Pärskeitä: kertomuksia pääkallolippujen varjosta

By Juha Lehtonen

Jatko-osa pitkän linjan merikapteenin rakastetuille muistelmille vie lukijan takaisin seitsemälle merelle.Juha Lehtonen jatkaa suuren suosion saaneen muistelmateoksensa Ristiaallokossa tarinaa. Tällä kertaa matka kulkee kaukaisille merille, joita kiertävät myös nykypäivän merirosvot. Lehtonen kertoo elävästi väkivaltaisen kaappauksen vaarasta, joka on edelleen osa elämää kansainvälisillä vesillä. Samalla teoksessa sukelletaan myös syvälle pinnan alle, kohdataan haita ja jättiläishämähäkkejä, ja jahdataan uponnutta kulta-aarretta.Merenkulkijan elämä on täynnä vaaranpaikkoja, mutta myös kaukaisten rantojen lumoa. Pärskeitä johdattaa lukijan merimiehen arkeen aaltojen harjoilla. Teos on täynnä samaa merielämän hurmaa, joka kutsui kapteenin yhä uudestaan takaisin matkaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788727065120

Book preview

Juha Lehtonen

Pärskeitä

Kertomuksia pääkallolippujen varjosta

SAGA Egmont

Pärskeitä: kertomuksia pääkallolippujen varjosta

Copyright ©2006, 2023 Juha Lehtonen and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788727065120

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUKIJALLE

Pärskeitä vie lukijan mukanaan Balilta Barentsinmerelle, Maltalta Mariaaneille, Saaristomereltä Sri Lankaan. Sen sivuilla liikutaan seitsemällä merellä, joille yhteistä on kauneus, julmuus ja arvaamattomuus. Kirja kertoo merenkulkijoiden ja laivojen kohtaloista, meren monimuotoisesta elämästä ja kaukaisista kulttuureista.

Se on kirjoitettu merellä merestä, kuten aikaisemmatkin teokseni. Se on tosikertomus yli 30 vuotta etäisille merille jatkuneesta reissusta, matkasta vieraisiin kulttuureihin ja merten syvyyksiin. Se on tarina meritekniikasta kiinnostuneen pojankollin nuoruudesta, ja samalla aikamatka rikollisuuden ja merirosvouden riivaamaan ammattimerenkulkijan nykytodellisuuteen.

Tarinat perustuvat omiin päiväkirjoihini, haastatteluihin ja laajaan kirjalliseen tutkimusaineistoon. Kansainvälisen kauppakamarin Kuala Lumpurissa ylläpitämät merirosvousta koskevat kattavat tietokannat ovat olleet kirjan synnylle elintärkeitä. Monet kirjassa esiintyvät henkilöt ovat lukeneet käsikirjoituksen ja täydentäneet tarinoita omilla muistoillaan.

Lähdeaineistoon perustuvia todellisia tapahtumia on dramatisoitu prologissa ja epilogissa. Muilta osin kirja on totuudenmukaista ja tarkkaa tuokiokuvausta nykymerimiehen elämästä… pärskeitä… kertomuksia pääkallolippujen varjosta.

4.11.2004

Lat 22 29 00 S

Lon 040 24 00 W

JUHA LEHTONEN

Merikapteeni

Lsv Seaway Condor

PROLOGI

Trooppisen yön kuumuus tuntui painostavalta. Kapteeni Ko Ikeno nojasi moottorialus Alondra Rainbow’n wingan kaiteeseen, huokaisi ja pyyhkäisi kosteutta otsaltaan. Iäkäs kippari katseli kuinka Kuala Tajungin sataman satamapalvelijat irrottivat kaijasta viimeisen springin. Indonesialainen luotsi sanoi jotain radiopuhelimeen, försti kirjoitti viimeisen köyden irrottamisajankohdan muistikirjaansa, ja kahden hinaajan vetämä rahtialus alkoi loitota satamalaiturista.

Otan aluksen keskelle poukamaa, käännämme sen hinaajan kanssa ympäri, päästämme toisen hinaajan menemään ja jatkamme yhden hinaajan avustamana meripoijulle.

Ko Ikeno nyökkäsi luotsille. Miehen pidginenglantia oli hankala seurata. Indonesian- ja malesiankieliset sanat sekoittuivat lauseissa englantiin, puheessa oli kummallinen laulava rytmi, ymmärtäminen vaati keskittymistä.

Lähtöaika harmitti. Ikeno olisi halunnut poistua satamasta valoisaan aikaan, mutta pilottia ei ollut yrityksistä huolimatta saatu, joten minkäs teit. Silloin oli seilattava kun sallittiin.

Mv Alondra Rainbow oli Ikenon silmäterä. Vain vuotta aikaisemmin valmistunut 8 000 tonnin rahtialus olisi todennäköisesti kapteenin viimeinen laiva. Parin vuoden päässä odottivat eläkepäivät, tervettä miestä pelotti ja tuntui haikealta. Panamaan liputettu Alondra Rainbow oli vuokrattu Tokio Senpaku Kaisha Ltd: lle, lastina oli yli 7 000 tonnin painoinen ja seitsemän miljoonan dollarin arvoinen erä alumiiniharkkoja, määränpäänä Miiken satama Japanissa.

Ryhdyn kääntämään laivaa, stand by konekäskyille, ilmoitti luotsi.

Stand by konekäskyille, Ikeno toisti.

Luotsi antoi radiokomentoja hinaajille, sinirunkoinen rahtialus kääntyi näppärästi keskipisteensä ympäri, pilotti komensi koneet eteen hiljaisimmalle ja määräsi kummatkin hinaajat irrottamaan.

Filpparitäkkärit koilivat köysiä pääkannella, keulimmainen hinaaja suuntasi kulkunsa takaisin laituriin, ja perimmäinen siirtyi saattopaikalleen keskilaivan paapuurin kyljelle. Ikeno katseli kannella ahertavia miehiään. Aluksi filippiiniläisten kanssa seilaaminen oli tuntunut oudolta, mutta vuosien varrella siihen oli tottunut. Oman maan miehet olivat vähentyneet laivoilla tasaista tahtia, Alondran seitsemästätoista seilorista päällikön lisäksi vain konepäällikkö oli japanilainen.

Ikeno pudisti päätään ja katseli kuinka hikipisarat putoilivat valkoisen paidan rinnustalle. Filpparit olivat ihan pätevää porukkaa, mutta kyllä oman maan miehiä oli ikävä. Ulkomaalaiset eivät ymmärtäneet japanilaisia tapoja, muusta kulttuurista puhumattakaan. Ei heiltä sitä voinut edellyttääkään, omalla tavallaan he olivat luonnonlapsia, mutta sympaattisia yhtä kaikki. Ehkä lähenevä eläkeikä ei sittenkään ollut huono asia, seuraavaksi varustamo varmaan hankkisi konepäällikönkin Manilasta.

Nostetaan nopeus kuuteen solmuun, ohjataan suuntaan kolme viisi viisi.

Kuuteen solmuun. Ruorimies, ohjataan suunnalle kolme viisi viisi.

Ruorimies napsutteli suunnan autopilotille, täkki tärisi konekierrosten kasvaessa ja hetkeä myöhemmin ruorimies ilmoitti aluksen olevan suunnalla.

Päällikkö, mikä on aluksen maksiminopeus?

Maksimi 14, purjehdus 12.

Nopeus kymmeneen solmuun.

Aey aey.

Sisääntuloväylän poijut jäivät kiihtyvällä vauhdilla vanaveteen. Pari meripeninkulmaa ennen luotsipoijulle saapumista pyysi pilotti leidarit styyrpuurin sivulle, teki roopuskat ja otti papereihin Ikenon allekirjoituksen. Luotsi hyvästeli siltahenkilökunnan ja kakkosperämies saatteli hänet pääkannelle. Mukana pysynyt hinaaja haki pilotin, ja försti kirjasi laivapäiväkirjaan luotsin poistumisajaksi kello 22:50, lokakuun 22. päivänä, Herran vuonna 1999.

Ko Ikeno ohjasi laivansa Indonesian rannikkoa kaakkoon seuraavalle väylälle. Saaristoalueella pidettiin kaksinkertaista vahtia, sillä alue oli surullisen kuuluisa merirosvoistaan. Kapinallisia, muslimifundamentalisteja ja mafiosoja. Edellisenä vuonna hyökkäyksiä oli ollut toistasataa, useita aluksia ja kymmeniä merimiehiä oli edelleen kadoksissa: tappaminenkaan ei ollut merirosvoille vierasta.

Aikaisemmin merirosvous oli tapahtunut lähinnä redeillä. Köyhät kalastajat hakivat lisäansioita nousemalla aluksiin ja varastamalla maalipurkin sieltä, köysikiepin täältä. Uskaliaimmat saattoivat ryöstää laivalta käteiskassan, mutta vielä 80-luvun lopullakin se oli harvinaista. Nyt ne perkeleet kidnappasivat miehistöjä ja kaappasivat kokonaisia laivoja. Joitain vuosia aikaisemmin olivat kiinalaiset merirosvot vallanneet Cheung Son -nimisen aluksen ja tappaneet koko 23 hengen miehistön. Saalis oli ollut kokonaista 300 000 dollaria, ihmishengen hinta oli kokenut kymmenessä vuodessa katastrofaalisen inflaation.

Försti, otetaan paloletkut esiin ja paineistetaan linjat. Kaikki kansivalot päälle ja yksi vahtimies keulapakalle.

Försti laskeutui kannelle ja valvoi että varotoimet suoritettiin asiallisesti. Puolta tuntia ennen keskiyötä yliperämies palasi sillalle, otti vahtivastuun päälliköltä ja jäi yhdessä kolmannen perämiehen kanssa ohjaamaan alusta. Yliperämies ja kapteeni sopivat vaihtavansa vahtia kello kuusi aamulla, Ikeno tarkasti vielä tutkalta liikennetilanteen, keräsi sitten paperinsa ja poistui sillalta.

Runsaat 30 kilometriä Kuala Tanjungin kaakkoispuolella, pienessä vaatimattomassa rannikkokylässä, istui poninhäntäpäinen lihaksikas indonesialainen kylän suurimman talon kuistilla ja joi teetä. Lyhyt jäntevä mies, Marte nimeltään, katseli, kuinka kylänvanhimman poika käänteli palmuverannan katveessa hiiligrillillä papukaijakaloja. Vanhin oli halunnut pojan lähtevän Marten mukaan merelle, mutta Marte ei ollut siihen suostunut. Jos pojalle tapahtuisi jotain, loppuisi operaatio siihen: miehiä kyllä sai, mutta turvalliset satamapaikat olivat harvassa.

Nuorukainen käänsi kolmikiloiset kalat, pyöräytti vieressä kypsyviä maissintähkiä neljänneskierroksen ja istui sitten isänsä viereen. Ikämies olisi ollut riittävän vanha pojan isoisäksi. Miehen ensimmäinen avioliitto oli ollut lapseton, hän oli mennyt uusiin naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja tullut isäksi vasta kuusikymmentä täytettyään. Nyt hän tunsi olevansa elämänsä illassa, mutta elämänhalua ylläpitivät vaimo, poika ja usko.

Oikean tien löytäminen oli kestänyt kauan. Nuoruudessaan kylänvanhin oli keskittynyt maallisen mammonan kahmimiseen, uskonto oli ollut sivuseikka, jos sitäkään. Ensimmäisen vaimon kuolema oli muuttanut elämän. Moskeijasta oli löytynyt lohdutus: koraani ja oikea tie. Jo viisitoista vuotta hän oli taistellut hengenveljiensä kanssa Indonesian maallistunutta hallintoa vastaan. Ikänsä puolesta hän ei enää kelvannut kentälle, mutta auttoi taistelijoita järjestämällä heille suojapaikkoja, aseita ja lieviä tuomioita. Nuoruusvuosina kerätty varallisuus oli viimeinkin oikeassa käytössä. Allah oli armollinen. Allah näki ja ymmärsi.

Miehiä saapui verannalle yksitellen ja pienissä ryhmissä. Aeros Mintado yhdessä Dannis Supandin kanssa. Burhan Nada, Frans Umboh, Etafanus Harson ja Imbrun Rosadi yhtenä ryhmänä, myöhemmin Goha, Albarto ja Dharma. Iltakymmenen aikaan koko 17 miehen joukko oli koossa. Osa nautti teetä ja kalaa, muutamat polttelivat voimakkaan tuoksuisia indonesialaisia savukkeita, jotkut olivat uppoutuneet vakavasävyiseen keskusteluun.

Marten puhelimen inahdus tyrehdytti turhat puheet. Katseet kääntyivät poninhäntäpäiseen johtajaan, mies kuittasi puhelimesta saamansa tiedot muutamalla murahduksella, sulki puhelimen ja totesi: Aika lähteä.

Joukko nousi kahteen avolavapakettiautoon, kylänvanhin ajoi ensimmäistä, jälkimmäistä kuljetti poika. Autot seurasivat rantaviivaa myötäilevää valkohiekkaista tietä valot sammutettuina. Ajettuaan kolme kilometriä kylänvanhin käänsi autonsa piskuiselle poikkitielle ja pysähtyi korkean pensaskasvuston reunustamaan palmulehtoon. Miehet kuuntelivat hetken: merenkohinaa ja silloin tällöin kuuluvia yölintujen huutoja lukuun ottamatta poukamassa vallitsi hiljaisuus.

Marte nosti kätensä merkiksi ja miehet laskeutuivat autojen lavoilta. Hän viittasi mukaansa kolme miestä, ja hetkeä myöhemmin ikämiehen opastama ryhmä katosi pensaistoon. Miehet palasivat vajaan kymmenen minuutin kuluttua mukanaan kaksi puolitoistametristä vanerilaatikkoa.

Marte komensi miehensä jonoon ja avasi laatikot. Uusia macheteja, käytössä kolhiintuneita kalashnikoveja, kaksi äänenvaimentajaa, pistooli, muutama käsikranaatti, kommandopipoja ja arabihuiveja. Varusteet olisivat voineet olla paremmat, mutta ins Allah, näilläkin pärjättäisiin. Marte antoi ryhmänjohtajille kalashnikovit, muille machetet. Itse hän kiinnitti paikalleen jo kauan sitten parhaat päivänsä nähneen kainalokotelon, tarkasti kiinalaisen 45-kaliiberisen Norinco-pistoolin lippaan, veti panoksen piippuun, varmisti aseen ja työnsi pistoolin koteloon. Vyölleen Marte kiinnitti pienen pussukan ja pudotti sinne kolme pakkilaatikonpohjalta poimimaansa käsikranaattia. Miehet latasivat ja varmistivat aseensa, turhia ei puhuttu, oli toiminnan aika.

Ryhmät siirtyivät rantapensaikossa odottaville kapearunkoisille veneille. Pensaiston katveista haettiin neljä suurta pressua ja kahdet köysitikkaat. Veneet työnnettiin ulos, isot moottorit hurahtivat käyntiin ja hetkeä myöhemmin alukset katosivat tropiikin yöhön.

Kylänvanhin ja poika nostivat pakkilaatikot avolavoille, pyyhkivät palmunlehdillä suurimmat jäljet rantahietikosta, nousivat autoihinsa ja palasivat kotiinsa. Allahin suodessa veneet palautettaisiin omistajilleen ennen aamunkoittoa.

Naiset olivat jo siivonneet ryhmän vierailujäljet, kaksikko poltti pakkilaatikot rantanuotiolla ja puolilta öin vanhus poikineen vetäytyi yöpuulle.

Pienen indonesialaiskylän komeimman rakennuksen valot sammuivat, ja nuotio hiipui hiillokseksi. Kaikki merkit miesryhmän vierailusta olivat kadonneet: idylli ei ollut ehtinyt edes säröillä.

Aiemmin laaditun suunnitelman mukaisesti Marte ryhmitti veneensä kaakkoon johtavan laivaväylän pohjoispuolelle. Tummilla pressuilla peitetyt veneet muuttuivat mainingeiksi maininkien joukossa, oli aika rukoilla ja odottaa.

Odotuksesta tuli pitkä. Marte seurasi pressujen katveesta, kuinka kirkkaasti valaistu alus toisensa jälkeen lipui rannikkoväylää kohti määränpäätään. Idiootit valaisivat laivansa kuin suurempiinkin juhliin, kuvittelivat valaistuksen varjelevan laivojaan, mutta asian laitahan oli päinvastoin. Pimeänä liikkuvan aluksen löytäminen ja tunnistaminen olisi ollut vaikeaa, mutta valaistut kulkijat tunnisti jo kaukaa.

Kello 01:26 horisonttiin ilmestyi jälleen uusi valopilkku. Viisitoista minuuttia myöhemmin kaakkoisella kurssilla purjehtiva alus oli runsaan meripeninkulman etäisyydellä. Marte tunnisti tummarunkoisen aluksen: kohde oli löytynyt. Laiva ohitti naamioidut veneet vajaan kolmen kaapelin etäisyydeltä. Silmällä veneitä ei tummana laineilevasta merenpinnasta erottanut, tutkassa matalat, puurunkoiset veneet tuskin näkyivät, ja jos jokin yksittäinen kaiku kuvaputkelle piirtyisi, tulkitsisi vahtipäällikkö sen suurella todennäköisyydellä aaltovälkkeeksi.

Marte odotti kunnes aluksen paapuurin punainen kulkuvalo vaihtui perän valkoiseen, sitten hän puhalsi etusormiensa välistä voimakkaan vihellyksen, pressut käärittiin veneisiin ja koneet käynnistettiin. Miehet vetivät kommandopipot silmilleen, toiset peittivät kasvonsa arabihuivein, ja kummankin veneen keulaan asettui äänenvaimentajalla varustetulla kalashnikovilla aseistautunut merirosvo.

Rosvot tiesivät tehtävänsä. Rynnäkkökiväärimies ampuisi tarvittaessa kansivahdit. Hänen takanaan oli heittokoukkua ja köysikoilia kannatteleva mies valmiina nousemaan ensimmäisenä alukseen. Heittokoukkumiehen takana oli nuoratikasmies, hänen takanaan veneen johtaja ja loput kurkunleikkaajat.

Rahtialuksen peräaallot keinauttivat veneitä. Se oli odotettu merkki, veneet syöksyivät liikkeelle ja kiisivät hieman aaltojen takana kohti edessään kulkevan aluksen kirkkaasti valaistua perää. Lähestyvien veneiden tutkakaiut katosivat rahtilaivan omien peräaaltojen tutkanäytölle jättämiin jälkiin.

Veneet saapuivat aluksen kohdevalojen valaisemalle alueelle. Rynnäkkökiväärimiehet olivat valmiina, ja kaksi polkupyörän sisäkumeilla vaimennettua heittokoukkua kolahti rahtilaivan peräkannelle. Heittokoukkumiehet vetivät köysiä kunnes koukut kiinnittyivät aluksen reelinkiin. Rosvot nousivat köysiä satojen harjoittelukertojen tuomalla rutiinilla. Köysitikkaat vedettiin laivalle ja muutamaa minuuttia myöhemmin koko viisitoistahenkinen ryhmä oli peräkannella.

Joukko jakautui kahtia. Marten johtama ryhmä kipusi torpan ulkosivua pitkin kulkevat portaat siltakannelle, toinen ryhmä jäi varmistamaan kulkuteitä laivan perärakennuksen varjoihin.

Miehet pääsivät siltakannelle kenenkään huomaamatta. Marte kurottautui valoventtiilille ja vilkaisi varovasti sisälle. Brygalla näkyi kaksi miestä, yksi istui vahtipäällikön tuolissa, toinen hääräsi jotain komentosillan pienessä keittosyvennyksessä. Marte lähetti kolme miestä vartioimaan brygan paapuurin uloskäyntiä. Hiljaisella äänellä hän muistutti miehiään pysymään poissa tulilinjalta. Sitten poninhäntäpää poisti aseestaan varmistimen ja kuiskasi äänenvaimentajalla varustetulla rynnäkkökiväärillä aseistautuneelle miehelle: Mene.

Rynnäkkökiväärin sarjatuli rikkoi brygan oven ikkunat. Ampuja ohjasi luotisuihkun tarkoituksella kohti komentosillan kattoa, luotikuuro varmisti sisäänpääsyn ja lamautti sillan henkilöstön. Molemmat perämiehet heittäytyivät kauhuissaan sillan turkille, mutta kumpikaan ei haavoittunut.

Marte repäisi sillan oven auki ja ryntäsi miehineen sisään. Toinen vahtiperämiehistä yritti nousta, mutta aseenperästä saatu isku pudotti pystyyn pyrkineen perämiehen takaisin kannelle. Poninhäntäpää avasi sillalle johtavan paapuurin oven ja viittasi loput ryhmästään sisälle. Perämiesten kädet sidottiin nippusiteillä, silmät peitettiin parilla kierroksella ilmastointiteippiä, sitten miehet raahattiin sillan nurkkaan ja tyrkättiin turkille istumaan. Sillan valtaus oli kestänyt alle minuutin.

Merirosvojen johtaja tarkasti tutkalta liikennetilanteen, katsoi että autopilotti oli kytkettynä ja palasi takaisin nurkassa lojuvien perämiesten luo. Hän kiskaisi toista perämiestä tukasta niin että miehen pää kolahti sillan laipioon. Sitten tuli murteellisella englannilla esitetty kysymys: Watchman, where?

Perämies ei vastannut. Marte painoi pistoolinpiipun miehen sieraimeen, veti iskurin taakse ja sähähti: Watchman where or dead?

Tärisevä perämies sopersi vahtimiehen olevan keulapakalla. Yksi rosvoista pukeutui naulakossa roikkuviin punaisiin, varustamon merkillä varustettuihin haalareihin, otti Marten ojentaman pistoolin, pisti päähänsä valkoisen kypärän ja poistui johtajansa kanssa wingalle.

Matala merkkivihellys kaikui yössä. Pääkannen vartioryhmän johtaja tuli esiin piilostaan, Marte näytti ok-merkin, ja punaisiin haalareihin sonnustautunut rosvo laskeutui pääkannella odottavien toveriensa luokse. Peräpartaan alle piiloutuneet veneet komennettiin poistumaan. Kannella odottanut ryhmä oli nostanut laivalle pressut ja nuoratikkaat, poistuviin veneisiin ei ollut jäänyt merkkejä yöllisestä lainasta, aamulla veneet olisivat jälleen omistajillaan kalastuskäytössä.

Johtaja palasi sillalle, haalareihin sonnustautunut rosvo lähti tallustelemaan kaikessa rauhassa kohti keulapakkaa. Marte jätti sillalle kaksi miestä ja johti muun ryhmän sillan alapuolella sijaitsevalle päällystön hyttikannelle.

Kapteeni Ko Ikeno heräsi rutinaan, kun vaimennetun rynnäkkökiväärin luodit nakuttivat lukitun hytinoven auki. Hytin oven yläpuolella luki messinkilaatassa CAPTAIN, Marte hymyili, varustamon idiootit olivat jättäneet hyttien ulkopuolelle kaappareille opasteet. Kapteeni paketoitiin muutamassa hetkessä, ja paria minuuttia myöhemmin Ikenon hyttiin tuotiin samalla tavalla vangittu konepäällikkö. Pääkannella vartiota pitänyt rosvojoukko päästettiin aluksen sisätiloihin, ja hytti hytiltä merirosvot vangitsivat aluksen miehistön. Viimeisenä tehtiin vaarattomaksi konevahtia valvova toinen konemestari ja moottorimies. Keulan vahtimieskin marssi pistoolinpiipun ohjaamana miehistön messiin. Alus oli vallattu, aikaa operaatioon oli kulunut runsaat kymmenen minuuttia.

Mv Alondra Raibow’n miehistö ja upseeristo koottiin miehistömessiin. Sinne heidät jätettiin silmät sidottuina ja kädet kahlehdittuina kahden rynnäkkökiväärillä varustautuneen rosvon vartioitaviksi. Marte palasi sillalle, järjesti vahdit ja otti aluksen komentoonsa. Alondra Rainbow höyrysi häiriöittä alkuperäisellä kurssillaan, ja Indonesian rannikko jatkoi hiljaiseloaan.

Neljän aikaan aamuyöllä pieni rannikkolaiva saapui Alondra Rainbow’n kyljelle. Sillä oli valmiina sivullaan massiiviset Yokohama-fendarit, laivat kiinnitettiin kyljittäin, ja maihisilta viritettiin yhdistämään alukset. Kaappauksen alusta oli kulunut alle kolme tuntia, kun kaapattu miehistö siirrettiin pienempään rannikkoalukseen. Miehistönsiirrossa kului runsas vartti, sitten alukset irrottivat, Alondra Rainbow käänsi kurssinsa kohti Intian valtamerta, ja pienempi alus ryhtyi palaamaan omia jälkiään Etelä-Kiinan merelle.

Kapteeni Ikeno miehistöineen pidettiin viikko vangittuna pienessä rahtialuksessa. Vuoden 1999 lokakuun 29. päivän yönä vangit siirrettiin sidottuina ja silmät peitettyinä pelastuslautalle, joka jätettiin ajelehtimaan rahtialuksen vanaveteen. Yön kuluessa miehistön onnistui avata siteensä, ja aamuaurinko paljasti karmean totuuden: avoin, varusteistaan riisuttu lautta oli keskellä aavaa ja tuntematonta merta.

Kaappaajista ei näkynyt jälkeäkään. Laivoista ei merkkiäkään.

Oli vain rannaton ulappa ja alati korkeammalle kipuava aurinko.

1. LUKU

PÄÄKALLOLIPPUJEN VARJOSSA

Sukellustukialus Rockwater 1 keinui Intian valtameren loivilla mainingeilla viisi meripeninkulmaa Sri Lankan lounaiskärjessä sijaitsevan ikiaikaisen Gallen linnoituskaupungin ulkopuolella. Istuin nopean partioveneen konekiväärikorokkeella ja katselin kuinka punarunkoinen tukialus kasvoi horisontissa. Vuonna 1980 rakennettu, 98 metrin pituinen, 300 metrin saturaatiosukellusjärjestelmällä varustettu alus oli paluumatkalla Singaporesta Pohjanmerelle. Agenttini oli tarjonnut minulle ad-hoc-hommaa laivan förstinä, hinta oli ollut kohdallaan, ja olin saapunut Colomboon vuorokautta aikaisemmin.

Kuljettaja oli noutanut minut hotellilta aamuvarhaisella, olimme pujotelleet kuolemaa halveksuen läpi Colombon aamuruuhkan ja ajaneet tulenpalavalla kiireellä riksoja ja mopotakseja väistellen rantatietä Colombosta Galleen.

Minulle ajomatka oli pettymys. Olin nähnyt mielessäni palmujen varjostamat vaaleat hiekkarannat, hyvin ylläpidetyt siirtomaatyyliset hotellit ja teiden varsilla asioitaan toimittavat, värikkäisiin saronkeihin pukeutuneet kuvankauniit neidot. Näkyi niitäkin, mutta kaikkialla rehottavat slummit pilasivat kokonaisuuden. Jos Colombosta Galleen johtavan tien itäreuna jyrättäisiin 500 metrin leveydeltä sileäksi, paranisi maisema huomattavasti. Operaatiossa kaatuisi kumoon hotelli poikineen, mutta veikkaan, että maan arvonnousu korvaisi menetykset moninkertaisesti. Katerpillareiden kannattaisi tosin kiertää vanhat rauniot ja kulttuurimuistomerkit. Kaupunkirakennuksistakin säilyttäisin ainakin yhden: Mt Lavinian esikaupunkislummin bambusta ja palmupuusta kyhätyn pilvenpiirtäjän.

Näin rakennuksen kun pysähdyimme Mt Laviniaan hakemaan paikallisesta kauppakojusta täydennystä vesivarastoomme. Kuljettajaa odotellessani huomasin valtavien puiden katveessa tornin, jonka käyttötarkoitusta en ensi alkuun kyennyt mieltämään. Rakennelmassa oli pitkälle toistakymmentä kerrosta, ja arvioin sen korkeudeksi runsaat 30 metriä. Torni oli kyhätty bambun ja palmujen rungoista, se oli silmin nähden kallellaan, mutta niinhän on Pisan tornikin. Rakennusta oli tuettu ympäröiviin ikipuihin köysin ja liaanein, ja koko komeus oli eriväristen rättien ja mattojen peitossa.

Rakennuksen kerroksia yhdisti sen ulkosivuille sidotut bambutikkaat, ja alimpiin kerroksiin noustiin pitkin lovetuista palmunrungoista tehtyjä portaita. Vasta nähdessäni ihmisten kiipeilevän pitkin ulkoseiniä ymmärsin, että kysymyksessä oli asuinrakennus.

Sylivauvaa selkänyytissä kantava äiti saapui bambuportaikon juurelle. Hän kiinnitti kauppakassin korkeuksista laskeutuvaan köyteen tai liaaniin, pisti varvastossunsa vauvan seuraksi selkäpussukkaan, ja käveli sitten selkä suorana, tukea ottamatta, palmunrunkoa pitkin noin viiden metrin korkeudessa olevalle tasanteelle. Tasanteelta perheenemäntä nousi toista runkoa ehkä kahdeksan metrin korkeuteen, missä palmunrungot vaihtuivat tikkaisiin ja johtivat suloisessa epäjärjestyksessä kerroksesta toiseen. Rouva pysähtyi juttelemaan pariinkin kertaan naapureittensa kanssa, kunnes pujahti viitisen minuuttia kestäneen kiipeämisen jälkeen rakennuksen ylimmässä kolmanneksessa sijaitsevaan kotiinsa. Hän katosi hetkeksi asuntoa verhoavien mattojen taa, sitten matot rullattiin ylös ja rouva kiskoi kauppakassinsa korkeuksiin. Vähän myöhemmin hän ilmestyi uudelleen näkyviin, vilkaisi ympärilleen ja tyhjensi korkeuksista tiskivedet tai läskiämpärin sisällön.

Muutamia pojannassikoita kiipeili seinillä, ja he näyttivät kulkevan kutakuinkin vapaasti asunnosta toiseen, kerroksesta seuraavaan. Lapset kisailivat korkeuksissa kuin männynrungolla hippasilla olevat oravat. Olisin voinut jäädä seuraamaan tornitalon tapahtumia vaikka koko päiväksi, mutta kuljettajani nykäisi minua hihasta ja jatkoimme automatkaa. Ympäristön rakennukset ja liikenne peittivät talon, mutta minulle Mt Lavinian pilvenpiirtäjä on yksi nykymaailman seitsemästä ihmeestä.

Konekivääriampuja vahti lähestyvän pikaveneen kulkua. Konekiväärin tuplapiiput sojottivat taivaalle, mutta mies seurasi veneen etenemistä kääntämällä asettaan. Tamilikapinalliset olivat tehneet edeltävinä kuukausina pikaveneillä useita itsemurhaiskuja laivaston aluksia vastaan: Sri Lanka on sekoitus sotatannerta ja surfipummin paratiisia.

Pikavene meni menojaan ja partiovene laski Rockwater 1:n kyljelle. Ojensin merimiessäkkini laivalta kurkottelevalle kansimiehelle, kiitin partioveneen kipparia kyydistä, ja kapusin köysitikkaita sukellustukialuksen peräkannelle.

Kantta hallitsivat jyhkeä sadan tonnin nosturi ja sukeltajien pelastautumiseen tarkoitettu, painekammiolla varustettu hyperbaarinen pelastusvene. Tummanpunaiseksi maalatun laivan massiivinen torppa komeili aivan aluksen keulassa. Parinkymmenen metrin korkeudessa sijaitsevan brygan päällä näkyivät taivaita viistävät radioantenniviidakot, ja satelliittikommunikointijärjestelmien valkoiset suojapallot kiiltelivät auringonpaisteessa.

Laivan menninkäiseltä näyttävä, risupartainen, pallovatsainen hollantilainen poosu tuli paiskaamaan kättä, heitti merimiessäkkini vanhojen tatuointien peittämälle, sinimustana kiiltelevälle olkapäälleen, ja ohjasi minut upseerikannella sijaitsevaan hyttiini.

Ensimmäistä kertaa sukellustukialuksella? hän kysyi.

En ehkä ihan, tuntuu olevan elämäntehtävä, vastasin.

Menninkäinen naurahti jotain hyväksyvää, laski merimiessäkkini koijalle ja jätti minut siistiytymään. Sukellustukialuksilla palvelevat merimiehet ovat tarkkoja erikoisosaamisestaan, näennäisen viattomalla heitollaan poosu halusi heti kärkeen selvittää uuden miehen taustoja ja oli huojentunut kun kuuli vastaukseni. Sukellustukialukset toimivat äärimmäisissä olosuhteissa eikä virheisiin ole varaa, väliaikaisiin tulokkaisiin suhtaudutaan terveellä ennakkoluulolla, ja usein alusten henkilökunta pysyykin samana kunnes laiva myydään.

Olin lentänyt ulkomaisen agentin heittopussina sukellustukialukselta toiselle iät ja ajat, mutta Rockwater 1 oli minulle uusi tuttavuus. Merimiehen kohtaloni ovat vedenalaisen rakentamisen erikoisalukset, sukellusveneet ja sukellustukialukset. Witch Queen, Aquamarine, Stena Constructor, Stefaniturm ja lukuisat muut alukset ovat tulleet tutuiksi vuosien saatossa. Alukset ovat erilaisia, mutta kaikille on yhteistä se, että laivojen henkilökunnan ensisijainen tehtävä on huolehtia satojen metrien syvyyksissä toimivien sukeltajien turvallisuudesta.

Sukeltajat laskeutuvat jopa