Rakkaudesta puhutaan hiljaa

By Simo Penttilä

Kenraaliluutnantin toilailuja parhaimmillaan!
T.J.A Heikkilää yritetään saada ansaan millä muullakaan kuin kaunottaren avulla, mutta hätä keksii keinot. Vaikka naissankari antautuu viekoittelevaan satimeen mitä auliimmin, sieltä pääsee pois tutun nokkeluuden turvin. Meksiko on täynnä kurjia konnia ja mystisiä neitoja, joihin Heikkilä tekee tuttavuutta mielikuvituksellisin kääntein, joihin liittyy aseita, rakkautta ja ovelia juonia.
T.J.A. Heikkilän muistelmien kahdeksas osa vie Meksikoon romantiikan ja seikkailun äärelle.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2023
• ISBN: 9788728559277

Book preview

Rakkaudesta puhutaan hiljaa

Copyright ©1944, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559277

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KENRAALI COMORON KUOLEMAN SYY

Don Leonardo Susa ei varmastikaan ollut koskaan ollut elämänmyönteinen luonne.

Syntyperä, kasvatus ja koulu, kaikki yhdessä tai kenties kukin erikseen olivat vääntäneet hänet jo melko nuorena vinoon. Hänestä tuli uneksija.

Hänen isänsäkin oli ollut uneksija. Tämä isä, don Antelmo, oli sitäpaitsi ollut sikäli somnambulisti, että oli puhunut heksametrejä hidalgojen syntyperästä Pancho Villalle. Joten uneksi itsensä hirteen.

Kun don Leonardon äiti, doña Agata, kuuluisaa Lacostan sukua, miehensä kuoleman jälkeen mietti ainoan poikansa tulevaisuutta, hän jostakin onnettomasta syystä sai päähänsä lähettää Susan suurtilojen perillisen Urmadan upseerikouluun. Urmadassa don Leonardosta tehtiin määrävuosissa upseeri. Ja koska Urmadan piirissä ei kulkutautien takia sattunut minkäänlaisia levottomuuksia, don Leonardo ei koskaan joutunut kentälle, eikä hänen urhoollisuudellaan niinollen ollut rajoja.

Mutta kuten sanottu, hän ei ollut koskaan ollut elämänmyönteinen luonne.

Ihan viime aikoina, siirryttyään siviilinä Sonoraan, don Leonardo oli näet alkanut arveluttavasti uneksia jotakin omituisen hämärää muka isänmaastaan ja sen vapauttamisesta ja siitä, että painajainen on nujerrettava. Sonoran on herättävä uuteen aamuun.

Kapteeni don Estebankin, minun nuorempi adjutanttini ymmärsi, että don Leonardo painajaisella epäilemättä tarkoitti minua.

Mutta en minä piitannut don Leonardon puheista ennenkuin kuulin, että hän miltei järjestelmällisesti oli alkanut uneksia keski-ikäisten ja hiukan vanhempienkin señorain seurassa.

Silloin minä — minun oli pakko — aloin suhtautua asiaan vakavasti.

Minä näet tunnen naiset.

Kun nuori, kalpeakasvoinen, siviilissäkin kapteenin titteliä käyttävä upporikas mies keski-ikäisen señoran seurassa alkaa ukuleleäänellä puhua kuutamomuhennosta vapaudesta ja sorrosta ja suutelee señoran pulleita sormia ja puristaa kättä niin hellästi, etteivät sormukset tee kipeää, silloin, caramba! silloin señora hyvin helposti käy sielukkaaksi. Ja asia ja hulina on selvä.

Don Leonardo oli uneksinut ja huokaillut jo ainakin parikymmentä tätiä, ennenkuin minä annoin määräyksen pidättää hänet.

Jos minulla jotenkuten olisi ollut aikaa ratsastaa hänen jälkiään jokaisen sielukkaan señoran tykö, niin totta varmasti minä olisin pystynyt huokailemaan heidät kaikki takaisin. Mutta samalla viikolla sattunut don Martimon erehdys pakoitti minut pysyttelemään Hermosillossa.

Kapteeni don Esteban ratsasti kahden ruralin seuraamana Susan haciendalle hakemaan don Leonardoa haastelemaan kanssani. Hänellä oli minun varmistamani vangitsemismääräys taskussaan ja kaikki oli siis sikäli reilassa. Hän oli lähtiessään ihan selvä.

Ja minä jäin vanhemman adjutanttini, majuri don Silvion kanssa pohtimaan don Martimon erehdystä.

Don Martimo oli nimittäin Todos Santosin bulevardin ja Calle Itapan kulmassa täräyttänyt coltilla kenraali Comoroa selkään. Kenraali Comoro oli kuollut oitis ja don Martimo oli huutanut ja hihkunut ihan villisti, kunnes huomasi, että vainaja en ollutkaan minä. Hän oli selän takaa sankaroidessaan erehtynyt. — Kenraali Comoro oli minun pituiseni mies.

No.

Erehtyminen on ihmismäistä. Inhimillistä se tässä tapauksessa tuskin oli. Ja vaikka minä, totta puhuen, hiukan hymähdin don Martimolle, minä hyvin pian hymähdin sangen hyydytetysti. Señor Seña, IV osaston mies tiesi näet parin tunnin kuluttua kertoa, että minä muka olin palkannut don Martimon murhaamaan Comoron.

Näin, señor Seña sanoi, väitettiin kaupungissa.

Ja — señor Seña loi minuun ns. syvämietteisen katseen — don Martimo vannoi väitteen todeksi.

Tätä don Martimon valaa minä siinä nyt yksityisasunnossani illansuussa pohdin don Silvion, vanhemman adjutanttini seurassa.

Ulkona oli varsin soitannollinen ilta. Se sopi sangen hyvin yhteen minun mielialani filharmonisuuden kanssa.

— Don Martimo on aatelia, don Silvio sanoi. Minä nyökkäsin.

— Sehän kyllä selittää paljon, minä nyökkäsin. — Mutta … hm.

Minun lauseeni keskeytyi koputukseen. Kynnykseltä Tlaca, sotilaspalvelijani, joka aina valehtelee olevansa jukatanilainen ja maya, ilmeettömästi ilmoitti:

— Ylhäisyys! Señorita, jolla on paksu huntu, pyrkii puheillesi.

Minä vilkaisin sattumalta Silvioon, josta vähitellen on kehittymässä herra.

— Varmaankin joku … joku nunna — joka pyytää almua, hän otatteli noustessaan. — Siirrynkö sisähuoneisiin, ylhäisyys? Vai poistunko kokonaan?

— Odottele kulmakamarissa. — Pyydä señorita sisään, Tlaca!

Minä olin ollut silkkipaitahihasillani kotini rauhassa ja vetäisin nyt nopeasti takin ylleni ja olinkin jo ehtinyt napittaa sen, kun Tlaca yhdellä ainoalla ovenavauksella päästi luokseni — no! Mikä minua nyt vieläkin kuin nikottaa?!

Minä en ensin lainkaan tajunnut, mikä tai mitä se oli, jolle Tlaca oli aukaissut oven. Vereni pettämätön vaisto sai minut vain kumartamaan, noin, tehän tiedätte, mutta kun minä sitten kohotin katseeni paksua huntua kohden, josta Tlaca oli maininnut, kaksi helmeilevää kättä oli juuri nostamassa sitä.

Eikä se vielä ollut paljon kohonnut. Mutta sikäli kuin se kohosi ja paljasti peittämänsä kasvot, minun huoneeni korkeni ja avartui.

Ensin ei koko maailmassa ollut kuin lumoava, pyörryttävä leuka. Sitten minä vaaleanpunaisessa usvassa eroitin ihmeelliset, pyörryttävät huulet. Kuvaamattomien kasvojen jalot muodot alkoivat änkytyttävästi juuri piirtyä tajuntaani, kun minä samassa tunsin ihan selvää kipua sielussani, ja minua huikaisi ja hiukasi myös. Sillä minä näin suuret ja tummat ja pyörryttävät silmät.

Korkea, valkoinen otsa oli hurmaava, mutta ei minua enää pyörryttänyt. Minä kun olen terve mies, enkä koskaan suutele naisia otsalle. Otsalle suuteleminen osoittaa ikäänkuin isällisyyttä, enkä minä eläessäni ole esiintynyt isällisesti naisten seurassa.

En minä enää muista, enkä edes tiedäkään, kuinka kauan minä häntä siinä mykkänä katselin. Hän kohtasi minun katseeni aivan rauhallisena. Hiukan kuin odottaen. — Sillä minä olen herra ja ylhäisyys! Enkä minä ikänä luo naisiin punastuttavia katseita ennenkuin — he eivät enää punastu.

— Señorita! minä kumarsin uudelleen. — Vaikka teidän pieni kätenne on suorastaan luotu suudeltavaksi, minä en rohkene suudella sitä. Minä pelkään kateellisten jumalien vihaa.

— Ylhäisyys! minä nyt kuulin hänen äänensä ensimmäisen kerran. Ja se oli kuin unelmien soitto. — Minun käteni kauhistuttaisi varmasti teidän jumalianne, ylhäisyys. Sillä minun käteni suonissa sykkii Susan ja Lacostan veri.

Hän lausui nimet erikoisesti korostaen. Hän tietysti odotti, että minä olisin ainakin vähän säpsähtänyt ne kuullessani. Mutta vaikka minun sielussani käväisikin kuin kylmä viima, eikä huone enää tuntunut yhtä avaralta kuin äsken, minä muodostin huulilleni huolitellun hymyn ja sanoin:

— Jumalat eivät kauhistu mitään, señorita!

— Olen doña Daniela Susa y Lacosta!

— Toiset pitäisivät käyntiänne kunniana, doña Daniela. Minulle se on autuus.

Hän loi minuun nopean silmäyksen.

— Teidän kaunopuheisuutenne on kuuluisa, kenraali!

— Merkillistä! Minähän puhun kauniisti vain kahden kesken. Se osoittaa luonteeni vaatimattomuutta, eikö totta?

— Vaatimattomuutta! Äsken te väititte, että te ette kauhistu mitään!

— Anteeksi, señorita! Äsken minä puhuin jumalista!

— Puhuitte kyllä, mutta tarkoititte itseänne.

Doña Danielan sävy olisi hyvin helposti häkellyttänyt tavallisen kulttuuriattashean. Minustakin hänen ilmeinen älykkyytensä tuntui hiukan tarpeettomalta. Mutta minä sivuutin hänen ivansa kuin huomaamatta ja kysyin nyt äskeisestä poiketen aivan asiallisesti:

— Oletteko ollut jo kauankin kaupungissa, doña Daniela?

— Tulin Hermosilloon samana aamuna, jolloin teidän kätyrinne murhasi kenraali Comoron.

— Siis toissapäivänä. Bien. — Ja minkä palveluksen minä voin teille tehdä?

Hän suoristautui ihanan ylpeästi.

— En minä pyydä palveluksia ulkomaalaiselta, kenraali!

— Te tulitte siis minun luokseni vain ilmaistaksenne syvästi tuntemanne inhon? Señorita! Sekin ilahduttaa minua. Sillä osoittaahan se kuitenkin, etten minä ole teistä vallan yhdentekevä.

Hänen katseensa ei enää ollut ihan yhtä varma kuin äsken. Hän mietti tuokion, ennenkuin lausui:

— Minä tulin tänne ilmoittamaan, että teidän adjutanttinne, kapteeni don Esteban on minun serkkuni don Leonardo Susan käsissä. Serkkuni miehet pidättivät hänet Bernadan tiellä.

— Niinkö! minä katselin hänen sielukkaita kasvojaan.

Sitten minä hätäilemättä sytytin savukkeen, puhalsin tulitikun sammuksiin ja sanoin:

— Nyt minä jo kyllä ymmärrän juonen. — Koska minun adjutanttini on don Leonardon vallassa, hän lähetti teidät minun luokseni vaatimaan don Martimon vapauttamista. Henki hengestä, eikö totta? Minä saan luvan ostaa don Estebanin don Martimolla?

Savukkeensytytys oli saanut hänet hermostumaan. Satimeen saatetut sankarit eivät tavallisesti sytyttele savukkeita.

— Te arvaatte hyvin, kenraali, hän lopulta myönsi. — Don Martimo —

— on myös Lacosta, minä täydensin. — Aivan oikein. Sehän se juuri helpoittikin minun arvaamistani.

— Ja te suostutte? Eihän teillä sitäpaitsi ole valitsemisen varaa! Ellei don Martimo kello kuuteen mennessä illalla ilmoittaudu serkulleni, kapteeni Esteban kuolee.

Minä nyökkäsin kuin itsekseni.

— Lacostain sukurakkaus on ihmeellinen, minä siinä puhuin, puhallettuani pyöreän renkaan. — Tähän saakka Lacostat ovat pitäneet don Martimoa hylkiönä. Mutta heti, kun hän joutuu todelliseen pulaan, te koetatte auttaa häntä henkennekin uhalla. Minä kunnioitan sellaista heimoutta, doña Daniela. Etenkin, kun te tahdotte pelastaa don Martimon vastoin vanhojen sukujen tavallisia perinteitä.

— Mitä te tarkoitatte, kenraali? doña Danielan