Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä
Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä
Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä
Ebook301 pages3 hours

Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Maailman meriä kolme vuosikymmentä kyntäneen suomalaisen kapteenin kiehtova uratarina.Niin tutkimusaluksilla kuin sukellusveneissä työskennellyt Juha Lehtonen kertoo poikkeuksellisen uransa mieleenpainuvimmista ja jännittävimmistä hetkistä. Elämä merillä kiehtoi Juha Lehtosta jo nuorena poikana. Kiinnostus vei lopulta miehen Balilta Barentsille ja Sri Lankalta Suomenlahdelle. Muistelmissaan Lehtonen avaa ikkunan merikapteenin arkeen ja kertoo niin selkäpiitä karmivista vaaratilanteista kuin jättitursaistakin. Pitkän uransa aikana Lehtonen koki myös alan monet muutokset, joiden tuomista riskeistä hän kirjoittaa avoimesti.Ristiaallokossa on merimieshuumorin kyllästämä, mukaansatempaava kuvaus elämästä aalloilla.-
LanguageSuomi
PublisherSAGA Egmont
Release dateAug 16, 2023
ISBN9788727065106
Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä

Read more from Juha Lehtonen

Related to Ristiaallokossa

Titles in the series (2)

View More

Related ebooks

Reviews for Ristiaallokossa

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Ristiaallokossa - Juha Lehtonen

    Juha Lehtonen

    Ristiaallokossa

    Kertomuksia meriltä

    SAGA Egmont

    Ristiaallokossa: kertomuksia meriltä

    Copyright ©2004, 2023 Juha Lehtonen and SAGA Egmont

    Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

    All rights reserved

    ISBN: 9788727065106

    1st ebook edition

    Format: EPUB 3.0

    No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

    www.sagaegmont.com

    Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

    LUKIJALLE JA MERENKULKIJALLE

    Meri ei tänäkään päivänä rajoitu välille Kemi-Rotterdam. Ehkä turhan monet meistä rajoittuvat. Horisontti on edelleenkin siellä missä se on aina ollut, ja loppuu sinne missä maa alkaa.

    Siellä missä maa loppuu alkavat merimiehet. Merimiesten myötä alkavat merimiesjutut. Tämä kirja on merimiesjuttu ja kirjoitettu ulapoilla tapauksista, joita meri on yhden kulkijansa eteen 30 vuoden mittaisen tingin aikana pärskytellyt. Se on myös kertomus yhdestä kesän 2003 siniharmaasta tömistä ja sen traagisesta lopusta.

    Kaikki kirjan tapahtumat ja kertomukset ovat tosia. Henkilöt, yhtiöt, tapahtumapaikat ja ajat ovat oikeita. Kolmessa tapauksessa henkilön nimi on muutettu, yhdessä tapauksessa yhtiön, kaikki neljä kohtaa on kirjassa merkitty erikseen asteriskilla. Kirjan lopussa on merimiesslangin ja merenkulkutermistön sanasto.

    Tiedotusvälineet jauhavat kertomuksia merenkulkuelinkeinon surkeasta tilanteesta, katoavasta ammattitaidosta ja kadonneesta merimiesromantiikasta. Näin käy, jos itse niin päätämme. Rajoitammeko katseemme Ruotsin-linjalle, uskaltaudummeko Rotterdamiin saakka, vai antaudummeko todella meren vietäväksi, niin kuin kymmenet meitä edeltäneet sukupolvet. Minut meri vei mukanaan. Tässä kirjassa on pieni osa kertyneistä tuomisista. Päivääkään en antaisi pois.

    Me hankimme leipämme yhdessä maailman vanhimmista ammateista. Oma veikkaukseni on, että se on myös eräs viimeisistä, joka tältä pallolta katoaa. Varustamot tulevat ja menevät, liput liehuvat ja laskeutuvat, mutta me olemme. Olemme koska haluamme. Menemme minne haluamme. Palaamme jos kaipaamme.

    Meri on meidän, me olemme meren.

    31.01.2004

    Latitudi 22 32 52 S

    Longitudi 040 03 38 W

    JUHA LEHTONEN

    Merikapteeni

    LSV Seaway Condor

    PROLOGI

    Yankee Victor Mike, tuuli koillisesta yksi viisi solmua, kohoilu plus miinus yksi aste, rullaus plus miinus yksi, kenttä on valmiina, voitte laskeutua.

    Yankee Victor Mike kuittaa, laskeudumme kolmen minuutin kuluttua.

    Offshore Helicopter Servicen* Sikorsky s-76 lähestyi laivaa 300 metrin korkeudessa. Laskutelineet muljahtivat esiin virtaviivaisen rungon alta, roottorin kaukainen säksätys syveni jyskeeksi: helikopteri kaarsi laivan sivulle.

    Laivan helikopterikannella kenttämiehistö odotti valmiusasemissaan. Palosuojavarusteisiin sonnustautuneet miehet seisoivat vaahtotykkien vieressä sirpalesuojien takana. Kenttäpäällikkö kyyristeli kansirakennukseen johtavassa tuulisuojassa ja antoi kannettavalla ilmailuradiolla viimeisiä ohjeitaan lähestyvälle helikopterille.

    Kermanvärinen, ruskeilla raidoilla koristettu kopteri leijui parinkymmenen metrin korkeudessa aluksen suuntaisesti. Roottorin jyske oli muuttunut jyminäksi, parimetristen aaltojen terävät huiput painuivat paineesta kasaan ja peittyivät roottorin tahtiin sykkivistä pienistä ristiaalloista.

    Helikopteri pudottautui laivan sivulle kopterikannen korkeudelle ja hivuttautui hitaasti kohti laskeutumisaluetta. Helikopterikentän miehistö näki kuinka toinen helikopterin piloteista havainnollisti lähestymiskuviota toverilleen kädenliikkein. Helikopterin matkustajat katselivat rauhallisina ikkunoista kun ilma-alus siirtyi varovasti eteenpäin, liu’uttautui sivusuunnassa kentän yläpuolelle, vähensi lapakulmia ja aloitti laskeutumisen.

    Kaksi metriä, puolitoista… räsähdys.

    Ääni ei ollut räjähdys eikä paukahdus. Se oli lähinnä voimakas kolahdus, jota seurasi kiinni hitsautuvien rattaiden ja irti repeytyvän metallin kirskuna.

    Helikopterin pyörien alle tarkoitettuja jarrukiiloja kantavat kansimiehet kohottivat katseensa koneeseen. Brygalla laskeutumista seurannut vahtipäällikkö jähmettyi paikalleen. Helikopterin roottoreiden jytinä muuttui epämääräiseksi ujellukseksi ja vaurioitunut kone kohosi kiihtyvällä nopeudella.

    Sen runko alkoi pyöriä pääroottorin mukana ensin hitaasti, sitten yhä vinhemmin. Ympäri pyörivä ilma-alus kohosi ylöspäin ja ajautui kohti laivan siltaa. Kuin ihmeen kaupalla se vältti törmäämisen sillan yläpuolella sojottaviin radioantenneihin ja jatkoi villisti heittelehtien matkaansa yli laivan peräkannen ja aluksen ahterissa törröttävän kraanan.

    Vaurioitunut helikopteri kallistui hitaasti kyljelleen ja menetti korkeutta. Se iskeytyi parimetrisiin aaltoihin keula edellä. Roottoreiden lavat katkesivat. Kone pyörähti väkivaltaisesti ympäri, pyrstö katkesi, kone kääntyi selälleen ja alkoi upota kohti 820 metrin syvyydessä odottavaa merenpohjaa.

    Rikkoutuneesta polttoainejärjestelmästä vuotava kerosiini muodosti laajenevan, sateenkaaren väreissä kimaltelevan laikun merenpintaan. Rungosta irti repeytyneet lasikuitukappaleet leijuivat kohti pohjaa kuin mereen eksyneet perhoset. Repeytyneistä kelluntaponttoneista purkautuva ilma nousi kohisevina kuplavanoina pintaan.

    Muutamia pinnalla kelluvia papereita, laajeneva kerosiinilaikku, viimeinen häivähdys viidenkymmenen metrin syvyydessä heikosti hohtavasta kermankeltaisesta rungosta. Meri otti omansa. Hetken kestäneen hiljaisuuden rikkoi aluksen hälytyskellojen kilinä.

    1. LUKU

    LYHYEN MATKAN ALKU

    Lähteminen ei yleensä ole minulle vaikeaa. Kun lähtee saa myös palata. Usein pitkän loman jälkeen lähteminen tuntuu hyvältä. Täydellinen maiseman vaihto, ekvaattorin alapuolella odottava laiva, intensiivinen työ, isot kalat. Hakkaa jäätelöauton pilipompelipomin kuuntelemisen parin kuukauden jälkeen kummasti. Tekee myös hyvää perhesuhteille, varsinkin siinä vaiheessa kun vaimo alkaa kysellä, että milloinkas se isäntä taas sinne merille lähteekään.

    Tällä kertaa lähteminen oli kuitenkin tosi takkuista. Jotenkin ovea vain ei halunnut sulkea. Kesä oli kauneimmillaan, metsät vehreimmillään, meri parhaimmillaan ja Naantali komeimmillaan.

    Turun lentoaseman tumma terminaalirakennus ilmestyi taksin tuulilasiin kuin ukkospilvi. Teki mieli sanoa kuljettajalle, että hiljennä nyt vähäsen, ehditään sitä pienemmälläkin kiireellä.

    Maksoin auton, heitin merimiessäkin pykälään ja marssin kohti matkustajia automaattisesti ahmivia savulasiovia. Minuun iski rimakauhu. Pysähdyin ovenkarmien ulottumattomiin, nojauduin teräskaiteeseen ja kaivoin taskustani kolmelle mutkalle taipuneen Camelin.

    Sytytin hätätupakin ja katselin kuinka terminaali nieli matkustajia. Lapsilleen vilkuttavia perheenisiä, ryppyisissä silkkipuvuissaan matkustavia kauppamiehiä ja kirkkaissa kesäkoltuissaan kulkevia neitoja. Savulasin takana kaikki muuttuivat harmaaksi massaksi. Se oli kuin rikos kaunista kesäpäivää kohtaan.

    Tupakan tumpattuani liityin lähtöselvitykseen luikertelevan jonon hännille. Jono eteni hitaasti. Edessäni lippuaan jonotti farkkuihin ja T-paitaan sonnustautunut, nahkareppua olkapäällään kannatteleva lettipäinen tyttö. Mahtoi olla opiskelija. Nakkelisikohan se suolapillereitä mereen jos kehottaisi? Amerikan opiskelijat nakkelivat.

    Olin joskus poikasena perämiehenä jenkkien merentutkimusaluksella. Reissuilla oli mukana myös opiskelijoita, joita silloin tällöin höynäytimme. Kerran teimme pilan suolapillereillä. Meillä oli laivan seinällä automaatti, josta suositeltiin otettavaksi pilleri päivässä suolatasapainon ylläpitämiseksi. Masiina sijaitsi messin ulko-oven vieressä, mutta missään ei lukenut, mitä pillerillä piti tehdä. Yksi perämiehistämme kertoi opiskelijoille, että jokaisen pitää heittää suolatabletti päivässä mereen. Hän selitti että puhdistimme juomavetemme suolavedestä, ja koska jätevetemme oli makeaa, tabletti tarvittiin, jottei meren suolapitoisuudessa tapahtuisi muutoksia. Se että jokainen heitti oman tablettinsa kuulemma takasi, että mereen meni oikea suolamäärä.

    Opiskelijat alkoivat nakella suolatabletteja yli laidan. Kyllä kipparinkin oli se pakko nähdä, mutta ei hän mitään meiltä kysellyt. Tunsi perämiehensä ja ajatteli varmaan, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Iäkäs kippari, nuorten perämieskollien joukossa.

    Repputyttö sai lippunsa ja tuli oma vuoroni astua lähtöselvitykseen.

    Helsingin ja Pariisin kautta Rioon.

    Passinne olkaa hyvä ja laukku hihnalle… kiitos, onko teillä toivomusta istumapaikkanne suhteen?

    Mielellään käytäväpaikka ja varauloskäytävän kohdalla, on tuota mittaa kertynyt sen verran paljon.

    Helsingin-koneessa on vapaat paikat… lippunne Pariisiin ja edelleen Sao Paoloon olkaa hyvä. Molemmilla lennoilla teillä on varauloskäyntipaikka. Sao Paolossa joudutte noutamaan uuden maihinnousukortin Rion-lennolle. Matkatavarat menevät suoraan Rioon. Hyvää matkaa.

    Kiitos.

    Marssin turvatarkastukseen ja tyhjensin taskuni läpivalaisulaitteen hihnalla odottavaan laatikkoon. Aikaa säästääkseni ja sen kummemmin asiaa ajattelematta riisuin teräskärkiset saappaani ja nostin ne samalle hihnalle.

    Kanssamatkustajat tuntuivat vilkuilevan jalkojani jotenkin uteliaasti.

    Suuntasukat. Totta kai.

    Olin saanut ne tädiltäni lahjaksi. Vihreän oikeaan ja punaisen vasempaan jalkaan. Mitäs niitä ihmettelemään. Ne ovat todella kätevät. Muistaa väsyneenäkin, missä on styyrpuuri ja missä paapuuri. Peräbrygalta laivaa manöveeratessa pitää tosin muistaa pitää jalkoja ristissä.

    Helsinkiin matkaajia pyydetään siirtymään koneeseen, portti A…

    Lähdin valumaan muun porukan mukana kohti kentällä odottavaa konetta. ATR, totta Mooses. Sen hyllylle standardikokoista käsimatkatavaraa oli turha edes yrittää tunkea. Onneksi väkeä oli vähän ja sain sijoitettua tavarani viereisen istuimen edessä olevan penkin alle. Kiristin turvavyön, painoin pääni ikkunapieltä vasten ja katsoin, kuinka lentokentän maisema katosi potkuriturbiineiden pakokaasujen väreilyyn.

    Helsinkiin asti sinivalkoisin siivin on lähes pakko lentää. Siitä eteenpäin olen oman matkani herra, eikä siihen yhtälöön kuulu Finnair kuin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Suutun suhteellisen helposti, mutta sen vastapainoksi olen pitkävihainen.

    Kotimaisen yhtiömme suhteen poltin päreeni joskus 80-luvun puolivälissä. Siihen aikaan työskentelin Laten telakalla ja neuvottelumatkat Moskovaan olivat lähes jokaviikkoista herkkua. Lentoyhtiön tarjonta sen sijaan ei ollut.

    Inhoan kaikkea mikä on valmistettu maksasta. Finnair tarjosi matkoilla mennen tullen maksapasteijavoileivän. Ensin kysyin lentoemänniltä kohteliaasti, josko jotain muutakin olisi tarjolla, mutta ei. Ei ollut tarjolla kuin maksapasteijaa ja businessluokan lippuja. Finnair otti omansa pois telakkateollisuudelta raskaammalla kädellä.

    Joskus kolmannenkymmenennen matkan korvilla aloin pyytää erikseen asiakaspalautekuponkeja ja täyttää niitä orjallisesti. Tämä on nyt kolmaskymmeneskolmas perättäinen lentoni Moskovaan jolla tarjotaan maksapasteijaa. Nimi ja yhteystiedot alle. Tämä on nyt kolmaskymmenesneljäs perättäinen lentoni Moskovaan jolla tarjotaan maksapasteijaa. Eihän se mitään auttanut, puhumattakaan että joku olisi soittanut.

    Kypsyin niin täydellisesti, että ajattelin yrittää junamatkaa. Lyöttäydyin muutamalle matkalle telakan hankintapäällikön, maisteri Söderholmin kaveriksi. Turusta junalla Helsinkiin ja siellä vaihto Moskovan-pikajunaan.

    Maisteri oli mukava, arvostettu mutta nuuka vanhan kansan mies. Matkusti aina pikkuinen, vähän pilottilaukkua suurempi, ruskeasta pahvista valmistettu matkalaukku mukanaan. Enemmän maisterin kanssa matkustelleet kertoivat, että asiat tapahtuivat aina samalla tavalla.

    Helsingin-osuudella maisteri avasi matkalaukkunsa ja otti esille levyn Fazerin sinistä maitosuklaata.

    Maistuisiko?

    Ei kiitos, hyvä näin.

    No ota nyt, älä turhia kursaile.

    Jaa, kiitos vaan, josko minä nyt sitten pienen palan.

    Moskovan-osuudella laukku aukesi toistamiseen, mutta vasta kun vaunupalvelija oli tuonut hyttiin höyryävät teekupit. Eväät olivat aina samat: näkkileipää ja Viola-sulatejuustoa.

    Tee nyt vaan reilusti voileipiä, haluat kuitenkin.

    No, ehkä minä sitten yhden.

    Jotenkin maisterin kanssa matkustaessa tunsi palaavansa Juhani Ahon rautateiden päiviin. Aikaa kuitenkin kului liikaa. Viipurissa hikiset sukkansa nenäni alle tunkenut keskipetin örveltäjä sai minut palaamaan takaisin ilmailuaikakauteen.

    Tämä on nyt kolmaskymmenesviides perättäinen lentoni Moskovaan jolla tarjotaan maksapasteijaa.

    Jossain viidennenkymmenennen ja sadannen maksapasteijatarjoilun puolivälissä kävin OTC-konferenssissa Houstonissa. Paluumatkalla Finnairin NYK-HKI-lento oli ylibuukattu. Businessluokan lipusta huolimatta jouduin istumaan turistipuolelle. Sain seurakseni joukon jenkkieläkeläisiä, jotka olivat matkalla katsomaan Moskovassa asuvaa Saatanaa.

    Olin väsynyt kuin fan. Ensin kurottelivat ympäröivillä penkkiriveillä istuvat ilakoivat eläkeläiset estoitta ylitseni vertaillessaan polaroidkuvia Havaijin-matkoistaan ja lastenlapsistaan. Sitten saapuivat tarjoiluvaunut, ja cuba libret saivat kyytinsä. Juomia seurasi yhteislaulu ja matkanjohtajan vetämät leppoisat iltavisailut. Lopuksi vieressäni istuva rouva alkoi voida pahoin ja yökkäili oksennuspussiin. Ja kaikki tämä riemu vain businesslipun hinnalla. Yrityksistä huolimatta ei Finnair koskaan hyvittänyt matkan hinnasta markkaakaan.

    Maksapasteijatarjoilu jatkui Moskovan-lennoilla 127:teen kertaan saakka. Sitten se loppui. Ehkä maksapasteija oli loppunut varastoista.

    Aloitamme laskeutumisen Helsinki-Vantaan lentoasemalle, pyydämme matkustajia kiinnittämään turvavyöt ja nostamaan istuinten selkänojat pystyasentoon.

    Lentokone laskeutui, rullasi portille ja itse vyöryin matkustajavirran mukana kotimaanterminaaliin. Minulla oli runsas puoli tuntia aikaa ennen Pariisin-lennon lähtöä, kävin polttamassa tupakan, siemaisin periaatelonkeron ja liityin Pariisin-koneeseen jonottavaan laumaan.

    Pariisin-lento sujui mukavasti. Minulla oli luvattu exit-paikka, sain kerättyä nipun englanninkielisiä lehtiä laivalle vietäväksi ja ruokakin oli syötäväksi kelpaavaa. Itse asiassa kylmä perunasalaatti-lihapulla-annos oli niin maittava, että kysyin lentoemännältä, josko olisi mahdollista saada toinen annos, jonka sainkin. Lentokoneessa uskoakseni harvemmin santsia pyydetään. Aamulla oli jäänyt kotosalla sapuskat kiireessä syömättä, joten mitäs siinä turhaan kainostelemaan. Kyllä iso mies aina yhden lentoemon säälivän katseen sietää.

    Pariisissa marssin Air Francen luukulle tarkistamaan, että minulla oli exit-paikka Atlantin-lennolle. Eipä ollutkaan.

    Pahoittelemme, mutta kaikki exit-paikat ovat varattuja, teillä on kyllä käytäväpaikka…

    Niin, mutta minä olin jo aikapäiviä sitten yhteydessä toimistoonne ja varasin paikan.

    Olemme todella pahoillamme, mutta emme ole saaneet varaustanne.

    No miten businessluokka, olisiko mahdollista saada tässä tilanteessa upgreidaus.

    Kaivoin taskustani Frequent Flyer -korttini ja jatkoin selitystä.

    Kuulkaahan. Minä lennän tätä väliä parikymmentä kertaa vuodessa. Normaalisti lennän SASilla ja Varigilla, mutta kyllästyin, koska niiden pisteillä ei saa upgreidauksia Rion-lennolle. Päätin vaihtaa Air Francelle. Luulen että pisteittenkin pitäisi riittää…

    Aivan oikein ja koneessakin on tilaa. Valitettavasti joudun pyytämään, että noudatte uuden maihinnousukorttinne lipunmyynnistä passintarkastuksen ulkopuolelta.

    Ilomielin, miellyttävää asioida Air Francen kanssa.

    Kiitos.

    Väläytin parhaimman hurmurihymyni ja samoilin ihmisjoukossa passintarkastuksen kautta lähtöalueen ulkopuolella sijaitsevalle yhtiön lippuluukulle.

    Iltapäivää, nimeni on Lehtonen ja minua pyydettiin noutamaan täältä businessluokan maihinnousukortti.

    Matkalippunne olkaa hyvä.

    Annoin roopuskan virkailijalle.

    Mutta tämähän on huokein mahdollinen merimieslippu.

    Ei todellakaan kuulkaa, Väli-Amerikassa meitä lähetellään satamasta toiseen lentorahtina. Niillä on erikoisesti meitä varten varustetut kontit…

    Anteeksi, nyt en…

    Ei se mitään. Yläkerran toimistostanne luvattiin lippuuni upgreidaus, tässä on korttini ja siitä saa vähentää pisteet.

    Hetkinen, tarkistan.

    Tyttönen naputteli päätettään, nosti katseensa ja hymyili kauniisti. Tiesin varautua pahimpaan.

    Valitettavasti pisteenne eivät riitä. Teillä on 35 500 pistettä ja Etelä-Amerikan-lennon luokan nostoon vaaditaan 40 000 pistettä. Väli-Amerikkaan pääsisitte 35 000 pisteellä.

    Mutta kun en ole menossa Väli-Amerikkaan.

    No sille en valitettavasti voi mitään.

    Tässä vaiheessa taakseni oli kertynyt jononpoikanen. Sysimusta bluesverinen service manager tuli luukulle ja kysyi, voisiko hän mahdollisesti auttaa.

    Kerroin koko tarinan uudestaan. Valitin kokoani. Väitin, että heidän toimistonsa oli missannut buukkaukseni. Korostin, että alakertaan minut oli lähetetty yläkerrasta. Kysyin, olisiko luokan nosto mahdollista Väli-Amerikkaan riittävillä pisteillä?

    Mutta ettehän te ole menossa Väli-Amerikkaan.

    Tiedän, tiedän, mutta ajattelin että ehkä voisitte tinkiä pisteissä sen verran.

    Ei onnistu, se voisi sekoittaa järjestelmämme.

    En hennonut todeta, että pieni lisäsekoitus todennäköisesti selvittäisi heidän järjestelmänsä, vaan jatkoin tinkimistä.

    Teillä on liikemiesluokassa tilaa ja aion matkustaa tulevaisuudessa tätä väliä eksklusiivisesti teidän lennoillanne. Ehkä luokan nosto onnistuisi ihan noin vain promootiomielessä.

    Pieni hetki, tarkistan.

    Muutamaa minuuttia myöhemmin Zairen lahja Ranskan ilmailulle saapui takaisin leveästi hymyillen. En tiennyt mitä odottaa.

    Luokan nosto onnistuu, pieni hetki, printtaan teille maihinnousukortin.

    Ilman pisteitä.

    Ilman pisteitä.

    On ilo matkustaa Air Francella.

    Hauskaa että voimme olla avuksi, maihinnousukorttinne olkaa hyvä. Lähtö on portilta D-26 runsaan kahden tunnin kuluttua. Meillä on executive lounge pohjakerroksessa, voitte mennä sinne nauttimaan tarjoilusta ennen matkanne jatkumista.

    Kiitos tuhannesti.

    Kiitos ja hyvää matkaa.

    Pienillä asioilla rakennetaan asiakasuskollisuutta. Suosikkilentoyhtiöni on ehdottomasti BA, joka joskus 80-luvun loppupuolella onnistui kääntämään ikävän tilanteen voitokseen ja teki minusta lojaalin puhemiehensä.

    Olin palaamassa Caymanin saarilta sukellusvenekoulutuksesta Miamin ja Washingtonin kautta Lontooseen. Odotin koneen lähtöä kuumassa, täyteen ahdetussa odotushallissa kun yllättävä kuulutus rikkoi puheensorinan.

    Huomio huomio. Valitettavasti joudumme ilmoittamaan, että British Airwaysin lento Miami-Washington-Heathrow on varausjärjestelmässämme tapahtuneen virheen vuoksi ylibuukattu. Jos joukossanne on matkustajia, jotka ovat valmiit luovuttamaan vapaaehtoisesti paikkansa kanssamatkustajalleen, kustantaa BA vapaaehtoisille yön Miamissa ja aamulennon Heathrowiin korkeammassa matkustusluokassa. Vapaaehtoisia pyydetään saapumaan lähtöselvitykseen.

    Lähdin tunkemaan itseäni selvitystiskiä kohden. Olin ollut toista kuukautta työmatkalla Caymanilla, lopullinen määränpääni oli Aberdeen Skotlannissa, viikonloppu oli tulossa, kiirettä ei ollut, vaihto sopi minulle vallan mainiosti.

    Lähtöselvityksen eteen oli syntynyt jonoa, en näköjään ollut ainoa tarjouksesta kiinnostunut. Jono mateli nykäyksittäin eteenpäin, varttitunnin odotuksen jälkeen oli minun vuoroni.

    Iltaa, minulla on liikemiesluokan lippu seuraavalle lennolle, mutta voisin kyllä jättää lennon huomiseenkin.

    Erinomaista, meillä on edessämme kertakaikkinen kaaos. Valitettavasti huominen aamulentokin on jo täynnä, mutta jos teille käy, siirrämme teidät aamupäivän Concorde-lennolle.

    Tuskin uskoin korviani. Siihen aikaan Concorde-lennon hinnalla olisi saanut kymmenkunta viikon lomaa Kanariansaarilla. Yritin pitää pokkani parhaani mukaan ja vastasin: Edellyttäen, että hotelli on hyvä.

    Tarjoamme teille sviitin ja illallisen laskuumme lentokentän viiden tähden Sheratonissa.

    Jaaha, no ehkä se käy, kunhan tämä ei tule tavaksi.

    Kenttävirkailija loi minuun alta kulmain epäuskoisen katseen. Hetken pelkäsin jo vedättäneeni tilannetta liian pitkälle, mutta sitten hän viittasi minut sivummalle, sain voucherini ja lipun seuraavan päivän Concorde-lennolle.

    Hotelli oli upea, illallinen mahtava ja iltakin vierähti pikkutunneille Miamin yössä. Aamutoimien ja reippaan aamiaisen jälkeen sonnustauduin turkulaisen Baltic Divers -sukellusseuran verryttelypukuun, pistin tennarit jalkaani ja ilmoitin hotellin respalle että auto voi noutaa minut kentälle.

    Runsaan kymmenen minuutin odotuksen jälkeen valkoinen ylipitkä Cadillac pysähtyi hotellin pääoven eteen ja virkapukuinen kuljettaja asteli vastaanottotiskille. Hotellivirkailija viittasi minuun, kuljettaja saapui luokseni ja kysyi ilmeenkään värähtämättä: Ready to go, sir?

    Sure, lets rock.

    Ylipitkän auton tummalasisessa matkustamossa tunsin lievää rimakauhua. Matkustamoon olisi mahtunut alakoululuokka. Etupenkin keskiosasta työntyi esiin avonainen baari, baaripöydällä oli hedelmiä, pari kristallilasia ja pieni avattu kuohuviinipullo lauhduttajassaan.

    Jätin kuohuviinin väliin.

    En koskaan ole ymmärtänyt ihmisiä jotka pukeutuvat matkalle. Mikäli työaikatauluni antaa siihen mahdollisuuden, matkustan mannertenväliset lennot aina verryttelypuvussa ja mahdollisimman mukavissa jalkineissa. Tällä kertaa mieleeni kuitenkin hiipi pelko siitä, että olin lähdössä matkalle, jolla punainen verryttelypukuni selänlevyisine seuran nimineen ja Turku Finland -teksteineen saattaisi herättää kiusallista huomiota. Mutta mitä helkkaria, siinähän herättäisi.

    Kaadoin sittenkin itselleni lasin kuohuviiniä ja kuvittelin olevani Amerikan omistaja.

    Vip-lähtöalue, juhlallinen

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1