ja raotti silmiään. Koneessa oli nyt oudon hiljaista. Jopa Olgan, Ninan ja Larisan pälpätys oli vaiennut. Ainoa ihmisääni oli jostain edempää kuuluva vieno kuorsaus.

Kukkonen ravisti päätään ja kääntyi katsomaan selkänojansa yli. Siellä oli sama tilanne. Julle ja Komulainen vetivät sikeitä täyttä häkää. Niin myös tulkki Jan Kapustin, kansanedustaja Aleksandrova ja kirjailija Ilja Hazov. Hereillä oli vain viimeisellä paikalla vasemmalla istuva Skurnik-niminen suomalaismies.

Kukkonen huokaisi ja katsoi leukaansa nostaen kohti keulaa. Nyt myös edessä vasemmalla istuva jenkki oli uinahtanut. Ukko nojasi päätään hytin seinään. Ja kaksi penkkiriviä taaempana Anton Lisitsyn nukkui yhä kuin tukki.

Samassa Kukkonen kuuli takaansa vessan oven luota kumahduksen. Ääni ylitti juuri ja juuri moottoreiden pauhun. Kuulosti siltä kuin joku olisi pudonnut penkistään hytin lattialle.

No mitäs siellä nyt? hän ajatteli samalla kun käännähti katsomaan perää kohti.

Viimeisen penkkirivin tasalla käytävällä makasi mies. Suu auki ja silmät kiinni. Liikkumatta ja rinta hiljaa kohoillen. Kylkiasennossa, pää sivulle kääntyneenä. Kädessään kannu, josta hän vajaata viittä minuuttia aiemmin oli tarjoillut teetä. Miehen kasvojen edessä lojui tämän oma, jo tyhjä muki.

Kukkonen näki sen aivan kuin usvan läpi. Hän avasi istuinvyönsä ja nousi mennäkseen stuertti Volkovin avuksi. Liikkeet olivat kankeita. Aivan kuin joku olisi ruiskuttanut puudutusainetta lihaksiin ja niveliin. Huimasi. Hytti pyöri silmissä kuin tivoli karusellin ympärillä. Polvet valahtivat veteliksi. Luomet painuivat väkisin kiinni.

Hän rojahti takaisin penkkiinsä ja nukahti. Se tapahtui parissa, kolmessa sekunnissa. Aivan kuin leikkaussalissa. Viimeinen unen läpi kuuluva ääni oli takana vasemmalla istuvan suomalaismiehen karjaisu.

Tosin hän myöhemmin muisteli, että huutoa olisi seurannut sarja teräviä, kovia paukahduksia. Mutta siitä ei Kukkonen ollut ihan varma.

Majuri Valentin Bykov ohjasi Venäjän ilmavoimien MiG-29-suihkuhävittäjää kohti pohjoisluodetta. Bykov oli noussut Besovetsin kentältä 12 minuuttia suomalaisyhtiön reittikoneen jälkeen. Nyt se näkyi tutkassa vajaan kolmen kilometrin päässä edessä.

Bykov vilkaisi kelloaan: 18:45. Ja samalla hetkellä Kultainen kotka erottui jo paljain silminkin.

Bykov kaartoi ensin oikealle ja kaksi kilometriä alkuperäiseen suuntaansa lennettyään vasemmalle. Suoraan kohti kuun valossa näkyvää suomalaiskonetta. Samalla hän pudotti MiGinsä maanopeuden 700 kilometriin tunnissa.

Ja nyt oli aika toimia. Hiukan yli 200 metrin etäisyydellä Saabista Bykov puristi GSh-301-tykkinsä laukaisinta. Kolme lyhyttä sarjaa, kolme vain kahden sekunnin painallusta. Hävittäjä tärisi sen keulaan sijoitetun tykin ampuessa toistasataa 30 mm kranaattia matkustajakonetta kohti.

Bykov oli tähdännyt hyvin. Nopea sarja valkoisia leimahduksia todisti ammusten osuneen suomalaiskoneen hytin etuosaan. Ohjaamon ja matkustamon valot sammuivat samalla hetkellä. Ilmaan tuprahti savua. Saabiin ilmestyneistä rei’istä löivät kirkkaat liekit pitkin se kylkiä. Kone heilahti rajusti ja alkoi vajota hitaassa kaaressa kohti alhaalla odottavaa pimeyttä.

Bykov katseli alas painuvaa Saabia muutaman sekunnin ajan. Se putosi kiihtyvällä nopeudella ehkä noin 40 asteen kulmassa. Kun se katosi, Bykov lisäsi vauhtia samalla jyrkästi ylös ja oikeaan kaartaen. Kolmekymmentä miljoonaa US-dollaria maksaneen koneen moottorit ärjyivät. Pitkät tulenlieskat löivät sen molemmista turbiineista. Etulinjan ilmapuolustukseen suunniteltu jokasään hävittäjä totteli kokeneen lentäjän ohjausta. Niin kuin hyvin koulutettu koira tottelee isäntäänsä.

Bykov hymyili maskinsa alla ja suuntasi takaisin Besovetsin tukikohtaansa.

Harašoo! hän tuumi ja virnisti leveästi. Nyt oli vodkaryypyn aika.

Samalla hetkellä Kultainen kotka jysähti paksun lumikerroksen peittämään peltoon. Siitä se aloitti pitkän, äänekkään ja heittelehtivän liu’un kohti vastapäisen metsäkaistan reunaa. Lumi pöllysi ja metalli valitti. Potkureiden lapojen kärjet piiskasivat hankea.

Pauketta, jytinää ja kirskuntaa kesti useiden sekuntien ajan.

Välillä Saab osui nietoksen harjaan tai kiveen ja kimposi ilmaan.

Sitten se tömähti taas alas kuin jättiläiskokoinen moukari.

Kone ei kuitenkaan mennyt poikki. Tai pyörähtänyt keulan yli katolleen hankeen.

Se vain rysähti pusikkoon ja pysähtyi siihen.

1

Torstai 9.10–10.50

Keskusta–Kontinkangas, Oulu

Joulunalusviikon torstaina Hackman söi englantilaisen aamiaisen Ravintola Puistolan Delissä. Vilkas ja tyylikäs paikka toimi Oulun ydinkeskustassa. Parhaalla paikalla Pakkahuoneenkadun ja Isonkadun kulmassa.

Annos oli sama kuin joka aamu jo seitsemän kuukauden ajan. Se koostui medium-kokoisesta omeletista ja pekonista, vesimelonisiivusta ja vihreästä salaatista. Hackman otti myös talon leipää ja suklaaleivoksen. Ruokajuomaksi kelpasivat kivennäisvesi ja tiskillä puristettu appelsiinimehu. Lopuksi hän nautti vielä kupillisen Puistolan omaa tuorepaahtokahvia.

Sitten hän maksoi ja kiitti, lähti ja talsi ulos ovesta. Auto odotti mittaripaikalla Isonkadun puolella.

Hiton talvi, hän ajatteli. Pakkasta oli noin 15 astetta. Pyörteinen tuuli viilsi katua ja lennätti lunta ilmaan. Autojen pakoputket syöksivät sinistä savua joulukuun kirpeään aamuun. Pulujen surkea parvi nokki ruoantähteitä vastapäisen puiston kovaksi tallatuilta poluilta.

Hämärä viipyi kivisten kerrostalokortteleiden keskellä. Ikkunankarmit ja liikkeiden ovilasit kiiltelivät kuurassa. Kaduilla hytisi vain muutama kansalainen menossa ties minne. Näky oli jotenkin aavemainen.

Hackman oli pukenut ylleen talvipusakan ja denim-kankaiset housut. Päätä lämmitti pipo ja jalkoja Merrellin varrelliset vaelluskengät. Hackman muisti jopa mallinkin: Men’s Helixer Morph Frost. Ne oli kuin tehty hänelle ja hengittivät hyvin. Ja siksi ne sopivat kaupunkikäyttöönkin.

Onneksi, Hackman tuumi ja sukelsi autoonsa. Uusi BMW starttasi vaivatta ja sujahti liikenteen sekaan. Ei sutia. Ei puskemista. Neliveto toimi kuin ajatus viskipaukun jälkeen. Luistonesto hillitsi pahimmat liirailut.

Hackman avasi kojelautaan integroidun radion. Get on jyrähti soimaan. Samalla vasemmalla vilahti Teatteri Rion uloskäynti. Turbo vihelsi ja moottori murisi. Automaattivaihteisto pelasi moitteetta kuten aina. Pian hän oli jo kirkon kulmalla.

Siinä hän käänsi keulamaskin Lävistäjän suuntaan. Ja coupe-mallin sportti käänsi ihmisten katseet puoleensa. He tuijottivat niska vinossa auton perään. Aivan kuin olisivat nähneet Miss Universumin Oulun keskustassa.

Ilman yhtä ainutta rättiä vartalonsa peittona. Yksin ja piikkikoroissa. Keskellä pahinta kaamosaikaa.

Hackman ei katseista piitannut. Hänelle auto oli liikkumisväline. Vaikka hän piti sen tyylistä ja ulkonäöstä, tärkeintä oli sen laatu. Auton piti olla paitsi voimakas ja nopea, myös kestävä ja helppo ajettava. Sen tuli toimia yhtä hyvin sekä helteisellä moottoritiellä että lumisilla kärrypoluilla. Sateella, auringonpaisteella ja raekuuroissa.

Ja siksi Hackman oli syksyllä ostanut nykyisen kulkupelinsä. BMW 428i xDrive täytti kaikki ne ehdot, joita hän sille asetti. Yksi tärkeä valintaperuste oli lokakuisen ensilumen aikaan ollut neliveto. Ilman sitä ei pohjoisen Suomen keleissä ollut hauska sompailla.

Nyt hän ohjasti saksanrautansa Oulun Yliopistollisen sairaalan parkkihalliin. Halli sijaitsi valtavan rakennuskompleksin pohjoispäässä – lähellä Kajaanintietä. Ajomatka Puistolan edustalta kesti noin 10 minuuttia.

Hackman lukitsi autonsa ja käveli parkkihallin vierestä nousevaa luiskaa B2:n sisäänkäynnille. Mieli oli syvällä maan alla. Jännitti, ahdisti ja heikotti. Päässä jyskytti kuin krapula-aamuna. Jokainen askel kohti thorax-kirurgian osastoa lisäsi jo aamulla alkanutta hikoilua.

Hetkeä myöhemmin hän avasi osasto kolmen oven. Ja tuttu lääkäri nosti hoitajien lasikopista kättä.

Hackman muisti hänen nimensä. Jari Satta. Osastonylilääkäri. Satta oli leikannut Tuulian toukokuussa sattuneen ampumavälikohtauksen jälkeen. Välikohtaus oli tosin väärä termi. Tuona sateisena alkukesän iltana Tuulia Kinnas oli yritetty murhata. Yksin teoin ja kylmäverisesti.

Luoti oli osunut Hackmanin avovaimon kyljen yläosaan. Ja seuraukset olivat niin kuin aina tällaisissa tapauksissa olleet ikävät. Oikean keuhkopussin puhkaissut luoti oli aiheuttanut kaksi kiireellistä hoitoa vaativaa traumaa. Ilmarinnan ja massiivisen sisäisen verenvuodon.

Satta oli ommellut leikkauksen aikana useita katkenneita suonia. Lisäksi luoti oli tuhonnut valtavan määrän keuhkorakkuloita. Niitä kun mahtui tuhatkunta kappaletta yhden ainoan neliömillimetrin alueelle.

Aluksi oli näyttänyt siltä, että leikkaus onnistui hyvin. Ei kovaa kuumetta. Ei hälyttävää CRP:n nousua tai muita komplikaatioita. Jo seuraavan päivän iltana Hackman oli vieraillut Tuulian luona teholla. Ja lääkityksen aiheuttamasta tokkurasta huolimatta potilas oli kyennyt jo puhumaan. He olivat jutelleet viitisen minuuttia. Sitten hoitajat olivat komentaneet vierailijan ulos.

Mutta Hackman muistaisi nuo viisi lyhyttä minuuttia loppuikänsä. Jokaisen sanan ja Tuulian huokauksen. Jokaisen kasvojen ilmeen.

Se painajaismainen viisiminuuttinen oli näin jälkikäteen arvioiden ollut toiseksi pahinta, mitä Hackman oli viime vuosina kokenut.

Pahinta olivat olleet ne kuusi minuuttia, jotka hän päivää aiemmin oli verta vuotavan ja korisevan Tuulian vierellä kyyhöttäen odottanut ambulanssia.

Hackman tervehti Sattaa ja pari tutuksi tullutta hoitajaa. Lyhyt pään nyökkäys ja hymy. Ei muuta. He kyllä tiesivät Hackmanin ymmärtävän heitä ja heidän työtään. Satta ja leikkaussalihoitajat olivat tehneet parhaansa. Ammattitaidolla. Samoin koko osasto kolmosen henkilökunta.

Siitä huolimatta Tuuliaa hoidettiin edelleen samalla osastolla. Jo kolmatta kertaa leikkausta seuranneen yllätysnopean kotiin pääsyn jälkeen.

Syy oli Tuulian elimistöön leikkauksen aikana tai sen jälkeen livahtanut bakteeri. Mikrobi. Silmille näkymätön eliö. Se oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta. Vaaninut uhriaan Oysin verisuoniletkuissa tai muissa välineissä. Tai luultavimmin Tuulian omalla tai jonkun hoitohenkilökuntaan kuuluvan iholla.

Hackman tiesi sen nimenkin. Metisilliiresistentti Staphylococcus aureus. MRSA. Harmittoman oloinen kirjainlyhenne. Helposti unohtuva ilmaisu, josta hän joskus oli jossain kuullut puhuttavan.

Mutta bakteeri oli nyt viimeisen seitsemän kuukauden aikana tullut tutuksi. Joka ainoa päivä yli puolen vuoden ajan he olivat eläneet sen kanssa. Tai Tuulia oli. Nyt jo 173 vuorokautta.

MRSA oli resistentti useimmille antibiooteille. Mutta onneksi siihenkin löytyi lääke. Ja Tuulia voi jo paremmin. Käveli, katsoi tv:tä, luki ja surffasi netissä. Ja lääkärit olivat luvanneet, että kotiutuksen jälkeen olotila kohentuisi. Pian hän voisi elää jo aivan kuin siihenkin saakka.

"Ei sosiaalisia rajoituksia. Aikuisen naisen arkea", osastonylilääkäri Satta oli luvannut vuorokautta aiemmin. Nyt hän osoitti päivähuonetta ja hymyili rohkaisevasti.

Hackman hymyili takaisin ja lompsi huoneen sohvalla odottavan Tuulian luokse.

No mikäs on vointi?

Ei hassumpi. Hiukkasen väsyttää, Tuulia sanoi ja pyyhkäisi hiukset silmiltään.

Hackman lysähti tuoliin ja avasi takkinsa vetoketjun. Samalla hän katseli Oysin vaaleanpunaisessa asussa istuvaa kihlattuaan.

Tuulia Kinnas oli laihtunut. Joka paikasta. Vähintään viisi tai kuusi kiloa. Mutta ei tämä vieläkään ollut mikään ruipelo.

Luojan kiitos, hän ajatteli. Rinnat ja takamus näyttivät yhä pyöreiltä, kiinteiltä ja naisellisilta. Eivät kuitenkaan uhkeilta niin kuin ennen. Kasvot olivat hoikemmat ja kalpeat. Platinanvärinen paksu tukka näytti ohentuneen aavistuksen verran. Silmät olivat kuopalla ja katse väsynyt. Ryhti oli kuitenkin yhtä hyvä kuin aina.

Pääset kuulemma jouluksi kotiin. Ehkä jo maanantai-aamuna, Hackman sanoi ja riisui pipon päästään. Hikeä pukkasi otsalle ja kainaloista. Niin kuin Tuulian luona Oysissa aina.

Tuulia huokaisi ja sanoi: Niin se lääkäri lupasi. Ja siitä mun pitikin puhua…

Ai mistä? Hackman sanoi ja kumartui kohti Tuuliaa. Kyllä hän hyvin jo tiesi, mitä tämä tarkoitti. Ikävä kyllä. Se oli tullut selväksi jo aikapäiviä sitten.

Kotiin tulosta… Siitä, että onko se järkevää, Tuulia jatkoi ikkunasta ulos katsellen. Ei siitä näkynyt muuta kuin kaista kylmää sinistä taivasta. Ja naapuriosaston seinä.

Hackman katsahti samaan suuntaan ja ähkäisi: "Järkevää… Miten niin se ei olisi järkevää? Koti on koti, vai mitä. Sinun ja minun yhteinen. Minne sä muka nyt… krhm… siis menisit?"

Se vain lipsahti – muka-sana. Ja älykkäänä naisena Tuulia tarttui siihen heti.

Juu, niin se on, hän sanoi. Ainolan Portin asunto on sinun. Ja kaikki yli miljoona euroa. Niin että ensi töikseni minun on löydettävä asunto. Alettava etsiä omaa kämppää.

Se jysähti foulina Hackmanin vyö alle. Omaa! hän toisti kuin kaiku. Älä nyt Tuuli viitsi. Eihän meillä ole tässä hätää. Alkuviikosta olet jo kunnossa ja paremmalla mielellä. Kaikki on aivan hyvin. Ihan kuin aina ennen.

Sitä minä juuri tarkoitan. Että kaikki on niin kuin ennen. Että helvetti jatkuu. Niin kuin tähänkin saakka, Tuulia henkäisi Hackmania jälleen katsoen. Ilme oli katkera, uupunut ja tiukka.

Se sai kylmiä väreitä juoksemaan pitkin Hackmanin selkää. Saakelin saakeli, hän ajatteli. Tätä hän oli jo ounastellut. Ja pelännyt monta kuukautta yötä päivää.

Tuulia aikoi jättää hänet. Ei siitä