Kontrolli parempi

By Jukka Parkkari

Kun Helsinki täyttyy useiden maiden vakoilijoista...Eletään 1990-luvun loppua. CIA:n vanhempi virkamies Kaariainen matkustaa kohti Helsinkiä. Vaikka Kaariainen ihasteleekin lentokoneessa suomalaisten naisten kauneutta, hänen matkansa syy on kaikkea muuta kuin viihteellinen. CIA on epäonnistunut Boris Jeltsinin ja tämän lähipiiriin kuuluvien henkilöiden vakoilussa. Tilanteeseen on saatava muutos, ja Kaariaiselle on annettu tärkeä tehtävä. Mutta pystyykö Kaariainen siihen, mihin muut eivät ole kyenneet? Ja löytyykö Helsingistä kohteeksi sopivaa venäläistä tiedustelu-upseeria?Kontrolli parempi on mukaansatempaava romaani vakoilusta ja politiikasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728519608

Book preview

Kontrolli parempi

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Jukka Parkkari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728519608

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN OSA

Missä on Suomi?

Tenet tiesi, mikä tehtävä oli: CIA:n pelastaminen. Amerikkalaisen vuosisadan lähestyessä loppuaan virastolla oli kuitenkin taakkanaan 1800-luvulla keksitty henkilöstöjärjestelmä, 1920-luvun kokoonpanolinjoja muistuttava informaation liukuhihna ja 1950-luvun byrokratia. Se liikutti ihmisiä ja rahaa tavalla, joka toi mieleen Stalinin viisivuotissuunnitelmat.

Tim Weiner: CIA. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2008.

SAARISTOMERI, JURMOSTA LÄNTEEN

Jyrinän lähestyessä kallioluodoilla kyyhöttäneet vesilinnut lehahtivat ilmaan ja hylkeet muljahtivat makuukiviltään aaltojen uumeniin. Suomen laivaston 74-metrinen tykkivene Karjala syöksyi Jurmon saaren ohi kohti ulompana Saaristomerellä olevaa Utön linnaketta.

Vuonna 1968 Wärtsilän Helsingin telakalla rakennettu tykkivene Karjala toimi vanhoilla päivillään Turun Pansion sotasatamaan sijoitetun ohjusvenelaivue 6:n johtoaluksena. Tässä harjoituksessa Karjalan komennossa oli todellisuudessa vain yksi ohjusvene, muut kolme Helsinki-luokan ohjusvenettä kelluivat säästösyistä laivastoaseman laiturissa.

Annetun tehtävänsä mukaisesti ohjusvene lymyili ulompana Saaristomerellä Utön kallioluotojen välissä ja linnakkeen tykkipatterien suojassa. Kohta se saisi johtoalukseltaan käskyn syöksyä Ahvenanmaan suuntaan. Karjala seuraisi perässä hieman syvemmällä Suomen aluevesillä.

Tykkiveneen avoimella komentosillalla seisoi silmä tarkkana tummaihoinen mies. Hän oli Karjalan päällikkö, komentajakapteenin arvoinen meriupseeri. Silloin tällöin päällikkö vilkaisi edessään olevaa sotilasmerikorttia, vaikka liikuttiinkin hänelle hyvin tutuilla vesillä. Siviiliveneilijöille tuntematon sotilasväylä oli nopein tie ulkomerelle, mutta sillä pysyminen vaati suurta tarkkuutta.

– Herra komentajakapteeni! Saanko…

Päällikkö kääntyi komentosillalle rynnänneen viestialiupseerin puoleen.

– Mitä nyt, Pullinen?

– Herra komentajakapteeni, toisti aliupseeri jännityksestä täristen. – Onko tulossa sota?

Vaistomaisesti komentajakapteeni vilkaisi taivaalle. Sää oli entisestäänkin selkiintynyt, eikä missään näkynyt vihamielisiä lentokoneita. Vain muutama selkälokki yritti pysytellä tykkiveneen perässä.

– Mitä se Pullinen höpisee? kysäisi komentajakapteeni naurahtaen. – Tämä on tavallinen harjoitus.

Vastaus ei viestialiupseeria rauhoittanut:

– Mutta entä tämä salasähke?

– Tuleehan niitä harjoituksissa kaikenlaisia viestejä. Avatkaa se ja tuokaa hyttiini, tokaisi päällikkö ja keskittyi taas merikorttiinsa. Karikkoa oli molemmin puolin, vain muutaman metrin päässä nopeasti kiitävän aluksen kyljistä.

– Herra komentajakapteeni, minulla ei ole oikeutta avata sitä. Se on lähetetty Leijona-koodilla, joka ohjekirjan mukaan otetaan käyttöön vasta sodan aikana tai sodan uhatessa.

Komentajakapteeni säpsähti ja vilkaisi uudelleen taivaalle, jonne oli vyörymässä synkkä myrskypilvi. Sitten päällikkö viestitytti ohjusveneelle käskyn kiinnittyä Utössä kallion laitaan ja naamioitua verkoin, täydessä taisteluvalmiudessa. Seuraavaksi hän ajatteli hiljentää tykkiveneen nopeutta, mutta tajusi heti, että tositilanteessa se saattaisi olla kohtalokasta.

– Täyttä vauhtia Utön suuntaan, hän määräsi ja luovutti komennon sillalla kakkosmiehelleen. Komentajakapteeni oli lähes varma, että myös linnake oli saanut Leijona-käskyn ja oletti siellä jo miehitettävän taisteluasemia. Utön suojassa alus olisi parhaiten turvassa ja valmiiksi hyvissä asemissa ulkomeren laidalla.

Karjalan päällikkö suuntasi ripeästi kohti hyttiään, joka oli aivan komentosillan tuntumassa, ja mietti, mistä saattaisi olla kysymys. Tilanne Venäjälläkin oli ollut hieman rauhoittumaan päin. Tosin viimeisestä kaappausyrityksestä Moskovassa oli kulunut vasta neljä vuotta ja uusista huhuttiin koko ajan. Komentajakapteeni tiesi hyvin, että Suomessa oli varauduttu suuren pakolaistulvan vyörymiseen yli itärajan. Ja olihan sitä varauduttu vähän muuhunkin.

Hytissään laivan päällikkö oli juuri saanut koodiavaimet sisältävän pienen kassakaappinsa auki, kun viestialiupseeri Pullinen ryntäsi sisään ja ojensi sähkeen.

– Leijona se on, todisti Pullinen. — Sotaleijona!

Leijonahan se oli. Neljästä leijonakoodista – Nukkuva Leijona, Heräävä Leijona, Saalistava Leijona ja Iskevä Leijona – yhtäkään ei ollut tarkoitus käyttää niin sanotun syvän rauhan aikana. Nyt hänen kädessään oli Saalistava Leijonakoodilla salattu viesti.

USA, LANGLEY, CIA:N PÄÄMAJA

Tummanvihreä limusiini kiisi tasaista vauhtia moottoritiellä. Auto ei juuri erottunut muista tiellä puikkelehtivista menopeleistä. Vihreiden peltien alla oli kuitenkin panssarointi, jonka tuli kestää niin kiväärikaliiberiset luodit kuin kranaatin sirpaleet, ja auton nokalla kehräävä moottori oli viritetty tavanomaista ärhäkämmäksi yllättäviä tilanteita varten.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n virkaatekevä pääjohtaja George J. Tenet tunsi olonsa turvalliseksi limusiinin baarikaapilla ja televisiolla varustetussa takaosassa. Käden ulottuvilla oli suojattua linjaa käyttävä punainen puhelin, jolla saisi hetkessä yhteyden suoraan Valkoiseen taloon. Takapenkin alta löytyi luotiliivejä, kaasunaamareita, komposiittikypäriä ja pari lyhytpiippuista konepistoolia. Takakontissa oli hyvin varustettu ensiapulaatikko ja kokoonpantavat paarit. CIA:n johtomiehiin kohdistuneet attentaatit ja sieppausyritykset olivat viime vuosina lisääntyneet rajusti.

Tenetillä oli hienoinen krapula, mutta hän piti baarikaapin oven visusti kiinni. Miehen oli kestettävä itse hankkimansa vaivat.

Tenet oli valvonut edellisenä iltana pitkään hahmotellessaan operaatiota, joka käynnistyisi pian valtameren toisella puolella. Tenet ei ollut vuosiin itse suunnitellut yksittäistä operaatiota, joten hän oli ottanut avukseen viskipullon.

Nyt suunnitelma oli valmiina miehen särkevässä pääkopassa, ja paperille oli luonnosteltu operaation raamit: keppi, porkkana ja nainen.

Tenet päätti suorittaa pienen testin. Hän kopautti auton ikkunan panssarilasia kookkaalla kantasormuksellaan, jota komisti sinooperinsininen puolijalokivi.

– Niin, herra johtaja, älähti autonkuljettaja, joka samalla toimi yhtenä Tenetin monista henkivartijoista.

– Tiedätkös, missä on sellainen maa kuin Suomi? pääjohtaja kysyi.

Vastaus tuli heti:

– En tiedä, herra pääjohtaja. Olisiko jossain Afrikan suunnalla?

Samassa auto kaartoi pois moottoritieltä. Edessä vasemmalla näkyi CIA:n valtava päärakennus. Limusiini pysähtyi pääsisäänkäynnin eteen, ja kuljettaja harppoi avaamaan auton takaovea.

Tenet asteli tarmokkain askelin salkku kädessään vartiomiehen avaamasta ovesta suoraan sisääntuloaulan lattiassa olevan suurikokoisen keskustiedustelupalvelu CIA:n tunnuksen yli. Tallatessaan kilpeen nojailevaa kotkaa Tenet ei vilkaissutkaan jalkoihinsa, vaan kohdisti katseensa kenraali Donovanin pronssiseen patsaaseen.

CIA:n virkaatekevä johtaja halusi antaa itsestään karskin ja määrätietoisen vaikutelman ala-aulan vartijoille, jotka ystävällisesti tervehtien kiirehtivät painamaan johdon käytössä olevan hissin nappulaa. Tervehdyksiin Tenet vastasi miehekkäällä nyökkäyksellä.

Hissin kiitäessä kohti korkeuksia hän ajatteli hetken aulan pronssihahmoa, Wild Bill Donovania, joka oli ollut CIA:n edeltäjän, toisen maailmansodan aikaisen Strategisen tiedustelun viraston OSS:n johtaja. Donovan oli ollut lempinimensä mukaisesti hurja ja peloton mies, joka osasi pistää toimeksi. Hänen lähettämänsä miehet hyppäsivät laskuvarjoilla Saksan miehittämään Eurooppaan reput lastattuina sabotaasissa tarvittavilla räjähteillä. OSS:n sankarit olivat tuhotöiden lisäksi johtaneet vastarintaliikkeitä, auttaneet alas ammuttuja liittoutuneiden lentäjiä pakenemaan ja neuvotelleet saksalaisten kenraalien kanssa heidän joukkojensa antautumisesta.

Wild Bill Donovan olisi Tenetin esikuva, kun hän pian pääsisi toden teolla uudistamaan Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelua. Jo useita vuosia sitten hän oli ollut sitä mieltä, että rappiolla oleva CIA olisi räjäytettävä palasiksi ennen kuin sen voisi rakentaa uudestaan, ja tätä mieltä jo useita kuukausia virkaatekevänä johtajana CIA:ssa ollut Tenet oli edelleen. Varsinaisiin räjäytyspuuhiin Tenet pääsisi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin hänestä tulisi virallisesti CIA:n ylin johtaja. Siihen oli aikaa vielä puolisen vuotta, mutta sitä ennen hän ehtisi käynnistää monia valmistelevia operaatioita, jotka auttaisivat häntä nostamaan CIA:n nykyisestä alennustilastaan.

Hissi pysähtyi. Tenet astui käytävään ja huomasi sihteerinsä jo odottavan häntä virkahuoneensa avoimella ovella. Ted oli nuori, pitkä ja lihaksikas sekä moitteettomasti pukeutunut: tumma puku, hillitty solmio ja vitivalkoinen nenäliina rintataskussa, kuten aina. CIA:n kykyjenetsijät olivat poimineet hänet jostakin huippuyliopistosta. Pukeutumisensa puolesta nuorukainen olisi hyvin kelvannut FBI:n palvelukseen, missä noudatettiin yhä J. Edgar Hooverin aikoinaan määräämää tiukkaa pukeutumiskoodia. Tenet hyväksyi CIA:ssa paljon vapaamman linjan, eikä vakoojien tarvinnut hänen mielestään näyttää mormonisaarnaajilta. FBI:n pukumiehet eivät ikinä pystyisi yöpymään autiomaassa haisevaan lampaantaljaan kääriytyneinä, kuten CIA-miesten piti Tenetin mielestä pystyä. Murheekseen tuleva pääjohtaja tiesi, että CIA:ssakin oli todellisia kenttämiehiä jäljellä vain kourallinen.

– Onko mitään erityistä? kysäisi Tenet ennen kuin Ted ehti edes tervehtiä.

– Ei. Mutta olen joutunut muuttamaan aamupäivän ohjelmaasi. Kaipaamasi Suomi-asiantuntija tulee puheillesi jo kymmenen minuutin kuluttua.

– Helvetin hyvä, Tenet totesi. – Ohjaa hänet suoraan sisään. Kahveja ei tarvita.

Virkaatekevä johtaja häipyi jättikokoiseen huoneeseen, ja Ted sulki äänettömästi oven hänen jälkeensä. Tenet istui mahtavan mahonkisen kirjoituspöytänsä taakse ja työnsi sivuun päivän postin.

Postin lisäksi pöydällä oli vain kansio, jossa oli päivittäin presidentille menevä tiedustelukatsaus. Katsaus ei tarjonnut taaskaan mitään erikoista. CIA varoitteli terroritekojen uhasta USA:n lähetystöjä vastaan Lähi-idässä ja Afrikassa. Lisäksi joku Osama bin Laden oli jatkuvassa seurannassa ja voitaisiin ottaa päiviltä milloin tahansa, jos lupa siihen saataisiin. Luettuaan liuskat Tenet sutaisi loppuun nimikirjaimensa ja painoi pöydällään olevaa nappia. Sihteeri ilmestyi sivuovesta kuin käkikellon käki. Tenet ojensi kansion ja sanoi:

– Siitä vaan Valkoiseen taloon, vaikka eivät meidän paperit presidenttiä taida kiinnostaa.

Ted ei vastannut mitään vaan otti kansion kainaloonsa ja kohteliaan kumarruksen jälkeen palasi omalle puolelleen.

George J. Tenet sytytti paksun sikarin ja asteli se kädessään takaseinällä olevan suuren maailmankartan luokse tarkastellakseen Suomen sijaintia. Tenet ei ollut koskaan käynyt Suomessa, mutta viitisentoista vuotta sitten hän oli tavoitellut CIA:n tiedusteluaseman päällikön virkaa Helsingistä. Hän oli aloittanut maahan perehtymisen, jopa suomen kielen opiskelun.

CIA:lla ei ollut kuitenkaan varaa päästää Tenetin tapaista konkaria Helsinkiin, vaan hänet oli laitettu hoitamaan aseiden salaisia kuljetuksia Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taisteleville islamisteille. Se oli sujunut tuloksekkaasti niin kauan kuin toimitettavat aseet olivat venäläistä alkuperää ja peräisin Egyptin ja Israelin varastoista. Kun asetoimitukset olivat jatkuneet amerikkalaisilla Stingerilmatorjuntaohjuksilla, seurasi ongelmia. Satoja ohjuksia oli yhä kateissa ja niiden pelättiin joutuneen terroristiryhmien haltuun. CIA yritti isolla rahalla ostaa takaisin omia ohjuksiaan, mutta islamistit pyysivät Stingereistä hirmuisia hintoja. Tämä sapetti CIA:n tulevaa pääjohtajaa, joka syytti itseään tilanteesta.

Tenet jäi hetkeksi ihailemaan koristeellisin puuleikkauksin koristeltua työpöytäänsä. Sen takana hänestä otettaisiin virkavalan vannomisen jälkeen virallinen valokuva. Siitä tulisi arvokkaan näköinen: pöydän taustalle oli viritetty suurikokoinen Yhdysvaltojen tähtilippu. Kenties kuvaan sopisi myös seinällä oleva värikuva presidentti Bill Clintonista.

Tenet ei erityisemmin arvostanut Clintonia. Presidentti kuvitteli ulkopolitiikan olevan pelkkää USA:n kaupallisten etujen ajamista. Lisäksi hän suhtautui vieroksuvasti CIA:han ja koko tiedusteluun. Mutta juuri Clinton tekisi hänestä CIA:n pääjohtajan. Tenetistä tulisi viides keskustiedustelupalvelun johtaja kuuden vuoden sisällä. CIA:n huippu oli tuulinen paikka, eikä monikaan itseään korkealle arvostava henkilö ollut halukas ottamaan vastaan pääjohtajan vaativaa virkaa. Tenet kuitenkin katsoi poikkeavansa monista viime vuosien johtajista. Hän nousisi virkaan tiedusteluyhteisön sisältä, kuten CIA:ssa oli laajalti toivottu. Hän oli aikaisemmin toiminut muun muassa CIA:n varajohtajana ja senaatin tiedustelukomiteassa. Ja, mikä tärkeintä, hänellä oli kokemusta myös kentältä.

CIA:n johtajan viran heikko arvostus johtui keskustiedustelupalvelun kurjasta kunnosta, joka oli varsin hyvin tiedossa USA:n korkeissa poliittisissa piireissä. CIA oli epäonnistunut kerta toisensa jälkeen, eikä sillä ollut vieläkään yhtään tietolähdettä Venäjän korkeimman johdon tuntumassa. Kiinan suhteen tilanne oli vielä kehnompi.

Joitakin vuosia sitten korkea CIA-virkailija Aldrich Ames oli paljastunut Moskovan lähettämäksi myyräksi. Hänen antamiensa tietojen avulla KGB oli tuhonnut lähes koko CIA:n heiveröisen agenttiverkoston Venäjällä. Ainakin kymmenen USA:n tiedustelua auttanutta venäläistä oli joutunut teloituskomennuskunnan eteen.

Tuorein suurista epäonnistumisista oli paljastunut edelliskesänä, kun CIA:n Saddam Husseinin kaatamiseksi rakentama salaliitto oli paljastunut. Irakissa pidätettiin yli 200 upseeria, joista teloitettiin melkein puolet. CIA oli jälleen menettänyt maineensa ja mielettömästi dollareita.

Yllättäen kylmän sodan päättyminen oli vain lisännyt CIA:n ahdinkoa. Yksi Tenetin edeltäjistä, R. James Woolsey, oli kuvaillut tilannetta sanomalla, että Yhdysvallat ja CIA olivat taistelleet lohikäärmettä vastaan 45 vuotta, ja lopulta lohikäärme oli kuollut, mutta sen jälkeen USA ja keskustiedustelupalvelu olivat löytäneet itsensä myrkkykäärmeitä vilisevästä viidakosta.

Woolseyta oli luonnehdittu älykkään vasarahain kaltaiseksi. Siitä huolimatta hän ei ollut onnistunut pistämään CIA:ta kuntoon, vaikka oli taatusti yrittänyt kaikkensa. CIA:n uuteen loistoon nostaminen oli jäänyt kenttämies Tenetin tehtäväksi.

Sihteerin huoneen ovelta kuului koputus. Tenet havahtui ja painoi pöydällään olevaa nappulaa. Ted astui sisään ja ilmoitti:

– Herra johtaja, Suomen erikoisasiantuntijamme, mister Kaariainen.

Ovelle ilmestyi hieman nukkavierun oloinen, erittäin tavallisen näköinen mies ruskea salkku kädessään. Vanhanaikaisen salkun toinen kiinnityshihna repsotti auki.

Tenet katseli tyytyväisenä Kaariaista. Silmien alla roikkuivat mustat pussit, kengät olivat kuluneet, suorastaan likaiset, ja solmiota miehellä ei ollut lainkaan. Kaiken lisäksi miekkosen sukat näyttivät olevan eri paria. Kaariainen oli Tenetin mieleen, selvästi vanhan liiton miehiä.

– Teillä on omituinen nimi, sanoi Tenet kiirehtien samalla pöytänsä takaa kättelemään. Hän halusi tehdä hyvän vaikutuksen kaikkiin alaisiinsa. Tenetiä pidettiinkin reiluna ja seurallisena, tosin jotkut tulkitsivat hänen käytöksensä menevän jo mielistelyn puolelle, varsinkin silloin kun Tenet kaveerasi ylempiensä kanssa.

– Olen suomalaisten siirtolaisten jälkeläinen, selitti tulija ja istahti Tenetin tarjoamaan nojatuoliin. – Alun perin nimemme oli Kaariainen.

Tenet palasi työpöytänsä taakse hyväksyvästi nyökytellen.

– Minä olen puolestani kreikkalaisten siirtolaisten lapsi. Vaatimattomista oloista lähtöisin. Vanhempani pitävät vieläkin hampurilaispaikkaa. Tietänette, että kesällä minusta tulee firman varsinainen johtaja.

Nyt oli Kaariaisen vuoro nyökytellä.

– Te siis olette meidän Suomi-eksperttimme, kävi Tenet suoraan asiaan.

– Herra johtaja, opin puhumaan suomea jo lapsena. CIA värväsi minut suoraan merijalkaväestä. Ehdin käväistä Vietnamissakin, mutta sitten minut komennettiin Helsinkiin. Esiinnyin siellä opiskelijana ja jonkin verran opiskelinkin, mutta olin koko ajan firman hommissa. Toisen keikkani Suomeen tein sitten diplomaattipassilla. Olin suurlähetystössämme yli neljä vuotta kolmantena lähetystösihteerinä. Nyt olen työskennellyt täällä kolme vuotta Suomen-pöytämme vastaavana virkailijana. Ensi vuonna minulla olisi tarkoitus jäädä eläkkeelle.

– Unohtakaa eläkehaaveet, tuhahti Tenet lähes vihaisena. – Merijalkaväki ja Vietnam! Maamme tarvitsee nyt teidän kaltaisianne miehiä. Oikeita miehiä, ei pukumiehiä!

Kaariainen tuijotti korkeaa esimiestään hämmästyneen näköisenä.

Nähtyään alaisensa ilmeen Tenet yritti hillitä itseään.

– Ehkä minun on syytä selittää. Kylmän sodan loputtua monet CIA:n konkarit turhautuivat ja lähtivät muihin hommiin tai eläkkeelle. Me palkkasimme heidän tilalleen yliopistoista keltanokkia, mutta eihän heistä ole kenttätehtäviin. Voitteko kuvitella, että tällä hetkellä CIA:lla on koko maailmassa vähemmän miehiä salaisissa tehtävissä kuin FBI:llä on agentteja New Yorkissa?

– Ymmärrän, sai Kaariainen sanottua. Ja kyllä hän ymmärsi, sillä oli itsekin jo useiden vuosien ajan havainnut kokeneiden kenttämiesten – vanhojen kaveriensa – hupenevan. Uudet, hienoilla tutkinnoilla varustetut työntekijät eivät halunneet repiä kalliita vaatteitaan raja-aitojen piikkilangoissa. He eivät osanneet hiihtää, hypätä laskuvarjolla eivätkä tehdä nuotiota kamelinlannasta. Paperinpyörittämisen he kyllä hallitsivat.

Tenet tuimensi katsettaan ja suuntasi sen suoraan alaisensa sinisiin silmiin.

– Kaikki, mitä nyt tulen teille puhumaan, on erittäin luottamuksellista. Vanhana tiedustelumiehenä ymmärrätte, mitä se merkitsee.

Tehostaakseen sanojaan Tenet huitaisi etusormellaan kaulansa edestä.

Kaariainen nyökkäsi. Tenet jatkoi kysymällä:

– Montako miestä CIA:lla on nyt Helsingissä? Ja kuka toimii siellä tiedusteluaseman päällikkönä?

– Vain kuusi, mutta virkeiden avustajavoimien ansioista heillä on melkoisen hyvät työedellytykset. Aseman päällikkö tunnetaan laajalti lempinimellä Mukava Bill. Hänen oikea nimensä on…

Tenet läimäytti kätensä pöytään niin voimallisesti, että kädessä ollut sikari napsahti kahteen osaan. Osin kreikankielisen kiroustulvan jälkeen Tenet jatkoi kasvoillaan raveissa suurvoiton saaneen ilme.

– Tämäpä sattui! Kyllä minä Billin tunnen. Suunnitelmani tulee taatusti onnistumaan! Bill on yksi harvoista vielä jäljellä olevista CIA:n huippumiehistä. Billin isähän oli OSS:n veteraaneja. Hän taisi toimia suuren sodan aikana Genevessä ja houkutteli Italiassa toimivia saksalaisia divisioonia antautumaan. Mutta eikö nuoren Billin kotikenttä ollut Lähi-itä?

– Olette oikeassa sekä isän että pojan suhteen. Bill piti pitkään majaansa Beirutissa, mutta hän toimi niin tehokkaasti, että pääsi turhan monelle tappolistalle. Kerran hänet jo siepattiin ja hän oli pari viikkoa islamistien vankina. Lunnaiksi vaadittiin Stinger-ilmatorjuntaohjuksia. Toimitimme ohjukset Saudi-Arabian välityksellä, mutta Billiä ei vapautettu.

– Roistot siis olivat päässeet selville Billin todellisesta arvosta.

Tenet vaikutti kiihtyvän. Kaariainen selitti:

– Aivan oikein, herra pääjohtaja. Ne limanuljaskat vaativat 200 kappaletta moderneja ITOW-panssarintorjuntaohjuksia ja suuren summan dollareita. Me käynnistimme kaikkien aikojen suuretsinnän. Jokainen halukas palkattiin ja Beirut pengottiin viimeistä persläpeä myöten. Verkkomme kiristyi, ja kaapparit ymmärsivät sen. Yön pimeydessä Bill sullottiin tiukasti paketoituna auton takaluukkuun ja häntä lähdettiin siirtämään toiseen vankilaan Beirutin ulkopuolelle.

Tenet innostui entisestään ja jatkoi tarinaa silmät palaen:

– Mukava Bill hinkkasi siteensä poikki, ampaisi ulos luukusta ja nappasi Kalashnikovin luihun näköisen rättipään käsistä. Sitten hän napsautti rynnäkkökiväärin sarjatulelle ja tyhjensi lippaan yhdellä liipaisimenvedolla. Kaikki roistot kupsahtelivat suolet sylissä tantereeseen allahia avuksi ruikuttaen.

– Ei se aivan niin mennyt, herra tuleva pääjohtaja. Hermostuneet terroristit valitsivat vahingossa väärän tien ja ajoivat suoraan YK:n rauhanturvajoukkojen