Käskystä, rouva ylipäällikkö

By Jukka Parkkari

Kun valta vaihtuu, kaikki eivät ole aina tyytyväisiä lopputulokseen...Eletään 2000-luvun alkua Suomessa. On tapahtunut jotain ennennäkemätöntä – Suomen presidentiksi on valittu ensimmäistä kertaa nainen. Tarja Halonen jakaa kuitenkin leirejä, eivätkä aivan kaikki ole häneen tyytyväisiä. Myös Venäjällä puhaltavat muutoksen tuulet, ja maan johtoon on noussut muuan Vladimir Putin. Mitä tämä kaikki tarkoittaa Suomen ja Venäjän suhteille? Ja onko Suomen syytä pelätä presidenttinsä turvallisuuden puolesta?Käskystä, rouva ylipäällikkö on mehukas romaani vakoilusta ja kansainvälisestä politiikasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728519592

Book preview

Käskystä, rouva ylipäällikkö

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Jukka Parkkari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728519592

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Salaisia asiamiehiä on viittä tyyppiä. Ne ovat paikallinen agentti, salainen agentti, kaksoisagentti, uhrattava agentti ja vakoilija. Kun kaikkia viittä asiamiestyyppiä käytetään yhtä aikaa eikä kukaan tiedä niiden toimintatapoja, ne muodostavat ’Jumalallisen vyyhden’ ja ovat hallitsijan aarre.

Sun Tzu: Sodankäynnin taito

ENSIMMÄINEN OSA

Tuonelan virran tohtorit

SUOMEN ITÄRAJA, JOENSUUN KORKEUDELLA

Partiolatu oli satanut yöllä melkein umpeen, mutta päivän valjettua lumen tulo oli loppunut.

Kevyt pakkaslumi ei haitannut rajavartioston partion riuskaa etenemistä. Pakkasta oli vain kymmenen astetta. Kahden kokeneen hiihtäjän mielestä oli aivan ihanteellinen keli sivakoida pitkin rajan pintaa ja tarkkailla, etteivät puuttomaksi raivatun linjan ylittävät jäljet olleet ihmisten tekemiä.

Aina joitakin satoja metrejä edettyään partion kärjessä sauvova ylikersantti Kortteinen pysähtyi kuuntelemaan. Samalla oli mahdollisuus hieman huilatakin ja varmistaa, ettei hiki päässyt nousemaan pintaan. Kortteinen ei halunnut hiihdellä hikeen asti, sillä sääennusteen mukaan pakkanen tulisi päivän mittaan kiristymään ja matkaa kämpälle oli vielä lähes parikymmentä kilometriä.

Miehet aikoivat viettää yönsä rajamiesten kylmällä kämpällä, siksi heillä oli mukanaan vain kevyt varustus ilman telttaa tai muita majoitusvälineitä. Kortteisen ja alikersantti Kuprun selässä painoivat vain puolityhjät reput ja rynnäkkökiväärit.

Päivä ei ollut vielä pitkällä. Miehet olivat lähteneet vasta puolisen tuntia sitten rajavartioasemalta, jossa oli nautittu leivät, kahvit ja kunnon annokset kaurapuuroa. Kovaa pakkasta lupaava pilvetön taivas valkeni koko ajan ja kaikkialla hohtava uusi lumi paransi näkyvyyttä.

Vanhana konkarina Kortteinen tiesi, että korvat olivat tehokkain väline, kun korvessa halusi pysyä selvillä lähimaaston tapahtumista. Pakkasen puremassa metsässä pienikin risahdus saattoi kantaa satojen metrien päähän.

Partio hiihteli muutaman kymmenen metrin päässä valtakunnanrajasta, mutta minkäänlaisia huolestuttavia ääniä ei kuulunut sen paremmin Venäjän kuin Suomenkaan puolelta. Vain hento tuuli suhisi havupuiden latvuksissa.

Alikersantilta oli tosin pari kertaa päässyt pieru, joka Kortteisen mielestä suorastaan rikollisella tavalla rikkoi erämaan neitseellistä rauhaa. Ylikersantti ei kuitenkaan viitsinyt nostaa asiasta suurempaa suukopua. Kyllä hänkin tiesi, että nopeasti keitetty puuro saattoi pierettää.

– Sodassa olisit jo vainaa, tyytyi partion johtaja opettamaan. – Puskaryssä olisi napannut sinut sekä hajun että äänen perusteella. Piereminen saattaa olla vaarallista! Moni mies on kuollut ennen kuin hajukaan on hälvennyt.

– Sodassa pidättelen tai lasken tulemaan suhinana.

– Pitää käydä ajoissa paskalla, jatkoi ylikersantti nuorempansa neuvomista. – Lähtee paineet mahasta.

Alikersantti kuittasi esimiehensä viisaat sanat vain hihittelemällä itsekseen. Kupru kuului syrjäkylien hiljaisiin poikiin, joille palvelus rajalla oli peräkammarin ainoa vaihtoehto.

Karski ylikersantti ei kuitenkaan pitänyt Kuprun poikaa aivan turhana kaverina. Kyllä alikersantti oli jo oppinut tulemaan toimeen tiettömillä saloilla, kunhan ei turhaa kiirettä pidetty. Ja jostain kummasta syystä Kupru oli erinomainen ampuja, yksi rajavartioston parhaista. Se merkitsi myös sitä, että peräkammarista karannut kakara oli jo monta kertaa saanut edustaa Suomea kansainvälisissä kilpailuissa.

Äkkiä rajamiesten etenemissuunnasta alkoi kuulua omituista ääntä. Se oli outoa rahinaa ja röhinää. Ylikersantti Kortteinen nosti sauvaa pitelevän oikean kätensä ja pysähtyi. Kupru lykki esimiehensä viereen ja arveli:

– Siellä on karhu tulossa rajan yli?

– Höpsistä, etkö tunne mahorkan tuoksua? Kortteinen vitsaili.

Ylikersantilla oli kiikarit silmillään, mutta mitään outoa ei edessä näkynyt. Ääniä kuului kuitenkin yhä.

– Paskat se mikään karhu on, sanoi Kortteinen jo täysin varmana.

Äänet voimistuivat ja ne kantautuivat nyt aivan rajalinjan suunnasta.

No, ahman pelottama hirvi sitten, ehdotti Kupru uutta vaihtoehtoa.

– Ja paskat, torjui ylikersantti jälleen. – Siellä on ihmisiä. Useita ihmisiä suksilla. Ainakin osa niistä on kehnoja hiihtäjiä. Niiden on pakko tulla kohta näkyviin.

Samassa äänten suunnasta kajahti laukaus. Sitten lyhyt sarja, useita sarjoja ja lopuksi vielä yksittäisiä laukauksia. Luoteja rapisi rajamiesten yli puiden oksiin, joista muutamat napsahtelivat poikki ja putosivat hangelle. Koulutetut rajasotilaat heittäytyivät vaistomaisesti maahan, mutta eivät lopettaneet tähystämistä hetkeksikään.

– Kalashnikoveja. Venäjän pojat ampuvat, totesi Kupru kuin olisi ratkaissut koko arvoituksen. – Niillä on taas varmaan joku juhlapäivä.

– Ja paskan juhlat, kuittasi ylikersantti yhtä tylysti kuin aikaisemminkin ja hihkaisi sitten reilut kymmenen vuotta nuoremmalle alaiselleen:

– Perkele! Ukkoa lappaa rajaa kohti!

Ylikersantti vetäisi rynnäkkökiväärinsä liikkuvat taakse ja kuuli vastaavasta toimenpiteestä kertovan raksahduksen Kuprun suunnasta. Kummankin miehen kotimaista tuotantoa olevien rynnäkkökiväärien tähtäimet oli asetettu 150 metrille, mikä olikin tässä tilanteessa kutakuinkin sopiva matka. Kortteinen ja Kupru tiesivät takuuvarmasti osuvansa valkoista hankea vasten helposti erottuviin hahmoihin, joista pari yhä laukoi aseitaan Suomen alueen suuntaan.

– Tuli avataan vain käskyni mukaan, komensi ylikersantti Kortteinen tuimasti, kuin olisi odottanut koko ikänsä päästäkseen lausumaan nämä sanat.

Sitten ylikersantti kouraisi toisen täyden lippaan valmiiksi hangelle. Enempää lippaita hänellä ei ollutkaan, mutta kevyen repun pohjalta löytyisi eväiden ja villapaidan joukosta vielä pari pahvista patruunapakkausta.

Suomalaiset panivat merkille, että aseitaan laukovista miehistä etummainen oli jo edennyt rajalle raivatun hakkuulinjan läpi melkein Suomen alueelle. Ylikersantti Kortteinen teki päätöksensä. Hän otti merkikseen pienen kymmenisen metriä Suomen puolella olevan katajantyngän, varmisti vielä kerran, että rynnäkkökivääri oli kertatulella ja jupisi:

– Kunhan tulet tuon näreen kohdalle, niin sinulle tulee noutaja.

– Tuntematon sotilas, kuittasi Kupru ylpeäni huomiostaan. Väinö Linnan Sotaromaani kuului niihin harvoihin kirjoihin, joita hän oli eläessään lukenut, mutta sen hän oli kahlannut läpi sitäkin useamman kerran.

Sanansa sanottuaan alikersantti Kupru alkoi etsiä tähtäimeensä miestä, jolla oli upseerin arvomerkit.

Vasta nyt Kortteinen huomasi, että rajan yli johti jo latu.

– Kupru perkele, niitä saattaa olla jo meidän selustassakin.

1.

– Sinä varmaankin kuuluit niihin Tarja Halosen äänestäjiin, töräytti tutkintaosaston päällikkö heti kun sektorinjohtaja astui aamulla hänen virkahuoneeseensa. Everstin äänensävystä ei pystynyt päättelemään, oliko hänen alaisensa sosialidemokraattien naisehdokkaalle antama ääni hyvä vai huono asia.

– Herra eversti, aloitti sektorinjohtaja herroittelemalla vastoin normaalia käytäntöä. – Vaimoni Soile painosti minut eilen äänestämään naisehdokasta.

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen varsinainen äänestyspäivä oli ollut 16. tammikuuta 2000. Toiselle kierrokselle olivat selviytyneet Keskustan Esko Aho ja SDP:n Tarja Halonen.

Sektorinjohtaja palasi töihin vasta tammikuun 17. päivänä. Hän oli pitänyt yli kolmen viikon talviloman yhdistelemällä joulun ja vuodenvaihteen pyhiin pitämättä jääneen kesälomaviikon ja epämääräisen kasautuman ylityötunteja, joiden korvaamista rahana puolustusvoimien talous ei sallinut.

Sektorinjohtaja oli erinomaisella tuulella. Erikoispitkä joululoma oli tehnyt hyvää koko perheelle. Aikaa oli jäänyt ulkoiluun Keskuspuistossa ja myös tulevan kesän purjehdusretkien suunnitteluun. Televisiosta oli seurattu vuosituhannen vaihtumiseen liittyviä juhlallisuuksia eri puolilla maailmaa. Tärkeimpänä pitkän talvivapaan antina sektorinjohtaja piti kuitenkin sitä, että Soile oli unohtanut jatkuvan, muttei suinkaan aiheettoman narinansa miehensä pitkiksi venyvistä työpäivistä.

Vastavakoilun virkamies tunsi kotipesänsä olevan taas kunnossa. Soile oli ihana vaimo, joka rakasti häntä – tai ainakin nyt jollakin tavalla tykkäsi. Sektorinjohtaja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta tiesi hyvin, että aina ei valkoisten hankien aikaan voinut saada töistä vapaata. Työhön pääesikunnan tutkintaosastolla kuuluivat usein yllättävät lähdöt eri puolille Suomea ja joskus rajojen ulkopuolellekin. Tosin ulkomaanmatkat liittyivät useimmiten alan lisäkoulutuksen hankkimiseen.

– Kumman luulet voittavan? kysäisi sektorinjohtaja päälliköltään. – Vaalien toinen kierroshan on ihan kohta. Muistaakseni jo kuudentena helmikuuta. Silloin ratkeaa, saako armeija vasemmistolaisen naisen ylipäällikökseen.

Eversti näytti miettivän hetken. Sitten hän aloitti pohdiskelevaan sävyyn:

– Ensin olin ihan varma siitä, että kyllä Aho päihittää Halosen, mutta sitten kuulin kokoomuksen Holkerin sanoneen, että hän ja koko hänen sukunsa äänestävät Halosta toisella kierroksella.

– Missä Holkeri on sellaisia puhunut? sektorinjohtaja kiinnostui.

– Tässä samassa korttelissa, eversti tiesi. – Tarkemmin sanottuna tuolla pihan toisella puolella Vartiotuvassa. Siellä kokoontuu sellainen sauna- ja hernerokkakerho, joka kutsuu itseään Kaartin saunamiehiksi, kuten varmasti tiedätkin.

– Tiedänhän minä. Etkös sinäkin kuulu samaan porukkaan?

– Olenhan minä siellä aina silloin tällöin piipahtanut, kun kutsun olen saanut. Lauteilla tapaa mielenkiintoisia ihmisiä ja saa joskus hyödyllistä tietoakin.

– Kuten siis nytkin, päätteli sektorinjohtaja. – Sinun mielestäsi Tarja Halosesta siis tulee Suomen seuraava presidentti ja armeijan ylipäällikkö. Meidänkin ylin pomomme.

Tutkintaosaston päällikkö ei kommentoinut sektorinjohtajan toteamusta, joten sektorinjohtaja pääsi jatkamaan:

– Kuinkahan me Tarjan kanssa selvitään? Hänellähän on melko radikaaleja näkemyksiä tietyistä asioista, esimerkiksi jalkaväkimiinoista.

– Suhteet ylipäällikköön jäävät lähinnä komentajan hoidettaviksi, sanoi eversti ja istahti itse vieraille varattuun nojatuoliin. Samalla hän viittasi myös alaistaan istuutumaan. Sitten eversti totesi kevyesti naurahtaen:

– Eiköhän Hägglundin Köpi osaa rakentaa toimivat suhteet vasemmistolaiseen naispresidenttiinkin.

– Takuulla, vakuutti sektorinjohtaja. – Parempaa miestä siihen hommaan tuskin löytyy koko sotaväestä. Mutta joka tapauksessa Ahtisaaren auvoiset ajat ovat maaliskuun alusta alkaen takanapäin. Ajattele nyt miten maailma on muuttunut uuden vuosituhannen alkaessa. Enemmistö presidenttiehdokkaista oli naisia. Halosen lisäksi Elisabeth Rehn, Riitta Uosukainen ja Heidi Hautala. Ei todellakaan eletä enää Kekkosen aikoja.

Nyt everstikin innostui. Hän ponkaisi pystyyn niin räväkästi, että vanha nojatuoli päästi eläimellisen ulvahduksen, joka varmasti kuului äänieristetyn oven läpi tutkintaosaston käytäville. Tuo tuolin jousien valitus sai kahvihuoneessa istuvat aina vitsailemaan, että everstillä on huoneessaan menossa jonkun onnettoman vakoilusta epäillyn kolmannen asteen kuulustelu.

Astellen edestakaisin huoneessaan eversti julisti:

– Ongelmamme ei ole tuleva ylipäällikkömme, vaan se mitä Venäjällä on tapahtunut. Vladimir Putin on jo nyt käytännössä vallan kahvassa, kuten olemme useita vuosia ennakoineetkin. Vanhojen Tovereiden operaatio onnistui sataprosenttisesti. Onneksi brittien tiedustelu antoi meille ajoissa vihjeen, joten olemme osanneet seurata kehitystä ja esiintyä asioista perillä olevien tapaan.

Sektorinjohtaja oli lomastaan huolimatta seurannut median välityksellä tiiviisti tapahtumia Moskovassa, jossa presidentti Boris Jeltsin oli yllättäen vuoden 1999 viimeisenä päivänä eronnut virastaan ja luovuttanut valtion päämiehen tehtävät pääministeri Putinille, entiselle KGB:n everstiluutnantille. Putin oli ehtinyt toimia Venäjän pääministerinä vain neljä kuukautta, mutta jo sinä aikana oli aloitettu uusi hyökkäys Tšetšeniaan, josta Venäjän joukot olivat joutuneet vetäytymään verissä päin vuonna 1996. Ennen lyhyttä pääministerikauttaan Putin oli ollut vuoden verran maan uuden sisäisen turvallisuuspalvelun FSB:n johdossa.

Varsinaiset presidentinvaalit pidettäisiin Venäjällä vasta maaliskuussa, mutta niiden tuloksesta ei kenelläkään ollut epäselvyyttä. Vaalikampanjasta tulisivat vastaamaan amerikkalaiset mainostoimistot suuren rahan turvin. Putinilla sanottiin olevan hyvät suhteet uusrikkaisiin oligarkkeihin, kuten esimerkiksi öljymiljardööri Boris Berezovskiin.

– Niin, onneksi tiedämme Putinista aika paljon, sektorinjohtaja sanoi. – Mieshän tuli tutuksi meillä Suomessakin toimiessaan Pietarin hallinnossa. Mutta eikös se vaihdu presidentti Yhdysvalloissakin tätä vuonna?

– Joo, totesi eversti yksioikoisesti. – Saa nähdä kenestä tulee Clintonin seuraaja. Mutta puhutaan näistä isoista kuvioista myöhemmin. Minun täytyy nyt käydä läpi päivän posti.

– Sama täällä, ilmoitti sektorinjohtaja ja nousi vierastuolista. – Minun pöydälläni odottaa kolmen viikon posti ja sähköpostin määrää en uskalla edes ajatella.

Sektorinjohtajan ehdittyä jo ovelle eversti tokaisi:

– Jos saamme naisen ylipäälliköksi, meidän on varauduttava siihen, että jokin ulkopuolinen taho yrittää käyttää tilannetta hyväkseen.

– Tarkoitatko, että roskat on siivottava maton alle?

– Ei meillä ole mitään syytä siivoukseen, ilmoitti tutkintaosaston päällikkö tylysti. – Paikat ovat kunnossa, jos Tarja haluaa pitää tupatarkastuksen.

Omaan huoneeseensa kiiruhtaessaan sektorinjohtaja törmäsi käytävällä Sirkkaan, joka näytti tarmokkaalta ja innostuneelta kuten aina.

– Maailma ei sitten tuhoutunutkaan! Sirkka hihkaisi. Sektorinjohtaja muisti kuinka he olivat ennen lomalle lähtöään käyneet Sirkan kanssa hilpeän keskustelun vuosituhannen vaihtumiseen liittyvistä synkistä ennustuksista.

– Joo, eikä internetkään tullut täyteen ja räjähtänyt, vastasi sektorinjohtaja melkein yhtä reippaasti. Sirkan pirteä olemus oli aina mukava nähdä. Nuori nainen sai hieman leipääntyneenkin miehen yrittämään taas parastaan.

Sektorinjohtajan avatessa työhuoneensa ovea Sirkka vielä huudahti:

– Rajalta tuli sinulle pari minuuttia sitten kiireellinen viesti! Se on pöydällä muun postisi päällä.

Työpöydällä oli siististi järjestetty pino papereita ja kirjekuoria. Niitä oli kuitenkin selvästi vähemmän kuin sektorinjohtaja oli pelännyt ja huomattava osa kirjeistä näytti sisältävän liian myöhään postitettuja joulun ja uudenvuoden toivotuksia.

Sektorinjohtaja päätti toistaiseksi unohtaa muun postin ja tempaisi käteensä rajavartioston esikunnasta tulleen sanoman. Se oli kopio itärajalta Helsingin esikuntaan lähetetystä selväkielisestä pikasanomasta:

KIIVASTA AMMUNTAA RAJALLA VENÄJÄN PUOLELLA. USEITA KYMMENIÄ LUOTEJA SUOMEN PUOLELLE. RAJAN YLI TULLUT AINAKIN YKSI SOTILASPUKUINEN HENKILÖ. ETSINNÄT KÄYNNISSÄ. LISÄTIEOJA PIKAISESTI. YLILUUTNANTTI A. E MUNKKI.

Viesti kädessään sektorinjohtaja lähti harppomaan takaisin päällikkönsä työhuoneeseen. Loman jälkeiseen töihin totutteluun ei näyttänyt jäävän täälläkään kertaa aikaa.

2.

Vajaan tunnin kuluttua Malmin lentoasemalta nousi ilmaan rajavartioston Super Puma -helikopteri, joka lähti maksimaalisella matkanopeudella kiitämään kohti Joensuuta. Pilotin saamien ohjeiden mukaan kopterin ei kuitenkaan pitänyt laskeutua Joensuuhun, vaan suunnata suoraan itärajalla sijaitsevalle rajavartioasemalle, jonka pihalla olevaa laskeutumispaikkaa parhaillaan raivattiin lähes metrisestä lumihangesta. Lapioiden varsissa uurasti seitsemän raavasta rajamiestä ja yksi rajanainen, keittiön emäntä.

Super Puman meluisassa kyydissä istuva sektorinjohtaja ei ollut ainoa Malmilta kyytiin otettu. Mukana oli myös everstiluutnantin arvoinen upseeri rajavartioston esikunnasta. Pääsyy hänen mukaantulolleen oli se, että Venäjän puolen rajavaltuutettuun ei ollut saatu yhteyttä lukuisista yrityksistä huolimatta. Everstiluutnantti puhui venäjää ja sen toivottiin auttavan yhteyksien palauttamisessa.

Everstiluutnantti oli lennon aikana vähän väliä radiopuhelimella yhteydessä sekä esikuntaansa Helsingissä että matkan kohteena olevaan rajavartioasemaan. Hän välitti sektorinjohtajalle uusia tietoja tapahtumista Venäjän vastaisella rajalinjalla sitä mukaa kun niitä oli tarjolla.

– Rajalla on nyt täysin hiljaista! karjui rajavartioston esikunnan upseeri sektorinjohtajan korvaan yrittäen turhaan voittaa roottorin räksytyksen. – Uusia laukauksia ei ole enää kuulunut. Venäjän puolella ei näy edes rajavartioita. Meidän rajamiesten arvion mukaan muutaman minuutin sisällä ammuttiin ainakin 50-70 laukausta, joista suurin osa Kalashnikoveilla.

– Ovatko etsinnät Suomen puolella tuottaneet tulosta? kailotti sektorinjohtaja. – Onko rajan yli tulleita löytynyt?

– Ei ole. Mutta nyt on varmistunut, että rajan yli johtaa vain yksi latu, jota myöten Venäjältä on tullut Suomen alueella todennäköisesti vain yksi hiihtäjä. Etsinnöissä on nyt riittävästi väkeä, poliisikin on jo mukana. Muutamien rajan pinnassa asuvien perheitten on käsketty pysyä sisällä ja ovet lukittuina.

– Entä helikopteri ja lämpökamera? keksi vastavakoilumies huutaa.

– Siinä suhteessa on ollut huono tuuri, everstiluutnantti selitti. – Rajan lähin lämpökameralla varustettu kopteri on kiinni jonkun pikkupojan etsinnässä, eikä sitä tietenkään ole voitu keskeyttää. Tässä meidän Super Pumassa on etsintään sopivat varusteet, mutta meidän on tankattava matkalla. Koirien käyttöä haittaa juuri satanut upottava pakkaslumi.

Sektorinjohtaja nyökkäsi ja yritti torkahtaa matkaa jouduttaakseen. Onneksi hän oli mukavassa maastopuvussa, joka oli roikkunut työnhuoneen vaatekaapissa juuri tällaisia äkkilähtöjä varten. Upseerin arvomerkit hän oli taas kerran unohtanut kiinnittää maastopukuunsa. Samoin yhdeksänmillinen FN-pistooli oli jäänyt asekaappiin, mutta onneksi päällikkö ei ollut tällä kertaa mukana moittimassa alaistaan varustuksen puutteellisuuksista.

Joku painava möhkäle kuitenkin tuntui maastopuvun sivutaskussa. Se painoi ikävästi reittä sektorinjohtajan yrittäessä löytää mukavaa uniasentoa. Hän työnsi kouransa syvälle taskuun ja veti esiin pahvisen panosrasian, jonka teksti ilmoitti sisältävän 25 kappaletta yhdeksän millin patruunoita.

– Perkele, totesi sektorinjohtaja ja siirsi rasian rintataskuun. Hetken hän yritti muistella, miltä keikalta patruunat olivat taskuun unohtuneet, mutta ei millään saanut sitä mieleensä. Sitten pääesikunnan vastavakoilumies nukahti.

Soilen kanssa oli mennyt edellisenä iltana myöhään.

Helikopterin laskeutuessa tankkaamaan polttoainetta sektorinjohtaja heräsi vain puolittain. Häntä ei kiinnostanut edes missä tankkaus tapahtui.

Sektorinjohtaja katsoi kuitenkin kysyvästi rajavartioston everstiluutnanttia. Tämä pudisti päätään: uutta tietoa itärajalta ei ollut tarjolla.

Sektorinjohtaja sulki silmänsä ja jatkoi torkkumistaan. Hän näki unessa pikauusintana viimeöisen rakastelunsa Soilen kanssa. Unessa vaimolla oli kuitenkin vielä reippaammat otteet kuin toteutuneessa lemmiskelyssä. Mistä ihmeestä Soile on tuollaisia temppuja oppinut, torkkuja huolestui. Ei minulta ainakaan!

Everstiluutnantin tönäisyt herättivät sektorinjohtajan juuri unen huippuhetken lähestyessä. Ärtyneenä uneksija tiukkasi:

– Joko ollaan perillä?

– Kyllä. Laskeudumme juuri rajavartioaseman pihalle.

– Perkele, sektorinjohtaja kuittasi ja hieroi väkisin makoisat, vaikka hieman huolestuttaneet unoset silmistään.

Hetkessä kopteri oli tukevasti maassa, mutta roottorin meteli ei lakannut.

– Hypätään pois! karjui everstiluutnantti. – Kopteri lähtee saman tien etsimään rajan yli tullutta. Pidä pääsi matalana!

Rajan everstiluutnantti ja tutkintatoimiston sektorinjohtaja tupsahtivat tasaiseksi tampatulle lumelle. Saman tien kopteri nousi sukkelasti takaisin ilmaan ja matalalla pörräten suuntasi yli punaiseksi maalatun rajavartioaseman jonnekin rajavyöhykkeen loputtomien metsien ylle.

Heti kun roottorin melu oli hiljentynyt, loikki talosta vieraita vastaan maastopukuinen kapteeni. Hän ilmoittautui asianmukaisesti esikunnan everstiluutnantille ja tokaisi sitten:

– Super Puma pitää kutsua takaisin. Rajanylittäjä löytyi juuri.

Missä hän on? iski sektorinjohtaja ripeästi ottaakseen aloitteen haltuunsa ilman arvomerkkejäkin. Merkkien puuttuminen oli tässä tilanteessa oikeastaan hyvä asia, sillä yliluutnantin napeilla ei everstiluutnantille ja kapteenille pärjäisi, vaikka kuinka pääesikunnasta olisi.

– Mies on kuollut, vastasi rajavartioston kapteeni. – Siis vainaja vai miten se siellä Helsingissä on tapana sanoa.

– Kundi on delannu, ilmoitti sektorinjohtaja, vaikka ei mikään Stadin slangin ekspertti ollutkaan.

3.

Toimituksen tietojärjestelmä oli taas kerran vaihdettu uuteen, jonka piti olla huomattavasti aikaisempaa parempi. Kehitys alalla eteni hurjaa vauhtia, eikä sille näyttänyt päätepistettä olevan tulossa. Koko ajan oli opeteltava uusia temppuja.

Toimittaja yritti naputella päätteellään jutun otsikkoa, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. Pari kertaa hän joutui pyytämään neuvoa kollegoiltaan, jotka olivat viitsineet osallistua uutta järjestelmää esitteleviin koulutustilaisuuksiin.

Vihdoin toimittaja sai synnytettyä näyttöpäätteen ruudulle kutakuinkin tasarivisen otsikon:

"VENÄJÄ VÄHENTÄÄ SOTILAITA

SUOMEN ITÄRAJAN TAKANA"

Toimittajalla oli tapana tehdä aina juttuihinsa ensin otsikko. Hän perusteli käytäntöään väittämällä, että jollei saa syntymään kunnon otsikkoa, niin ei kannata kirjoittaa koko juttua. Otsikko ei useinkaan jäänyt lopulliseksi, sillä sitä pystyi terävöittämään tarinan tultua valmiiksi.

Ingressi juttuun tuli jo helpommin:

"Venäjä supistaa parhaillaan roimasti Suomen itärajan takana olevia asevoimiaan. Lontoossa toimivan Strategisen tutkimuksen instituutin IISS:n vuosikirjan The Military Balancen mukaan Leningradin sotilaspiirissä oli viisi vuotta sitten vielä lähes 90 000 sotilasta, mutta ensi vuonna määrän arvioidaan putoavan jo 33 000 mieheen."

Varsinaisen leipätekstin tekeminen alkoi pian sujua normaaliin tapaan. Samaan lähteeseen viitaten toimittaja kertoi itärajan takana vuonna 1991 olleen 1 200 taistelupanssarivaunua. Vuoteen 1995 mennessä niiden määrä oli huvennut 950:een ja tällä hetkellä vaunuja oli jäljellä enää vajaat 200 kappaletta.

Kiirettä pitämättä toimittaja tutkiskeli aineistojaan. Hätäilyyn ei ollut syytä, sillä juttu ei tulisi huomiseen