Kreivi Kolontsov unohtaa

By Simo Penttilä

Legendaarinen T. J. A. Heikkilä seikkailee tällä kertaa Suomessa. Hän saapuu kotimaahan meksikolaistuttavuuksineen, mistä koituu kaikenkarvaisia, hulvattomia tilanteita. Mukana kommelluksissa on niin kommunisteja kuin muitakin kiinnostavia henkilöitä, ja caramba-huudot kajahtelevat tuon tuostakin. Lopulta mahtava seikkailu vie Heikkilää ja kumppaneita ympäri Eurooppaa.
Varaudu nauramaan! Legendaarisen kenraaliluutnantin edesottamukset saavat tällä kertaa toinen toistaan mutkikkaampia käänteitä, jotka pakottavat seurueen matkustelemaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728559444

Book preview

Kreivi Kolontsov unohtaa

Copyright ©1935, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559444

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Esteban kohtaa Kolontsovin Caucasienin kapakassa.

Kahden pikkaisen pommin takia ei sellaista sakramenskattua sekamelskaa olisi syntynyt missään muualla.

Eihän niitä kukaan edes heittänyt! Nehän pamahtivat puolittain itsestään. Ja poliisitutkinnossakin todettiin, että kysymyksessä oli oikosulku.

Vaaleansinisen sieluni saunakamarissa minä yhä olen sitä mieltä, että minkä minä tein, oli tehtävä. Sanokoot muut mitä vain. Tietysti minä virallisesti saatan vannoa vallan toista, minähän olen kenraali. Taikka minä kohauttelen epolettejani ja puhun Epifanio del Socorron tapaan herroille, joiden aivoituksia minä en aiokaan käsittää. Silloin he varmasti tyyntyvät ja heidän tarmonsa komiteoituu. Kun viisaus menee valiokuntaan, voi maailma kehittyä rauhassa.

Sillä kyllähän minä olen kuullut kasvattavan hokeman siitä, että maassa on oltava maan tavalla. Sen vuoksi me pakenimmekin pois, saman hokeman sanoja käyttääkseni. Taikka emme me oikeastaan paenneet, me vain menimme muuten. Me pidimme hiukan kiirettä, mutta ainoastaan meidän järkemme juoksi.

Totuus on, että Tartolan turistihotelli tupsahti taivaisiin. Ja mukana meni kahdeksan konnaa. Minä myönnän auttaneeni tupsahdusta vähän, vaikka suurin ja tehokkain syy oikeastaan olikin Kolontsovin. Hän — no. Pysytäänpä piirteissä, ettei tämä uutelo kärsi.

Tartolan pamahdus on tällä hetkellä jo ehtinyt hiukan unohtua, niin että esimerkiksi herra sisäasiainministeri Burron kertomus kohtalostaan ei enää aiheuttanut minun nimeni mainittavaa mustaamista. Burron juttu julkaistiin Newspapers Syndicatin välityksellä, mutta onneksi useat ihmiset sentään vielä uskaltavat nauraa. Burro väittää, että minä myin hänet orjaksi ja että minä muutenkin olen kulttuurin vaara. Hyväinen aika! Puhua tuollaista kun Ras Tafarikaan ei ole kuollut.

Michel Marsham voisi koska tahansa todistaa, että minä toimin vakavan humanistisista syistä. Mutta majuri Marsham on herra, eikä todista.

Minä todistan vähäsen nyt.

Minä kerron keveäksi suunnitellusta lomamatkasta. Siitä, kuinka minä viidentoista vuoden väliajan jälkeen adjutanttieni, majuri don Silvion ja kapteeni don Estebanin seurassa saavuin Suomeen. Kuinka me muutaman viikon kiersimme minun isieni maassa.

Me taisimme tyrmätä joskus. Mutta meitä tyrmättiin myös.

Kolmena muukalaisena me kuljimme minun isieni maassa. Kolmena muukalaisena meitä kohdeltiin. Usein minun sydämeni kiihottui, mutta minä olin laki. En minä menettänyt malttiani, sillä minä olin herra ja ylhäisyys, eikä ajatteleminen vahingoita ketään.

Kun me lähdimme lomalleni, minä en ollut varma. Minä olin tullut tehneeksi Silviosta majurin, ja Esteban oli yleisesikunnan päällikön takia päässyt kohoamaan kapteeniksi. Yleisesikunnan päällikkö oli vastustanut Estebanin ylennystä. Minä en ollut varma heidän sopivaisuudestaan Suomeen, mutta otin heidät sittenkin mukaani. Kun Calles Cuernavacassa kohdatessamme sanoi, että hän hyvin käsittää minun mielenkiintoni syntymäseutujani kohtaan, hän lisäsi, että minun tuli edustaa. Minä edustaisin Meksikon mainetta, eikä kenraali edusta yksin.

No. Enhän minä tiennyt enkä tuntenut adjutanttieni siviilitapoja. Tokko he ennakolta olisivat kyenneet niitä itsekään kuvailemaan. Ja jälkihaukku on niin turkasen turhamaista. Ja lapsellista. Minä kai sen parhaiten tiedän.

Ei Esteban lähtiessämme minulle kertonut, kuinka hän tilaa aamu-annoksensa. Silvio ei ampunut ainoatakaan kelloa! Ja Salomon Jehkisen, joka nyt on vänrikki, minä tapasin Suomessa.

Niin me Vera Cruzissa nousimme laivaan.

Silvio oli järjestänyt seitsemäntuhatta señoritaa saattamaan, Esteban oli muuten ukulele ja minä — caramba! — minä olin kuin kasvissyöjä. Henkinen olemukseni tuntui niin hennolta.

Mutta merimatka sujui hyvin. Matkustajat tunsivat minut.

Ohimennen minä selostin upseereilleni maata, johon me saapuisimme. Minun selostukseni oli lyhyt ja ytimekäs, sillä minä olin ollut kauan poissa. Minä sanoin heille, että heidän tuli olla herroiksi, mutta niin, ettei sitä huomaa.

Tätä kirjoittaessani, kuukausia myöhemmin, minä kyllä kernaasti myönnän, että oppituntini olisivat saaneet olla paljon perusteellisemmat. Minun olisi pitänyt jotenkuten johdattaa heidät mahdollisiin kolontsovimaisiin juoniin. He olivat tottuneet vain tavalliseen tappeluun, eikä heidän sielullinen mukautuvaisuutensa ylittänyt heidän sotilaallista arvoaan.

Joku voi väittää, että minä menettelin ainakin varomattomasti. Bien. Napoleonkin teki tyhmyyksiä. Vaikka sanotaan, että vahingosta viisastuu, sanotaan myös, että historia toistuu.

Tämän minun historiani toistumista minä en toivo. En Suomen, enkä itsenikään tähden. Tosin minä en saanut selville Imatran voimalaitoksen hävityssuunnitelmaa, mutta Parisiin poikkeaminen oli matkamme ensimmäinen napoleonimaisuus.

Se tapahtui tosin Cardenasin käskystä.

Silvion kihloihinmeno mademoiselle Celestinen kanssa näet maksoi sievoisen summan. Siitä selvittiin sittenkin säikähdyksellä, mutta Estebanin juttu oli paljon pahempi.

Oikeastaan onkin niin, että ilman Estebanin juttua minun matkastani ei olisi kummempaa kertomista. Se juttu aloitti sotkun. Suunnilleen seuraavasti:

Kahdeksan korvissa aamulla minä heräsin huoneessani Claridgessä hitonmoiseen kolinaan.

— Kuka siellä? minä kysyin. — Kuka! — ja niin poispäin.

Mutta Estebanille tyyli oli tuttu.

Onko kukaan koskaan nähnyt kapteenia kello kahdeksan aikaan aamulla? No. Sitten minun ei tarvitse tuhlata sanoja.

— Se on mukava mies, señor!

Nyt on tosin niin, että minä suurin piirtein olen hermojen herra, mutta kuitenkin Esteban hyvin nopeasti kiiruhti kertomaan:

— Ylhäisyys. En minä olisi sinua muuten häirinnyt, mutta Kolontsov on varmasti sinustakin mielenkiintoinen mysjöö. Hän tarjosi minulle kahdentuhannen frangin kuukausipalkkaa. Ja vain sen vuoksi, ylhäisyys, että minä menen Suomeen.

Tuntia myöhemmin minä tunsin tarinan.

Esteban oli yöllä hiipinyt uudelleen ulos. Hän on hitonmoinen vaistoihminen, ja Caucasienin venäläisessä kapakassa hän kymmenessä minuutissa oli kuin kantavieras.

Esteban puhuu vain espanjaa ja englantia. Lukuunottamatta pirua ja rakkautta ranskaksi. Rue Pigallin varrella Parisissa pärjää myöskin mykkä.

Bueno. Pöytään oli hiljalleen hivuttautunut herttuatar. Herttuattaren jälkeen oli paronitar tilauttanut pullon samppanjaa. Sitten oli tullut valkoisen orjakaupan kaikesta päättäen melko ijäkäs, mutta kovasti onneton uhrini Kukaan ei kielivaikeuksien vuoksi ollut viipynyt kauan, kunnes Kolontsov oli kohteliaasti kysynyt lupaa saada lyöttäytyä samaan seuraan.

Mikäpä siinä. Kapteeni kaihtoi melankoliaa, melu kasvoi ja Kolontsov sai selville, että kapteeni oli matkalla Meksikosta Suomeen ja että kapteenin nimi oli Obregon.

Kolontsov oli heti kovasti kiinnostunut. Estebanin oli välttämättä ollut kiireenvilkkaa kerrottava, mistä tämä tällainen matka oikein oli saanut alkunsa, ja Esteban tietysti teki parhaansa.

Yksinkertaiset, ajattelemattomat ihmiset väittävät usein, että seura tekee kaltaisekseen. Joka väite on vinkuva valhe. Nuorena upseerina minä pari vuotta asuin erään viisaan miehen vieruskamarissa. Tavattiin ja puheltiin päivittäin — mutta ei hänestä koskaan tullut ylhäisyyttä. Esteban on ollut komennossani kokolailla kauan, ja kuitenkin hän varsin usein pyrkii, kuinka sanoisin, poikkeamaan totuudesta.

Niin että kun Kolontsov lopulta päätyi tarjoamaan Estebanille kuukausipalkkaa, hänellä oli ymmärtääkseni hiukan hämärä kuva minun kapteenini komennuksista. Tietysti keskustelukielen vajavaisuuskin teki osansa. Kolontsov kykeni espanjaksi esittämään vain muutamia asioita.

Lopulta siinä kaikesta huolimatta tehtiin piukat ponnet.

Esteban luotettuna meksikolaisena aateveljenä auttaisi Kolontsovia parhaan kykynsä mukaan. Aluksi olikin kysymyksessä vain kirjeenvaihdon järjestely. Heti Helsinkiin saavuttuaan Esteban sähköttäisi Kolontsoville osoitteensa ja saisi sitten postitse tarkemmat toimintaohjeet. Homma ei olisi mitenkään hirvittävä, mutta poliittisista syistä se kaikin mokomin olisi pidettävä visusti salassa. Keitä ne muut miehet olivat Estebanin seurassa? Eikö Esteban ollut kertonut, että heitä oli kaikkiaan kolme.

Oli kyllä. Kolme heitä tähän komppaniaan kuului. Luotettavia miehiä ne olivat muutkin, Meksikossa maineensa niittäneet. Ja sitä paitsi — hehän liikkuivat kaikki saman aatteen kannustamina. Eläköön kansainvälinen kommunismi! Viva —

— St! oli Kolontsov kuiskannut. — Hitto! Sinähän käyt hermoille. Emme me nyt ole Meksikossa. — Sinä siis tunsit Zaneron?

— Mainiosti! Mukava mies. Sätkyttelikin niin sirosti.

Kolontsov oli ollut hetken hiljaa, mutta oli sitten hymähtänyt herttaisesti:

— Sätkytteli. Aivan niin. Varsovassakin hän esiintyi tanssinopettajana. Jalkaväelle jazzia, tykistölle tangoa ja ratsuväelle rumbaa.

Ja Esteban nyökkäili ja musiikki soi.

Koska Esteban jatkaisi matkaa jo samana päivänä, eikä ollut hyvä, että heidät julkisesti nähtäisiin juttelemassa, Kolontsov antoi käsirahaksi viisisataa frangia, Esteban kirjoitti kuitin, ja Caucasienin kohtaus oli päättynyt.

— Peijakkaan mukava mies!

— Mene käskemään majuri heti tänne! minä panin pisteen puheeseen. Siinä sitä olikin velliä valmiina.

Silvion saavuttua minä mahdollisimman tarkoin selvitin hänelle Estebanin synnyttämän tilanteen.

Silvio on syntyjään hidalgo. Hän osaa hillitä itsensä sangen hyvin. Ensin hän istui ihan hiljaa. Sitten hän sanoi:

— Ei Esteban sentään kaikkea valehdellut. Hänhän komensi komppaniaa silloin kun Zanero hirtettiin. Ja minä olen kuullut muiltakin, että Zanero sätkytteli sirosti.

Minä vaivuin luullakseni ajatuksiin.

Tuokion kuluttua minä päätin peijakkaanmoisen pohdinnan, loin Estebaniin kenraalin katseen ja sanoin suunnilleen näin:

— Bueno. Kolontsov pitää meitä kansainvälisinä kätyreinä. Esteban saa kohta henkisiä hommia Helsingissä. Kenties meitäkin pyydetään mukaan. No. Tämän matkan tarkoitus on oikeastaan toinen. Minä olen lähtenyt lepäämään ja minä olen ottanut teidät mukaani vain sen vuoksi, että minä olen herra ja ylhäisyys. Kenties hiukan sentään senkin vuoksi, että te olette ystäviäni. Meksikossa me emme olisi saaneet rauhaa — ja nyt minä pelkään, että meidän rauhamme rikkoutuu täälläkin. Mutta oli miten tahansa, liiallinen rauha käy raskaaksikin. — Me lähdemme Suomeen katselemaan Kolontsovin työtä!

— Kenties me voimme auttaa sitä sinun valtakuntaasi vähäsen. Sanoi Silvio siinä.

Ja minä katsoin häneen ja kapteeniin.

— Sitä valtakuntaa kannattaa auttaa!

Puhkesi Esteban puolestaan. Hänkin osaa olla.

Sillä enhän minä silloin vielä tuntenut hänen tapaansa tilata aamu-annosta.

Eikä Silvio ollut heittänyt lassoa Kouvolan asemalla.

II.

Doña Pilar hymyilee hurmaavasti.

Ihminen muuttuu viidessätoista vuodessa viisitoistatuhatta kertaa.

Velat vanhenevat, suoniin keräytyy kalkkia eikä sielukaan pysy samana.

Luutnantin virkapuku käy kenraaliluutnantille ahtaaksi, eivätkä silmät enää määrää naisen ihanuutta.

No. Noin kaksi tuntia Helsinkiin saapumisemme jälkeen tapahtui ensimmäinen rötös.

Me istuimme Kämpin baarissa. Se oli Silvion mielestä sangen siedettävä paikka.

Aamupäivän aurinko paistoi. Pölyhiukkaset tanssivat cucarachaa kajoviivoissa ja minulla oli niin määrättömän hyvä olla.

Kaikki oli tuttua ja kotoista. Ja kuitenkin kaikessa oli ikäänkuin uteliaan uutta. Raikas ilma, raittiit tuulet, eikä whiskyssä ollut vähäisintäkään vikaa.

Kaksi tuntia kotimaassa kuuden miljoonan kokemuksen jälkeen.

Minä olin heti hotelliin tultuamme ilmoittanut Meksikon ministerille, missä meidät voi tavata. Paremmissa piireissä on sellainen tapa. Estebanin minä olin komentanut kolmannen kerroksen kamariin. Minä halusin olla edes alkuhetket Helsingissä ilman hermojännitystä.

Juuri tällä hetkellä Silvio tärskäytti.

Colt, kal. 42 pamahtaa penteleen kovasti.

Me istuimme seinäsohvassa baarin perällä ja minä näin, kuinka kupulasikello pullohyllyn oikealla puolella helähti helkkarin kuuseen.

Ikkunan luona alkoi yksi vähänpuoleisesti arjalainen herra hikotella hermostuneesti, ja ne kaksi muuta miestä, jotka tässä komeudessa kolpakoivat, loivat Silvioon syvästi tunnetun inhon ja tuskan katseen.

Baarineiti oli onneksi jossakin, eikä palveluskunnasta ollut muitakaan läsnä puoleen minuuttiin. Sitten kyllä, Por Dios! seurakunta kasvoi.

Kynnykselle lappoi yhä uusia ihmisiä. Hikottelija oli hiipinyt joukkoon ja kuului kovalla äänellä selvittelevän, Silviota osoitellen, että tuo herra on hullu. Kolpakoitsijat sen sijaan pysyivät kylminä niinkuin herroille kuuluukin.

Kotvan kuluttua vierailupukuinen mies halusi meiltä tietää, mitä me oikein olimme tarkoittaneet. Me olimme alkaneet ammuskella pistoolilla baarissa. Poliisi tulisi tuossa tuokiossa. Meidät pantaisiin putkaan. Me, te, he!

— Hetkinen!

Ja minä kysyin kohteliaasti Silviolta, minkä vuoksi hän ei ollut voinut sietää Kämpin kelloa.

— Señores, sanoi Silvio siihen ja puhui koko seuralle. — Señores. Kymmenen kertaa minä koetin saada selville, käykö tuo kello. En saanut. Sacramento! Mitä sellaisella kellolla tekee? Se hermostutti minua. Minä ajattelin porcuno! etpähän hermostuta enää muita herroja. Kun ei ollut mozoa niin minä ammuin. Pankaa tiliin. Basta.

Siinä oli sittenkin selvittelemistä.

Me katsoimme parhaaksi kaikota baarista puhumaan konttorin puolelle. Onneksi ei sentään oltu kutsuttu konstaapeleita, ja kun minä olin hovimestarille kertonut, keitä me oikein olimme, me lopulta pääsimme pinteestä.

Minä haalasin hämmästyneen Silvion huoneeseeni ja pidin hänelle pienen esitelmän Suomen tapojen peruspykälistä. Hermosillossa hän saattoi heilua heilumaansa tapaan, mutta ei koskaan Helsingissä, hitto soi. El Pasossa voi pamauttaa pistoolilla vaikka taskukelloihin, täällä on seinäkelloihin tähtääminenkin kielletty. Pitäisihän hänen toki itsensäkin senverran tajuta. Me emme enää olleet Meksikossa!

— Mukava mies! keskeytti moraalisaarnani samalla Esteban, joka ilmestyi huoneeseen huolettoman näköisenä.

En minä käsitä, mikä minuun meni, mutta heti Estebanin nähdessäni minä aloin aavistaa pahaa.

— Kuka? minä kysyin kummallisen vaisusti.— Kuka on mukava mies.

Esteban sytytti savukkeen.

— En minä häntä tunne, hän selitti hymyillen. — Paikan peoneja se tietysti on. Luullakseni lakeija. Minä pyysin häneltä pullon konjakkia, koska minun kerran oli määrä pysyä kamarissa. Minä pyysin oikein kauniisti, kenraali, ja kun minä käsitin, ettei hän minun puhettani ymmärtäisi, minä sanoin konjakin kovasti ja harvaan. Madonna de la Minera! Tiedättekö mitä se mentecato teki? Se nauroi minulle vasten naamaa — no. Nyt ei enää naura!

Minä huomasin selvästi kuinka Silvio innostui.

— Miksei hän naura enää, Esteban? minä tiedustelin hiljaa. — Oletko sinä onneton —

— En, ehätti Esteban eteen. — Ei hän kuollut. Kellahti vain. Minä en siedä sellaista naamanaurua. Hän makaa minun huoneessani seslongilla Aika mukava mies!

Taas minä sain puhua puolisen tuntia.

Ja kun minä nyt jälkeenpäin olen heitä kuulustellut, he tunnustavat kumpikin, ett’eivät jaksaneet lainkaan käsittää minun ajatusteni juoksua. Mikä oli tämä tällainen tasavalta? Mikä ihmeellinen maa? Mierda! Mahdottomat mutkat vapaan miehen meininkeihin.

Me kuulimme samalla Estebanin oven käyvän. Eteisessä minä sujahutin satasen vieläkin valkoisen vahtimestarin käteen. Hän vaistosi itsekin väärinkäsitystä, kumarsi kunnioittavasti kapteenille ja kääntyi katoamaan, kun samalla takanamme käytävässä kajahti jälleen pamaus, jota säesti kimeä kiljaisu.

Kalkkarokäärmekään ei olisi saanut minua sen nopeammin kääntymään koroillani.

Keski-ikäinen nainen makasi vatsallaan matolla.

Silvio löi polviinsa ja nauroi nikahtuakseen.

Hän oli meksikolaiseen tapaan huoneestaan poistuessaan asettanut ansan kutsumattomien vieraitten varalta. Kun siivoojatar nyt siistimispuuhissaan oli pyrkinyt huoneeseen, Silvion ovenripaan sitoma nuora nykäsi pöytään kiinnitetyn pistoolin liipaisinta. Ansa toimi aivan mainiosti. Siivoojatar pelastui kolmella sentillä kuolemasta.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin minulle ilmoitettiin hotellin herra johtaja.

— Mukava mies, sanoi Esteban ensi töikseen hänet nähdessään, mutta muutti sitten mielipiteensä kuullessaan, että meitä oli kohteliaasti kehoitettu siirtymään esimerkiksi Seurahuoneelle. Sielläkin saisimme kyllä rauhalliset huoneet. Ja se oli sitä paitsi, hm, johtaja hymähti, se oli sitä paitsi niinkuin lähempänä asemaa.

— Sillä eiväthän herrat tietysti Helsinkiin jää, lopetti tirehtööri tarinan.

— En minäkään luule.

Silvion ja Estebanin kasvoilla oli odottava ilme.

Kun pannaanpanija oli poistunut ja minä olin herroille herkkätunteisesti selittänyt hänen sanansa, Esteban sanoi:

— Se sattui pahasti. Minä en muuta lainkaan mielelläni. Minun piti tavata doña Pilar puolen tunnin perästä alhaalla eteishallissa.

Esteban tuntui tosiaankin olevan pahoillaan.

Enkä minä enää ihmetellyt yhtään mitään.

— Niinkö? minä vain muina miehinä murahdin.

— Nimi tuntuu minusta tutulta, sanoi Silvio.

Ja Silvion sotajuoni tepsi:

— Et sinä häntä tunne. Señorita doña Pilar Amparo on nainen, jolla on makua. Minulle hän kertoi kaihtavansa majureita. Hän sanoi —

— Hitostako sinä olet hänet kaivanut, kapteeni?

Esteban älysi ajoissa minun nousevan vihani.

— Hän asuu viereisessä huoneessa, ylhäisyys, hän kiiruhti korjailemaan. — Kun te jätitte minut tänne yksin, minä ikävissäni katselin ympärilleni. Vasemmalla oli Silvion kamari, mutta oikealta löytyi doña Pilar. Señores. Hän on todellakin suloinen. Minä ensin erehdyin ovissa, niin että hän oli kylpemässä, kun minä ilmestyin kynnykselle. Por Dios! Hän on kuin haave. Kuin kukkanen. Kuin Xochimilco, herrat …

Kun minä jälleen sain ilmaa keuhkoihini minä kysyin:

— Ja mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi, mies, kun sinä kömmit kynnykselle?

Estebanin savuke oli sammunut. Me olimme kaikki siviilissä, ja hän sytytti savukkeensa ennen kuin vastasi:

— Mitäkö hän sanoi, señor? Herranen aika. Hän ei lainkaan häpeillyt. Hän sanoi hurmaavasti hymyillen: kas, siinähän te olette, Kolontsov!

III.

Minä osaan käyttää haarukkaa ja veistä ja kolmas kerros nousee kapinaan.

— Mutta minä pudistin päätäni, jatkoi Esteban kylpykohtauskertomustaan. — Minä sanoin: señorita, suloiset silmänne erehtyvät. Kolontsov on kaukana maailmalla. Minä olen Obregon.

Nyt Silviokin jo alkoi käydä sielukkaaksi. Hänen suupieleensä ilmestyi minulle tuttu hiukan venynyt virne.

— Señorita suvaitsi kainosti kiljaista ja minä peräännyin porstuaan. Ulosko? Ei, minkä vuoksi? Siihen minä jäin seisomaan, ja señoritalla oli maailman ihastuttavin ammevaippa. Kautta kunniani, kenraali! Hän on ihana. Xochimilco ei riitä läheskään. Kaksisataa kertaa kahdeksantoista kaunotarta, joita kukaan ei pysty kuvaamaan — sekin rinnastus on riittämätön doña Pilarin rinnalla.

Silvio oli irroittanut pelätyspistoolinsa pöydänkulmasta, mutta Esteban käsitti hänen hommansa väärin.

— Tottakai ihminen joskus saa hiukkasen liioitella, majuri! Ja kenraalihan sitä paitsi käski minun kertoa kaiken.

— No?

Sanoin minä ja minun ohimosuoniini virtasi verta. Voimakkaasti ponnistaen minä kuitenkin jälleen kykenin voittamaan vihani, ja sen vuoksi minun ääneni olikin aivan eetillinen kun minä Estebanille sanoin:

— Me olemme nyt olleet kolme tuntia Helsingissä ja herrat ovat ehtineet häärätä niin, että meidät heitetään hiiteen tästä hotellista. Bien! Sen lisäksi herra kapteeni Esteban on ottanut vapauden pestautua kaikesta päättäen kansainvälisen kommunistijärjeston palvelukseen. Bien! Kööpenhaminassa herra majuri Silvio sanoi Meksikon lähetystön sihteeriä siaksi sen vuoksi, ettei sihteeri suostunut ilman muuta esittelemään häntä Sönderborgin herttuattarelle. Bien! Laivassa herra kapteeni Esteban karkoittaa kaikki matkustajat kahvihuoneesta sillä, että pitää paksua berliniläistä poroporvaria jaqui-intiaanina, joita hän joistakin syistä muka