Kun Pikkukorva sai siivet

By Ritva Toivola

Vauhdikas saturomaani ihmislapsesta hiisien maailmassa!
On vihdoin kesäloma, ja Tomi perheineen on matkustanut maalle. Tomi janoaa seikkailuja ja ryhtyy heti tutkimaan läheistä metsää, jossa hän kohtaa yllättäen puhuvan suden! Susi Sukkela Harmaa kutsuu Tomin mukaansa hiisien valtakuntaan, jonka vain harva tietää olevan edes olemassa. Kovia kokeneessa valtakunnassa tarvitaan apua. Valtakuntaa hallitsee nimittäin pelätty ja ilkeä tyranni, Rumahiisi, joka Tomin tulee kukistaa.
Tomi soluttautuu hiisien joukkoon, ja hänestä tulee Pikkukorva: poikkeuksellisen pieni ja ruma hiisi. Alkaa suuri seikkailu, jonka aikana kaivataan niin kekseliäisyyttä, urheutta kuin nopeita hoksottimiakin. Onneksi Tomilla on liittolaisinaan Sukkela Harmaa sekä hiisityttö Hiisu.
"Kun Pikkukorva sai siivet" on hurmaava satuseikkailu, joka on voittanut Valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon 1987.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 22, 2023
• ISBN: 9788728432730

Book preview

Kun Pikkukorva sai siivet

Copyright ©1986, 2023 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432730

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

T omi istui kippurassa auton takapenkillä. Hän oli matkalla isän ja äidin kanssa viikoksi maalle. Lepistön torppa oli kesäpaikan nimi. Sitä oli tarjottu vuokralle sanomalehdessä ja vakuutettu, että se oli luonnonkauniilla paikalla. Heistä kolmesta ainoastaan isä oli nähnyt sen käydessään hakemassa omistajalta avaimet viime viikolla. Isä oli ollut innoissaan. – Vuokra on korkea, mutta kyllä se kannattaa ottaa. Olette varmasti samaa mieltä, kun näette sen.

Tomilla oli matkalukemisena kymmenen sarjakuvalehteä ja ne riittivät Helsingistä aina siihen saakka, kun auto kääntyi leveältä asfalttitieltä kapeammalle, sorapäällysteiselle. Siltä poikettiin vieläkin vähäisemmälle metsätielle. Isä ajoi nyt hyvin hiljaa. Tietä ei ollut paljoakaan käytetty. Ajourien keskellä kasvoi ruohoa ja pieniä pensaita, jotka raapivat auton pohjaa.

– Tie ei ole häävi, mutta kyllä tätä silti pääsee autolla perille asti, isä totesi.

– Tuo on Onervan mökki, isä sanoi, kun ajettiin pienen keltaisen talon ohi. – Sieltä me käydään ostamassa uusia perunoita. Ja Tomi, sinun tehtäväsi on hakea Onervalta joka aamu maitoa. Katso nyt, että muistat missä talo on. Kohta ollaan perillä.

Äiti alkoi huudahdella ihastuksesta, kun auto kääntyi Lepistön torpan pihaan. Rakennus oli suurella rantaan viettävällä tontilla. Autolle oli varattu paikka rinteen yläpäähän. Syvemmälle pihaan johti vain kapea kinttupolku ja sääli olisi ollutkin ajaa portaiden eteen kukkivien päivänkakkaroiden ja leinikkien yli.

Tomi saapui ensimmäisenä uuden kesäpaikan pihaan äidin antamaa kassia raahaten. Ilma oli täynnä imelää tuoksua ja mehiläisten surinaa, sillä pihalla kukki laajana mattona valkoapilaa. Kun isä ja äiti olivat purkaneet loput tavarat autosta, hekin tulivat perästä. Mukaan ei ollut tarvinnut ottaa kovinkaan paljoa, sillä mökki oli kuulemma hyvin varustettu.

Isä ja äiti alkoivat ylistää paikkaa kilvan, ja kyllä se Tominkin mielestä oli mukavan näköinen. Mökki oli punainen ja rannassa sauna ja laituri, joka kellui ponttonin kannattelemana ulpukanlehtien keskellä. Keskellä järveä oli saari, jonka koivut läikyttelivät vihreitä kuvajaisiaan pehmeässä vedessä.

– Järvellä on kaunis nimikin. Se on Kukkiva, kertoi isä. – Kunpa tämä hellesää nyt vain jatkuisi koko viikon! Mennään heti vaihtamaan vaatteet ja keitetään tulokahvit.

Tomi lähti ensi töikseen tutkimaan saunaa, sillä hänelle oli luvattu, että hän saisi nukkua yksinään saunakamarissa. Kun isä ja äiti eivät olisi näkemässä, hän voisi kerrankin valvoa illalla niin kauan kuin halutti. Joskus voisi vaikka pujahtaa salaa ulos keskellä yötäkin. Siitä tulisi jännittävää.

Saunakamari vaikutti hauskalta. Siellä oli vuode, jonka päälle oli levitetty punainen, virkattu päiväpeite. Pienellä pöydällä oli öljylamppu. Sitä tuskin tarvittaisiin, sillä yöt olivat vielä valoisia.

Saunakamarin ikkunan alla kasvoi lepikkoa ja korkeaa keltakukkaista kasvia, jota Tomi ei tuntenut. Saunan takaa suikersi viereiseen metsään pieni polku. Sitä pitkin saattoi kulkea ilmeisesti niin, ettei joutunut huomatuksi torpan ikkunoista.

Tomi meni laiturille tarkastelemaan järveä. Ensisilmäyksellä rannat näyttivät autioilta, mutta kun katsoi tarkempaan, näkyi vastapäätä metsikön suojassa kesämökkejä ihan vieri vieressä. Järven oikealla rannalla sen sijaan oli mahtava kallio, jonka kylki kohosi äkkijyrkkänä vedestä. Se näytti karulta ja yksinäiseltä.

Isä oli ottanut Tomin pyörän alas auton kattotelineeltä ja talutti sitä juuri pihaan. – Minun tekisi mieli pyöräillä katsomaan tuota vuorta! huusi Tomi hänelle.

– Mene vain, isä lupasi. – Sen nimi on kuulemma Variskallio. Näet varmasti koko seudun sen huipulta.

– Söisit nyt kuitenkin jotain ensin, huuteli äiti sisältä torpasta. – Täällä on hyvä hella. Kuvitelkaa, sain sen syttymään ihan heti.

– Minä aion lähteä kohta kalaan, sanoi isä, kun he istuivat juomassa tulokahveja. – Menen laskemaan katiskat. Ne kuuluvat mökin varusteisiin ja niitä on lupa käyttää vapaasti. Kalastuskortit hankin meille jo ennen lähtöä. Aion kokeilla myös, saanko heitto-ongella mitään. Kukkivan pitäisi olla kalaisa järvi.

– Olisikin hienoa, jos voitaisiin elää koko viikko tuoreella kalalla ja sen mökin Onervan uusilla perunoilla, sanoi äiti. – Minulla on mukana monenlaisia yrttikirjoja ja aion kokeilla salaatteja luonnonkasveista. Laihtuminen ei olisi meidän perheelle mitenkään pahaksi.

Isä ilmestyi kohta pelkissä uimahousuissa pihamaalle. Hän siristeli silmiään auringossa tyytyväisen näköisenä. – Ja partaani en aja kertaakaan koko viikon aikana. Täällä meitä eivät katsele muut kuin lehmät.

– Enkä minä kampaa tukkaa, päätti Tomi.

T omin vihreä polkupyörä oli nojallaan torpan seinää vasten. Kumeissa ei ollut tarpeeksi ilmaa ja kun Tomi kumartui pumppaamaan, hän kuuli avoimen ikkunan kautta äidin ja isän juttelevan keskenään.

– Turha sinun on olla huolissasi, isä kuului sanovan. – Opettajahan sanoi, että tukiopetus on auttanut. Ja näithän sinä, että Tomi luki sarjakuvalehtiä koko matkan Helsingistä tänne.

– Lukiko hän vai katseliko vain kuvia? äiti kysyi. – Kuka tietää onko hänellä vielä lukemisvaikeuksia vai ei, kun hän ei suostu puhumaan asiasta?

– Annetaan hänen nyt kuitenkin viettää tämä viikko rauhassa. Ja minusta sinä olet itsekin aika tavalla levon tarpeessa. Yritä ottaa edes tämä loma rennommin.

– Totta se on, äiti huokasi. – Työssä on ollut tavattoman kiire. On ollut kaikenlaisia paineita. Parasta yrittää unohtaa kaikki vähäksi aikaa.

Tomi oli saanut kumit täytetyiksi. – On se kumma juttu, että ilma joka ei ole paljon mitään, tekee kuitenkin pyörän kumit kivikoviksi, hän mietti taluttaessaan pyörää pihasta tielle.

Kukkiva sijaitsi kuin suppilon pohjalla. Rannat kohosivat loivina rinteinä, ja tie jota pitkin Tomi ajoi, pysytteli koko ajan järven tuntumassa. Rannan puolella puut olivat harvassa ja niiden välistä järvenselkä välkytti silmiin sokaisevaa auringonvaloa. Tien molemmin puolin oli kesämökkejä, joiden pihoilta kuului puhetta ja musiikkia. Sitten Tomi näki huvilan, joka tyystin poikkesi muista. Se oli korkea, kermanvalkoinen ja siinä oli lasikuisti. Huvilaa ympäröi epätasaiseksi leikattu siperianherneaita. Suuri puutarha oli täynnä kaikenvärisiä kukkia.

Tomi nousi pyörän satulasta ja talutti sitä voidakseen ihailla puutarhaa paremmin. Se oli tosi hieno, pieni suihkulähdekin siellä oli auringonkukkien ympäröimänä. Itse huvila vaikutti autiolta. Pihalla ei ollut autoa, ei puutarhakalusteita eikä leikkikaluja niin kuin asutuissa huviloissa.

Tomin katsellessa sireenipensas puutarhan keskellä kahahti äkkiä. Jokin suuri harmaa otus, joka oli piileskellyt sen alla, rynnisti kirjavia kukkia alleen lamaten huvilan ohitse sen takana olevaan metsään.

– Koira, Tomi ajatteli. Mutta hän oli kyllä säikähtänyt hiukan.

Tomi polki eteenpäin ja tuli koko ajan yhä hilpeämmälle tuulelle. Kun Variskallio vihdoin ilmestyi hänen eteensä tienmutkan takaa korkeana kuin mikäkin linnoitus, Tomista alkoi tuntua, että hän kokisi vielä täällä seikkailun. Sen hauskan seikkailun, jota hän oli aina kuvitellut ja josta voisi sitten kotipihalla kertoa Jaskalle ja Tuulille. Tuulille varsinkin olisi mukava kertoa, sillä Tuuli kuunteli mielellään tarinoita.

Variskallion juurelle päästyään Tomi jätti pyöränsä tienpenkalle. Kalliota ympäröi harva mänty- ja kuusimetsikkö, joka kiipesi vähän matkaa rinnettä ylöspäin. Ylimmille louhikoille uskaltautuneet männyt olivat jääneet pieniksi ja käkkäräisiksi.

Kallio oli jyrkkä vain siltä puolen, joka putosi Kukkivan rantakaislikkoon, metsän puolelta se oli loivempi, ja Tomi saattoi kiivetä pientä polkua pitkin huipulle.

Sieltä näki todella kauas: metsiä ja peltoaukeamia ja niiden takana kulkevan lähes viivasuoran moottoritien. Kukkiva-järvi näkyi kokonaisuudessaan. Se oli melkein pyöreä ja siellä täällä oli pieni saari. Järvellä souteli pari venettä ja joku harjoitteli lainelaudalla sen toisella rannalla. Lepistön torppakin näkyi. Äiti seisoi keltaisessa mekossaan rantalaiturilla.

Käki alkoi kukkua jossakin lähistöllä. Tomi laski kukkuja kahteenkymmeneen, mutta käki vain yhä jatkoi. Se melkein tukahtui kukkuihinsa.

– Täällä kaikuu varmasti, Tomi ajatteli. – Minä haluan seikkailuun! hän huusi niin kovaa kuin jaksoi.

Kaiku vastasi, ei kovin kuuluvasti, vaan ihan hiljaa niin kuin maahiset olisivat kuiskailleet kallionkoloista: Seikkailuun-luun-luun!

Tomi oli tyytyväinen lähtiessään laskeutumaan Variskalliolta. Hän vilkaisi vielä kerran järvelle. Äiti seisoi yhä laiturilla. Surfaajan punainen purje kaatui ja laudalla seisoja molskahti veteen.

Kun Tomi nosti pyöränsä penkalta ja käänsi sen lähteäkseen kotiin, hän näki edessään tiellä harmaan suden. Se oli toden totta susi eikä koira! Se näytti vauhkolta ja takkuiselta ja sen silmissä välähti veitsenterävä valo. Tomi pelästyi niin, että oli vähällä päästää irti pyörän kädensijoista. Susi tuijotti suoraan häneen. Mutta se ei sittenkään näyttänyt ilkeältä eikä vaaralliselta, alakuloiselta pikemminkin.

– Sinä kutsuit minua, murahti susi.

– En kai? Miten niin? ihmetteli Tomi.

– Sinä sanoit juuri äsken haluavasi seikkailuun. Siksi minä tulin. Etkö enää haluakaan? Aiotko perua puheesi?

– Kyllähän minä oikeastaan haluankin, jos …

– Katso Variskalliota! ulvahti susi. Tomi kääntyi tottelevaisesti katsomaan. Kallion huippu näkyi puunlatvojen yllä ja käkkärämänty liehutti sen laella oksiaan kuin viiriä.

– Sinä näet vain pelkän kallion, minä tiedän sen, murisi susi. Se oli tullut nyt niin lähelle, että Tomi kuuli miten se läähätti. Sillä oli kai kuuma tässä helteessä. – Toisessa maailmassa, hiisien luona tällä samalla kalliolla kohoaa linna. Se on harmaata graniittia niin kuin kallio itsekin, rakennettu hiomattomista neliskulmaisista lohkareista. Linnassa on pyöreä, korkea torni, jonka huipussa liehuu keltainen lippu. Valtavat varisparvet kiertelevät sen ympärillä. Se on Rumahiiden asunto, ja siellä sinua odottaa seikkailu, ja me tarvitsemme sinua. Tulethan auttamaan meitä?

– Kuka sinä sitten olet?

– Minun nimeni on Sukkela Harmaa, ulvahti susi. Samassa se loikkasi pois polulta ja livahti metsään. – Täytyy mennä, täytyy mennä! se ulvoi. – Huomenna auringonnousun aikaan minä tulen hakemaan sinut hiisivaltakuntaan Koveran kiven kautta! kuuli Tomi vielä ikään kuin kaikuna metsästä.

Tomi ajoi takaisin Lepistön torppaa kohti niin ajatuksissaan, että huomasi katsella ympärilleen vasta valkoisen huvilan kohdalla. Huvila näytti yhtä autiolta ja hiljaiselta kuin ennenkin. Hän muisti sireenipensaasta esiin loikanneen otuksen. Olikohan se ollut Sukkela Harmaa?

Illalla nukkumaan mennessä Tomia jännitti niin, ettei hän ensin ollut saada unta. Tulisiko susi todella hakemaan häntä? Mitä se oli tarkoittanut Koveralla kivellä? Kukkivan laineet rupattelivat hiljaa rantakivien kanssa ja lepänoksat raapivat saunakamarin ikkunaa. Jossakin vaiheessa puolitorkuksissa Tomi oli kuulevinaan suden tassutusta. Viimein hän nukahti.

Pitkän ajan kuluttua Tomi hätkähti hereille. Hänestä tuntui, että hänen nimeään oli huudettu. Hän hyppäsi vuoteesta, puki nopeasti päälleen ja kiiruhti ulos.

Aurinko oli nousemassa Kukkiva-järven takaa, ilma punersi ja ruohikko oli juuri peseytynyt aamukasteessa. Tomi katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Lepistön torppakin oli hiljainen. Isä ja äiti nukkuivat varmaan syvää unta.

Sitten Tomi kuuli taas itseään kutsuttavan. Hän juoksi saunan taitse vievää polkua torpan ohi johtavalle tielle. Sukkela Harmaa istui siellä häntä odottamassa. Se ei sanonut sanaakaan, kohotti vain kuononsa ja ulvahti.

Susi