Surujen sillalta onnen tielle

By Marja Kuusela

Voiko menneisyyttään koskaan jättää täysin taakseen?Tiia on juuri muuttanut uuteen kaupunkiin ja jättänyt menneet taakseen – tai niin hän luulee. Uusi työpaikka sairaalan tekstinkäsittelijänä tuo mukanaan uusia kohtaamisia. Yksi niistä on erikoistuva lääkäri Ilkka, joka tuntuu ymmärtävän Tiian murheita paremmin kuin muut. Ilkan juuret ovat kuitenkin onnelliselta ja tyytyväiseltä vaikuttavassa perheessä, Tiian kokemus taas on aivan toinen. Hän toivoo, ettei kukaan uusista tuttavista koskaan kuulisi, miksi hän muutti ja vaihtoi sairaalaa. Salailu alkaa kuitenkin ennen pitkää tuntua raskaalta ja aiheuttaa väistämättä väärinkäsityksiä ja ristiriitoja. Eikä hän oikeasti ikinä halua unohtaa pientä Jesseä...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727066257

Book preview

Surujen sillalta onnen tielle

Cover image: Shutterstock & Midjourney

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©2001, 2023 Marja Kuusela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727066257

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Menneisyyden taakka

J oki jakoi kaupungin kahtia. Sen savisenharmaa vesi virtasi laiskasti loivien rantapenkereiden välissä, välittämättä vähääkään ylitseen rakennetusta leveästä sillasta. Nojasin kyynärpäitäni kaiteeseen antaen katseeni vaeltaa veden mukana. Autot suhahtelivat taitseni, ja aina toisinaan jonkun isomman aiheuttama iltavirta heilautti voimallaan vartaloani, mutta tuskin huomasin koko asiaa.

Ajatukseni olivat jossain ihan muualla, kalenteriin punaisella, paksulla tussilla piirretyssä ympyrässä. Olin huitaissut sen siihen pelonsekaista riemua tuntien heti osastonhoitajan soiton jälkeen. Ei enää pelkkiä muutaman päivän sijaisuuksia, joista piti odottaa rahojaan ikuisuuksia, vaan ihan oikea kuukausipalkka, hurraa!

Taloudellisesta pärjäämisestä ei siis tarvinnut lähiaikoina kantaa murhetta. Silti ajattelin seuraavan päivän töihin menoa oudolla vastahakoisuudella. Entä jos minä en osaisikaan, en oppisi uuden sairaalan tavoille tarpeeksi nopeasti. Tai jos joku saisi tietää…

Ei, minä en tahtonut ajatella huomista, en vielä. Halusin pysäyttää ajan kulumassa olevaan hetkeen. Mitä kauemmin tuijotin keskittyneesti allani juoksevaa jokea, sitä tyhjemmäksi pääni vähitellen kävi. Juuri sen takia minä kai niin usein viimeisten parin kuukauden aikana olin sillalle seisahtunutkin. Se oli minun omaa, yksityistä surutyötäni. Kun oikein hyvin keskittyi, saattoi kuvitella pystyvänsä heittämään murheensakin veden pois vietäviksi.

Kaikkein tehokkain lohduttaja olisi tietysti ollut meri. Jos suinkin olisin voinut, olisin silläkin hetkellä istunut yksin jossakin autiolla rantakalliolla. Katsellut horisonttiin katoavaa, rannatonta merta, ja antanut kostean, suolantuoksuisen tuulen puhaltaa lävitseni, kunnes se olisi pyyhkinyt minut puhtaaksi ja vahvaksi.

Tässä uudessa kaupungissa ei kuitenkaan ollut edes järveä. Oli vain allani virtaava, epämääräisen värinen joenuoma. Huokaisten kurkotin roikkumaan vielä vähän edemmäs kaiteella. Näky oli niin ankea, ettei se sinä päivänä tuntunut mitenkään riittävän vangitsemaan sekaisina poukkoilevia ajatuksiani otteeseensa.

Pistin silmät kiinni, ja äkkiä oli taas syksy. Sadat kirkkaat, erikokoiset valot läikkyivät Aura-joen mustalla pinnalla, koko Turku tuntui suorastaan sykkivän elämää. Jopa jokea reunustavat puurivistöt olivat sinä yönä näyttäneet niin vehreiltä sekä eläviltä, että olin melkein voinut kuulla niiden lehtien hiljaisen havinan sisälle autoon. Se oli ollut jotain täydellisessä kauneudessaan uskomatonta, ja täyttänyt mielen epämääräisellä, surunsekaisella haikeudella.

Tuijottaessani lumoutuneena usvan muodostamien harsokehien ympäröimiä katulamppuja, ja niiden alla kulkevaa sorapintaista puistokäytävää, olisin tahtonut loikata ulos. Joen viertä seuraileva polku suorastaan kutsui mukaansa, oli kuin luotu kuljettavaksi kiireettömästi jonkun vasta rakkaaksi ja tärkeäksi käyneen ihmisen kanssa lähekkäin. Olin sanonut sen ääneenkin.

– Ja kun jokaisen katulampun alla pysähdyttäisiin kapakasta tullessa suutelemaan, ei ikinä päästäisi kotiin saakka. Korkeintaan päädyttäisiin johonkin pahuksen puskaan, Jani oli vastaukseksi nauranut hyrisevää, liian paljosta tupakasta karheaa nauruaan kaikki huomio ison auton kääntämiseen suunnattuna. Rekan hytti oli heilahtanut hieman sen päästessä ohi ahtaasta risteyksestä saaden minutkin huojahtamaan tahtomattani.

Auto oli vyörynyt muusta liikenteestä melkein tyhjille Turun keskustan kaduille. Joki valoineen sekä varjoineen oli jäänyt taakse, ja äkkiä olin tuntenut itseni äärettömän surulliseksi. Aivan kuin olisin jo sillä hetkellä aavistanut, miten lähellä särkymistään minun elämäni olikaan.

Talven mittaan sisälläni vellova levottomuus oli kasvanut kasvamistaan. Räjähdys oli ollut kaiken aikaa tuloillaan, ja kun se sitten oli tullut, ei tapahtumien kulkua ollut voinut pysäyttää kukaan enää millään. Eräänä helmikuisena aamuna herätessäni olin vain viimein tajunnut, ettei minulla todellakaan ollut enää vaihtoehtoja.

Sen ymmärrettyäni en ollut jäänyt aikailemaan. Kahden viikon kuluttua olin kulkenut ensimmäisen kerran uuden kotikaupunkini kahteen osaan halkaisevan joen yli muuttoauton mukana.

Kuva syysöisestä Turusta oli kuitenkin syöpynyt mieleeni lähtemättömiin. Muistot imaisivat minut niin vahvasti mukaansa siinä sillalla nyt seisoessani, etten ensin edes kunnolla tajunnut jonkun tulleen viereeni. Kosketus olkapäällä oli varovaisen kevyt, mutta riitti silti palauttamaan minut tehokkaasti takaisin nykyisyyteen.

– Onko kaikki hyvin? kuulin matalan äänen kysyvän jostain hyvin läheltä. Vaistomaisesti hypähdin pari askelta taaemmas. Meni hetki ennen kuin verkkokalvoilleni syöpyneet muistikuvat suostuivat tekemään tilaa todellisuudelle.

Kirkastuttuaan vähän katseeni kohtasi täysin vieraat silmät. Ne tarkastelivat minua hyvin tummina, ja hyvin täynnä huolta.

– Ei tässä mitään hätää, sain viimein vastattua. – Minä olin vain vähän ajatuksissani.

Sanani eivät tuntuneet vakuuttavan miestä täysin, vaikka pingotin kasvoilleni pienen hymynkin niitä tehostamaan. Tummat silmät pysyivät yhä huolestuneina, kun hän mittaili olemustani päästä varpaisiin, ja taas takaisin. Hämmentyneenä tungin käsiäni syvemmälle takin taskuihin yrittäen hymyillä vielä uskottavammin, samalla kun potkiskelin maassa lojuvia viimeisiä vappuserpentiinien jäänteitä.

– No, jos sinä varmasti pärjäät…, mies lopulta sanoi ääni jo vähän epävarmaksi muuttuneena. – Ei kuitenkaan kannattaisi roikkua kauheasti tuolla kaiteen päällä. Vesi on tähän aikaan vuodesta vielä aika kylmää. Sinua tulisi kiire onkia ylös, jos tipahtaisit.

– En minä mihinkään tipahda, intin sitkeästi vastaan, mutta ketään ei ollut enää kuuntelemassa. Nostaessani katseeni pyörätien asfaltista huomasin miehen polkevan jo melkein sillan toisessa päässä. Erotin hänestä ainoastaan punamustan tuulipuvun, sekä häivähdyksen vaaleista hiuksista.

Huokaisten käännyin vilkaisemaan jokea vielä viimeisen kerran. Oli täysin turhaa edes yrittää tavoittaa äskeistä tunnelmaa uudelleen. Mukava, lohdullinen irtonaisuuden tunteeni oli auttamattomasti kadoksissa. Niinpä tein kuten mieskin ja lähdin jatkamaan matkaa.

K errostalo oli rakennettu seudun korkeimmalle mäelle joskus vuosikymmeniä aiemmin, eikä sitä parhaimmalla tahdollakaan voinut sanoa enää kovin kutsuvan näköiseksi. Edes ympärillä kasvavien puiden runsaus ei riittänyt tekemään ympäristöstä viihtyisää. Pikemminkin seinien likaisenruskea väri vain korostui metsän tummuutta vasten.

Talon pitkän historian aikana porraskäytävässä kulkeneet lukemattomat jalat olivat kuluttaneen askelmien kivipinnan rikkonaisen nuhruiseksi. Siivousliikkeen sitkeistä yrityksistä huolimatta portaikko näytti juuri siltä, mikä se olikin: vanha, ja jo kipeästi uusia pintoja kaipaava.

Minä tuskin huomasin enää koko asiaa. Olin talven aikana ehtinyt turtua ympärilläni vallitsevaan ikuiseen nuhruisuuteen. Välillä se oli ollut jopa suorastaan lohdullisen kodikasta. En muistanut kaivata edes hissiä kiivetessäni ylös kolmanteen kerrokseen, jossa asuntoni sijaitsi.

Kiitos syrjäisen paikan, ja talon huonon kunnon maksoin kaksiostani naurettavan pientä vuokraa. Missään muualla kuin siinä kaupungissa minulla ei luultavasti olisi edes ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia yhtä ylellisen väljään asumiseen. Tai ehkä piti ajatella pikemminkin niin, että jossain toisessa kaupungissa en olisi lainkaan saanut kattoa pääni päälle. Työtön, yksinäinen nainen oli sellainen riski, jota harva vuokranantaja halusi ottaa.

No, minä olin sentään onneksi onnistunut lopulta hankkimaan itselleni työpaikan, ajattelin laittaessani vesipannua kuumenemaan. Koko kevättalven olinkin joutunut roikkumaan parin päivän hanttihommissa tai korvausten varassa. Vähät säästöni olivat huvenneet muuttoon, ja vaikka kuinka tarkkaan olin karsinut menoja oli välillä ottanut tiukalle.

Uusista huonekaluista, tai muista suuremmista hankinnoista ei kannattanut edes haaveilla. Eipä silti, en minä mitään uutuuttaan kiiltäviä krominojatuoleja tai pöytiä kaivannutkaan. Mummolta peritty niukka omaisuus riitti paremmin kuin hyvin. Pääasia, kunhan oli paikka, jossa nukkua rauhassa.

Teemuki kädessäni seisahduin puolityhjän kirjahyllyn eteen. Ne olivat ylähyllyllä siistissä rivissä, kaikki tarpeelliset, sekä tarpeettomat oppaat. Hajamielisenä selasin kolhiintunutkantista fysiologian ja anatomian oppikirjaa sieltä täältä.

Kokemuksesta tiesin, että vaikeimmatkin diagnoosit palautuisivat kyllä nopeasti mieleen. Kirjoittaakin varmaan vielä osaisin, sekään ei pelottanut. Syyt siihen, miksi en pystynyt iloitsemaan aidosti minulle tarjotusta tekstinkäsittelijän äitiyslomasijaisuudesta, olivat paljon vaikeammin määriteltäviä. Johonkin syvälle mieleni perukoille vain oli iskostunut vahva tunne siitä, ettei mikään tulisi nytkään sujumaan hyvin. Menneisyyden aaveet eivät suostuisi jättämään minua rauhaan, vaikka pakenisin maapallon toiselle puolelle.

Pakatessani terveyssandaaleja kassiin tiesin kantavani kaiken aiemmin tapahtuneen pahan muistoja mukanani joka ikisenä päivänä, jonka uudessa työpaikassani viettäisin. Jossain vaiheessa joku saisi ehkä tietää, huhut lähtisivät liikkeelle, ja keskussairaalan aikaiset asiat revittäisiin uudelleen esille. Se alkaisi taas…

– Et sinä ennen ollut tuollainen raukka, Tiia Tamminen, tiuskaisin ääneen peilikuvalleni. Kalpeat, meikittömät kasvot paksujen, vanhojen puukehysten ympäröimässä lasisoikiossa irvistivät takaisin innottomasti. Tummat varjot haalean sinisten silmien alla tekivät minut jo valmiiksi väsyneen näköiseksi. Vaikutelmaa ei piristänyt yhtään pitkin päätä likaisina sojottavien lyhyiden hiusten hiekanruskea sävy.

Lyhyesti sanoen minä näytin uupuneelta, sekä täydellisen värittömältä. Varsinaiselta mitättömyydeltä. Juuri sellaiselta naiselta, jota kukaan sattumalta vastaan tullut ei enää viiden minuutin kuluttua muistaisi koskaan kohdanneensakaan.

Vasta se ajatus rauhoitti mieleni. Minä olin nyt todellakin täysin eri ihminen kuin ennen, kaikin puolin. Selviäisin kyllä, kunhan jaksaisin uskoa itseeni.

Päättäväisesti vein vasta puolilleen juodun teekupin keittokomeroon, ja aloin valikoida vähistä vaatteistani sopivia seuraavaksi aamuksi.

V iittätoista vaille kahdeksan seisoin ristiriitaiset tunteet sisälläni myllertäen sairaalan pihan laitamilla. Varsinainen päärakennus oli pitkä ja korkea, seinäpinnoiltaan hohtavan valkeaksi rapattu. Laskin julkisivusta nopeasti ainakin viiden kerroksen ikkunat. Sen lisäksi huolellisesti leikatulle nurmikentälle sijoitettujen ensiavun opastekylttien nuolet viittoivat jatkamaan matkaa eteenpäin, jonnekin nurkan taakse, uudempaan siipirakennuksen osaan.

Kylteistä välittämättä lähdin puikkelehtimaan parkkipaikan halki kohti sisäänkäynnin ajoluiskaa. Olin käynyt talossa aiemmin vain kaksi kertaa. Ensimmäiseksi heti helmikuussa jättämässä toiveikkaasti yhteystietoni, ja toisen kerran kolmisen viikkoa sitten pikaisessa työhaastattelussa. Jouduinkin pysähtymään heti aulassa muistelemaan mihin minun piti mennä.

Neuvonnan lasiluukulta hymyiltiin empimiselleni ystävällisesti, valmiina auttamaan. Kävellessäni kankein jaloin hissille yritin hymyillä takaisin niin luontevasti kuin vain jännitykseltä pystyin.

Vaikka kuinka olin työhaastattelussa pyrkinyt painamaan oikeaa reittiä mieleeni, käännyin kolmanteen kerrokseen päästyäni ensin väärään suuntaan. Ehdin kulkea aina osastolle johtaville lasioville saakka, ennen kuin tajusin osuneeni harhaan. Sovittuun tapaamisaikaan oli vielä melkein viisi minuuttia, mutta silti käteni hikosivat.

Vaivihkaa pyyhkäisin oikeaa kämmentä paidanhelmaan. Vasta sitten uskalsin painaa ovenpielessä olevaa nappia. Vihreä valo syttyi melkein saman tien.

– Tässä jo odottelinkin sinua, kirjoituspöytänsä takaa nouseva ylilääkärin sihteeri Marita Koski totesi toivoteltuamme ensin hyvät huomenet. Vaistomaisesti vilkaisin seinällä hänen yläpuolellaan olevaa kelloa. Ele tuntui miellyttävän naista, koska hän nyökkäsi hymyillen.

– Minulla on tänään kiireinen päivä, joten yhtään minuuttia ei liikene hukattavaksi asti. Tämä tällainen henkilöstöpuolihan ei kuulu minulle varsinaisesti lainkaan. Hoidan tätä ainoastaan satunnaisesti, olosuhteiden pakosta. Oma esimiehesi palaa virkavapaaltaan syyskuussa, ja voit sitten tarpeen mukaan hoitaa kaikki asiasi hänen kanssaan.

Nyökyttelin kuuliaisesti ymmärtämisen merkiksi seuraten samalla miten