Nätti poika

By Silja Evelyn

Mitä sinä tekisit, jos olisit selkä seinää vasten, ja vaihtoehdot kävisivät vähiin?

Laskut kasaantuisivat.

Olisit väsynyt tällaiseen elämään.

Houkuttaisiko sinua? Tarjous, joka voisi tehdä elämästä helpompaa.

Huolimatta siitä, mitä se vaatii hinnaksi?

Nätti poika on tarina nuoresta pariskunnasta, joka sinnittelee se

• Language: Suomi
• Publisher: Salad Pages
• Release date: May 18, 2020
• ISBN: 9781913067113

Silja Evelyn

Silja's writing is beautiful, impactful and moving. Silja is from Finland and learnt English from a young age. She moved to the UK when she was 19 years old to study at Anglia Ruskin University, Cambridge. She attained BA (Hons) in Film Studies. Silja currently lives in Finland and plans to return to the UK to pursue her writing career. Silja likes to write about difficult subjects and her first novel is no exception.

Book preview

1

En saanut sytkäriäni toimimaan. Se vain sylki hyödyttömiä kipinöitä, jotka eivät riittäneet sytyttämään tupakkaani. Tihuttava sade ei auttanut asiaa. Kylmästä kankeat käteni toimivat tuskin tarpeeksi kokeilemaan sytkäriä vielä viimeisen kerran. Pieni liekki tulvahti ulos – ja sammui välittömästi. Halusin huutaa, mutta tyydyin turhautuneeseen huokaukseen; päivä oli ollut jo tarpeeksi painajaismainen. Otin tupakan pois suustani ja mulkaisin paperiin haaleasti palanutta jälkeä. Ehkä myöhemmin.

Oli jäätävän kylmä, jopa aikaiseksi lokakuuksi. Teoriassa oli jo pimeää, mutta kaupungin valot saivat taivaan loistamaan ruosteisen kirkkaana. Korkeat betonirakennukset kohosivat vasten horisonttia, täynnä kolkkoja toimistoja. Yksi noista rakennuksista seisoi aivan vieressäni, langettaen himmeitä valokeiloja maahan. Nojasin kylmää tiiliseinää vasten kaukana pääsisäänkäynnistä, jotta voisin tuijottaa parkkipaikalle johtavaa autotietä. Uupuvasta nikotiiniannoksesta johtuva ärtymys ja pettymys tuntuivat jo valmiiksi musertavilta, mutta kasvoivat entisestään jokaisen ohi ajavan auton myötä.

Huomioni kiinnittyi toimistorakennuksen aukeaviin etuoviin, ja ulos astuvaan miehen siluettiin. Hän yritti avata sateenvarjoaan samalla, kun puhui puhelimessa. Katselin yritystä hetken. Syvällä, matalalla äänellä puhutut sanat kaikuivat parkkipaikalla, mutta heikko tuuli ja etäisyys välillämme teki niiden ymmärtämisestä mahdotonta. Käänsin katseeni takaisin tiehen ja toivoin noiden kaukaisten sanojen katoavan pian, ja puhujan niiden mukana. Autoja ajoi ohitseni yksi toisensa jälkeen, mutta yksikään ei ollut se, jota odotin. Sade vain voimistui, ja se oli jo lionnut läpi farkuistani. Tupakat onneksi pysyivät jotenkuten kuivana takkini sisällä. Tupakat, jota en voinut polttaa. Se yksi, jota vieläkin pitelin käsissäni, oli varmasti pilalla, koska en ollut ollut fiksu ja pistänyt sitä takaisin askiin.

Tarvitsetko tulta?

Käännyin vaistomaisesti ääntä kohden. Mies seisoi aivan vieressäni. Olin liian yllättynyt ymmärtääkseni hänen kysymystään kunnolla, kunnes hän nyökkäsi kädessäni olevaa tupakkaa kohden.

Ai, no… Joo, kiitos.

Asetin tupakan huulieni väliin, kun hän kaivoi sytkärinsä esiin ja astui lähemmäs, niin että olimme molemmat hänen suuren sateenvarjonsa alla. Laskin huppuni, ja kosteat hiussuortuvat pääsivät putoamaan kasvoilleni nojautuessani lähemmäs kohti miehen pitelemää liekkiä. Tupakka ei näköjään ollutkaan pilalla. Yritin olla puhaltamatta savua häntä kohti, vaikka hän varmasti poltti itsekin. Hänen pitkän takkinsa alta erottui puku, ja hänen koko olemuksensa huokui sellaista asiallisuutta, mitä voi odottaa vain joltakulta, joka käytti pukua töissä. Jopa hänen rauhallinen, vakava äänensävynsä sai hänet vaikuttamaan tärkeältä. Tai täydeltä snobilta.

On aika myöhä olla vielä täällä.

Olisin voinut sanoa saman hänelle, mutta tyydyin kömpelöön olankohautukseen.

Alkaa olla aika kylmä, eikö vain? hän jatkoi, katsoen taivaalle.

Joo.

Odotatko jotakuta?

Joo, kaverini hakee minut. Tai no… ainakin hänen pitäisi. Vilkaisin tietä siinä toivossa, että kyydin mainitseminen saisi sen taianomaisesti ilmestymään. Ei saanut. Mies nyökkäsi pienieleisesti, ja hänen katseensa vaelteli minuun, tutkiskellen – eikä mitenkään hienovaraisesti. Tunsin pakottavaa tarvetta siirtyä kauemmas hänestä, mutta pysyin paikallani.

Tunnen sinut jostakin.

No, olen varmaan siivonnut toimistosi, vastasin ilman minkäänlaista innostusta. Olin kiitollinen tulesta, en niinkään small-talkista.

Ei, vaan jostain aiemmin.

Hän kuulosti itsepintaiselta, kuin hän olisi jo tiennyt vastauksen. Katsoin häntä, ja minua alkoi jo vähän vaivata, etten muistanut nähneeni häntä koskaan ennen. Hän oli minua vähän pidempi, mikä teki hänestä hyvin pitkän ihmisen, ja paljon vanhempi. Siinä pimeydessä oli vaikeaa arvioida tarkkaan kuinka paljon vanhempi, mutta hänen silmäkulmiinsa oli jo uurtunut ryppyjä. Keski-ikäinen, ehkä, tai vielä vähän vanhempi – mikä tarkoitti, että hän oli ainakin kaksi kertaa minun ikäiseni. Hänellä oli yksinkertaiset kasvonpiirteet; mikään ei oikein pistänyt silmiin. Ehkä hän ei juuri siksi ollut jäänyt mieleeni, olettaen että oikeasti olin tavannut hänet joskus. Lyhyt, siisti parta muotoili hänen leukansa pehmeän neliskulmaiseksi, ja hänen paksut hiuksensa oli kammattu taaksepäin; en erottanut väriä hänen sateensuojansa varjossa. Tiesin kyllä, missä hän olisi voinut helposti nähdä minut, mutten muistanut ikinä tehneeni hänelle kahvia, joten en voinut olla varma.

Olen myös töissä kahvilassa tässä lähistöllä.

Aivan, se sen täytyy olla.

Vedin tupakansavua syvälle keuhkoihini voidakseni olla hiljaa mahdollisimman kauan, ja päädyin henkäisemään liian syvään. Sain hädin tuskin pidettyä yskänkohtauksen sisälläni. Mies hymyili, tosin raivostuttavan ylimielisellä tavalla, aivan kuin olisin huvittanut häntä kömpelyydelläni.

Olet varmaan opiskelija, vai? hän kysyi yllättäen.

Vilkaisin häneen, kohottaen kulmiani.

Ei minulla olisi aikaa tehdä kahta työtä, jos olisin vielä opiskelijakin, vastasin sarkastisesti.

Hän tajusi ristiriidan ja nyökkäsi.

No, hän huokaisi, ainakin olet ahkera.

Otin kohteliaisuuden vastaan nopealla hymyllä, vaikkei ’ahkera’ mielestäni ollut oikea sana.

Kai sitä voi siksikin kutsua.

Kai sitä voi, hän toisti, hymyillen vaatimattomuudelleni. Ei minua pukumies itsessään niinkään vaivannut, mutta olin jo työskennellyt koko päivän, suurimmaksi osaksi asiakkaita palvellen, joten en oikein ollut juttutuulella enää. Pakenin keskustelua pariksi sekunniksi katsomalla puhelintani, mutta ei siellä mitään ollut. Ei viestejä. Ei selitystä viivästykselle.

Mietin vain… hän aloitti, sitten hiljeten hetkeksi, kuin antaakseen minulle tilaisuuden kieltäytyä vastaamasta jo ennen kuin edes tiesin kysymystä. Missä tuolla sinä työskentelet? hän nyökkäsi kohti toimistorakennusta, josta oli juuri lähtenyt. Tai mitkä kerrokset siivoat, tarkoitan?

Katsahdin samaan suuntaan, ihan kuin minun olisi pitänyt nähdä rakennus voidakseni vastata.

Öm… kaikkein ylimmät, yleensä.

Hm, onpa outoa, hän mutisi. Minun olisi pitänyt huomata sinut. Eivät siivoojat yleensä ole noin…

Hän jätti lauseen kesken, katsellen minua mietteissään. Olin oikeastaan hyvin kiinnostunut kuulemaan, miten hän lopettaisi tuon lauseen. Mutta hän vain hymyili ja heilautti kättään vähättelevästi:

No, he ovat yleensä aika näkymättömiä.

Tympääntynyt naurahdukseni sai hänet selventämään kunnioituksensa niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitivät hänen toimistonsa järjestyksessä.

Älä käsitä väärin, en tarkoittanut sitä pahalla. Kaikki työnteko on kunnioitettavaa.

Joo, sanoin, vaikka en oikeastaan ollut samaa mieltä. Kyseinen työ ei tuntunut kovin kunnialliselta, mutta en odottanut hänen kaltaisensa henkilön ymmärtävän sitä.

Etäältä kantautuva ääni katkaisi keskustelun. Vihdoinkin. Tunnistin auton jo kauan ennen kuin se saapui parkkipaikalle – olettaen, ettei lähistöllä kulkenut muita huomiohuoraavilla moottoreilla varustettuja vanhoja klassikkoautoja. Käännyin kertomaan keskustelukumppanilleni, että olin lähdössä, löytääkseni hänetkin tuijottamasta äänen lähdettä. Pihaan kääntyvästä mustasta autosta ei näkynyt juuri muuta kuin ajovalot ja niiden poikki putoavat sadepisarat. Raskas musiikki seurasi huutavaa moottoria, joten se oli varmasti Cris.

Kaverisi?

Vilkaisin miestä ja nyökkäsin. Hän katseli autoa ihailevasti.

Kerro hänelle, että hänellä on hyvä maku autoissa. Mikä vuosimalli tuo on?

Hän siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Epäröin; vihasin tuota kysymystä.

Öh… ei mitään käsitystä.

Tiesin auton olevan Jaguar vain, koska Cris oli sanonut sen olevan Jaguar. Hän oli kertonut minulle jokaisen pienenkin yksityiskohdan autostaan pari vuotta sitten, kun hän oli entisöinyt sen isänsä kanssa, mutta ainutkaan sana ei ollut painunut muistiini. Minulle se oli vanha auto, joka näytti hienolta.

Hm, ei se mitään, hän vastasi. Yritin miettiä, olinko vain kuvitellut paheksuvan sävyn hänen äänessään. Hyvää yötä, sitten. Ehkä näen sinut toistekin täällä.

Joo… vastasin typerästi, kiinnittämättä huomiota viimeiseen asiaan, jonka hän oli sanonut. Oli naiivia ajatella, etten enää koskaan näkisi häntä, mutta sillä hetkellä halusin vain pois tuosta tilanteesta. Ajattelin, että se jäisi siksi yhdeksi oudoksi keskusteluksi yhtenä iltana töiden jälkeen. Kiirehdin sateen läpi Crisin autolle ja pudotin matkalla tupakkani lätäkköön. En ollut edes polttanut sitä loppuun.

Cris käänsi musiikkia pienemmälle, kun avasin oven ja istuuduin tummanpunaiselle nahkapenkille. Huomasin, kuinka kohmeisiksi käteni olivat menneet kylmästä; hytisin vielä pitkän aikaa, ennen kuin auton lämpö sulatti kylmänväreet pois.

Luulin, ettet tule ollenkaan. Ääneni värisi, saaden minut kuulostamaan kamalan epätoivoiselta.

Käännyin kaksi kertaa harhaan.

Se niistä sinun pettämättömistä ajotaidoistasi.

Ole hiljaa. Hän katsoi minua pahasti, sitten keskittyi peruutuspeiliin ajaakseen takaisin tielle. Kenen kanssa sinä puhuit?

En tiedä, joku vanha mies vain tarjosi tulta. Tiesin, että Cris olisi innoissaan, joten lisäsin: Hän kysyi autostasi.

Niinkö?

Joo, sanoi, että sinulla on hyvä maku.

Olenhan sanonut, että autotieto on hyödyksi.

No en minä mitään tiennyt, joten…

Hän pudisti päätään.

Olen pettynyt.

No en minä häntä nyt iskeä yrittänyt!

Miksi et? Hän on varmaan rikas.

Tuijotin häntä inhon vallassa, mutta hän vain hymyily typerälle vitsilleen. Hän tiesi, etten pitänyt tarpeettomasta huomiosta, mutta hän tykkäsi olla ärsyttävä.

Eihän sinun tarvitsisi edes yrittää, riittää että seisot paikallasi ja näytät nätiltä, hän lisäsi, muka närkästyneenä.

Cris ei näyttänyt nätiltä. Hänellä oli tummat silmät vielä tummempien kulmakarvojen alla ja mustat hiukset, jotka oli järjestetty täsmällisen sekaiseksi ainakin kymmenellä eri hiustuotteella. Hän oli vähän minua lyhyempi, mutta eroa ei huomannut, ellemme seisoneet aivan vierekkäin. Minä tosin vihasin aivan hänen vieressään seisomista; se sai minut näyttämään hennommalta kuin oikeasti olin. Crisillä oli kohtuuttomasti vapaa-aikaa, ja hän käytti sen kuntosalilla. Hänen käyttämänsä kapeat merkkifarkut olivat kuin suunniteltu juuri hänenlaisilleen ihmisille, joilla oli naurettavan hyvät reisilihakset. Joskus mietin, söikö hän mitään muuta kuin proteiinipirtelöitä ja kananmunanvalkuaisia.

Hän oli myös tatuoitu päästä varpaisiin. Tai no, kaulasta varpaisiin, ja hänellä oli suuria tyhjiä alueita siellä täällä. Rystysissään hänellä luki iänikuinen ’love/hate’, mutta loput kuvista olivat melko omaperäisiä. Hän oli miettinyt, ottaisiko pienen tatuoinnin kasvoihinsa tai korvan taakse, mutta oli tähän mennessä tyytynyt koruihin; korvakorujen lisäksi hänellä oli pieni arpi pois otetusta helix-lävistyksestä. Hän väitti, ettei halunnut lisää lävistyksiä, mutta oikeasti hän ei vain kestänyt ruston läpi työnnettävän neulan aiheuttamaa kipua. Hän ei ollut edes odottanut, että se yksi helix olisi parantunut; eihän hän voinut sallia turvonnutta, veristä sotkua missään lähelläkään kasvojaan. Ne olivat sellaiset kasvot, jotka eivät olleet lapsena näyttäneet kummoiselta, mutta sitten murrosikä oli tehnyt jotakin raivostuttavaa. Cris ei näyttänyt nätiltä, Cris näytti tyrmäävän hyvältä.

Tiellä vallitsi katkeamaton liikenne, mutta Cris kiilasi epäröimättä sekaan. Kuulin rattiraivon takanamme soivassa autontorvessa. Cris vilkaisi autoa peruutuspeilistä.

Kusipää… hän kirosi, sitten kysyi ystävällisemmällä äänellä. Miten menee, muuten?

Menisi paljon paremmin, jos veisit minut kotiin yhtenä kappaleena.

Hahhah. Luuletko, että vahingossakaan naarmuttaisin autoani?

Näyttää vähän siltä, että naarmuttaisit.

Hän jätti väitteeni huomiotta. Tiesimme molemmat, ettei hänen holtiton ajotyylinsä tulisi ikinä muuttumaan.

Oikeasti, oletko kyllästynyt minuun tai jotain? hän kysyi.

Älä viitsi, juurihan minä poikkesin, ihan… kaksi… kolme viikkoa sitten?

Voi paska, totta, minun mokani. Hän olisi katsonut minua pitkään ja pahasti, jos hänen ei olisi tarvinnut keskittyä tiehen. Hidastimme risteykseen, pysähtyen vasta viime tipassa. Sadepisarat ropisivat tuulilasia vasten kovaäänisesti, peittäen radiossa soivan hiljaisen rock-balladin alleen. Cris alkoi rummuttaa rattia sormillaan, vihaisena punaiselle liikennevalolle.

No, mistä olen jäänyt sitten paitsi? kysyin myöntäen, että olin ollut etäinen lähiaikoina.

No… minulla oli eilen taas sellainen asiakas, joka ei oikeasti edes tykkää tatuoinneista, mutta halusi vaan yhden ’ainutlaatuisen’ näyttääkseen jotenkin katu-uskottavalta.

Se oli jotain tusinatavaraa, eikö vain?

Kolmio. Ja ruusu sisällä.

Virnistin tuolle inhottavuudelle.

"Kuka helvetti ottaa ruusuja?"

Hän läpsäisi minua olkapäähän kämmenselällään. Hänen puolustuksekseen piti myöntää, että hänen kaulaansa tatuoidut tummanpunaiset ruusut olivat paljon parempia kuin se amatöörisotku, jonka ne peittivät.

Ja arvaa mihin? hän jatkoi.

Mihin?

Hän osoitti käsivarttaan aivan kyynärtaipeen alapuolelle. Pudistelin päätäni, vaikka pilkka osui nyt minuun; olin ottanut oman ensimmäisen tatuointini samaan paikkaan.

Se oli kyllä yksi hiton kaunis käsivarsi, Cris huokasi. Sitten hän kohotti kulmiaan, kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotakin. Hei, et haluaisi lähteä yksille tänä viikonloppuna?

Öm…

Hän tiesi vastaukseni jo valmiiksi, joten hän aloitti suostuttelun ennen kuin ehdin kieltäytyä.

"Kuule, sinun täytyy tulla minun kanssani."

Kunpa voisinkin, vastasin niin anteeksipyytävästi kuin pystyin.

"Älä nyt, yksille vain. Minä tarjoan."

Olen sinulle jo tarpeeksi velkaa muutenkin. Ja olen joka tapauksessa töissä koko viikonlopun.

Et ole velkaa mistään. Ja voimme täysin hyvin mennä sitten, kun pääset töistä. Mutta… ihan kuinka vaan, pyydän jotakuta toista.

Hän oli selvästi loukkaantunut, ja rehellisesti sanottuna, hänellä oli siihen täysi oikeus. Yritin olla ajattelematta, kuinka väsynyt olin, ja kuinka olisin ihan yhtä väsynyt viikonloppuna. Ja sitä seuraavana.

Katson, jos voin tulla seuraavan viikonloppuna, jooko?

"Sen täytyy olla tämä viikonloppu, ja sen täytyy olla lauantai."

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Olisihan se pitänyt tietää.

Tarvitset esiliinan, etkö vain?

Hän tuhahti kuin en muka olisi ollut oikeassa.

"Ei, kunhan vain… saatoin ehkä sanoa jollekulle, että olen ehkä menossa ulos lauantaina ja että voisin ehkä pistäytyä tietyssä baarissa samalla."

Se on Ruusutatska, eikö olekin? Sanoit tusinatavara-Ruusutatskalle, että menet ulos lauantaina?

Hän kohautti olkiaan. Tulkitsin sen myönteisenä vastauksena.

Voi luoja, Cris, kysyisit vain ihmisten numeroa!

Ei se niin toimi!

"Miten se sitten toimii?"

Kuule, tiedän kyllä, ettet tiedä paskaakaan deittailusta, mutta…

Miten niin en tiedä? Minulla on tyttöystävä, jos et sattunut muistamaan.

Niin no, jos sitä nyt lasketaan enää…

Älä aloita.

Katsoin häneen varoittavasti, mutta hänen silmänsä olivat lukittu tiehen. Olimme käyneet tämän saman keskustelun läpi jo liian monta kertaa. Häntä ei onneksi huvittanut aloittaa sitä taas alusta, ja vaihtoi aihetta kääntämällä radiota pari pykälää isommalle.

Eikö sinun bändisi soittanut tämän joskus koulussa?

Älä saatana muistuta.

Irvistin nololle muistolle. Me emme ikinä olleet päässeet autotallia pidemmälle, pääsääntöisesti siksi, että minä olin lähtenyt; muut eivät olleet menestyneet edes autotallissa sen jälkeen.

Käännyimme harmaatiilisten kerrostalojen reunustamalle tielle. Osassa taloista oli enemmän halkeamia murenevissa nurkissaan kuin toisissa, mutta ne kaikki näyttivät yhtä masentavilta. Sadevesi oli kerääntynyt tien reunoille ja huuhtoi roskia pitkin katua, muodostaen pieniä, saastuneista jokia. Cris pysäytti auton rakennukseni eteen, aivan kävelytien reunaan, niin että renkaat upposivat harmaaseen lätäkköön. Kaivoin avaimeni valmiiksi esiin, etten joutuisi seisomaan ulkona yhtään kauemmin kuin oli pakko. Sitten käännyin Crisiin päin. Hän katsoi minua ilmeettömillä kasvoilla, mutta tiesin, että hän aikoi sanoa jotakin epämiellyttävää.

Tiedätkö… hänen äänessään oli kummallisen katkera sävy, ihan kuin pettymys – mutta ei kuitenkaan. Hän epäröi, mutta jatkoi silti. Ei sillä, etten tekisi sitä mielelläni, mutta tuntuu kuin ainoa keino puhua kanssasi nykyään on kyyditä sinut kotiin.

Käänsin katseeni avaimeen, jota hypistelin käsissäni. Mitä voisin sanoa? En voinut tehdä aikaa, jos aikaa ei ollut.

Enkä minä mitenkään itsekäs ole, hän jatkoi, kääntyen poispäin minusta kuin puhuakseen itsekseen. Sanonpa vain, jäät paitsi elämästä.

Minun oli pakko vastata, ennen kuin hän ehtisi todistaa olevansa oikeassa.

Kuule, katsotaan jos… lupaan harkita lauantaita, jooko?

Älä siitä murehdi. Tiedän, että olet aina kiireessä ja väsynyt, koska… tiedät kyllä, töiden ja kaiken takia.

Niin, no… harkitsen sitä silti.

En minä muuta pyydäkään.

Avasin autonoven, kun en keksinyt enää muuta sanottavaa.

Kiitos kyydistä.

Sano Ellielle terveisiä.

Niin varmaan, naurahdin.

Hän hymyili, tosin sarkastisesti. Nousin autosta ja kiirehdin kadun yli kohti naarmuuntunutta ulko-ovea, joka johti yhteen identtisistä asuinrakennuksista. Heti kynnyksellä minua tervehti ummehtunut haju, ja käytävä laskeutui pimeyteen suljettuani oven. Siellä oli kyllä lamppu, mutta se oli ollut rikki jo muuttaessamme taloon. Ehkä niin oli parempi, koska nyt en nähnyt likaista mattolattiaa ja nurkkiin kerääntynyttä mustaa pölyä. Ojensin käteni sivulle koskettaakseni seinää sormenpäilläni ja kävelin rappausta tunnustellen eteenpäin, kunnes tulin kulmaan. Sitten hapuilin pimeässä, kunnes löysin ovenkahvan. Maakerroksessa asuminen oli nopeasti osoittautunut hyväksi asiaksi, vaikka se oli aluksi ärsyttänyt minua – ainakaan minun ei tarvinnut kävellä rappuja tai käyttää hissiä, joka näytti ja kuulosti kuolemanloukulta.

Tunsin väsymykseni todelliset mitat vasta päästyäni sisälle pieneen asuntooni. Olin lähtenyt kotoa yli kahdeksantoista tuntia sitten, ja kulunut päivä oli kuin raskas paino päälläni. Käsivarteni tuntuivat lyijyltä ripustaessani takkini ovettomaan eteiskaappiin; siinä oli kyllä ovet, sellaiset liukuvat, mutta ne liukuivat minne huvitti, joten ne olivat yhtä kuin hyödyttömät. Vaelsin keittiöön, vaikka ei sitä oikeastaan voinut edes kutsua keittiöksi. Se oli vain olemattomalla työtasolla, riittämättömällä kaappitilalla, kaasuhellalla ja pienellä jääkaappi-pakastimella varustettu nurkkaus. Oli siellä mikrokin, tietysti. Kahden istuttava ruokapöytä piirsi näkymättömän rajan keittiön ja olohuoneena toimivan pienen sohvan välille. Olin tuonut sohvan eteen kömpelösti asetellun TV:n vanhasta opiskelija-asunnostani, mikä tarkoitti, että se oli jo pahasti kolhiintunut. Nariseva kaksoissänkymme oli tungettu nurkkaan lähelle sohvaa. Tämä paikka ei ollut yhtään parempi kuin se vanha opiskelija-asunto – itse asiassa, se oli pahempi.

Ellie istui keittiönpöydän ääressä selaamassa jotakin kannettavalla tietokoneellani, mutta käänsi katseensa ylös minuun, kun kiedoin uupuneet käteni hänen ympärilleen. Hengitin hänen suihkunraikasta tuoksuaan ja suutelin häntä poskelle. Hänen silmänsä olivat jo kirkastuneet, ja kasvojen terve väri voimistui päivä päivältä. Hän näytti taas itseltään. Oli näyttänyt jo vähän aikaa, mutta se teki minut iloiseksi joka kerta, kun näin hänet.

Miten töissä meni? hän kysyi.

Hyvin, keitin paljon kahvia. Siivosin monta työpöytää.

Kamala päivä, eikö niin?

Joo, aika lailla. Yritin kaunistella totuutta hymyilemällä, mutta hän tiesi liian hyvin, kuinka paljon vihasin sitä paikkaa – niitä paikkoja – joissa työskentelin. Hän ei sanonut mitään, yritti vain piilottaa anteeksipyytävän katseensa: ja epäonnistui pahasti. Silitin hänen kosteita hiuksiaan ja sain sormeni sotkeutumaan niihin; hän tuskin huomasi, hän oli niin tottunut hiuksillaan leikittävän. Ne olivat niin vaaleat kuin ihmisellä luonnollisesti voi olla ja ylsivät melkein hänen lantiolleen asti. Yllään hänellä oli vanha teepaita, jonka printti oli kulunut; en muistanut, oliko paita ollut alun perin minun vai hänen. Hänen jäänsinisiä silmiään reunusti tummat ripset. Huulien pehmeät kaaret erottuivat kalpeasta mutta hohtavasta ihosta. Vain ohut hopearengas hänen minikokoisessa nenässään rikkoi hänen kasvojensa enkelimäisen viattomuuden – se, ja hänen leikkisän ilkeät kommenttinsa.

Löyhkäät työetukahvilta, hän ilmoitti, kun istuin alas hänen seurakseen.

Ai, luulin hikoilleeni sen pois toimistolla.

No, minä haistan sen vieläkin. Hän kohotti kulmiaan, niin kuin haju olisi oikeasti häirinnyt häntä, ja laittoi kannettavan sivuun.

Älä huoli, pesen sen pois, vastasin laittaessani sormeni hänen pikkuiselle nenälleen. Hän tarttui käteeni ja kietoi sormemme yhteen.

Et varmaan ole nälkäinen kaiken sen ilmaisen kahvin jälkeen.

Kurtistin kulmiani surkeana.

Näännyn kohta. Huomasin kuinka nälkäinen olin vasta nyt, kun hän mainitsi asian.

Noh, ehkä minä laitan jotain. Katselin kun hän meni jääkaapille ja otti folioon käärityn lautasen ulos.

Ellie? Ajattelin, että olisi parempi mainita asiasta heti. Hän vilkaisi minua olkansa yli.

Niin?

Tuota… haittaako, jos menen ulos lauantaina töiden jälkeen?

Hän kohautti olkiaan.

Miksi haittaisi?

Me molemmat tiesimme vastauksen tuohon.

Ajattelin vain kysyä, siltä varalta…

"Kyllä se käy, tiedän ettet ole nähnyt Crisiä aikoihin."

Hän painotti Crisin nimeä näyttääkseen, että tiesi minun jättäneen tarkoituksella mainitsematta, kenen kanssa olin menossa ulos. Sitten hän kääntyi pois ja laittoi pitelemänsä lautasen mikroon.

Ei minun ole pakko mennä, jos tarvitset minua täällä, tiedäthän…

Hän huokaisi syvään ja kääntyi taas minuun päin, ristien käsivartensa.

En minä heti repsahda, jos olet yhtenä iltana vähän kauemmin pois kotoa.

Hän sanoi asian niin suoraan, etten voinut väittää vastaan – ja katsoessani häntä nyt, oli mahdotonta uskoa, että hän oli ikinä ollut minkäänlaisessa vieroitusohjelmassa. En voinut muuta kuin nyökätä ja mutista jotakin osoittaakseni, että olin samaa mieltä.

Joo, tiedän…

Sitä paitsi, hän lisäsi, saan työpaikan kohta, joten minun ei tarvitse olla enää kotona koko päivää.

Saitko vastauksen johonkin hakemukseen, vai?

En, mutta ei ole oikein minun juttuni olla kotirouva, minun pitää päästä ulos tästä asunnosta. Sitten hän nyökkäsi kohti rätisevää mikroa ja hymyili varoittavasti. Joten parempi nauttia palvelusta, kun sitä vielä kestää.

Naurahdin väsyneesti, mutta hymy haihtui pois Ellien huulilta, kun hän jatkoi. Alan toimimaan vapaaehtoisena kirkossa, jos en muuta keksi.

Sehän nähdään.

Hän kohautti olkiaan kuin olisi ollut vakavissaan.

Näyttäisi hyvältä ansioluettelossani.

Sinulla on se jo ansioluettelossasi.

"Niin, mutta siitä on ikuisuuksia. Minun pitää tehdä aktiivisesti jotain nyt, että se näyttäisi hyvältä."

Niin no… ei sinun CV:si huono ole.

Hän kohotti kulmiaan epäuskoisesti.

"Ainoa oikea suositukseni on veljeltäni. Tai siis, eivät he tiedä kuka hän on, mutta meillä on kuitenkin sama sukunimi. Ihmiset varmaan luulevat, että hän on minun isäni, mikä on vielä pahempi."

Vaihda sitten hänen sukunimensä, ehdotin. Häntä ei varmaan haittaa valehdella sen verran, jos joku oikeasti soittaa hänelle. Kyllä hän sinulle sen verran on velkaa.

Ellie pudisti päätään ja nauroi katkerasti. Ilmeisesti ideani ei vakuuttanut häntä.

Älä nyt, sanoit sen itsekin, muistutin, "sinä saat työpaikan kohta."

Joo, tai ehkä minusta tulee vain siivooja, hän valitti.

"Ellie, minä olen jo siivooja."

Niin, osa-aikaisesti! Minusta varmaan tulee siivooja loppuelämäkseni!

No… voithan sinä aina edetä, niin kuin… siivousjohtajaksi.

Aivan, no sitten asia on eri, hän nauroi. Olen aina halunnut johtaa siivoamista.

Kiva, ja minulla on intohimo kahvin keittämiseen.

Hän kääntyi piipittävän mikron puoleen, ja hänen äänensävynsä vakavoitui.

Tiedät, että tekisin mielelläni osan työvuoroistasi, jos voisin.

Vastaanotin lautasen häneltä annettuani ensin suukon, jonka hän vaati maksuksi. Päätin olla kertomatta, että olin täysin valmis antamaan kaikki työvuoroni pois, jos voisin.

Eikä, sinun pitää etsiä jotain, mistä oikeasti tykkäät. Emme voi molemmat olla jumissa surkeissa työpaikoissa.

Kylpyhuoneen valolla kesti aikansa syttyä, joten seisoin pimeässä odottamassa heijastukseni ilmestymistä altaan päällä olevan peilikaapin oviin. Pimeää pelkäävä pieni lapsi jossain syvällä sisälläni oli vieläkin täysin vakuuttunut, että takanani seisoisi jonkin sortin demoni, kun valot viimein tulisivat päälle. Jos siellä olisi ollut sellainen, olisin mielelläni myynyt sieluni vapaapäivästä. Tai parista sadasta punnasta. Mutta demonia ei ilmestynyt, vain etovan vihertäviä laattoja mustine pisteineen, joihin ei mikään pesuaine tehonnut.

Ja minun heijastukseni.

Tuskin tunnistin vihreitä silmiä omakseni. Tai niiden alla olevia tummia varjoja ja pitkäaikaisen väsymyksen piirtämiä punaisia verisuonia. Suortuvia ruskeista hiuksistani laskeutui otsalleni. En edes tiennyt, miten kutsua hiustyyliäni enää. Ne alkoivat olla hieman liian pitkät, ja jäivät usein kiinni oikeassa korvassani oleviin helix-renkaisiin. Mielestäni kasvonpiirteeni olivat tarpeettoman sirot, jotenkin ’keijumaiset’, kuten joku oli minua joskus menneisyydessä kutsunut. Huuleni ja leukani olivat kyllä teräväpiirteiset – aivan kuten solisluunikin, jonka alle peilikuva loppui.

En nähnyt loppua kehostani, mutta niin oli ehkä parempi; riisuessani paitani huomasin epäterveellisten elämäntapojeni vaikutukset kehossani. Mutta ainakin ylävartalossani olevat yksittäiset tatuoinnit näyttivät vielä tutuilta. Pari niistä oli todella taitavasti tehty – etenkin kaikkein uusin selässäni. Vanhemmat kuvat sen sijaan olivat karkeita, kokemattomasti tehtyjä, ja niin haalistuneita, että oli vaikea muistaa, miltä ne olivat alun perin näyttäneet. Näytti siltä, kuin ihonikin olisi alkanut haalistua, se oli niin kalpea. Uskottelin itselleni, että se johtui kelmeästä valaistuksesta. Tai ehkä kehoni alkoi rapistua mieleni mukana, ja olin muuttumassa oikeaksi zombiksi.

2

Työskentelin pienessä, mutta sitäkin suositummassa kahvilassa. Tai no, vain tilat olivat pienet, toiminnasta vastasi iso ketju. Tämä nimenomainen liike oli sisutettu vastenmieliseksi hipsteritaivaaksi tarkoituksellisen kuluneilla vintage-kalusteilla. Seinälle kehystetyt kahviteemaiset julisteet toimivat täydellisenä kulissina kaikille paikallisille somevaikuttajille, mutta kaikkein kamalinta oli kuitenkin hiljaisesti taustalla soiva, masentavan rauhoittava indie-musiikki, jonka sekaan oli tungettu muutama pop-hitti. Johtoporras oli varmasti kuvitellut sen olevan turvallinen valinta, jotain mikä miellyttäisi kaikkia. He eivät ilmeisesti tienneet, että jokaista sellaisesta musiikista pitävää asiakasta kohden löytyi kaksi, jotka vihasivat sitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, ei se huono työpaikka ollut. Tai no, se ei ollut ollut huono työpaikka, silloin kun olin vielä työskennellyt osa-aikaisesti – nyt kun tarjoilin täysipäiväisesti kahvia ihmisille, joiden maailman riitti romahduttamaan väärä makusiirappi heidän lattessaan, minulla oli ihan uusi näkökulma.

Olin juuri ja juuri ehtinyt oikeaan bussiin, ja saavuin kahvilalle ennen pahinta aamuliikennettä epäinhimillisen aikaista avausvuoroa varten. Asian hyvä puoli oli se, että jaoin vuoron pomoni kanssa, joka oli aivan yhtä paatunut tupakoitsija kuin minäkin. Löysin hänet seisomasta sisäänkäynnin vierestä, etsiskellen jotain laukustaan, puolet omaisuudestaan kasattuna yhteen käteen.

Älä vain sano, ettei sinullakaan ole sytkäriä, valitin heti päästyäni kuuloetäisyydelle. Hän vilkaisi ylöspäin ja pudisteli päätään, naurahtaen huolestuneesti.

Vannon laittaneeni sen… hän aloitti, sitten nappasi sytkärin voitonriemuisena laukkunsa pohjalta. Ojensin käteni väliaikaiseksi varastoksi hänen tavaroilleen, etteivät ne leviäisi ympäri katua hänen pakatessaan laukkuaan uudelleen. Hän sytytti tupakan itselleen minun etsiessäni omiani. Saimme pahoja katseita ohitse käveleviltä mielensäpahoittajilta, mutta kahvilan vieressä ei ollut yhtäkään sivukujaa hienotunteista polttamista varten.

Sen täytyy olla merkki.

Kuinka?

Hän kohotti sytkäriään. Meidän pitäisi lopettaa.

Kunpa vain.

Hän hymyili ja pudisti päätään, kuin hyväksyen kohtalonsa ikuisena tupakoitsijana. Alexin kanssa oli välillä työlästä jutella siitä ainoasta syystä, että hänen kasvonsa olivat niin paljon matalammalta kuin minun. Hänen poninhäntänsä oli niin kireä, että se sai hänet näyttämään kaljulta. Etenkin, kun hänen hiuksensa oli värjätty platinablondiksi. Eikä auttanut, että hänen kasvonsa olivat melko pyöreät. Ei hän mitenkään ylipainoinen ollut, hänessä oli vain tiettyä pyöreyttä.

Kaunis aamu tänään, hän ilmoitti tuijotettuaan hetken oranssina hehkuvaa taivaanrantaa.

Joo, jos tykkää aamuista.

Alex naurahti iloisesti.

Alat tykkäämään aamuista, kun olet yhtä vanha kuin minä.

Jos elän niin pitkään.

En voinut olla nauramatta hänen dramaattisesti loukkaantuneelle ilmeelleen, lamaannuttavasta väsymyksestäni huolimatta.

Odotahan vaan, että pääset itse neljäänkymmeneen, hän varoitti. Saat pahemman kriisin kuin minä, kun ensimmäinen ryppy ilmestyy tuohon kallisarvoiseen naamaasi.

Älä huoli, olen jo yli ikäkriiseistä, vakuutin. Olen henkisesti seitsemänkymmentä.

Miten niin? Alex tuhahti.

Kaverini pyysi minua lähtemään ulos viikonloppuna, mutta haluaisin vaan nukkua.

Kuulostaa nuorten ihmisten ongelmalta minulle. Hän kohotti kulmiaan. "Mutta sinun pitäisi ehdottomasti mennä, tai kadut ollessasi oikeasti seitsemänkymmentä."

En ehtinyt vastata ennen kuin hänen huomionsa kiinnittyi johonkin takanani.

Ai, hei! Olet sinä Danielle? Alex kysyi yllättäen, saaden minut katsomaan olkani yli.

Dani vaan, tyttö vastasi leveästi hymyillen.

Olen Alexandra, puhuit minulle puhelimessa. Hyvää esimerkkiä näytämme, heti ensimmäisenä päivänäsi! Alex nauroi tumpatessaan tupakkansa, ja meni sitten avaamaan lukittua etuovea, kun minä vastasin Danin pirteään kädenpuristukseen.

En tajunnut, kuinka välinpitämättömältä vaikutin, ennen kuin Alex nojautui kuiskaamaan Danille niin äänekkäästi, että varmasti kuulisin.

Hän on tosi kiva, ei vaan halua kenenkään tietävän sitä.

Työpäivä kahvilassa oli ollut aivan yhtä pitkä ja tylsä kuin mikä tahansa