Mies joka tahtoi enkelin

By Marja Kuusela

Voiko aidon rakkaustarinan aloittaa valtavilla valheilla?Mia Lehtinen saa isältään tehtävän: hänen on lähdettävä isän rakennusliikkeen nimissä matkalle pikkukaupunkiin, katsastamaan ennestään tuntematonta hotellia nimeltään Vuorilinna. Ei siinä muuten mitään, mutta isä kieltää Miaa ehdottomasti paljastamasta todellista henkilöllisyyttään. Mia suorittaa tehtävän mallikkaasti, mutta salaperäinen, tangoa taitava Janne ei suostu poistumaan hänen mielestään. Ei, vaikka Mialla on sopivampikin ihastus, kiireinen mutta sulava bisnesmies Henrik. Kaikilla on salaisuutensa, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytä, kun rakkaus etsii tietään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727066202

Book preview

Mies joka tahtoi enkelin

Cover image: Shutterstock & Midjourney

Copyright ©2002, 2023 Marja Kuusela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727066202

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Operaatio Henrik Olsson

R ehellisyys on äärimmäisen tärkeä asia. Niin minulle oli koko ikäni opetettu, ja sen mukaan olin myös parhaani mukaan yrittänyt elää.

Toisinaan elämässä tulee kuitenkin eteen tilanteita, jolloin periaatteistaan on pakko antaa periksi, jos tahtoo saada haluamansa. Se päivä oli yksi niitä nimenomaan sellaisia hetkiä. Parkkeerasin auton kesätuulessa liehuvin mainoslipuin koristetun rakennuksen eteen. Samalla muistutin itselleni ties monettako kertaa hermoilevani suotta. En minä sentään mitään rikollista ollut tekemässä. Jokainenhan meistä joskus joutui pieniin valkoisiin hätävaravalheisiin turvautumaan. Ihan turha moisesta oli huonoa omaatuntoa potea.

Sitä paitsi vanha sanontakin sanoi, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat luvallisia. Ja kun vain ajattelinkin ulottuvillani olevaa palkintoa, tulin entistä varmemmaksi tekoni välttämättömyydestä.

Niinpä pakotin mielessä velloneen, vaimean syyllisyyden tunteen kokonaan pois. Pihalla oli hiljaista, kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota kaivaessani peilin käsilaukusta. Kuva, joka minua sen pinnasta katsoi takaisin, sai oloni heti paljon varmemmaksi.

Minä näytin hyvältä. Aamulla teht kevyt meikki oli kestänyt monen tunnin ajomatkan ongelmitta. Kiitos auton ilmastoinnin edes nenä ei kiiltänyt, saati, että olisin alkanut punottaa kuumuudesta. Riitti, kunhan lisäsin huuliin vähän rusketusta korostavaa roosaa kiiltoa ja vedin harjan pari kertaa pitkien hiusteni läpi.

Astuin ulos. Uutuuttaan vielä mustana kiiltävästä asvaltista hohtava kuumuus vyöryi päälleni. Niin helteisen hautovaksi ilma muuttui ainoastaan ukkosen edellä. Luultavasti ennen iltaa sataisi kaatamalla.

No, syville urille painuneita valtateitä ja renkaiden alla kurisevia lammikoita ehtisin kyllä surra riittävästi myöhemminkin. Nyt minulla oli paljon tärkeämpääkin ajattelemista. Syvään henkeä vetäen kohensin ryhtiäni ennen kuin suuntasin kohti pääsisäänkäyntiä.

Aulan lasisessa infokopissa istuva tyttö tuskin osasi edes kuvitella kuinka paljon edessä oleva tapaaminen minulle merkitsi. Suunnatessani hänen eteensä, korkeat korot vaimeasti kopisten, otin kasvoilleni viileän, miltei välinpitämättömän ilmeen. Jännittämisen kätkeminen oli vaatinut vuosien mittaisen ponnistelun, mutta lopulta olin taidon oppinut.

– Mistähän löytäisin Henrik Olssonin huoneen? kysyin tytöltä jo puolittain toimistohuoneisiin johtavaa käytävää kohti kääntyneenä. Itsevarmuuteni sai hänet hämilleen, kuten tarkoitus olikin.

– Oliko teillä sovittu tapaaminen tuotepäällikkö Olssonin kanssa?

Annoin pahoittelevan, hieman anteeksipyytävän hymyn kohota huulilleni.

– Voi, valitettavasti ei. Uskoisin kuitenkin, että Henrik ottaa minut kyllä mielellään vastaan. Ilmoitat vain, että Mia on täällä.

Kuten olin laskeskellutkin, se temppu tepsi. Luotuaan minuun vielä empivän silmäyksen tyttö alkoi näppäillä puhelinvaihteen numeroita.

– Hetki vain. Tarkistan, onko hänen palaverinsa jo päättynyt.

Tyytyväisenä pyörähdin tarkastelemaan aulaa. Se oli mukavan avara ja moitteettoman siisti. Kaikesta saattoi päätellä, ettei tämän yhtiön tarvinnut laskea senttejä, eikä eurojakaan, julkista kuvaansa rakentaessaan.

Joku satunnaisesti talossa asioiva tavallinen kansalainen luultavasti tuskin edes huomasi, kiiltelivätkö viherkasvit pölyttöminä tai miten paljon tuoliryhmien päälliset olivat kuluneet käytöstä. Minulle juuri sellaisten asioiden huomioiminen sen sijaan oli itsestäänselvyys, melkein vaistomaisesti tapahtuvaa. Tiesin tarkalleen, kuinka paljon pienistäkin, sinänsä mitättömistä yksityiskohdista pystyi päättelemään, oli kyseessä sitten huone taikka ihminen.

Ihmisten tulkitseminen oli jopa helpompaa kuin persoonattomien, ties kenen sisustamien aulatilojen. Eleistä ja ilmeistä saattoi lukea uskomattoman määrän sellaistakin, mitä sanat eivät koskaan kertoneet. Silmistä puhumattakaan. Jos suu hymyili, mutta silmät eivät, iloisuus ei ollut aitoa. Tai vaikka ihminen sanoillaan vakuutteli vilpittömyyttään liikkeiden ollessa hermostuneita, kannatti olla epäluuloinen.

Nyökättyäni vielä kiitokseksi neuvontatiskin tytölle jäin odotellessani tarkastelemaan syrjemmälle seisahtunutta naiskaksikkoa. Vaikka naiset tuntuivat pysähtyneen vain sattumalta vaihtamaan pari sanaa keskenään, huomasin heidän vilkuilevan suuntaani selvästi uteliaina. Kenties he koettivat parhaillaan arvuutella, ketä olin tullut tapaamaan, tai miksi. Olinko kenties uusi asiakas, vaiko jonkun bisneskumppani.

Pohdintani keskeytyi, kun katseeni viimein tavoitti käytävän päästä tutun hahmon. Henrik lähti harppomaan aulan halki pitkin, määrätietoisin askelin. Sydämeni jätti oitis yhden lyönnin väliin. Jos mahdollista, Henrik näytti tummissa suorissa housuissa ja huolellisesti napitetussa kauluspaidassa vieläkin paremmalta kuin se mies, johon juhannuksena olin tutustunut. Vaaleat, auringon päälaelta miltei valkeiksi paahtamat hiukset olivat lyhentyneet ehkä aavistuksen ja niiden taipuisuus kesytetty geelillä, mutta sama, mielenrauhani heti ensitapaamisella mukanaan vienyt Henrik siinä silti oli.

— Mia! Tämäpä mukava yllätys! hän huudahti lupaavan ilahtuneeseen sävyyn päästyään luokseni. Olkapäilleni ojentuvien käsien ote oli yhtä aikaa sekä luja että kohteliaan kevyt. Kosketus oli määrätietoinen sillä samalla uskomattoman miellyttävällä tavalla kuin mies itsekin. Huulet hipaisivat mannermaiseen tyyliin poskeani kaikista tilannetta seuraavista uteliaista huolimatta.

– Ajelin sattumalta tästä ohi, joten päätin hetken mielijohteesta pysähtyä tervehtimään, valehtelin sujuvasti.

– Se oli kauniisti tehty, Henrik totesi, ja minä seurasin huojentuneena, miten aidon oloisena hymy nousi koko kasvoille, ei pelkästään suupieliin. Silmiin saakka en uskaltanut katsoa, koska pelkäsin oman innokkuuteni paljastumista. Ja Henrikin reaktiothan tässä tärkeintä olivat. Niiden perusteella minulla siis oli ainakin jotain toivoa.

Ja Henrik oli korkealla. Hyvää vauhtia matkalla sille palkkatasolle, josta moni vain uneksi.

Juuri sen takia minä olinkin valmis vastoin periaatteitani jopa valehtelemaan: saadakseni omakseni miehen, jollaisia käveli vastaan korkeintaan kerran sataan vuoteen. Jos silloinkaan.

V alitettavasti Henrikin piti kiirehtiä miltei saman tien ennalta sovittuun, tärkeään kokoukseen. Me ehdimme hädin tuskin juoda vissyt hänen työhuoneessaan, kun mies jo vilkaisi kelloaan pahoitellen. Pettymykseni salaten huomautin mahdollisimman keveään sävyyn, etten toki ollut odottanutkaan hänen pystyvän tuosta noin vain lohkaisemaan vapaata varta vasten minun viihdyttämiseeni. Olin todellakin tahtonut ainoastaan piipahtaa ohimennen tervehtimässä. Tietenkin viettäisin mielelläni hänen kanssaan enemmänkin aikaa, mikäli se suinkin jossain välissä olisi mahdollista…

Henrik kuunteli selityksiäni ymmärtäväisesti nyökkäillen, saattaen minut todellisen herrasmiehen tavoin jopa ulos saakka.

– Kyllä työt aina sen verran voivat odottaa, hän kuittasi nauraen vaimeat vastaväitteeni. Aulan läpi kävellessämme pistin merkille, miten kateellisia silmäyksiä meihin taas luotiin. Aivan selvästi moni muukin olisi mielellään nauttinut tuotepäällikkö Olssonin kahdenkeskisestä seurasta.

Auton luona Henrik kumartui painamaan pikaisen, kohteliaan kevyen suukon poskelleni.

– Meillä pitää aika kiirettä nyt, täytyy ehtiä hoitaa asiat kuntoon ennen yhteistyökumppaneiden kesälomakautta. Elokuussa koko Eurooppa on käytännöllisesti katsoen suljettu, kuten tiedät. Ilmoittelen heti, kun onnistun ujuttamaan tarpeeksi vapaata tapaamiselle johonkin väliin. Sovitaan sitten tarkemmin.

– Se olisi hauskaa, vakuutin kurkottaen turvavyötä kiinni. Vasta Henrikin käännyttyä annoin pirteän ilmeeni valahtaa avoimen pettyneeksi. Katsoin kohti sisäänkäyntiä kiiruhtavaa hahmoa mieli kirvellen.

Totta kai olin jo matkaan lähtiessäni ottanut huomioon, ettei Henrik ehkä pystyisi järjestämään itselleen tuosta noin vain kokonaista vapaata iltapäivää. Sen sijaan olin kyllä suunnitellut meidän tapaavan uudelleen kenties myöhemmin illalla, jossain mukavammassa paikassa. Olinhan äsken jopa vihjannut mahdollisuudestani jäädä tutustumaan kaupunkiin pidemmäksikin aikaa.

Joko Henrik ei ollut tajunnut kautta rantain esitettyä ehdotustani tuttavuutemme pikaisesta syventämisestä tai sitten hän vain oli jostain syystä sivuuttanut sen yhtä hienovaraisesti. Enkä minä ollut vieläkään onnistunut sopimaan edes treffejä!

Se oli masentavaa. Suorastaan raivostuttavaa. Työnsin vihaisesti vaihdevivun R-asentoon ja peruutin ulos ruudusta. Auto lipui hillityn arvokkaasti parkkipaikalta kadulle vauhdin paljastamatta mielialaani. Annoin turhautuneisuudelle ja raskaalle kaasujalalleni vallan vasta väljemmille väylille päästyäni. Hitto, miten kaiken aina piti olla miesten kanssa näin hirveän vaikeaa!

Suunnistaessani keskustan läpi kohti ulosmenotien liittymää toiveikkuus kuitenkin heräili jo uudestaan mielessäni. Sisuuntuneena ajattelin, että ehei, näin helpolla en kyllä periksi enää antaisi. Minä olin päättänyt saada Henrikin itselleni heti hänet nähtyäni ja saisinkin hänet vielä, vaikka joutuisinkin näkemään paljon vaivaa sen tavoitteen saavuttaakseni.

Kiihdytin vauhdin tasaiseen sataseen ja annoin ajatusten karata kaksi viikkoa taaksepäin, juhannukseen. Hetkeen, josta kaikki oli alkanut.

M ira sen oli keksinyt. Vai oliko se sittenkin ollut Karita? Siitä me olimme kinastelleet jälkeen päinkin. Joka tapauksessa idean syntypaikka ainakin oli ollut uimahallin ulkoallasta kiertävä nurmikko. Kolme päivää yhtäjaksoisesti jatkuneen sateen päättymisestä riemuiten olimme tapojemme mukaisesti kokoontuneet tyttöjen kanssa kuluttamaan tiistai-iltaa altaalle.

Auringonpalvomiseen uimahallin rinne oli kotikaupungin viihtyisimpiä, ja mikä parasta, siellä saattoi ruskettumisen lomassa bongailla hyvän näköisiä uimaripoikia. Jos onni kävi, jonkun sellaisen unelmauroksen kanssa onnistui kehittelemään pientä flirttiäkin. Pari vuotta aiemmin Mira oli jopa iskenyt itselleen poikaystävän altaalta.

Valitettavasti romanssi ei ollut kestänyt talven myrskyissä. Seuraavana keväänä me olimme kaikki kolme taas kulkeneet vapaina sinkkuina, bailanneet sielumme kyllyydestä festareilla, diskoissa ja Tukholman risteilyillä. Olimme shoppailleet surutta tai istuneet kahviloiden terasseilla kuumien päivien aiheuttamaa janoa sammuttamassa, etsien edelleen sitkeästi sitä unelmiemme prinssiä, joka antoi yhä vain odotuttaa itseään.

Me olimme olleet nuoria ja täynnä elämännälkää, kuten vasta vähän päälle kaksikymppisten, talvet tiukasti opintojen parissa raataneiden kuuluu ollakin. Vasta Miran täytettyä 25 vuoden vaihteessa olimme jotenkin havahtuneet huomaamaan ajan kulun. Aikuisuus ei enää tänä kesänä ollutkaan jossain hämärässä tulevaisuudessa, vaan suoraan edessä. Piti lopultakin pysähtyä ihan vakavissaan pohtimaan, mitä tahtoi – oli kyse sitten työstä, miehistä tai juhannuksen juhlimisesta.

– Festarit ainakin on pois laskuista, Karita mutisi asettautuen parempaan asentoon pyyhkeellään. – Niillä käy nykyään pelkkiä kakaroita.

– Tai sitten me vaan ollaan liian vanhoja, Mira, kolmikkomme ehdottomasti järkevin jäsen, virnisti aurinkolasiensa takaa. – Se nyt joka tapauksessa on varmaa, etten minä ainakaan suostu viettämään juhannusta perheen kanssa mökillä. Tehkää te mitä tahdotte, mutta minä jään mieluummin vaikka yksin kotiin.

Huvittuneena heitin sekaan jotain vanhasta sanonnasta, jonka mukaan helluntai ilman heilaa tiesi samaa ankeutta koko kesäksi. Meistä kenelläkään ei ollut käynyt tuuri helluntaina, kuten tytöistä kumpikin varmaan hyvin muisti. Ehkä oli siis parasta vain alistua nöyrästi kohtaloonsa ja jäädä odottamaan syksyä. Tai peräti kultaista keski-ikää, naistentansseja ja lapsenlapsiaan ulkoiluttavia harmaaohimoisia, yksinäisiä leskimiehiä.