Merenjakaja

By Nina Banerjee-Louhija

Purjevene Pegasos on haaksirikkoutunut Sudanin rannikolle. Suurta hätää ei kuitenkaan ole – vene on kiinni kohdassa, jossa meri on vain noin metrin syvää. Port Sudanista luvataan lähettää apua heti aamusta. Pegasos ehti purjehtia 4991 mailia Sri Lankasta ennen kuin sen matka yllättäen päättyi.Toisaalla kirjailija Nina Banerjee-Louhija saa tietää miehensä ja Pegasoksen karilleajosta. Karilleajo herättää jotakin kirjailijan sisällä – hän alkaa keriä auki purjehtimiseen ja merenkulkuun liittyviä muistojaan. Muistoja, jotka liittyvät matkustamiseen, välitilassa olemiseen ja merenkulun kauneuteen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 22, 2021
• ISBN: 9788726749663

Book preview

aikaan.

Haaksirikko

Jos me seilaisimme merta,

kunnes laiva uppos kerta,

lapsellista siitä sentään

merta syyttää ois.

Rudyard Kipling: Viimeinen merilaulu

(suom. Yrjö Jylhä)

Muuan totuuden hetki

I lma väreilee auringonlaskun hehkussa. Päivä on ollut kuuma, uuvuttavan helteinen, eikä pimenevä ilta ole yhtään viileämpi, vaikka ollaan vasta huhtikuun puolivälissä. Torin keskellä kohoavan obeliskin ympärillä poukkoilee monenkirjavia ilmapalloryppäitä. Pikkulapset kiljuvat riemusta ja kauhistuksesta vinhasti kieppuvassa maailmanpyörässä, joka on pääsiäistä varten pystytetty aukion laidalle. Näiden pienten maailmankiertäjien on pakko pysyä kyydissä, kun ovat kerran uskaltautuneet mukaan, tuumin pysähtyessäni katselemaan railakasta menoa. Mutta pyörintä loppuu aikanaan ja lapset pääsevät takaisin tutulle ja turvalliselle maan kamaralle – toisin kuin todellisessa elämässä, missä maapallon iankaikkinen kiertoliike määrää paitsi arkipäivän myös tuntemattoman tulevaisuuden tahdin…

Kesken mietteideni vilkaisen vaistomaisesti taakseni. Kuin joku olisi hipaissut niskaani, hiusrajan herkkätuntoista ihoa. Kaikki aistit terävöityvät, minä näen kuulen haistan mitä ympärillä tapahtuu, tunnen elämänkuohun ihollani.

Enkelin kosketus.

Olen elossa, todella, minä elän!

Ummistan silmäni; tiedän entuudestaan mitä tämä aistimus tuo mukanaan.

Tapahtumien vyöry alkaa tälläkin kertaa enkelin hipaisusta. Ei niin että välttämättä uskoisin enkeleiden olemassaoloon tai niiden vaikutusvaltaan, mutta jo lapsuuteni kalkuttalaisessa hindumiljöössä enkelit kummittelivat elämässäni, sekä hyvät että pahat.

Palatessani ostoksilta, kädet täynnä vihannes- ja hedelmäkasseja, katseeni osuu loppuunmyyntiä mainostavan kaupan näyteikkunaan, jossa komeilee kaksi lehtikullattua enkelikynttelikköä. Jo monesti aikaisemmin olen pysähtynyt ihastelemaan niitä, ja nyt hinta on pudotettu neljännekseen alkuperäisestä.

Poikkean myymälään ja lasken jalkojeni juureen pursuavat ruokakassini. Tutkittuani kukkaroani totean, että frangit riittäisivät vain yhteen enkelikyntteliköistä.

»Olen juuri sulkemassa – ja tällä kertaa lopullisesti», myyjä sanoo kun kerron hänelle rahatilanteestani. »Mutta koska satutte olemaan viimeinen asiakkaani, saatte molemmat kynttilänjalat yhden hinnalla. Nämä enkelit tulevat tuottamaan teille onnea loppuelämänne ajan, saattepa nähdä!»

Etukäteen ei voi tietää koska se tulee kohdalle. Eikä millä tavalla.

Totuuden hetki, hahtuva katoamatonta ikuisuutta.

Minun totuuden hetkeni?

Muuan niistä…

Saatan jo ulko-ovelta nähdä, että faksipuhelimeen on kiertynyt tuore paperiliuska. Kullattuja enkeleitä kainalossani pusertaen käyn riikinkukkokorituoliin istumaan lukeakseni A:lta Sudanista saapuneen viestin.

Port Sudan 17.4.2001 klo 19.45

Ensiksi huonot uutiset! Pegasos on haaksirikkoutunut. Ajoimme yön pimeydessä koralliriutalle, joka merikortissa oli merkitty kaksi mailia vikaan. Emme päässeet irti ja aamuun mennessä Pegasoksen pohja hakkautui puhki. Lähetin maydayviestin, johon Port Sudan vastasi luvaten lähettää seuraavana päivänä apua. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, emmekä saaneet enää uutta radioyhteyttä. Pelastauduimme aamulla läheiselle hiekkaluodolle mukanamme henkilökohtaiset tarvikkeet. Vene on nyt täysin tuhoutunut kaikkine varusteineen. Lopulta tuli paikalle kalastajia, jotka toivat meidät tänne Port Sudaniin. Matka kesti toista vuorokautta. Korvaukseksi kalastajat saivat kaiken mitä Pegasoksessa oli. En vielä tiedä miten pääsemme pois, yhteydet ovat kovin huonot, kerran viikossa Kairon kautta. Yritän soittaa täältäpäin heti kun tiedän enemmän. Sitten hyvät uutiset: miehistö voi hyvin järkytystä lukuun ottamatta. Ei syytä huoleen. A

Vastausfaksini lähti matkaan saman tien.

Elämä jatkuu, olen hengessä mukana!

Je t’embrasse, N

Toinen totuuden hetki, s/y Pegasoksen lokikirjasta:

V aikka onkin pääsiäisyö, on kuu jo ehtinyt pienentyä puolikkaaksi, ja nousee vasta puolenyön jälkeen. Ryskytämme moottorilla vasta-aallokossa runsasta neljän solmun vauhtia. GPS-navigaattorin mukaan olemme tarkalleen suunnassa, eikä cross track erroria ole nimeksikään. Barra Musa Kebirin (Suuri Mooseksen luoto) reunusriuttoineen pitäisi jäädä kaksi mailia paapuuriin. Olen itse iltavahtivuorossa, ja yö on musta ja tyhjä ympärillä.

Jokseenkin tasan yhdeltätoista köli tömähtää pohjaan, ja pian sen jälkeen uudelleen ja uudelleen. Pimeydessä ei pohjaa näy, mutta etäämpänä edessä erottuu jotakin vaaleampaa, ilmeisesti murtuvien aaltojen fosforihohdetta. Ei ole mitään viitettä siitä, minne päin pitäisi yrittää ohjata. Käännän vaistomaisesti styyrpuuriin, mutta on jo liian myöhäistä. Vaikka moottori edelleen käy, ovat pohjakosketukset vieneet kaiken ohjausvauhdin. Aallot heittävät venettä yhä matalampaan veteen, ja Pegasos kallistuu yhä enemmän. Kun ajelehtiminen lopulta pysähtyy, olemme noin neljänkymmenen asteen kallistuksessa. Saaren siluetti piirtyy epämääräisenä edessämme, ja kun kuu myöhemmin nousee ja alkaa valaista, totean olevamme noin viidenkymmenen metrin päässä hiekkaisesta särkästä.

Navigaattori ilmoittaa sijainniksemme kaksi mailia itään Barra Musa Kebirin merikorttiin merkitystä sijainnista. Kahden mailin – eli 3,7 kilometrin – varmuusetäisyys on siis ollut liian pieni.

Kun mitään ei ole enää tehtävissä Pegasoksen saamiseksi takaisin syvään veteen, lähetän klo 23.30 maydayviestin molemmilla radioillamme, VHF-kanavalla 16 ja SSB:n kansainvälisellä hätäfrekvenssillä 2182 kHz. Melko nopeasti tulee vastaus Port Sudanin sataman port controlilta – yllättäen VHF:llä! Port Sudan sijaitsee nimittäin kuudenkymmenen mailin päässä, joten sen pitäisi siis olla tavanomaisen VHF-kantaman ulkopuolella. Kuuluvuus on hyvä, ja ilmoitan sijaintimme. Kerron että olemme törmänneet korallisärkkään ja että vene on mitä todennäköisimmin menetetty, mutta miehistöllä ei ole välitöntä hengenvaaraa, koska vene ei voisi missään tapauksessa kokonaan upota matalaan veteen.

Radiosta kuulen hätäviestiäni myös välitettävän arabian kielellä edelleen, sillä erotan toistuvasti sanat »Pegasos» ja »Barra Musa Kebir».Yksikään purjevene ei vastaa kutsuuni, joten sellaisia ei liene kuuloetäisyydellä. Port Sudanista luvataan lähettää pilot boat avuksemme aamukuudelta, mikä myöhemmin vielä täsmennetään: pelastusalus lähtisi siis liikkeelle kello kuusi aamulla ja olisi luonamme kello 14.30. Kaikki kolme veneessämme kuulevat tämän viestin, eikä siinä ole mitään epäselvää. Kiitän tiedosta ja lopetan hätäliikenneyhteyden.

Pegasos ehti purjehtia 233 mailia Massawasta kahdessa ja puolessa vuorokaudessa, 3117 mailia Sri Lankasta viidessä viikossa ja 4991 mailia Singaporesta kahdessa ja puolessa kuukaudessa, kun sen matka odottamatta ja brutaalisti päättyi.

Vietämme erittäin epämukavan yön veneessä, joka siis makaa 40 asteen kallistuksessa ja jota aallot koko ajan ryskyttävät vasten korallia. Durkille alkaa tulla vettä, mutta koska olemme vain noin metrin syvyisessä vedessä, ei merivesi voisi nousta kovin korkealle veneen sisällä. Kallistuksen puoleiset penkitkin pysyvät kuivina koko yön. Durkkilautojen alla pohja on kuitenkin antanut periksi; runko on epäilemättä murtunut jostain kölin vierestä.

Aamulla yritän uudelleen yhteyttä Port Sudaniin sekä VHF:llä että SSB:llä, mutta en saa vastausta. Pumppaamme jollan ja ryhdymme kuljettamaan henkilökohtaisia tavaroitamme hiekkasärkälle, mikä ei tyrskyissä ole kovin helppoa. Noin kolmenkymmenen senttimetrin nousuvedestä johtuen vedenpinta on kohonnut veneessä.

Teemme särkälle leirin. Pystytämme sinne aurinkokatoksen ja kuljetamme juomaa ja ruokaa usean päivän tarpeiksi. Toteamme että matalaa varvikkoa kasvava korallihiekkasaareke on noin puoli kilometriä leveä.

Päivänvalossa voi nähdä, kuinka vähästä onnettomuus on ollut kiinni. Koralliriutta ulottuu vain sadan metrin päähän saarekkeesta. Jos Pegasoksen reitti olisi kulkenut kaksikymmentä metriä ulompana, emme olisi koskaan nähneetkään koko saarta. Nyt sen sijaan olemme klassisia aution saaren haaksirikkoisia. Näen jo sieluni silmillä meidät resuisina ja pitkäpartaisina heiluttelemassa airon päässä olevaa nukkavierua paitaa kaukaisina pisteinä näkyville aluksille.

Puolenpäivän jälkeen hiekkasaaren lähistölle ilmaantuu kolme paikallista kalastusvenettä. Ne ankkuroivat suojan puolelle, ja sudanilaiset kalastajat tulevat katsomaan meitä. Elekielellä ja hiekkaan piirrellen yritämme selvittää tilannetta. Kalastajat, tai tarkemmin sanottuna simpukoita pyytävät sukeltajat, puhuvat vain arabiaa, mutta pari heistä osaa kymmenisen sanaa englantia. Meiltä tiedustellaan, tarvitsemmeko apua. Ei, kiitos, pelastusalus on jo tulossa.

Mitään pelastusalusta ei saavu koko päivänä eikä Pegasoksen radioon vastata. Lopulta yö pimenee, ja asetumme hiekalle nukkumaan. Pegasoksen ryskytys koralliriuttaa vasten kuuluu sydäntä särkevästi läpi yön, ja tuo ääni ahdistaa enemmän kuin mikään muu.

Aamun valjettua kello kuudelta kahlaan takaisin veneelle. Huomaan hämmästyksekseni, että molemmat radiot tuntuvat toimivan edelleen, vaikka merivesi jo peittää akkulaatikon. Kutsun molemmilla radioilla useaan otteeseen sekä Port Sudania että all stationseja. Ei vastausta mistään.

Alkaa tuntua siltä, ettei minkäänlaista pelastusalusta ole tulossa ja että radiomme joko jo ovat mykkiä tai ainakin mykistyvät hyvin pian. Kalastajat ovat onneksi edelleen saaren läheisyydessä. Alamme nyt neuvotella heidän kanssaan kuljetuksestamme Port Sudaniin.

Pegasoksen katson joka tapauksessa menetetyksi. Tarvittaisiin erittäin vahva hinaus sen vetämiseksi sadan metrin matka yli riutan, ja sen jälkeen se vuotavana ilmeisesti uppoaisi nopeasti. Vene ei voisi mitenkään kestää arviolta kymmenen tunnin – 60 meripeninkulman – hinausta Port Sudaniin tai lähes yhtä kaukana olevaan Suakiniin. Kummassakaan satamassa ei sitä paitsi tietojeni mukaan ole pienvenetelakkaa, tuskin muitakaan lasikuituveneen korjausmahdollisuuksia.

Yhden kalastusaluksen kapteeni, Muhammad Nur Ahmed, tarjoaa apua korvausta vastaan. Korvauksen suuruudesta emme kuitenkaan pääse yksimielisyyteen monestakaan syystä. Tärkein on tietenkin yhteisen kielen puuttuminen. Lisäksi rahayksiköt ovat mutkikkaat. Sudanin dinaari jakautuu kymmeneen puntaan ja sataan piasteriin. Dinaarin nimellisarvo on noin kaksi ja puoli Suomen penniä, ja kun sudanilaiset edelleen mieluummin puhuvat punnista, tulee summiin valtavasti nollia.

Lopulta sovimme, että rahaa ei makseta (emme olisi kyennetkään, kuten myöhemmin käy ilmi), vaan korvaukseksi kolmen päivän työansion menetyksestä kalastajat saavat Pegasoksen koko varustuksen, muun muassa kumijollan perämoottoreineen, pelastuslautan, köydet, purjeet, radiot ja muut irtaimet esineet, ruoan ja kolmesataa litraa dieseliä, joka on tankeissa. Vain rannalle tuomamme henkilökohtaiset tavarat ovat edelleen meidän. Teen tästä englanninkielisen sopimustekstin paperille, koska kapteeni pelkää, että hänen myöhemmin epäillään varastaneen tavarat. Asiakirjasta Muhammad ei tietenkään ymmärrä mitään, mutta sen olemassaolo tuntuu rauhoittavan häntä.

Pegasokseen jää paljon tavaroita, joilla on muistoarvoa, mutta niiden kuljettaminen Port Sudaniin, saati edelleen Eurooppaan, tulisi olemaan liian vaikeata tai ainakin kohtuuttoman kallista. Eniten suren merikirjastoa ja valtavaa merikorttikokoelmaa.

Kolmekymmentäkuusi tuntia on kulunut mayday-kutsustani, eikä luvattua pelastusalusta ole vieläkään ilmaantunut. Olemme viimeistä kertaa käyttäneet Pegasoksen jollaa kun nousemme tavaroinemme simpukanpyyntialukseen, jossa on kapteenin lisäksi kahdeksan miestä. Alus on noin viisitoista metriä pitkä, puolittain avoin, leveäpohjainen vene, jota kuljettaa kuusisylinterinen dieselmoottori.

Ankkuri nostetaan kello 12.15 ja matka kohti Port Sudania alkaa. Tuuli on yltynyt arviolta viiteen boforiin. Merenkäynti on jyrkkää, aallot noin kaksimetrisiä. Kapteenimme katsoo, että tämä on liikaa hänen alukselleen, ja niinpä runsaan kahden tunnin kuluttua ankkuroimme erään riutan taakse suojaan. Matkaa on määrä jatkaa vasta seuraavana aamuna.

Loppupäivän vietämme ankkurissa. Miehistö kokonaisuudessaan pitää meistä liikuttavan hyvää huolta tarjoten meille parhaat istuma- ja makuutilat. Kalastusaluksen peräkannella on hiekalla täytetty rautatynnyri, jossa pidetään koko matkan hiilivalkeata. Siinä paistetaan herkullista leipää ja keitetään hyvin maukkaaksi osoittautuvaa ruokaa, samoin teetä ja kahvia. Kahvin valmistus on rituaali, johon kuuluu kahvipapujen paahtaminen vanhassa säilykepurkissa, niiden jauhaminen ja lopuksi kahvin keittäminen turkkilaiseen tapaan. Kahvi on voimakkaasti hunaj alla makeutettua.

Pegasoksen keittiöastiasto on jo osittain tullut käyttöön. Syömme kalastajien kanssa Pegasoksen posliinilautasilta! Tunnelma on hyväntuulinen ja välitön. Monilla on päällään Pegasoksesta pelastettuja vaatekappaleita, ja kapteenin päässä on Merenkävijäin kokardilla varustettu kiiltävälippainen kipparinlakki.

Kalastajia on kaiken ikäisiä. Kapteeni ilmoittaa iäkseen 40 vuotta. Kaksi miestä tuntuu olevan häntä vanhempia, muut selvästi nuorempia, ja mukana on kaksi vielä keskenkasvuista poikaa, joista toisen, messikallen, isä on aluksen perämies. Kaikilla on hymy herkässä. He ovat ihonväriltään tummia, mutta eivät mustia, ja he ovat hoikkia, vahvoja ja karaistuneita. Selvän työnjaon mukaan jokainen toteuttaa tehokkaasti ja taidokkaasti oman tehtävänsä ilman erityisiä käskyjä. Miehet tuntuvat viihtyvän keskenään. Yritän saada selville, ovatko kaikki saman kylän väkeä tai ehkä sukulaisia, mutta kielitaito ei riitä.

Kapteenimme pitää tarkkaa huolta rukoushetkien noudattamisesta, ja muut osallistuvat niihin vaihtelevasti, tietyllä hartaudella mutta ei tärkeydellä. Normaalimmissa oloissa koko retki olisi ollut hauska välikohtaus. Elämysmatkojen harrastajat olisivat varmaan valmiit maksamaan melkoisia summia saadakseen osallistua parina päivänä sudanilaisten simpukanpyytäjien elämään.

Yö laskeutuu ja tuulikin alkaa lupaavasti tyyntyä. Jokainen etsii itselleen makuusijan, meidät vieraat sijoitetaan kapteenin ja parin muun miehen kanssa peräkannelle. Keskellä yötäkin kapteenimme nousee kerran julistamaan Allahu akbarinsa.

Tiistaiaamuna 17. huhtikuuta 2001 kalastusaluksessa aletaan valmistautua lähtöön heti aamuhämärissä. Vene on ollut kiinni kahdella hyvin kevyellä naara-ankkurilla, jotka nostetaan tasan kello kuudelta. Tuuli ja merenkäynti ovat selvästi asettuneet eilisestä.

Vajaan neljän tunnin kuluttua näkyy edessämme erään riutan taakse ankkuroitu purjevene, ja suuntaamme sitä kohti. Kyseessä on suuri italialainen vuokravene Suakinista, täynnä sukellusmatkalla olevia turisteja. Kapteenimme yrittää tarjota meitä heidän huomaansa, mutta italialaiskippari on tietenkin vastahakoinen chartervieraidensa vuoksi. Ilmoitan hänelle, ettei hänen missään tapauksessa tarvitse ryhtyä meidän takiamme toimenpiteisiin, koska meillä on sopimus kuljetuksesta Port Sudaniin saakka. Hän lupaa radiollaan ilmoittaa Port Sudanin satamatoimistoon Pegasoksen nykytilanteesta ja meidän saapumisestamme kalastusveneessä.

Saavumme satamaan kello 14.30. Muhammad käy noutamassa turvallisuusmiehiä paikalle. Tilanne selvitetään ja meistä laaditaan lyhyt raportti.

s/y Pegasos lähti kesäkuun alussa 1991 Helsingistä, pituusasteelta 25°E. Se haaksirikkoutui pituusasteella 38°E, kolmetoista astetta idempänä. Tämän verran jäi puuttumaan Pegasoksen maailmanympäripurjehduksesta.

Finis navigationum Pegasi!

Tilintekoa

K un alan tointua päiviä? viikkoja? kuukausia? myöhemmin haaksirikon laukaisemasta perinpohjaisesta järistyksestä, viriää tilinteon välttämättömyys. Se kohdistuu paitsi A:n ja minun suhteeseen myös lähiomaisiin, ystäviin ja työhön; tekeillä olevaan tarinaani. Kaaoksen läpikuultavuudessa tajuan kaksi asiaa: minun on kertakaikkisesti irtauduttava turvallisen tasapainoisesta nykyolevaisuudesta ja minulta on liiettävä rahkeita nollata tähänastinen elämäni.

Sivuhuomiona panen merkille, että monet ihmiset kävelevät käsi nyrkissä ja että lastenvaunutkin ovat nykyään kuin panssarivaunuja.

Tilinteon alkuvaiheessa erehdyn kuvittelemaan, että minun totuuden hetkeni kiteytyy kohtalokkaaseen haaksirikkoon ja sen velloviin jälkimaininkeihin. Ajan kuluessa selviää nimittäin, että Pegasoksen kariutuminen koralliriutalle on vain preludi sille mitä tapahtuu sen jälkeen, todellisuuden tunkeutuessa armottomasti fiktion varjeltuihin sfääreihin. Mutta vasta sinä päivänä kun kaksi pilvenpiirtäjätornia luhistuu New Yorkissa, mielikuvitusmaailma kallistuu lopullisesti fiktiosta faktan puolelle.

Elämä on totisesti fiktiivisempää kuin fiktio.

Puoli vuotta ennen terrori-iskua tein viikon matkan Yhdysvaltoihin tapaamaan vanhoja ystäviäni. Jo koneen laskeutuessa JFK:n lentokentälle sain kuulla New Yorkin asukkaille annetusta lumimyrskyhälytyksestä. Olo alkoi kuitenkin tuntua turhautuneelta istuskellessamme päiväkausia sisätiloissa odotellen vuosisadan lumimyräkkää, joka ei koskaan materialisoitunut. Newyorkilaiset äityivät suorastaan hysteerisiksi, ruokaa hamstrattiin kärrykaupalla, kuin olisi sota tulossa.

Kun George Washington -sillan kannatuspalkeista pudonnut jääkimpale oli rikkonut erään auton tuulilasin, kaikki Hudson-joen sillat suljettiin ja liikenne seisahtui täydellisesti. Näin vähäisestä asiasta maapallon hypertehokas metropoli joutui painajaismaiseen poikkeustilaan.

Mieleeni tulivat Kuuba ja Meksiko, joissa olin vieraillut hiljattain, enkä voinut olla ajattelematta, että se toteutumattoman lumimyrskyn uhasta lamaantunut supervalta, jossa nyt oleilin, on näiden kahden primitiivisenä pidetyn maan äärimmäinen vastakohta; materialismin ydin. Maan ylenpalttisuus ja vauraus, tavaroiden mieletön haaliminen alkoi hirvittää, shop until you drop -mentaliteetti kuvottaa. Se että kahden hengen taloudessa tarvitaan kolme autoa, mersu ja avoporsche ja varmuuden vuoksi myös jeeppi, vaikkei nelipyörävetoistakaan ajoneuvoa uskalleta käyttää mahdollisen lumikelin uhatessa!

Lamauttavaa oli myös iänikuinen small talk, varsinkin naisten kesken. Se oli tarttunut jopa eurooppalaisiin ystävättäriini. Puhuttiin loputtomiin kynsistä ja tatuoinneista ja muusta jonninjoutavasta. Kameleonttien tavoin ystävättäreni näyttivät pystyneen sulautumaan kulutusyhteiskuntaan. Miehet vaikuttivat jotenkin ryhdikkäämmiltä, he kykenevät ehkä työnsä vaikutuksesta panemaan asioita tärkeysjärjestykseen?

Vaikka isäntien vieraanvaraisuus oli ylitsevuotavaa, tuntui helpottavalta palata kotiin Etelä-Ranskaan. Kävellessäni vanhankaupungin kaduilla, joita saastuttavat koirien jätökset ja hajoavien roskapussien röykkiöt ulkoovien edustoilla, ajattelin että huolimatta näistä esteettisistä haitoista asun tuhat miljoonaa kertaa mieluummin elävässä miljöössä kuin steriilin putipuhtaassa kaupunginosassa, missä kukaan ei kävele koskaan.

Minulle tarjoutui aikoinaan tutkijastipendiaattivuoteni päättyessä mahdollisuus jäädä pysyvästi työskentelemään Yhdysvaltoihin, mutta jo silloin, 27 -vuotiaana hiljattain valmistuneena lääkärinä ymmärsin selkeästi, ettei sikäläinen elämänmuoto soveltuisi minulle ja lapsilleni. Kaikki on liian suurta ja taivaallisen ihanaa, kehutaan joka asiaa ja jokaista, eikä kukaan juuri koskaan tarkoita mitä sanoo.

Kaksi kassia ja reppu

M ahdotonta edes yrittää arvailla, montako kertaa olen ollut vastassa A:ta lentokentällä tai hän minua; meidän yhteinen neljännesvuosisatamme on ollut yhtä lähtemistä ja saapumista, ja maita joissa olemme vierailleet – joko yhdessä tai erikseen – lienee kertynyt satakunta.

Mutta muuan saapuminen on syöpynyt muistiini lähtemättömästi: kun A laskeutuu Iberian koneella Côte d’Azurin lentokentälle Pegasoksen haaksirikon jälkeen, mukanaan kaksi kassia ja reppu.

Kaksi urheilukassia ja retkeilyreppu.

Se on kaikki mikä jäi jäljelle Pegasoksesta, A:n ainoasta omaisuudesta yli neljänkymmenen työvuoden ja viidenkymmenen purjehdusvuoden jälkeen.

Kun A ilmestyy odotushalliin työntäen kärryä, jolle on kasannut matkatavaransa Port Sudanista, paineaalto sisässäni puristaa sydämen sykkyrälle.

Posket lommolla ahavoituneissa kasvoissa, otsan poikkipoimut entisestään syventyneinäA jaksaa hymyillä reippaaseen tyyliinsä, vaikka on tehnyt matkaa toista vuorokautta, ensin Port Sudanista Kairoon, sitten Kairosta Madridin kautta kotikaupunkiimme sinisellä rannikolla, ja vaikka hän on sitä ennen Sudanissa hoitanut kuntoon kaikki sata hankalaa asiaa haaksirikon jäljiltä Sudanissa missä tavanomaisesta kielitaidosta ei ole juuri mitään hyötyä, eivätkä länsimaiset maksuvälineet kelpaa.

A ei osannut kodin sävyisään suojaan saapuessaan aavistaa, mikä häntä vielä odotti kaiken tämän jälkeen. Enkä minäkään.

Vielä yksi totuuden hetki, se ankarampi. Isku vasten kasvoja. Selkään puukotus.

Pari päivää A:n kotiutumisen jälkeen, kun hän on tuskin ehtinyt purkaa kassiensa ja reppunsa sisällön, hänen oikeassa pohkeessaan alkaa tuntua vihlovaa kipua kävellessä. Kaksi lääkäriä, A itse ja minä, päätyvät samaan diagnoosiin: pitkän lentomatkan aiheuttama syvä laskimotukos, jollainen saattaa syntyä jos jalkoja ei pystytä liikuttelemaan riittävästi lentokoneiden tiiviisti pakattujen penkkirivien välisissä tiloissa. Tosin minä epäilen mielessäni trombin tärkeimmäksi syyksi haaksirikon aiheuttamaa stressiä: todetaanhan kansan kielelläkin, että veri hyytyy kauhusta tai että tarina on vertahyytävä.

Paikallinen kardiologi vahvistaa epäilymme ultraäänitutkimuksella ja aloittaa verenohennushoidon. »Ei kai monsieur le professeur vain ole matkustanut Sudanista turistiluokassa? Meillä Ranskassa professorit lentävät ensimmäisessä luokassa ja vain apulaislääkärit economiessa!», kardiologi vitsailee. Hän ojentaa A:lle kirjahyllystään irtopainoksen julkaisusta Economy Class -syndrome, jonka A vanhana kardiologipraktikkona tuntee entuudestaan.

Tyttäreni D perheineen saapuu vierailulle luoksemme Etelä-Ranskaan, ja olen etukäteen suunnitellut kokopäiväretkeä Marinelandiin lastenlasteni kanssa. Myös A haluaisi seurata K:n ja K:n kanssa riemastuttavan taidokkaita delfiini- ja miekkavalasnäytöksiä, mutta odottamaton vastoinkäyminen ilmaantuu esteeksi: A:n jalka alkaa turvota uhkaavasti, ja illansuussa, nauttiessamme appelsiiniankkapäivällistä tyttäreni D:n syntymäpäivän kunniaksi, A myöntyy vastahakoisesti lähtemään aterian jälkeen päivystyspoliklinikalle. Kipu on yltynyt sietämättömäksi. Oikea pohje muistuttaa tässä vaiheessa lähinnä jalkapalloa, eikä housunlahjetta pysty enää vetämään pohkeen yli.

Lähdemme poliklinikalle koko joukolla. K ja K katselevat silmät ymmyrkäisinä ääneen voihkivia potilaita, joita lojuu paarimatoilla ahtaassa, hiostavassa ensiapusalissa.

Kun A on maannut sairaalassa pari päivää, hänen vanha ystävänsä ja opiskelutoverinsa soittaa kysyäkseen, mitä mieltä A ja minä olemme Pegasoksen gastina olleen X:n jutusta, jonka tämä aikoo julkaista suomalaisessa viikkolehdessä. En ole tietoinen koko artikkelista, eikä sen sisällöstä tiedä myöskään A, joka viruu kirurgisella vuodeosastolla sähköpostin, faksin ja ulkolinjapuheluiden ulottumattomissa.

Soitan X:lle ja pyydän luettavakseni hänen tekstinsä. Kun olen kahlannut läpi tiuhaan kirjoitetut kaksi ja puoli liuskaa en pysty vähään aikaan kokoamaan ajatuksiani. Jutun alatyylinen sävy paitsi äimistyttää myös ahdistaa: lähinnä omaa osuuttaan tehostaakseen X määrittelee A:n hankalaksi ihmiseksi ja tärkeileväksi kippariksi. Kirjoituksesta ei käy ilmi, että kyseinen etappi Sri Lankasta Punaiselle merelle ei ollut mikään kolmen miehen lomaseikkailu, vaan että se muodosti murto-osan monivuotisesta maailmanympäripurjehduksesta, jolle oli aikaisemmin osallistunut useita (tyytyväisiä) gasteja eri osuuksilla.

Alkaa painajaismainen viestien vaihto sähköpostin välityksellä, minun ja X:n ja aikakauslehden päätoimittajan kesken. Tunnen itseni varsinaiseksi pahanilmanlinnuksi kuljettaessani printtaamiani synkkäsisältöisiä viestejä sairaalaosastolle.

Vaikka puolustan tinkimättömästi sananvapautta ja jokaisen oikeutta ilmaista ajatuksiaan ja tuntemuksiaan rehellisesti, en voi hyväksyä loukkauksia enkä huonoja käytöstapoja. X asui viitisen viikkoa Pegasoksessa, A:n merellisessä kodissa. Hän oli Pegasoksen valtameripurjehduksella päässyt osalliseksi ainutkertaisista kokemuksista. Isännän vieraanvaraisuuden väärinkäyttäminen on osoitus paitsi huonosta mausta myös eettisestä matalavirityksestä.

A:n vanhin poika ja muutama muu Pegasoksella aikaisemmin purjehtinut gasti haluaisivat kirjoittaa vastineen, mutta A kieltää sen. Hän ei halua antautua