Aavelinnut

By Ritva Toivola

Teini-ikäisen Topin pitää kuvata biologian tunnille luontovideo. Mutta mitä hän oikein kuvaisi? Kun Topi pääsee enonsa luokse tämän mökille, reissu tuntuu lottovoitolta. Onhan mökki saaressa ja kauniin luonnon ympäröimä. Tilanne muuttuu kuitenkin erikoiseksi, kun Topi alkaa kuvata kahta mustaa lintua. Mikseivät linnut näy filmillä? Ovatko ne edes lintuja? Pian Topi tutustuu saarella asuvaan omituiseen taiteilijaan ja jännitys alkaa tiivistyä. Mitä saarella oikein tapahtuu ja miksi?Aavelinnut on nuorten ekokauhuromaani Ritva Toivolalta.Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728432631

Book preview

Aavelinnut

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432631

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

O li vielä pari viikkoa jäljellä koulun alkamiseen ja oli päätetty, että minä viettäisin ne Jarkkoenon luona hänen kesämökkisaarellaan. Matkustimme sinne avonaisella moottoriveneellä, joka oli täynnä ruokakasseja ja muovisia vesiastioita. Saaressa ei ollut juomavettä kaupoista puhumattakaan.

Tuuli navakasti, aallot kohisivat, hakkasivat venettä ja kohottelivat harjojaan melkein sen laitojen tasalle, pärskeitä roiskui päin naamaa. Jarkko vain nauroi, mutta minua jännitti hiukan. Olin kyllä aikaisemminkin ollut merellä, matkustanut yhdessä äidin kanssa Superseacatilla Tallinnaan ja kerran autolautalla Tukholmaan. Mutta tämä oli toista. Jarkko sanoi, että meren oikean mahdin näki vasta pienessä veneessä. Ja totta se oli.

– Tuolla se nyt sitten on, Jarkko sanoi, kun olimme parin tunnin ajan suunnistaneet saariston sokkeloissa.

Saari muistutti kaukaa katsoen suurta, kivistä lippalakkia. Korkea kupumainen kallio idän puolella loiveni länteen ja aleni pitkäksi kiviseksi niemeksi. Mökki oli rakennettu niemeen kallion katveeseen.

Merimatkan aikana taivas oli muuttunut koko ajan pilvisemmäksi ja oli alkanut ripsiä vettä. Kiskoimme veneen yhteisvoimin rantaan suojaan aalloilta, toimitimme tavarat turvaan mökkiin ja asetuimme taloksi juuri kun sade ehti niskaan.

– Mitäs pidät, Topi? Jarkko kysyi kun olimme päässeet sisään mökkiin, jossa oli kaksi huonetta ja pieni keittiö. Hän oli hankkinut kesämökin saaresta pari vuotta sitten ja minä näin sen nyt ensimmäistä kertaa.

– Ei hassumpaa. Ihan kivaa varmaan, jos tulee parempi sää.

– Kyllä me pärjätään sateellakin. Nyt pannaan kaasulämmitin päälle.

Muutaman tunnin kuluttua olimme saaneet mökin lämpimäksi ja sisällä oli melko kodikasta. Kun sade välillä taukosi, heitimme sadetakit villapaitojen suojaksi ja menimme rantaan katsomaan laineita. Ne olivat kasvaneet ja näyttivät kuohuvan melkein minun korkuisinani rantakivikkoon. Alkoi hämärtää, saaren kalliot kohosivat tummina takanamme.

Höristin korviani. Aivan kuin tuulen seasta olisi kantautunut ihmisääniä. Vaikerointia. Avunhuutoja.

Jarkko ei tuntunut huomaavan mitään.

– Ihan kuin joku huutaisi apua, minä sanoin.

– Se on vain tuuli tai ehkä lokki, Jarkko sanoi.

– Myrskyn seasta luulee joskus kuulevansa ihmisen huutoa. Ennen luultiin että meriraukat ne siellä vain kirkuvat.

– Meriraukat? Mitä ne ovat?

– Vanha uskomus. Hukkuneiden merimiesten sieluja. Ne eivät saa rauhaa, koska niitä ei ole siunattu haudan lepoon.

– Onkohan täälläpäin sattunut haaksirikkoja?

– Varmasti, Jarkko sanoi. – Huomasit kai miten varovasti minä äsken rantauduin, vaikka paikka onkin tuttu? Lähistöllä, tuon saaren takana on kuulemma laivanhylky parinkymmenen metrin syvyydessä. Sukeltajat kävivät tutkimassa sitä alkukesällä. Se on joutunut haaksirikkoon joskus 1800-luvulla.

Sade pakotti meidät pian takaisin sisään, tuuli yltyi ja vesi virtasi putouksena pitkin mökin ikkunaruutuja. Siniset tynnyrit mökin nurkalla täyttyivät niin että vesi valui yli reunojen.

– Nyt ei tule juomavedestä pulaa, Jarkko totesi tyytyväisenä. Hän sytytti kaasulampun ja istahti lukemaan lehteä, jonka oli ottanut mukaansa.

Minäkin asetuin taloksi ja yritin totutella outoon äänimaisemaan, siihen että vain meren kohina kuului. Kotona joku puhui aina, ainakin televisio olohuoneessa, ja ulkona ja sisällä metelöivät kaikenlaiset koneet. Oli oudon hiljaista.

Tällaistako tämä sitten on koko kahden viikon ajan? Myrskyä ja meriraukkoja, minä mietin.

Melkein pelästyin, kun kännykkä ilmoitti äkkiä olemassaolostaan. Äiti soitti minulle Wienistä. Yhteys ei ollut kovin hyvä, mutta puhelin toimi saarella niin kuin Jarkko oli sanonutkin.

– Hei, Topi, kuinka menee?

– Ihan kivasti, ollaan jo perillä saaressa, minä sanoin. Millaista siellä on?

– Istutaan Petterin kanssa puistossa suuren lehmuksen alla, lepuutetaan jalkoja. Päivällä oltiin monta tuntia taidemuseossa. Tämä on tosi upea kaupunki. Eikö kaduta yhtään, ettet lähtenyt mukaan?

Jos äiti ja hänen avomiehensä olisivat valinneet rantaloman, he olisivat kyllä saaneet minusta seuraa. Olisin saanut kulkea pitkin rantoja ihan omin nokkineni. Mutta tiesin että kaupunkilomat olivat sellaisia kuin äiti juuri oli kuvaillut. Piti juosta nähtävyydeltä toiselle, laahustaa tuntikausia museoissa ja istua sen jälkeen jalat särkevinä jossakin baarissa litkimässä kahvia tai colaa. Äiti ei olisi päästänyt minua vieraassa kaupungissa yksinäni mihinkään.

– Ei kaduta, minä sanoin, vaikka en juuri sillä hetkellä ollutkaan siitä ihan varma. – Täällä muuten sataa ja tuulee koko ajan.

– Wienissä on hirveän kuuma, oikea helleaalto, yli kolmekymmentä astetta, äiti kertoi. – Sielläkö tosiaan sataa? Uskomatonta. Kai te pärjäätte?

– Tietysti me pärjätään, älä viitsi hössöttää, sanoin ja suljin puhelimen.

Tuuli vain yltyi iltaa kohti. Pimeän tultua ikkunasta näkyi kaukana tuikkiva majakanvalo, ja muutaman kerran huomasin liikkuvien valopisteiden ryhmittymän. Jokin laiva oli ohittamassa saarta.

Me sammutimme kaasulyhdyn varhain ja menimme nukkumaan.

Jarkon hiljainen kuorsaus alkoi kuulua miltei heti tuvan toiselta puolen, mutta kuten aina, minun oli vaikea saada unta ensimmäisenä yönä uudessa paikassa. Mielikuvitus alkoi laukata.

Mietin mitä tapahtuisi, jos aallot kasvaisivat todella isoiksi? Valtava tsunami nousisi seinänä mereltä, kohahtaisi saaren yli, pilkkoisi mökin laudoiksi ja veisi sen mennessään?

Ehkä pelastuisin takertumalla johonkin kallionkolossa kasvavaan sitkeään mäntyyn.

Kuvittelin, miten kiedon kädet ja jalat männyn karhean rungon ympärille, pidän kiinni kaikin voimin. Jättiläisaalto kiskoo minua irti vastustamattomalla voimalla, käteni ovat murtua ja iho hankautuu vereslihalle, mutta en anna periksi. Tsunami menettää viimein voimansa ja vaivun uuvuksissa kalliolle. Kesämökki on huuhtoutunut mereen, puut makaavat sikin sokin maassa juuriltaan keikahtaneina. Kuulen helikopterin äänen. Se kiertelee etsimässä pelastuneita. Seison kalliolla, hypin ja huidon. Lentääkö se ohi, eikö minua huomata? Ei, nyt se kääntyy. Se tulee suoraan kohti. Kiipeän sisään ilmassa heiluvia nuoratikkaita pitkin. Olen ainoa pelastunut…

… tai niin, kyllä kai Jarkkokin olisi päässyt jotenkin turvaan, mutta minä olisin sankari,