Kevät tuli elokuussa

By Sesse Koivisto

Kuinka selvitä, kun puoliso löytää uuden rakkauden?Elsalla ja hänen aviomiehellään Eskolla on takanaan pitkä, vuosikymmenten mittainen avioliitto. Lapsia on siunaantunut kolme, ja he ovat jo aikuisia. Pitkässä avioliitossa on toki ollut omat myötä- ja vastoinkäymisensä, mutta keskinäinen rakkaus ja kiintymys ovat kantaneet niiden yli. Nyt jokin on kuitenkin selvästi toisin. Eskolla on yhtäkkiä paljon menoja, ja hän haastaa jatkuvasti riitaa Elsan kanssa. Kun Elsalle selviää, että miehellä on uusi, nuorempi nainen, hänen maailmansa hajoaa. Vastassa on monimutkaisia tunteita – pettymystä, pelkoa, vihaa ja surua. Miksi mies rakastui toiseen naiseen?Kevät tuli elokuussa on Sesse Koiviston omakohtainen romaani avioerosta ja petetyksi tulemisesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788728468999

Book preview

Kevät tuli elokuussa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1997, 2022 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468999

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Saari

Saaret vedestä koholla

koskelon siipien läpytys

vedenpinta niin hiljaa.

Jossakin huutaa kuikka

aironlavasta vesipisaroita

vene kahahtaa kaislikon läpi.

Päivät kuin pisarat

illoissa unohduksen varjo.

Esko haluaa viikonlopuksi Auringonlaskunsaareen. Minä hupsu olen iloinen kuin koiranpentu, kun pääsen mukaan. Hän ei enää puhu minulle töistään eikä menoistaan, kiire tuntuu olevan aina. »Minulla on perjantaina tapaaminen, en ehdi vielä silloin», on nykyään tavallinen lause. Hän ei kerro kenen kanssa ja missä. Hän haluaa kaikin tavoin osoittaa, että hänen työelämänsä ei kuulu minulle, ja hänellä on myös salainen yksityiselämänsä. En enää muista koska tämä alkoi, enkä tiedä syytä. Hän haluaa pitää minut etäällä itsestään. Ehkä olemme yhteisten vuosikymmenien aikana tulleet liian lähelle toisiamme ja nyt täytyy ottaa etäisyyttä. Ihmettelen eikö hän aio lainkaan pitää lomaa tänä kesänä, mutta hän ei vastaa siihenkään.

– Minulla on niin paljon töitä, en ehdi olla laiskana, Esko sanoo.

Kuten vaimot yleensä olen huolissani hänen terveydestään, ja se saa hänet ärtyneeksi. Huolehtimiseni on vain osoitus halusta hallita ja määrätä häntä.

Olemme vasta lauantai-iltana perillä Auringonlaskunsaaressa pitkän ajomatkan jälkeen. Välillä on pysähdytty juomaan kahvit vanhojen ystävien Lotan ja Henrikin kesähuvilalla.

Esko soutaa, minä istun perässä tavaroiden keskellä ja tähyilen maisemia lapsellisen odotuksen vallassa. Vuosi on vierähtänyt edellisestä käynnistä, mutta mikään ei näytä muuttuneen. Väistämme suurta kiveä, jolla istuu selkälokki, mahtaako olla sama kuin viimeksi?

Sunnuntaiaamu on aurinkoinen ja lämmin. Käyn heti herättyäni uimassa ja makaan kuivattelemassa itseäni silokalliolla. Esko rakentaa veneteliä koko aamun. Minä siivoan, laitan ruokaa, juoksen tarvittaessa auttamassa Eskoa. Hän on juro ja vähäpuheinen, vastailee yksisanaisesti eikä oma-aloitteisesti juttele. Aivan kuin olisi suutuksissaan. Hän tuntuu nauttivan vain työnteosta. Onko hänellä aikaa edes katsoa järvelle, kun kuikkaperhe ui kaislikon reunassa?

Huomaan odottavani hänen lähtöään, sillä haluan jäädä tänne koko viikoksi. En aio seurata miestäni kaupunkiin, jossa hänellä on taas välttämättömiä tehtäviä. Hän näyttää olevan vain mielissään siitä, että saa lähteä yksin. Lupaan soutaa hänet lauantaina mantereelta, kun hän palaa. Esko ei kysy, mitä minä haluaisin, kuinka tahtoisin viettää viikonlopun. Hänen menonsa ja kiireensä määräävät minunkin tekemiseni. Ennen oli toisin, suunnitelmista keskusteltiin ja molempien toivomukset otettiin huomioon. Minusta on tullut Eskon varjo, hiljaa ja huomaamatta. Jospa hän kerran sanoisi: On ihanaa olla täällä sinun kanssasi, rakastan sinua. Silloin olisin valmis mihin tahansa.

Hän kehuu ruokaa, minkä panen mielissäni merkille. Olemme saaneet tuoretta kalaa, Kalle Frisk toi tapansa mukaan pikkusiikoja jo lauantaina. Tuttu hahmo istui piippuaan imeskellen veneensä perässä niin kuin aina ennenkin. Ilman Kallea ei tultaisi toimeen. Nytkin hän on rakentanut mantereen puolelle venetelin meitä varten.

Maanantaina puhaltaa navakka tuuli, ja mietin jatkuuko sää samanlaisena koko viikon. Odottelemme, että tuuli hiukan hellittää ja sää kirkastuu, ennen kuin lähdemme veneellä mantereelle. Minun on samalla käytävä kaupassa, koska en tiedä voinko tuulen takia soutaa sinne myöhemmin.

Matkaa on toista kilometriä, mutta vene liikkuu hyvin, sillä minä istun painona perässä. Kannamme Eskon tavarat parkkipaikalle ja ajamme kauppaan, paikkakunnan ainoaan. Sieltä saa kaikkea, maidosta maaliin, makkarasta lippalakkeihin. Esko ei tarvitse mitään, minä valitsen tomaatteja, juustoa ja perunoita.

Esko ajaa takaisin rantaan, ja hyvästelemme. Yllättäen hän pyytää anteeksi töykeyttään, muttei selitä eikä puolustele sitä millään lailla.

Esko jää rannalle katsomaan, kun työnnän veneen vesille ja alan soutaa. Harmittelen, ettei keskituhdolta voi soutaa, koska vain edessä on hankaimet. Nyt kun olen yksin veneessä, kokka on matalammalla kuin perä, ja veneen hallitseminen on vaikeaa. Vilkaisen taakseni ja näen, että Esko seisoo yhä rannalla seuraten menoani.

Kun pääsen pois saarten suojasta ja suunnistan selän yli, tuuli tarttuu suureen puuveneeseen ja alkaa kääntää sitä väärään suuntaan. En pääsekään kohtisuoraan selän yli vaan vene pyrkii itsepintaisesti vasemmalle, yhä kauemmaksi Auringonlaskunsaaresta. Ponnistelen kaikin voimin, mutta purteni ei tottele. En kuitenkaan hätäänny, sillä edessä on pari pikkusaarta, jonne voin rantautua, ellen saa venettä hallintaani. Voin istua siellä ja odottaa vaikka iltaan, kunnes tuuli on tyyntynyt ja soutaminen on helppoa. Esko ei ole vieläkään lähtenyt autolle vaan on siirtynyt istumaan rantakalliolle lähelle Friskin mökkiä. Näen hänen punaisen teepaitansa metsän tummuutta vasten. Harmistani huolimatta minulle tulee lämmin ja hyvä olo. Ehkä hän kuitenkin hiukan välittää. Ehkä hän pelkää, että voin ponnistellessani saada vaikka sydäninfarktin. Jos hän ei lainkaan rakastaisi, hän antaisi minun kuolla. Kun tuuli hiukan hellittää, katson uudestaan rantakalliolle. Esko on kadonnut. Hetken kuluttua Friskin rannasta irtoaa moottorivene, joka alkaa lähestyä. Nuori mies, Kallen poika ohjaa venettä ja Esko istuu perässä sylissään köysinippu. Hän huutaa minulle, että valmistautuisin ottamaan sen vastaan, kun he ovat kyllin lähellä. Esko heittää köyden ja onnistun sieppaamaan sen ilmasta.

Olen helpottunut ja kiitollinen, kun olen turvallisesti hinauksessa. Ja tietysti myös vähän häpeissäni, koska en selviytynyt yksin. Lohduttaudun sillä, että olisin varmaankin päässyt saareeni takaisin, jos olisin odottanut muutaman tunnin suojaisella luodolla. Miehet jättävät minut tuulen alapuolelle saaren taakse. Irrotan köyden ja moottorivene ajaa pois.

Minut valtaa yhtäaikaa haikea ikävä – tuttu tunne tänä kesänä – ja ilo siitä että olen vapaa, minun ei tarvitse jännittää ketään. Soudan hitain vedoin rantaan ja katselen saarta niin kuin en koskaan ennen. Se on pieni, mutta siinä on kaikki. Edessä on silokallio, Samppanjakallio, jolla nautimme ensimmäisen kuohuviinipullollisen sen jälkeen kun saari oli ostettu. Eteläpuolella on suuria kiviä, joilla koskeloemot poikasineen viettävät yötä. Pohjoisrannalla on lahdenpoukama, johon kiinnitämme veneen, sen toisella puolella hiekkainen uimaranta. Saaressa kasvaa kunnon metsä, mäntyjä, koivuja ja pari kuusta. Puiden alla on pehmeä sammalikko. Sammaleen seassa kanervaa, puolukkaa ja variksenmarjaa. Pienessä harmaassa hirsimökissä on vain tupa, sauna ja eteinen. Sen kunnostus on ollut valtavan työn takana, mutta ehkä senkin vuoksi saari on meille rakas pieni paratiisi.

Vedän veneen telille ja kiinnitän sen puuhun. Aivan veden rajassa kukkii pieni vaaleanpunainen ruusu, ainoa koko saaressa. Viime kesänä olimme täällä samaan aikaan, ja silloinkin se kukki. Katselen sitä kauan ja ajattelen, että viime kesänä oli erilaista. Raadoimme koko viikon korjaustöissä hullun lailla, mutta työssä oli mukana iloa. Mökki kaunistui silmissä ja yhteistyö sujui. Ja kuitenkin silloin oli poikkeuksellisen kylmä ja tuulinen heinäkuu. Nukuimme jääkylmän vielä kiukaattoman saunan lauteilla, ja iltaisin luin vuoteessa kynttilänvalossa Juhani Peltosen kirjaa Kuolemansairauteen rinnastettavissa oleva syli-ikävä ja nautin siitä. Palelin varmaan yhtä paljon kuin kirjassa sotavankeuteen Venäjälle matkalla olevat Suomen sodan ruotsalaiset upseerit ja tunsin eläväni miltei samanlaisissa oloissa. Votka kyllä puuttui. Nyt minulla on kaapissa pullo Juhlaryyppyä kylmyyden varalle. Sen pitäisi olla Marskin reseptin mukaista. Kannettuani tavarat sisälle tunnen ansainneeni pienen lasillisen.

Tuvassa on viileätä, joten avaan ikkunan. Lämmin ilma tulvii hirsitupaan mukanaan järven tuoksua. Sytytän kaasupullon ja panen vesipannun tulelle. Kun kahvi on valmista ja tuoksuu mukissa, kävelen paljain jaloin Samppanjakalliolle. Järvi on hiukan tyyntynyt, se hohtaa sinistä ja hopeaa. Kuikka huutaa jossain kaukana. Kallio tuntuu paljaiden jalkojen alla lämpimältä, vaikka aurinko on kadonnut pilveen.

Istuudun kalliolle muki kädessä. Lasken sen viereeni ja kierrän käsivarret polvien ympärille. En ajattele mitään, minulla on hyvä olla. Tuntuu kuin etääntyisin itsestäni, nousisin korkealle ja katselisin pientä naista farkuissa ja valkoisessa teepaidassa allani. Minulla on melkein viikko aikaa itselleni, tahdon ottaa siitä kaiken irti. Nautin hiljaisuudesta, luonnosta ja sen seuraamisesta, jopa yksinäisyydestä, siitä että minun ei tarvitse ottaa toista huomioon, minun ei tarvitse pelätä Eskon pahantuulenpuuskia, ei tarvitse olla hänelle mieliksi, miettiä mistä hän pitää ja mistä ei pidä. Ensimmäinen vapaudentunne tulee siitä, että tänään en laita ruokaa. Saan olla syömättä. Kuinka epäloogista; nyt nautin yksinäisyydestä, siitä että minun ei tarvitse ottaa toista huomioon, ja kuitenkin olen koko kesän toukokuusta alkaen saanut olla kaikki illat ja viikonloput yksin, koska Esko ei ole välittänyt seurastani. Tietysti minäkin haluan olla välillä yksin, jokainen parisuhteessa elävä tarvitsee ja kaipaa myös yksinäisyyttä ja rauhaa omille ajatuksilleen, mutta nyt vaistoan selvän muutoksen Eskon suhtautumisessa minuun.

– On parempi että lähden pois niin ettei tarvitse riidellä, Esko sanoi viikko sitten pakatessaan lauantaiaamuna tavaroitaan autoon. Olin ymmälläni, sillä en todellakaan aloita riitoja. Esko ärtyy pienimmästäkin, aivan turhan takia. Joskus tuntuu siltä kuin hän etsisi tahallaan riidanaiheita. Olen ehdottanut hänelle, että hakisimme apua ristiriitojen selvittämiseen, mutta hän ei halua. Hänen ainoa ratkaisunsa riidan lopettamiseksi on pako, kiukkuinen oven paukautus.

– Ei tästä mitään tule, ollaan liian erilaisia, hän sanoo.

Ehkä olemmekin erilaisia, mutta kuinka se vasta nyt on ruvennut vaivaamaan häntä näin kauheasti, kun olemme eläneet yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta? Eikö niin pitkää avioliittoa kannattaisi pelastaa?

Nyt on sydänkesä. Minulla on kaikki aistit tallella. Oikeus tuntea, katsoa, kuulla, haistaa. Tämän viikon aikana aion unohtaa pelon, joka tuntuu jatkuvana painona sydänalassa. Eihän minulle voi käydä huonosti, mitään niin pahaa en ole tehnyt.

Toiset uskovat sattumaan, toiset johdatukseen. Jos pitkä avioliittomme nyt päättyy, kuinka meidän kohtaamisemme nuoruudessa olisi voinut olla johdatusta? Vai oliko se johdatusta siksi, että lapsemme syntyisivät? Ilman meitä ei heitäkään olisi, sillä heissä on meidän, Eskon ja minun, geeniyhdistelmä. Jos taas kohtaamisemme oli pelkkää sattumaa, ovat lapsemme vain sattuman tulosta. Uskovaiset eivät hyväksy sattumaa, heille kaikki on johdatusta. Hiuskarvakaan päästämme ei putoa Jumalan tietämättä. Onko Jumala tarkoittanut tämän jatkuvan pahanolon minulle opetukseksi ja rangaistukseksi? Vai onko hän ajatellut jotain muuta osalleni, jotain, mikä on vasta tulossa?

Katselen ympärilleni. Vuohennokan kukat hohtavat heleän sinisinä. Verenpisarat tuvan seinustalla pärekorissa ovat kauniita nekin, mutta näyttävät vaatimattomilta vuohennokkien rinnalla. Miksi ihminen aina pyrkii laittamaan omat reviirimerkkinsä kaikkialle?

Haen sylillisen takkapuita ja vien ne tupaan. Viritän tulet ja panen teeveden kiehumaan. Ensimmäinen ilta yksin saaressa. Löydän radiosta tunnelmaan sopivaa musiikkia, Vivaldia, ja istun takan ääreen kuppeineni. Tulen lämpö alkaa tuntua huoneessa, katselen liekkien levotonta liikettä puiden pinnalla. Sen jälkeen kun ihminen on keksinyt tulen, liekkien katseleminen on lumonnut hänet sukupolvesta toiseen. Sen rauhoittavan vaikutuksen täytyy olla geeneissämme. Viime kesänä täällä ei vielä ollut takkaa, ei minkäänlaista lämmönlähdettä. Tuskinpa olisin tänään jäänyt tänne, jos ei sitä olisi.

Aamulla herään virkistyneenä. Olen pitkästä aikaa nukkunut ilman nukahtamislääkettä. Järvi kimmeltää auringossa, ja etäällä näyttäytyy kuikkaperhe, emot ja poikanen. Niiden päät kohoavat komeina aalloista. Työnnän jalat sandaaleihin ja otan froteepyyhkeen mukaani. Kuljen kanervikkopolkua uimarantaan ja riisun yöpaitani männynkäkkyrään kallion vieressä. Vesi on kirkasta ja kylmää, hiekka tuntuu karkealta jalkapohjissa. Näen varpaani veden läpi, minulla on tunne kuin kahlaisin akvaariossa. Uinnin jälkeen istun kauan auringossa ja katselen järvelle. Tuuli ei ole herännyt, kaislikko on hiljaa. Siniruumiinen, hento ja kuultavasiipinen tytönkorento lentää hitaasti ylitseni ja laskeutuu veden rajassa saran lehdelle. Pian se löytäisi naaraan ja ne lentäisivät lemmenhuumassa toisiinsa takertuneina kuin rakastavaiset Marc Chagallin taulussa toteuttaakseen elämänsä syvimmän tarkoituksen. Kurkkuani kuristaa. Onko hyönteisillä tunteita? Ainakin niillä on pakottava tarve löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukuaan. Päivänkorennot, joita katselen illalla hämärän laskeutuessa rannalle, eivät aikuisina edes syö, niiden koko lyhyt elämä, päivän mittainen, on rakkauden toteuttamista.

Mieli hakee kielletyn polun, alan taas ajatella Eskoa. Missä hän on nyt? Mikä on keskellä kesää niin tärkeää, että se pakottaa kaupunkiin tästä paratiisista? Minun on ajateltava muuta, en saisi epäillä häntä, mutta tämä kesä on ollut kuin harhailua sumuisella rannalla.

Ystäväni Lotta on antanut minulle hyvän neuvon:

– Aina kun tuntuu pahalta, ala tehdä ruumiillista työtä, vaikkapa pestä lattioita. Leipominen on myös hyvä keino panna ajatukset kuriin, ja lopputuloksena on hyvää leipää.

Kannan matot ulos, lämmitän vettä ja pesen lattiat. Vien matot kalliolle, kaadan ämpärillä vettä ja harjaan hartiavoimin. Varon laskemasta saippuavettä järveen, etten pilaisi siikojen ja muikkujen elinympäristöä, ja levitän lopuksi matot aurinkoon. Kun olen saanut työni valmiiksi ja ihailen puhtaana hohtavaa tuvan lattiaa, tulee koskeloemo poikasineen aivan lähelle rantaa. Lasken seitsemän poikasta kevyesti keinumassa aalloilla. Ahdistus on taas poissa!

Valmistan ruoan ulkona, tillinmakuisia uusia perunoita, paistettuja pikkusiikoja Kalle Friskin verkosta ja kreikkalaista salaattia. Nautin ateriani Samppanjakalliolla auringonlaskun aikaan. Sinisellä pöydällä ei tarvita kukkia, sillä vuohennokat korvaavat pöytäkoristeet. Kun olen lopettamassa yksinäistä illallistani, vähän matkan päähän kalliolle lennähtää pieni siro lintu, suosirri. Se tepastelee siinä kuin västäräkki, lentää pois ja tulee taas. Se on niin kesy, että saatan erottaa ruskean vatsalaikun. Puhuttelen sitä kohteliaasti:

– Hyvää päivää, rouva Suosirri. Jäikö miehenne yksin hoitamaan lapsia? Kenties tulette Lapista? Oliko teillä jonkinlainen erimielisyys, vai kyllästyittekö mieheenne? Minäkin olen sitä mieltä, ettei aina tarvitse olla kylki kyljessä, pieni erilläänolo tekee vain hyvää, mutta se vaatii molemminpuolista luottamusta. Luotatteko te mieheenne? Voin kertoa teille, että minä olen kauhean huolissani miehestäni, mutta älkää kertoko sitä kenellekään. Tämä on hyvin luottamuksellista.

Milloin ihmisen persoonallisuus muodostuu? Kuinka paljon siinä on perinnöllistä, kuinka paljon ympäristön muokkaamaa ainesta? Varmaankin varhaislapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys, jo niillä, jotka ovat kadonneet muistista ja niillä, jotka ovat tulleet myöhemmin, muistikuvia jättävänä aikana. Lapsuuden merkitystä ei voi aliarvioida, mutta aivan varmasti myöhemmät kokemukset, ihmiset, opittu tieto, elämykset, ilot ja kärsimykset muuttavat ihmistä. Sairaudet, menetykset, lähestyvä vanhuus ja kuolemanpelko voivat muuttaa persoonallisuutta.

Mitä Eskolle on tapahtunut? Miksi hänen persoonallisuutensa on muuttunut aivan uudenlaiseksi? Vai onko hän sittenkään muuttunut? Ehkä hänestä on vain paljastunut uusi puoli, joka on tähän