Unohtunut asekätkö

By Antti K. Mäkelä

Heikki ja Tuomo kuuluvat Koira-vartioon, joka kisaa Hirviä vastaan partiotaidoissa. Hirvet ovat vastikään onnistuneet antamaan merkin kahden kilometrin matkan yli, mikä täyttää Heikin ja Tuomon näyttämisenhalulla. He kyllä pystyvät lähettämään merkin toisilleen Karhusuon yli! Pojat lähtevät metsäretkelle osoittamaan taitonsa, mutta suomaastossa on odotettua vaarallisempaa kulkea. Ja kun voimakas metsäpalokin yllättää heidät, on leikinlasku kaukana. Metsä tarjoaa lopulta uskomattoman yllätyksen, unohtuneen hautakummun, jonka ääreen partiolaiset hiljentyvät ennen kotiinpaluuta.Jännittävä seikkailukirja neuvokkaista partiopojista luonnonhelmassa. Kumpi vartiojoukkueista voittaa merkinantokilpailun? -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728410486

Book preview

Unohtunut asekätkö

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1936, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728410486

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KOIRA-VARTIO AIKOO LYÖDÄ ENNÄTYKSEN

— Hei, Tuomo, tule tänne! Jossakin on vika. Olemme menneet väärään.

Heikki työnsi lippalakkinsa takaraivolle ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän istui korkealla, metsäisellä kalliolla kartta ja kompassi polvillaan. Edessä oli suo. Mutta siinä ei olisi saanut olla suota! Kartan mukaan siinä piti olla toinen kallio. Joko kartta oli väärässä — sellaista kyllä tapahtuu harvoin — tai sitten pojat olivat menneet aivan vikaan, mikä tuntui uskottavammalta.

Tuomo, lyhyt, pyöreäkasvoinen ja liukaskielinen poika, kiipesi hänen viereensä istumaan.

— No, mikä hätänä?

Heikki osoitti karttaa.

— Katsohan! Tarkastusaseman oli määrä olla aivan tuossa, siis kallion kupeella, ja meidän pitäisi olla saman kallion laella. Mutta mitään asemamerkkiä ei ole näkyvissä, eikä tämä kalliokaan taida olla oikea, koska edessä on suo.

— Ehkä olemme erehtyneet paikasta. Katsotaanpa missä kohdassa saatamme olla. Minua ei enää huvita kävellä kauemmaksi.

Pojat tutkivat tarkoin karttaansa, mutta siitä ei löytynyt mitään muutakaan kukkulaa, joka olisi sopinut heidän silloiseksi olinpaikakseen. He olivat aivan ymmällä.

Heikki ja Tuomo muodostivat partion, joka otti osaa Pohjolan Siniveikot nimisen partiojärjestön suunnistamiskilpailuun. Tähän asti matka oli luistanut oikein hyvin, mutta nyt, kolmatta tarkastusasemaa etsiessään, he olivat eksyneet.

— Minäpä tiedän, Tuomo huudahti. — Olemme kulkeneet kartan ulkopuolelle. Niinhän kävi sille ruotsalaiselle Tegnérillekin, kun hän oli Helsingin lähistöllä kilpailemassa. Hänen oli ainakin hyvin vaikea löytää takaisin.

— Mutta miten sellainen voisiolla mahdollista? Olihan meillä oikea kompassisuunta. Katsotaan sitäkin vielä varmuuden vuoksi.

Pojat tarkistivat uudelleen viime asemalla ottamansa suunnan. Löytyipä kuin löytyikin eksymisen syy: kompassissa suunta oli kiinnitetty noin kuusisataa piirua liiaksi pohjoiseen! Miten moinen oli mahdollista, sitä Heikki ei ainakaan kyennyt selittämään. Luultavasti kompassin oli täytynyt jotenkin siirtyä suuntaa kiinnitettäessä

— Mehän olemme oikein huikeasti vinossa, totesi Heikki. — Mutta asialle ei enää mahda mitään. Levätään tässä hetkinen, ennen kuin lähdetään paluumatkalle. Emme enää millään ennätä kolmannelle asemalle, ennen kuin tarkastajat lähtevät tiehensä; aikaa on jäljellä vain viisi minuuttia, ja me kävelimme viime asemalta tänne ainakin puoli tuntia. Taisipa kertyä kolmatta kilometriä.

Pojat istuivat kalliolla ja katselivat hieman myrtyneinä edessään avautuvaa maisemaa. Laaja, melkein puuton suo; vain siellä täällä vaivaisia käkkyrämäntyjä. Suota jatkui oikealle ja vasemmalle miltei silmänkantamattomiin.

Mutta suon takana, runsaasti neljän kilometrin päässä, häämötti toisenlaisia näköaloja. Maasto näytti siellä päin jylhältä ja vuoriselta. Muiden yläpuolelle kohosi jyrkkärinteinen kukkula, jonka ääriviivat erottuivat selvästi taivaan taustasta.

— Katsopa, Heikki, tuon kukkulan muotoa. Aivan kuin kotkannokkainen intiaaninpää, jonka kyömynenä osoittaa kohti taivasta. Minäpä rupeankin kummiksi ja annan sille nimen.

Tuomo nousi seisomaan, ojensi juhlallisin liikkein kätensä kohti taivaanrantaa ja julisti lennokkaasti:

— Oi sinä kaukainen maanpinnan kuhmu! Minä, Tuomo Ananias, annan sinulle näillä sanoilla ja tällä teolla nimen Intiaaninpää. Kanna sitä kunnialla, äläkä tuota häpeää kummisedällesi!

Heikki katseli toverinsa eleitä huvitettuna. Tuomo oli kerta kaikkiaan nokkela keksimään jos jonkinlaisia hassutuksia. Kummako tuo: Koira-vartion huvimestari!

— Eiköhän sopisi käydä hieromaan lähempää tuttavuutta tuon kummilapsesi kanssa, Heikki ehdotti. — Siitä voisi tulla hauska retki.

— Sinäpä sen sanoit! Lähdetään ensi lauantaina.

Otetaan teltta mukaan ja vietetään pari päivää korvessa.

— Tuohon käteen! Siinä yrityksessä tämä poika on mukana. Mutta miten pääsemme suon yli? Sitähän riittää kummallekin sivulle rannattomiin.

— Kaipa siitä selvitään. Muutenhan saisimme saapastaa huikean kierroksen. Tällä tavoin retki on paljon jannittävämpikin, kun emme etukäteen tiedä, miten suoriudumme suon yli. Tiedätkö muuten sen nimen?

— Kun ei vain olisi juuri se kuuluisa Karhusuo, josta Metsälän Aapo-isäntä jutteli meille viime kesänä. Tässä kilpailukartássa sitä ei ole näkyvissä. Olisi tarpeen suurempi kartta. — Mutta lähdetäänpä astelemaan taas.

Pojat taivalsivat takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Kesti parikymmentä minuuttia, ennen kuin he