Musta mamba

By Ari Paulow

Oululaisen yksityisetsivä Jesse Hackmanin on jälleen aika ryhtyä töihin! Tällä kertaa Hackman saa toimeksiannon opettajalta, joka on erotettu työstään. Opettajan väitetään käyttäneen voimakeinoja oppilasta kohtaan, mutta opettaja kiistää syytökset. Pystyykö Hackman saamaan tarpeeksi todisteita, jotta opettajan potkut voidaan perua? Helpolta vaikuttava tehtävä vie Hackmanin mukanaan. Pian kuitenkin selviää, ettei keikka ole yhtään niin yksinkertainen kuin Hackman luuli. Joku houkuttelee nuoria tyttöjä pakettiautoon – ja Hackman on pian pedon jäljillä..."Musta mamba" on Ari Paulowin mukaansatempaava dekkari.Sukella rikosten maailmaan oululaisen yksityisetsivän kanssa – Jesse Hackmanin elämästä ei puutu vauhtia tai jännitystä!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726961850

Book preview

1

Kaksi viikkoa myöhemmin

Maanantai 11.00–11.40

Tuleva yksityisetsivä evp. Jesse Hackman poltteli sikaria mustan ST-Focuksensa vieressä Oulunsalon lentokentän pikapysähdyspaikalla. 250 hevosvoiman EcoBoost-moottori hyrskytti ja kuljettajan ovi repsotti auki. Pakoputki roplatti ja sylki harmaansinistä pakokaasua ilmaan.

Suihkuturbiinimoottorien jylinän kuullessaan Hackman vilkaisi kelloaan: 11.05 tasan.

Lähti ajoissa, hän tuumi ja kohotti katseensa ylös kohti kirkkaansinistä taivasta.

Finnairin Airbus A319 oli jyrkässä nousussa länsiluoteen suuntaan. Merenselän yllä se kallistui vasemmalle siivelle ja kaartoi tiukassa kulmassa etelää kohti. Pian se kutistui pieneksi väräjäväksi pisteeksi, joka parissa minuutissa katosi helteisen kevätpäivän utuun.

Hackman pudotti sikarinsa maahan ja polki sen tulipään sammuksiin asfalttia vasten. Sitten hän ryömi autoonsa ja kiihdytti harvan liikenteen seassa kaupungin suuntaan. Turvavyö napsahti kiinni ja stereot päälle.

Mark Knopflerin tuttu Postcards from Paraguay kajahti hifitason kaiuttimista ilmastointilaitteen kevyen huminan sekaan. Fender-kitara helisi ja basso jytisi. Rumpu takoi biitin:"So it was goodbye, compañero. Cheerio…"

Laulu oli knopflermaista kaihoa täynnä. Se kertoi rosvokavereista. Saaliinhimosta ja petturuudesta. Mutta Hackmanin kumppani ei ollut rosvo tai petturi. Eikä hän ollut compañero eli mies. Tuulia Kinnas oli nainen isolla alkukirjaimella. Compañera.

Rakastettu, ystävä ja paras kaveri. Sielun sisar ja kohtalotoveri.

Ja äkkiä kaiho valtasi myös Hackmanin. Hän ei ollut koskaan pitänyt eroista. Ja tätä hän suorastaan inhosi. Neljä kokonaista vuorokautta ja rapiat päälle. Yli sata tuntia. Se olisi pisin ero heidän yhteisellä taipaleellaan.

Tuulia Kinnas oli sisustus- ja ympäristösuunnitteluun keskittynyt arkkitehti. Yhden naisen pk-yrityksen omistaja. Liikkeenharjoittaja niin kuin hänkin.

Hackman oli osaomistaja Liverpool-pubissa. Ja lisäksi hän pyöritti yhden miehen etsivätoimistoa. Kaksi firmaa. Kaksi erilaista ammattia. Baarityön ohella hän oli suorittanut yksityisiä rikostutkimuksia jo toistakymmentä vuotta.

Mutta nyt he molemmat olivat luopumassa yrityksistään. Omasta halustaan – ja hyvillä mielin. Ja siksi Tuulia oli lähtenyt Ranskaan katsastamaan erästä Juan les Pinsin lähistöllä sijaitsevaa huvilaa.

Rahat siihen olivat jo koossa – 500 000 euroa, jotka erään tapauksen yhteydessä olivat päätyneet heidän haltuunsa. Tai oikeastaan Jesse Hackmanin haltuun.

Eikä huvilan ostokaan veisi heitä puille paljaille. Olihan tuon saman tapauksen yhteydessä kadonnut kaikkiaan 1 300 000 euroa. Ja nyt ne makasivat erään sveitsiläisen pankin numerotilillä. Ja tilinkäyttöön vaadittava numero oli ja pysyi erään oululaisen yksityisetsivän muistissa.

Hackman aikoi myydä myös Ainolan Portin luksustalon kaksionsa. Kiinteistövälittäjä Backman LKV uskoi hänen saavan siitä jopa 150 000 euroa. Lisäksi hän luopuisi osuudestaan kirjailijaserkku Arttu Palovaaran kanssa omistamassaan Pub Liverpoolissa. Ravintolaosakkeiden siirtohinnaksi oli sovittu 100 000 euroa.

Kun ne kaikki laski yhteen, hän ja Tuulia kyllä pärjäisivät.

Loppuikänsä.

Geordie-pojan Shangri-La-albumi oli ehtinyt jo viimeiseen biisiin, kun Hackman pysäytti autonsa Isonkadun toimistonsa eteen. Nyt hän aikoi vain käväistä ylhäällä hakemassa tavaroitaan. Ja siihen ei menisi kauan. Niinpä hän pudotti parkkimittarin nieluun vain euron kolikon ennen kuin asteli rappuun ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Siellä hän pujahti käytävänovesta ja veti sen perässään kiinni.

Etsivätoimisto Hackman sijaitsi samoissa tiloissa useiden muiden pk-yritysten kanssa. Avarasta yhteisaulasta johti sinne ovi, jonka yläosan maitolasi-ikkunassa luki yhä edelleen kullanvärisin kirjaimin: Etsivätoimisto Hackman – yksityisiä rikostutkimuksia. Ikkunaa koristi myös firman logo, jonka alla oli nyt jo käytöstä poistettu puhelinnumero.

Aulatilan keskiosaa hallitsi neuvottelupöytä, jota useimmiten käytettiin ruokailutarkoituksiin. Nyt sen kansi oli puhdas ja tyhjä kuin huone sen ympärillä. Hackman seisahtui hetkeksi ja hipaisi kädellään kiiltäväksi lakatun pöydän pintaa. Ajatus karkasi menneisiin vuosiin.

Ne vilisivät niin kuin ylinopeudella ajettu filmi hänen silmiensä edessä:

Muutto Oulusta New York Cityn East Villageen lähes 20 vuotta sitten. Motiivina kaukokaipuu ja – sitä enemmän – nuoruuden rakkauden päättyminen tuskalliseen eroon.

Lakitieteen opinnot New York Universityssä ja lukujen kustantaminen baarimikon töitä McSorley’s Old Ale House -nimisessä pubissa paiskien. Alempi oikeustieteen tutkinto vajaassa neljässä vuodessa. Yllätyskihlaus ja yhteen muuttaminen Mary O’Neill -nimisen irlantilaistaustaisen punapään kanssa.

Etsivätoimiston osto ja Maryn houkuttelu firman sihteeriksi lupaamalla ummet ja lammet. Aika mukavia vuosia. Töitä, huvia ja töitä. Kohtalainen bisnes ja sievoinen summa säästöjä. Pieni amerikkalainen unelma.

Ja sitten erään entisen baarityötoverin murha ja hunaja-ansa. Ikivanha temppu, joka upposi häneen kuin veitsi voihin. Väkivaltaa, lavastus ja painajaismainen ero Marystä. Gangsterit ja poliisit perässä kuin Hitchcockin filmissä. Eikä lopuksi ollut löytynyt kuin yksi ratkaisu: paonomainen muutto takaisin entiseen kotikaupunkiin Ouluun.

Ja Oulussa yhteisen korttelikapakan osto kirjailijaserkku Arttu Palovaaran kanssa. Yhdenmiehen etsivätoimiston perustaminen. Uusi elämä.

Enemmän tai vähemmän riskialttiita dekkarihommia. Baaritöitä. Uusi kihlaus ja avovaimon järkyttävä kuolema.

Yhteiskunnan pohjamutien penkomista. Viskiä, olutta ja rokkenrollia. Bodausta ja nyrkkeilyä omaksi iloksi. Lisää töitä. Lisää ikäviä juttuja. Yhden yön suhteita.

Luja ystävyys Oulun poliisipäällystön ainoan tummapintaisenrikoskomisarion kanssa. Pavel J. Suorsa – suomalaisen äidin ja namibialaisen isän vesa – oli kuin veli, mentori ja paras kaveri. Kaikki samassa lupsakassa hahmossa. Ja hienointa oli, että Pavel ja Pavelin Kaisa-vaimo pitivät häntä parhaana ystävänään. Se oli ilo ja kunnia, jota Hackman arvosti yli kaiken.

Ja sitten lopulta – vuosien korpivaelluksen jälkeen – uusi onni Tuulia Kinnaksen rinnalla. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta: Crash, boom, bang! Just like that!

Ei sitä ollut uskoa todeksi. Ei sillä elämänkokemuksella. Mutta totta se oli – ja todelta se tuntui. Ja lähestulkoon pelotti niin että välillä sieluun koski.

Hackman piti itseään universumin onnekkaimpana miehenä. Hyvästä syystä. Olihan Tuulia universumin kaunein, älykkäin, seksikkäin, henkevin ja hauskin nainen. Ja Tuulia halusi ja otti juuri hänet. Ei niitä parempiin piireihin kuuluvia metroseksuaalimiehiä, joita hänen perässään laukkasi. Ei mitään kravattikaulaista mahtisonnia, vaan aivan tavallisen lupakytän. Asuntovelkaisen pohjoissuomalaisen miehen.

Elämä, Tuulian kanssa oli uni, josta Hackman ei halunnut herätä. Ei, vaikka saisi kaikki maailman rahat ja vallan.

Nyt hän antoi katseensa kiertää aulassa ja aulaa reunustavien toimistohuoneiden ovissa. Näky oli tuttua tutumpi ja silti vieras ja erilainen. Jopa sen huoneiston hajukin kertoi muutoksesta. Lattia, seinät, katto ja nurkat henkivät samaa lopullisuuden tuntua.

Ei enää perintä- ja soluttautumiskeikkoja. Ei enää uskottomuudesta epäiltyjen puolisoiden kyttäämistä kamera kourassa pusikoissa. Ei enää varasto- ja myymälävarkauksien setvimistä haalarit niskassa duunariksi tekeytyneenä.

Hackman astui toimistokopperonsa ovesta ja sulki sen perässään.

Toiseksi tai kolmanneksi viimeistä kertaa, hän ajatteli samalla kun kiersi istumaan antiikkiliikkeestä aikoinaan ostamansa työpöydän taakse.

Ja huomasi, kuinka pieni se koppi tosiaan oli. Hieman yli 20 neliötä ohuin väliseinin eristettyä tilaa.

Hackman katseli huonettaan ikään kuin hyvästejä heittäen. Ei siinä paljon ollut nähtävää.

Saaristonkadun suuntaan antavan ainoan ikkunan takana vastapäisen kerrostalon seinä. Lattialla halpa ruskeanpunainen bukleematto ja paksu kerros hiekansekaista pölyä. Aulatilan erottavalla seinällä messinkikuorinen kello ja kellon vieressä Oulun yliopiston arkkitehtuuriopiskelijoiden kalenteri. Tumman pähkinäpuun väriseksi petsatun työpöydän edessä kaksi jakkaraa asiakkaita varten. Työtuolin takana massiivipuinen senkki ja paloturvakaappi. Siinä kaikki.

Ja pian se olisi jo taakse jäänyttä elämää. Ohivirrannutta vettä muistojen kymessä, Hackman ajatteli suurempaa haikeutta tuntematta. Kaikki tarvittava paperisota oli nyt käyty. Nimet ja leimat valmiina. Enää olisi laitettava kalusteet myyntiin ja roudattava ainakin osa niistä kaatopaikalle. Ei muuta. Sitten hän olisi vapaa kuin taivaan lintu.

Näin hän mietti ja poimi taskustaan paloturvakaapin avaimen.

Hackman säilytti kaapissa useita tärkeitä papereitaan. Lisäksi hän piti siellä etsivänuransa alussa vara-aseeksi hankkimaansa Smith & Wesson Chief Special -revolveria. Viisi kertaa laukeava niklattu ase oli kevyt ja lyhytpiippuinen. Sopivan pieni vaikka olka- tai nilkkakotelossa kannettavaksi.

Juuri kun hän avasi kaappia, oven takaa aulasta kuului ääniä. Käytävänovi kitisi sen painuessa jousen vetämänä kiinni. Nopeita, lähestyviä askeleita. Ja samassa Hackmanin työhuoneen ovilasin takana häivähti isokokoisen miehen varjo.

Se pysähtyi siihen hetkeksi. Aivan kuin tulija olisi ovilasin tekstin lukemalla varmistanut olevansa oikeassa osoitteessa.

Ja sitten ovi jo riuhtaistiin auki.

Taka-Lyötty – keskusta

Erityisopettaja Anttila oli samalla kertaa vihainen, loukattu ja epäuskoinen. Vain noin puoli tuntia sitten hän oli täysin yllättäen joutunut tilanteeseen, joka ei luultavasti unohtuisi ikinä. Ja yksi asia ainakin oli varma: Ne kymmenkunta minuuttia, jotka hän rehtorin kansliassa oli tämän ripitystä kuunnellut, olivat eittämättä olleet hänen siihenastisen elämänsä pisimmät.

Jo ensimmäinen epäoikeudenmukainen lause oli saanut hänet lähes kauhunsekaisen tunnekuohun valtaan. Eikä jatko ollut miltään osin ollut parempi. Päinvastoin. Kun hän lopulta lähti ja ulos ehdittyään soitti vaimolleen, oli hänen sanoistaan ollut lähes mahdoton saada tolkkua.

Kari hei, rauhoitu vähän! Yksi asia kerrallaan, oli Annavaimo joutunut kehottamaan useita kertoja.

Lopulta Anttila oli pystynyt hillitsemään hermonsa. Ei ollut mieltä purkaa omaa pahaa oloaan karjumalla suu vaahdossa jo muutenkin järkyttyneen puolison korvaan. Se vain pahentaisi asiaa. Eikä nyt ollut siihen varaa. Niinpä hän syvään henkeä vedettyään ja sanojaan huolella punniten oli tehnyt selkoa mieltään kuohuttaneesta keskustelusta.

Tämä on perkeleenmoinen katastrofi. Asuntolaina ja kaikki niskassa, oli hän viimein lopettanut. Otsa, kämmenet ja paita olivat jo olleet märkinä hiestä. Ja rillit huurussa niin ettei läpi nähnyt.

Ei ole totta! Ei voi olla! oli vaimo parahtanut äänen. Eihän tuossa ole mitään järkeä! Sellaista sattuu harva se päivä kaikissa kouluissa. Ja Elko on sentään erityisoppilaitos. Kaikkien pussinpohja…

Yksi pahimmista paikoista. Ja siksi tämä on oikeusmurha. Enhän minä tehnyt mitään väärin, oli Anttila jatkanut siihen.

Se on henkilökohtaista, oli vaimo puolestaan tokaissut. Ämmä kostaa ne aiemmin tekemäsi valitukset. Ei siihen muuta syytä voi olla.

Ei niin, oli Anttila tuhissut hiljaa hammasta purren.Mutta kusessa ollaan ja syvällä. Ja Oulun opetusvirasto on rehtorin takana. Tai ainakin niin se äsken väitti. Eli minkäs me kaksi niille voidaan? Tavalliset pulliaiset…

Entä ammattiliitto? Joko ehdit soittaa luottamusmiehelle? oli vaimo kysynyt seuraavaksi. Ja Anttila oli vastannut soittaneensa heti kun pääsi kansliasta.

Ei se ottanut mitään kantaa. Lupasi vain kilauttaa heti kun on perehtynyt tapaukseen.

Vai niin. Mutta älä nyt vielä masennu, oli vaimo jaksanut lohduttaa. Onhan meillä tuttu kaveri valtuustossa. Kai se nyt sentään jotain voi tehdä…

Ai, Hänninen, vai? Mutta pojan äiti oli aiemmin samassa puolueessa Juhan kanssa. Ja molemmat ovat vielä nuorison ongelmien erikoistuntijoita. Ei se taida onnistua…

Soita edes ja kysy, oli vaimo yllyttänyt vielä. He molemmat tiesivät Hännisen rehdiksi ja jämeräksi mieheksi.

Hetken epäröityään Anttila oli soittanut valtuutettu Hänniselle. Ja niin tämä entinen huippunyrkkeilijä oli antanut varteenotettavan vinkin. Kyse oli eräästä monien oululaisten tietämästä henkilöstä. Useita likaisia juttuja selvittäneestä miehestä, joka ehkä saattaisi jelpata. Juha kun itse ei kaupunginvaltuuston jäsenenä voinut muuta kuin olla henkisenä tukena.

Jos se nyt mitään auttaa, oli tämä huokaissut anteeksipyytävään sävyyn.

Auttaa varmasti, Juha. Kiitos, ja palataan, oli hän päättänyt puhelun.

Heti sen jälkeen hän oli lähtenyt polkemaan pyörällään keskustaa kohti. Ei siinä hötäkässä ollut edes älynnyt soittaa ja tarkistaa, olisiko Hännisen suosittelema kaveri tavattavissa. Mutta ei sillä ollut niin väliä. Eihän koululta miehen toimistolle ollut kuin pari kilometriä. Asia siis selviäisi muutamassa minuutissa omin silmin.

Kello oli 11.30, kun Anttila pysäytti pyöränsä erään suuren liiketalon edustalle Isollakadulla. Ja ainakin hän oli oikeassa osoitteessa. Sen hän huomasi alaoven infokyltin tekstistä.

Anttila lukitsi pyöränsä ja asetti sen nojalleen seinää vasten. Sitten hän riuhtaisi kypärän päästään ja astui sisään rappuun.

Isokatu 30, Oulu

Hackman käännähti kohti miestä, joka astui ovesta ja muitta mutkitta talsi hänen pöytänsä eteen. Astua ja talsia eivät tosin olleet kovinkaan eksakteja ilmaisuja kuvaamaan tapaa, jolla mustaan pilottitakkiin, samanvärisiin farkkuihin ja USA:n armeijan ylijäämävarastosta hankittuihin maihinnousukenkiin pukeutunut korsto riuhtaisi oven auki ja harppoi peremmälle.

Mies oli roteva ja keskimittaista pidempi. Ehkä noin 100 kiloa ja karvan yli 180 senttiä. Jäntevä olematta massiivisen lihaksikas. Hailakanharmaat läpitunkevat silmät ja lähestulkoon nälkiintyneet posket. Vaaleaksi haalennut arpi, joka ulottui vasemmasta korvasta vasempaan suupieleen saakka.

Vuosien rutiinilla Hackman talletti loputkin tuntomerkit mieleensä: Puliksi ajeltu suippo päälaki. Leijonatatuointi kaulassa ja pirinkäytön mädättämät hampaat. Lukuisin nyrkiniskuin muotoillun nenän alla ohuet huulet. Ehkä noin 35-vuotias. Ei juuri yli tai alle.

Jo ensisilmäyksellä Hackman tiesi ongelmia olevan luvassa. Mies oli oman lajityyppinsä elävä karikatyyri – liikkuva aikapommi. Jo nuorena alkaneen väkivaltaisen elämän, seuran ja lähtökohtiensa merkitsemä tyyppi. Oulun ja muun Suomen vankeinhoitolaitoksissa viihtynyt peruskonna. Juuri sellainen paskiainen, jonka ulkoisen olemuksen tarkka luonnehdinta missä tahansa romaanissa saisi jokaisen humanistikriitikon teroittamaan kynänsä.

Mutta nyt ei elettykään fiktiossa. Hackmanin ensiarviota miehen yllätysvisiitin perimmäisestä olemuksesta tukivat hänen pöydänkanteen jysähtävä nyrkkinsä ja karjumalla lausuttu aloitusrepliikki:

Terveisiä Pelsolta, sika! Ape lähti eilen siviiliin. Ja sinä lähdet arkkuun!

Ei muuta. Ei hymyä ja hyvää huomenta. Ei pyyntöä saada istua ja esittää asiansa. Ape vältti kaikkea sellaista, mikä ensitapaamisen yhteydessä kuuluisi jo hyviin tapoihin.

Ja selvää oli, että parempaa käytöstä olisi turha odottaa jatkossakaan. Ei sinne päinkään. Edessä olisi kamppailu elämästä ja kuolemasta, ymmärsi Hackman. Sen hän tajusi jo intron perusteella.

Ikävintä oli, ettei varauloskäyntiä tai muutakaan pakotietä ollut. Oli vain kolmannen kerroksen ikkuna ja yksi ainoa ovi. Ja ovesta ei pääsisi karkuun muuten kuin onnistumalla livahtamaan uuden ystävän ohi.

Ja tämä ei suhtautuisi ohitukseen EU-ajan tullimiesten rentoudella. Ei tuo mies, jonka olemus ilmensi katkeraa vihaa kaikkea Hackmanin edustamaa kohtaan. Se suorastaan säteili hänestä. Hackman näki sen kehonkielestä ja ennen kaikkea silmistä. Jos ja kun hänen kätensä heilahtaisi, olisi se nyrkissä ja tulisi lujalla vauhdilla.

Tai sen jatkeena olisi puukko, pistooli tai vähintään nyrkkirauta.

Anteeksi uteliaisuuteni, Ape. Mutta mikä suo kunnian? Hackman kysyi ja ujutti kättään alas kohti vyötärönseutuaan.

Mutta eihän tuttu Sig-Sauer ollutkaan normipaikallaan vyöllä kotelossa. Eipä tietenkään. Nyt kun päätös etsivätoimiston lopettamisesta oli tehty, oli hän jättänyt aseen kotiinsa lukkojen taakse.

Ja Smith & Wesson oli edelleen paloturvakaapissa. Oven ja lukkojen takana yhtä lailla.

Mikä suo kunnian, Apeksi itseään kutsuva korsto matki määkivällä äänellä. Tapa oli tuttu jenkkileffoista ja USA:n vankiloissa kuvatuista dokumenttifilmeistä. Kysymyksen toistaminen halveksivaan sävyyn oli mustien jengiläisten juttu. Yksi tavoista hankkia linnassa kunnioitusta. Ja sen tuo arpinaama hallitsi.

Nyt hän vetäisi puukon esiin ja karjaisi niin että sylki pärskyi:

Tämä suo kunnian kuolla eikä muuta! Älyätkö? Etkä sä kusipää kyttä enää ikinä kuseta ketään. Se on saletti. Sä vain vuodat kuiviin ja rukoilet armoa.

Se kyllä tuli jo selväksi. Mutta miksi? Eihän me tietääkseni olla edes ikinä ennen tavattu. Ei ainakaan työn merkeissä, Hackman yritti vielä. Ei kai tämä ollut edes totta enää… Juuri kun hän ehti jo olettaa, ettei tämänkaltaista tilannetta tarvitsisi kokea enää koskaan.

Ei me kaksi olekaan tavattu. Sinä ja minä, Ape ärisi vaivoin itsensä hilliten. Mutta mun serkut sä paskalakki tunsit oikein hyvin. Kulen ja Kuisman. Ja ihan vain vittuillessasi järjestit ne ansaan. Joko alat muistaa?

Hackman muisti nuo oululais-kemiläiset taparikolliset hyvin. Kullervo Ryöte ja pikkuveli Kuisma olivat toimineet hänen apunaan eräässä jutussa joitakin vuosia sitten. Eivät tosin vapaaehtoisesti. Eikä ollut kenenkään muun kuin veljesten oma vika, että keikka oli heidän osaltaan päättynyt huonosti.

Minä kyllä tunsin serkkusi. Tein heidän kanssaan yhteistyötä. Siitä on joitakin vuosia, Hackman aloitti sanojaan tarkoin punniten. "Mutta mistä sinä sen tiesit? hän uskalsi kysyä. Ei siitä muille huudeltu."

Ei ehkä muille niin! Mutta minä kuulin siitä heti. Jo samana päivänä, Ape karjui puukkoa edessään heiluttaen. Kule mulle soitti ja kertoi. Olin just silloin Virossa enkä ehtinyt hätiin. Mutta nyt mä kostan. Mä saatana revin sulta suolet esiin ja syötän ne koirilleni. Pelottaako, Hakmanni? Oletko enää Oulun kovin kyttä?

Pelottaa, Hackman vastasi totuudenmukaisesti. Ei ollut mieltä kieltää asiaa, jonka amfetamiinihuuruissaan riehuva junkkari huomaisi päällepäinkin. Eikä sitä ollut syytä edes hävetä. Olisihan puukko ahtaissa tiloissa monin verroin pistoolia tehokkaampi ase. Mutta Kule ja Kuisma ryssivät itse, hän jatkoi. En minä. Ja nimenomaan Kullervo tyri sen homman. Kai sä lehdistä luit, mitä tapahtui?

Vitun lehdet, ärähti Ape. Kaleva nyt kirjoittaa tasan sen, mitä poliisi tahtoo. Ja turha tässä on jankuttaa. Nyt sun kytäntyösi loppuu tähän.

Kun en minä ole edes kyttä enää. Olen vain eläkeläinen, Hackman sanoi ja nousi jaloilleen. Samalla hän kumartui ja hamusi otteen tuolinsa jaloista.

Mulle on aivan sama. Pian olet vainaja, Ape sähisi kuin käärme hiirelle. Hän ei päätöstään peruisi. Ei se hänen arvomaailmassaan ollut edes mahdollista. Vihasta puhisten hän kiersi pöydän ja hiipi kyyryssä Hackmanin kohti.

Hackman peräytyi ikkunan eteen ja siitä edelleen oven suuntaan. Vastapäivään. Sydän hakkasi ja otsalta tihkuva hiki valui silmiin. Hackman tuijotti Apea tuolia suojanaan pidellen.

Ape seurasi perässä kuin magneetin vetämänä. Hengitys tiheni ja pirinkäytön laajentamat pupillit kiiluivat. Ylähuuli kiristyi ja kielenkärki lipoi huulia. Mies nautti koston huumasta ja veren hajusta jo etukäteen.

Ape, hei… Onko tässä mitään järkeä? Ethän sä edes tunne minua. Ihan totta, Hackman kähisi ja ohitti työpöydän eteen asetetut tuolit. Siitä hän jatkoi edelleen aulan eristävän sivuseinän eteen.

Ape ei antanut periksi. Älä yritä! hän karjaisi ja huitaisi puukkonsa alakautta Hackmania kohti.

Hackman sai tuolin sen eteen viime tipassa. Ja niin sen terä vain hipaisi pikkusormen päätä. Ja jysähti istuinosaan pystyyn.

Ape kirosi ja kiskaisi aseensa irti. Ja nyt hän alkoi silmät kiihkosta palaen hypellä Hackmanin edessä. Vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle. Hampaat irvessä ja vasen olkapää edessä. Ohuilla huulilla julma hymy, josta puuttui huumori. Samalla hän heitteli puukkoa kädestä toiseen ja onnistui aina samaan sen kopiksi. Vanha katujätkien kikka.

Näin ei vastustaja arvaisi, kummalla kädellä hän asettaan lopulta käyttäisi.

Mutta nyt se koitui Apen kohtaloksi. Tai ainakin siitä alkoi hänen tappion tiensä.

Juuri kun hän irrotti otteensa, Hackman toimi. Ensin hän pudotti tuolin vierelleen pöydän eteen. Sitten hän potkaisi puukkoa kaikin voimin. Se pyörähti katon kautta ja kilahti seinäkellon kuoreen. Siitä se kolahti lattiaan heidän väliinsä.

Ape myöhästyi ratkaisevan sekunnin verran. Se vilahti hänen jäädessään tuijottamaan hölmönä tyhjäksi jäänyttä vastaanottokättään. Ja kun hän tajusi tilanteen, oli jo myöhäistä. Hackmanin etukäden suora jysähti moukarin lailla hänen kasvoihinsa.

Ape ulvahti kivusta ja horjahti monta askelta selkä edellä. Ja rysähti vasten ovea niin, että ovilasi helisi kuin tuulikello.

Hackmanin ihmeeksi molemmat kestivät hyvin – Ape ja ovi. Ape vain kirosi ja sylkäisi irronneen hampaanpalan suustaan. Tumma laskimoveri turskahti nenästä ja tahri huoneen ainoan maton.

Juuri tuon roskiin joutavan ikäkulun rievun, Hackman tuhahti mielessään. Ja ajatuksen epäolennaisuuden tajutessaan irvisti katkerasti.

Ape ei ollut vieläkään poissa pelistä. Oli siis tehtävä nopea päätös hänen kimppuunsa käymisen ja puukon tavoittelemisen välillä. Eikä tuo ratkaisu ollut edes vaikea. Jos hän tavoittelisi puukkoa, Ape ehtisi vähintäänkin iskeä häntä niskaan. Tai ehkä tämä toimisi raaemmin ja monottaisi häntä maihinnoususaappaallaan päähän. Oli siis parempi unohtaa puukko ja aloittaa hyökkäys.

Hackman astui eteenpäin nyrkit valmiiksi koholla. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei Ape edes vilkaissut lattialla lojuvaa puukkoa.

Syy siihen selvisi äkkiä.

Ape kahmaisi taskustaan jousitoimisen kääntöveitsen. Ase oli pieni, tappava ja laiton. Raivon vallassa hän ojensi sen eteensä ja napsautti terän esiin.

Jumalauta, sika. Nyt teit viimeisen virheesi. Mua et ilmaiseksi lyö, hän uhosi ja heilautti veistään Hackmanin edessä. Oli kuin hullun kostajan perikuva ovilasin takaa aulasta himmeänä hehkuvaa valoa vasten. Pihisi kiukusta hampaat irvessä ja haljenneet huulet verta tihkuen.

Mutta Hackman oli nyt kuullut jotain. Ja niin hän katsahti Apen olkapään yli kohti ovea.

Ovilasin takana aulassa häivähti isokokoisen miehen varjo. Pitkä ja leveä. Paljon isompi kuin Apen vain paria kauhuntäyteistä minuuttia aiemmin siihen langettama.

Katso Ape taaksesi! Ja pane se puukko pois. Aulassa on joku tulossa, Hackman huudahti ja vilkaisi ovilasin suuntaan vielä kerran. Varjo oli siellä yhä.

Mutta jatkuvilla ylikierroksilla käyvä Ape ei niin vain uskonut. Älä kyttä yritä, hän tuhahti päätään kääntämättä. Ei tuohon halpaan mene edes apina.

Aivan totta, Ape. Siellä on joku aulassa. Iso ja pitkä heppu, Hackman intti ovensuuntaan osoittaen. Ei ollut oikea aika valistaa Apea siitä, mitä tämän nimi englanniksi tarkoitti.

Joo joo. Ja minä olen yhtä todellinen. Oikea vitun joulupukki, tämä pärskähti ja liikahti Hackmania kohti.

Se jäikin Apen viimeiseksi teoksi vähään aikaan. Juuri kun hän kohotti veistään, ovesta astui tavattoman kookas mies. Eikä hän jäänyt odottamaan arpinaaman seuraavaa liikettä. Oikea sivukoukku jymähti Apen niskaan ja heitti hänet vatsalleen Hackmanin eteen. Apelta lähti älli kertaheitolla. Mies oli unessa jo ennen kuin stiletti kilahti nurkkaan ja veltoksi muuttuneet kasvot jysähtivät lattiaa peittävään halpaan mattoon.

Juuri siihen samaan riepuun, joka jo ennestään oli hänen oman verensä ja satojen kengänpohjien tahrima.

2

Maanantai 11.40–13.00

Hackman tyrkkäsi Apen taksiin ja läväytti takaoven kiinni. Ape rojahti kyljelleen jalat koukussa ja näytti jatkavan uniaan.

Aina parempi, Hackman tuumi ja katsahti muina miehinä ympärilleen.

Isonkadun arki jatkui välinpitämättömän vilkkaana. Joku kai arveli sammunutta raahattavan pirssillä kotiinsa. Joku taas oletti Apen olevan sairas tai vammainen.

Eikä sellainen kiinnostaisi ketään. Eikä tapaus näin ollen jäisi kenenkään mieleenkään.

Hackman astui kuljettajan ovelle ja ojensi avoimesta ikkunasta kolme kymmenen euron seteliä.

Vie se johonkin lähiöön. Aivan sama minne.

Onko sillä aseita mukana? Puukkoja, puntareita, pistooli? virtahevon kokoinen suhari tiedusteli. Samalla hän nappasi rahat ja sulloi ne tottuneesti iänikuisen farkkutakkinsa rintataskuun.

Hackman hymähti mielessään. Väljä kauhtanamainen paita ja vaaleansininen farkkutakki olivat muodostaneet Viimasen työasun aina. Tai ainakin koko sen 10 vuoden ajan, jonka Hackman oli tämän tuntenut.

Ei ole enää, hän sanoi. Otin ne pois.

No arvasin, pärskähti Viimanen. Hän jos kuka tunsi ja tiesi Oulun ja lähiseudun asukkaat.

Arvasit mitä?

Että Apella oli taas keklu mukanaan. Se pääsi kai Pelsolta eilen ja hillui kartsalla puolilta päivin saakka. Vein sen Letkusta aamuyöllä kotiin, selitti Viimanen. Pitkä harmaa niskatukka heiluen hän vilkuili vuoroin takapenkin nurkassa nuokkuvaa Apea, vuoroin Isonkadun vilskettä.

Missä tämä Ape asuu? Onko sillä suku- ja ristimänimeä? Hackman kysäisi äkkiä. Se vain livahti suusta – vanhasta muistista ja tiedonhalusta. Olihan arpinaama sentään yrittänyt riistää hänen henkensä.

Alpo-Tapio Ryöte alias Keklu-Ape. Edesmenneiden Iso- ja Pikku-Ryötteen eli Kullervo Ryötteen ja Kuisma Ryötteen serkku. Ja ehkä jopa niitäkin pöljempi. Uusnatsi ja omasta mielestään kova karpaasi. Jalohaukantie 5, Oulu. Kaketsun hamppeja.

Se siis asuu Kaukovainiolla? Ihan siinä ostarin vieressä? Hackman varmisti vielä.

Juu juu, asuu se. Ja oli sillä eilen jo muutama sikäläinen konna völjyssä. Muuan Uki ja IVA. Ja Ape on sitä paitsi monikulttuurinen rosvo. Pyöri aiemmin kurdien porukoissa.

Uusnatsi kurdijengissä, Hackman äimisteli uutista. Sitten hän kohautti olkiaan ja kysyi: Mistä se viimeksi istui? Ja montako vuotta?

Kaksi ja puoli, muisteli Viimanen. Äidin pikku mussukka ryösti pirikohmelossa Kiskotien Siwan. Heilutti puukkoa kassaneidin edessä ja vohki kaljakorin. Poliisi noukki sen kyytiin ihan siinä vieressä olevasta metsiköstä.

Etelään johtavan pääradan varresta Nokelasta? Erityiskoulua vastapäätä?

Mistäpä muualta, Viimanen hörähti päätään pudistaen. Ape ja kumppanit juhlivat onnistunutta keikkaa saalisoluitaan juomalla. Painivat keskenään neljänsadan metrin päässä ryöstöpaikasta. Ja sitten se kuokki Pelsolla suota ihan vain ilkeämielisen tuomarin takia. Viaton ja syyttömänä tuomittu olosuhteiden uhri.

Ja liikkui niihin aikoihin kurdien sakissa? Ymmärsinkö oikein? varmisti Hackman. Sen hän jo tiesi ettei missään Suomessa ollut niin paljon rehellisiä ihmisiä kuin Pelsolla, Sukevalla ja muissa valtion ylläpitämissä ammatinedistämiskeskuksissa. Ei niihin enää muita kai mahtunutkaan.

Niin teki, vahvisti Viimanen. "Enkä sitä yhtään ihmettele.

Hitleriä ylistävät molemmat osapuolet."

Juu, näin siitä dokkarin netissä, muisti myös Hackman. Joku niiden heppujen henkisistä johtajista moitti Aatua kesken jääneestä urakasta. Muuten piti herraa hyvänä tyyppinä.

Apella ja PKK:n nykyjohdolla on yhteinen vihollinen. Sinä ja minä ja kaikki täysjärkiset ihmiset. Koko tämä läntinen maailma, hymähti Viimanen.Mutta nyt on singahdettava. Tsau, ja palataan!

A presto! Hackman huikkasi ja heilautti kättään. Sitten hän palasi takaisin käytävään ja vetäisi perässään oven kiinni. Lukkoon se ei näin päivällä mennytkään.

Viimasen taksi oli jo Kauppurienkadun kulmassa menossa. Renkaat ulisten se jatkoi Uudenkadun suuntaan.

Mies oli vanha jokamiesluokan kuski ja autourheilija. Suhari viimeisen päälle.

Puolta tuntia myöhemmin Hackman istui Isonkadun toimistollaan Kari Anttila -nimistä erityisopettajaa vastapäätä. Viimeksi kuluneet kolme varttia olivat monessa mielessä olleet eräät merkillisimmistä hänen elämässään. Ensin entuudestaan tuntematon puukkomies oli yrittänyt tappaa hänet syyttä suotta. Ja sitten aivan uppo-outo mies oli tullut ja pelastanut hänen henkensä.

Ja nyt tuo samainen mies oli kertonut lähes absurdilta kuulostaneen tarinan.

Kerrataanpa vielä, Hackman keskeytti opettajan vetäistessä henkeä. Sinut siis erotettiin vain ja ainoastaan siksi, että ruokailun valvojana ollessasi työnsit häiriköineen oppilaan käytävään? Jesper Kaplan -nimisen pojan. Ymmärsinkö oikein?

Näin se meni, huokaisi Anttila. Ensin pyysin erästä Nauri Tiira -nimistä erityisoppilasta ottamaan pipon päästään. Niin kuin Elkon ruokailusäännöissä sanotaan. Nauri ei halunnut siihen suostua ja lähti omasta halustaan ulos. Ja ei siinä mitään. Se on toki sallittua.

Poika siis totteli mukisematta?

Niin teki, nyökkäsi Anttila. Ja kun sitten menin hakemaan itselleni lautasta, samalla luokalla oleva Jesper tuli rähisemään. Huusi vittua ja perkelettä. Haukkui homoksi ja natsiksi ja uhkaili kostolla. Pyysin häntä olemaan hiljaa tai poistumaan ruokalasta.

Mutta Jesper ei uskonut?

Ei tosiaankaan. Se vain yltyi siitä entistä hullummaksi. No minä sitten varmuuden vuoksi vinkkasin yhden toisen opettajan todistajaksi. Matikan lehtori Essi Palon. Essi on jämy ja fiksu likka.

No entäs siitä eteenpäin? Eikö sen toisen opettajan läsnäolo auttanut? Hackman ihmetteli. Äskeinen into ja hoppu saada asekaapin, senkin ja työpöydän hyllyt ja laatikot tyhjiksi oli jo tyystin unohtunut.

Anttila nojasi tuoliinsa niin että selkänoja rutisi. Kesti kuitenkin painon, jonka Hackman arveli huitelevan 130 kilon tuntumassa. Mieluummin yli kuin ali.

Ja mikäs siinä, hän tuumi itsekseen myhäillen. Se oli Suomen Windy Citynä tunnetussa kaupungissa pelkkä etu. Patioilla istuessaan Anttilan ei tarvitsisi pelätä, että lokit tai tuuli veisivät mennessään.

Mitä sitä tyhjää, hän pärskähti entistä synkempään sävyyn. Poika sai siitä vain uutta intoa. Ja lopulta päätin, että nyt saa riittää. Otin hänen puserostaan kiinni ja lähdin viemään häntä selästä työntäen ulos. Mutta eihän se niin vain onnistunut. Poika alkoi huutaa apua ja harasi vastaan ovipieliin tarttumalla. Sätki ja potki kuin marakatti.

Ja siinä vaiheessa tuuppasit kossin käytävään. Niska-perseotteella, Hackman täydensi tarinan. Milloin se tarkkaan ottaen tapahtui?

Viime viikon torstaina aamupäivällä. Kello oli 11.30, Anttila vastasi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Ja nimenomaan työnsin enkä heittänyt, kuten poika ja rehtori myöhemmin väittivät. Pidin häntä koko ajan puserosta kiinni ja puskin edelläni käytävään. Eikä Jesper kaatunut eikä muutenkaan loukannut itseään. Ei edes pientä mustelmaa missään. Ei naarmuja, ei kipua.

Ja tuostako muka annettiin kenkää? Pelkästä ulostyönnöstä? Hackman ähkäisi epäuskoisesti. Hänet ja monet hänen luokkatovereistaan Oulun yhteislyseossa oli käsketty, työnnetty ja jotkut jopa kannettu käytävään useita kertoja koulutaipaleensa aikana. Eikä heillä kellään ollut käynyt edes pienessä mielessä valittaa siitä yhtään mihinkään. Ei edes herrojen pennuilla. Saati että hän tai muut olisivat yrittäneet hommata omaa työtään tekevälle opelle loparit.

Irtisanomisen syy oli aiheeton ja kohtuuton voimankäyttö. Täysin tekaistu syytös, Anttila vahvisti ja kohautti olkiaan. Unohdin tapauksen saman tien. Ja niin minä luulin muidenkin unohtaneen.

Hackman nyökkäsi osaaottavasti. Ei ollut vaikea huomata, että iso ja riski mies oli todella vaikean paikan edessä. Vaikka hän puhui ja kertoi asioista kiihkoilematta – kuin ainakin kansankynttilä – ilmeet ja kehonkieli kertoivat toista. Ne paljastivat hänen olevan jo kuilun partaalla.

Hackman osasi samaistua helposti hänen tuskaansa. Olihan Anttila kertonut vain hetki sitten asunto- ja muista veloistaan. Ja ennen kaikkea siitä kuinka irtisanotun opettajan olisi lähes mahdotonta hankkia uutta työtä. Eli nyt oli todella tiukka paikka. Ellei potkuja saataisi peruttua, olisi miehellä kaikella todennäköisyydellä edessään hanttihommien etsintä.

Kuinka teidän rehtorinne perusteli potkujen syyn? Siis sen ulostyöntämisen määrittelyn aiheettomaksi ja kohtuuttomaksi voiman käytöksi? Hackman jatkoi utelua. Juttu alkoi kiinnostaa häntä toden teolla. Eikä vähiten siksi, että opettaja Anttila vaikutti rehdiltä ja työstään aidosti pitävältä mieheltä.

Nimi on Carita Eräkoski. Se perusteli potkuja erään Veronica Ylilauri -nimisen erityisoppilaan kännykkäkameralla kuvaamalla videolla tapahtumista. Eikä Eräkoski pyynnöstäni huolimatta suostunut järjestämään virallista tutkintaa. Tai antanut esimerkiksi varoitusta ensin. Ja sekin olisi kaikkien pykälien mukaan ollut väärin. Täysin mielivaltaista, Anttila selosti vain noin tunti ja vartti aiemmin käytyä keskustelua. Ääni oli käheä kuin angiinapotilaalla, eikä Hackman enää ihmetellyt, miksi.

Outoa on, hän myönsi jo siltä kuulemalta. Ja ei noissa potkuissakaan ole kyllä ulkopuolisen mielestä mitään mieltä. Entä sinun ja Eräkosken välit? Ovatko ne tähän saakka olleet minkälaiset?

No eivät ainakaan erityisen hyvät, myönsi Anttila. Eli kyseessä on kosto.

Kosto! hätkähti Hackman. Ja nyt hän kiinnostui entistä enemmän: Miksi? Mitä hän kostaisi?

No joo, pitkä tarina lyhyesti, Anttila aloitti henkeä vetäisten. Aluksi hän kuvaili, kuinka hän ennen erottamistaan oli valittanut Oulun opettajien ammattiyhdistyksen luottamusmiehelle eräistä erityiskoulun asioista. Yksi oli koskenut Anttilan huonoa perehdyttämistä työtehtäviinsä. Ei sitä käytännössä ollut, hän tuhahti lyhyesti. Lisäksi Anttila oli kaksi eri kertaa sairastunut, muttei ollut saanut rehtoriin yhteyttä siitä kertoakseen. Niinpä oppilaille ei ollut järjestetty sijaisopettajaa, jolloin he olivat jääneet luokkaan keskenään ilman valvontaa. Kaikki tämä johtui Anttilan mielestä siitä, että rehtori Eräkoski oli tahallaan jättänyt vastaamatta hänen puheluihinsa.

Koska en kuulu sen muijan sisäpiiriin, Anttila sanoi. Enkä ylistä sen yhteiskunnallisia kannanottoja. Vaikka se opettajainhuoneen kahvipöydässä meitä muita niin mielellään valistaa.

Henkilökemianne eivät siis toimineet? Hackman kiteytti asian. Vaisto ja pitkä kokemus alalta kertoivat Anttilan puhuneen totta. Tai ainakin kertoneen suurimman osan totuudesta.

Niin voi sanoa, Anttila hörähti kuivasti. Mutta ei se ole oleellista. Se taas on, että oppilaan poistaminen ruokalasta oli täysin perusopetuslain 36 pykälän toisen momentin mukaista. Pykälä oikeuttaa ja velvoittaa poistamaan häiritsevän oppilaan luokasta tai muista koulun tiloista. Ja niin minä tein.

Etkä siis menettänyt omaa kontrolliasi? Et siinä tilanteessa polttanut päreitäsi? varmisti Hackman. Se nyt vain oli kysymys, joka oli pakko esittää.

En tosiaankaan. Hoidin vain työni, Anttila vastasi kasvot peruslukemilla. Nyt kun Hackman osoitti aitoa mielenkiintoa, alkoi hän itsekin rauhoittua.

Se pykälä, jatkoi Hackman ilman taukoa. Kuinka se kuuluu?

Se on mulla tässä mukana. Printtasin koululla valmiiksi, Anttila ilmoitti ja kaivoi taskustaan A4-kokoisen arkin. Muitta mutkitta hän levitti se pöydälle ja ojensi Hackmanin eteen.

Hackman kumartui lukemaan lainkohdan, jossa käsiteltiin kurinpitoa koulussa.

PERUSOPETUSLAKI 36 §. (13.6.2003/477) Kurinpito.

Oppilas, joka häiritsee opetusta tai muuten rikkoo koulun järjestystä taikka menettelee vilpillisesti, voidaan määrätä jälki-istuntoon enintään kahdeksi tunniksi tai hänelle voidaan antaa kirjallinen varoitus. Jos rikkomus on vakava tai jos oppilas jatkaa edellä tarkoitettua epäasiallista käyttäytymistä jälki-istunnon tai kirjallisen varoituksen saatuaan, oppilas voidaan erottaa enintään kolmeksi kuukaudeksi. Kirjallinen varoitus ja määräaikainen erottaminen ovat kurinpitorangaistuksia.

Opetusta häiritsevä oppilas voidaan määrätä poistumaan jäljellä olevan oppitunnin ajaksi luokkahuoneesta tai muusta tilasta, jossa opetusta annetaan, taikka koulun järjestämästä tilaisuudesta.

Hackman tavasi pykälän kahteen kertaan ennen kuin sanoi: Tuo ’häiritsevä oppilas’ on tietenkin hieman tulkinnanvarainen asia. Minusta kuitenkin ratkaisit ongelman täysin pykälien mukaisesti. Mutta entä se paikka, jossa rähinä tapahtui – ruokala. Onko se opetustila?

Kyllä se on. Ruokala katsotaan opetustilaksi. Ja ruokailu osaksi koulunkäyntiä , Anttila jyrähti hetkeäkään epäröimättä.

Hackman uskoi sen kerralla. Ja näin ollen opettajan irtisanominen oli teon ja sitä koskevan perusopetuslain pykälän huomioonottaen vähintään epäoikeudenmukaista. Lisäksi rehtori Eräkoski oli erottanut Anttilan ilman koulun tai poliisin suorittamaa virallista tutkintaa. Puolueettomaan selvitykseen perustumattoman tulkintansa perusteella. Mutu-tuntumalla. Jo pelkästään sillä perusteella Hackman tulkitsi toimenpiteen laittoman irtisanomisen kriteerit täyttäväksi.

Oli vain kaksi asiaa, jotka edelleen olivat epäselviä. Toinen oli rehtori Eräkosken ja opettaja Anttilan henkilökohtainen suhde. Oliko Eräkoski kostanut Anttilan tekemät valitukset? Vai oliko hän vain suuttunut tapauksen johdosta niin, että ilman sen kummempaa harkintaa oli päätynyt erottamaan alaisensa?

Ja sitäkin tärkeämpi kysymys koski opettaja Anttilan tulevaisuutta. Miksi Anttila oli kääntynyt yksityisetsivän puoleen? Miksei hän hakenut apua Oulun opettajien ammattiyhdistyksen luottamusmieheltä? Tai Oulun kaupungin opetusvirastolta?"

Hackman kysyi sitä suoraan.

Ja sai siihen opettaja Anttilalta suoran ja nopean vastauksen: Opetusvirasto on siunannut Eräkosken päätöksen. Näin se väitti vain tunti ja vartti sitten. Ei siellä kuulemma ollut kai kukaan ollut eri mieltä.

No jo on touhua, Hackman sanoi ja varmisti vielä: Oliko myös opetusviraston johtaja erottamisen kannalla? Härmälä, Harmila, Karmila… Mikä se tyyppi nyt olikaan?

Kauno T. Harmila, Anttila sanoi kuin olisi sylkäissyt kärpäsen suustaan. Raatokärpäsen. Harmila oli kai ollut se päällimmäinen päsmäri. Kuten jo kerroin, soitin ennen tuloani Hännisen Juhalle. Ja Juha tiesi Harmilan uhonneen, että hän lopettaa urani. Oli kuulemma aikonut pitää huolen siitä, ettei meikäläinen opeta enää ikinä. En täällä Oulussa enkä missään muuallakaan.

Vai niin, henkäisi Hackman ja etsi hetken oikeaa sanamuotoa: Tuo kyllä kuulostaa pahalta. Mutta miksi Eräkoski vetäisi herneen nenäänsä? Eihän se oppilaan ulostyöntö ollut kai mitenkään poikkeuksellinen tapahtuma?

Ei se ollutkaan. Aivan normaalitapaus, Anttila vahvisti ja hymähti väsyneesti: Onko sulla aiheesta omakohtaista kokemusta?

No ei nyt ihan omakohtaista. Mutta meillä käy Liverpoolpubissa asiakkaana parikin erityisopettajaa. Toinen opettaa Kempeleessä ja toinen Limingassa. Ja heidän mukaansa häiriköiden poistoa luokasta tapahtuu vähintään joka viikko. Joskus se onnistuu puhumalla, usein ei. Ja silloin tarvitaan voimakeinoja.

Se on totta, Anttila myönsi ja kohautti jälleen olkiaan. Mutta ikävä kyllä sen ulos työntämäni oppilaan äiti on iso tekijä. Birgitta Kaplan on Pohjois-Pohjanmaan lastensuojelupiirin toiminnanjohtaja. Lisäksi hän istuu Elkon johtokunnassa ja on myös koulua avustavan Lions-klubin jäsen. Ja Jesperin isäpuoli Sepan Kaplan on turkin kurdi ja liikemies. Ja toimii samassa Leijona-seurassa.

Molemmilla on siis vahva asema Elkossa? varmisti Hackman. Nyt hän alkoi jo ymmärtää Anttilan tulon hänen luokseen.

Juuri niin, tämä sanoi. Jesper Kaplanin äiti ja isäpuoli ovat Oulun silmäätekeviä. Kermaperseitä, voisi joku ilkeämielinen sanoa. Ja Sepan Kaplan on maahanmuuttajataustainen pitseriayrittäjä. Kai sinä ymmärrät, mitä se kaikki tarkoittaa?

Hackman ymmärsi pointin hyvin. Ja samalla hän alkoi pikkuhiljaa jo aavistaa Anttilan vierailun perimmäisen syyn.

Entä opetuslautakunta? Eikö se voisi auttaa? hän ehdotti silti. Sehän on opetusviraston yläpuolella…

Ei opetuslautakunta välttämättä ota tätä juttua käsittelyyn. Ja vaikka niin kävisi, ei se antaisi päätöstä pitkään aikaan. Eikä se tartu asiaan, ellei tapaus ensin saa riittävää julkisuutta. Se on varma, Anttila selosti kuin itsestäänselvyytenä.

Hackman nyökkäsi jälleen. Entä joku hyvä asianajaja? Tai luottamusmies? Eikö sun juttusi kuuluisi jommankumman hoidettavaksi?

Ei mulla ole varaa asianajajaan – asuntovelallisella miehellä. Eikä Oulun opettajien luottamusmies ollut kiinnostunut asiasta. Tai ei se ainakaan ollut kovin innostuneen kuuloinen äsken kun soitin. Lupasi toki perehtyä asiaan.

Jassoo. Ja lupasi ottaa yhteyttä heti kun ehtii?

Juu, niin teki. Juuri noilla sanoilla – heti kun ehtii. Ja kesä on tulossa. Ja lomat.

No joo, onhan tämä arkaluontoinen asia, Hackman totesi neutraalisti. Ja katui banaalia ilmaisuaan heti kun ehti sen äänen sanoa. Opettajan juttu ei millään muotoa ollut lattea tai merkityksetön. Kaukana siitä. Lopullisten potkujen saaminen olisi katastrofi Anttilan ja hänen perheensä kannalta. Ja pidemmällä tähtäimellä Suomen koulujen opiskelurauhan kannalta yhtä hyvin.

Entä media, hän sanoi. Eikö sun kannattaisi kirjoittaa asiasta yleisönosastoon. Tai ottaa yhteyttä johonkuhun tuttuun toimittajaan.

Sehän tässä juuri on se ongelma, Anttila tuhahti ja selitti entistä katkerampaan