Herra ja ylhäisyys

By Simo Penttilä

Suomalaisen veijarin huimat seikkailut Meksikossa jatkuvat sarjan neljännessä osassa!
Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän ei tarvitse kahta kertaa miettiä, lähteäkö Yhdysvaltoihin vaiko sen jännittävään eteläiseen naapuriin. Heti Meksikoon saavuttuaan hän joutuu ihanan naisen tähden kahnaukseen ja päätyy lopulta everstiksi Meksikon armeijaan. Eivätkä seikkailut siihen lopu.
Tummat ja tuliset señoritat, viekkaat ja armottomat roistot sekä Meksikon kaunis ja karu luonto luovat ainutlaatuisen kehyksen hulvattomille ja jännittäville tarinoille, joissa paukkuraudat heiluvat, hevoset laukkaavat ja pitsihelmat kahahtelevat kutsuvasti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728559581

Book preview

Herra ja ylhäisyys

Copyright ©1936, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559581

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kuusi tai kahdeksan kirjettä.

Kolmannessa kadunkulmassa minä käännyin konnan puoleen ja sanoin hänelle hillitysti:

— Señor!

Herranen aika, kuinka muutamilla ihmisillä on heikot hermot! Tämäkin personoitu rikoslain pykälä ähkäisi ällistyneenä, murahti jotakin ja aikoi pimitä. Mutta minä painoin pistoolini piipun vasten hänen vatsaansa ja sanoin kovemmalla äänellä vielä kerran:

— Señor!

Kaikkihan tietävät, kuinka sen sanan saattaa sanoa. Kun tahallaan venyttää tuota viimeistä vokaalia ja hiukan korahuttaa ärrää, sen siitä ymmärtää kasvissyöjäkin mitättömyyden mitaksi. Minulla se oli meinattu hitonmoiseksi halveksumiseksi.

Eikä konna pyrkinyt puhumaan.

— Paljonko teille on tästä hommasta luvattu? Minä kysyin, ja minun kohtelias tyylini alkoi vähitellen kaikota. — Callesin torilta saakka te olette hiipinyt perässäni — oliko teillä kenties aikomuksena pistää minua puukolla? Mitä? Nuori mies! Valehteleminen on synti! Ajatelkaa rippi-isänne tuskaa, jos hän nyt tuntisi teidän aivoituksenne.

Näin minä siinä kadunkulmassa keskustelin kelmeän konnan kanssa. Ja minä puhuin pirullisesti ja pitkään, sillä samalla minä tutkin tämän tuntemattoman toverini taskut, ja minusta on aina helpompi esiintyä inhoittavasti, kun samalla saan puhua.

— Ylhäisyys! sanoi lopulta perin pohjin piinautunut mies. — En minä ole murhaaja! Minä olen köyhä raukka ja minä ajattelin, että —

— Ei pidä ajatella, sanoo eräs viisas mies! minä keskeytin kömpelösti keksityn jutun. — Nämä paperit minä otan haltuuni. Tuossa on pari pesoa. Ja isännillenne minä lähetän lämpimän tervehdykseni. Minä olen kenraali Heikkilä, herra ja ylhäisyys. Ja minua on vaikea tappaa takaakin päin. Noches!

Ja holvin kohta kumahdutti kaikuna noches Hermosillon likaisenmustassa yössä, ja pakenevan konnan askelten ääni häipyi rutosti rumuuteen.

Sillä sinä päivänä ja sinä yönä minun maailmani kauneus oli kadonnut.

Minun sielussani asui niinkuin väljähtynyt synti. Synti, joka ei huumaa eikä polta, mutta on synti sittenkin. Kaikki on rumaa ja vaaleankeltaista. Carrajo!

Ja kaikki yhden doñan tähden.

No.

Ajatuksissani minä pistin konnan paperit paraatipukuni taskuun, ja pian minä olinkin perillä paikassa, joka oli saattanut minun sotilaanmieleni mutkaiseksi.

Don Alfonso otti minut imartelevasti vastaan.

Muut vieraat olivat jo tulleet, niin että minä saavuin arvoni mukaisesti. Suutelin kymmenen naisen kättä ja hymyilin herroille. Paraatipukuni teho oli entuudestaan taattu, enkä minä muutenkaan ole mikään ruma mies.

— Kenraali, aloitti don Alfonso keskustelun kanssani. — Miten iloinen olenkaan teidän tulostanne. Koko Sonora puhuu nykyään vain teistä. Me sonoralaiset osaamme antaa oikean arvon sankareille. Minun taloni kunnia ei koskaan häivy teidän käyntinne jälkeen.

Hienot herrat osaavat puhua hienosti. Minä sanoin:

— Kahta voimakkaammin minun käteni musertaa konnat nyt, kun te olette suvainnut sitä puristaa, señor!

Sanoin minä niin.

Ja jatkoin sitten:

— Señor. Minun silmäni hakevat doña Miraldaa. Onko señorita kenties sairas?

— Ei, ylhäisyys, vastasi don Alfonso. — Hän on —

Siihen se jäi. Kaksi miljoonaa idioottia tulla tupsahti ympärillemme, eikä minun sieluni orkidean isovatsainen isä saanut sanotuksi lausettaan loppuun.

Hälinä ei herpautunut, yltyi vain.

Mulatit tarjoilivat myrkyllisiä mehuja, kansa joi ja keimaili, enkä minä nähnyt doña Miraldaa missään.

Ja kuitenkin olin tullut vain doña Miraldan tähden.

Te ette tietystikään tunne doña Miraldaa, señoritas y caballeros. Hän on nimittäin ihme!

Maailmassa on hyvin paljon naisia. Meksikossakin varsin monta.

Kauniita naisia, kunniani kautta. Sellaisia, että alkaa änkytyttää. Sellaisia, että menee öitten uni ja päivisin nukuttaa. Sellaisia, joita maalarit maalaavat ja joiden ei itse tarvitse itseään maalata.

Sellaisiakin, jotka ovat kuin Xochimilco ja Madonna!

Basta.

Doña Miralda, don Alfonso Alforondon tytär, oli saanut minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Muulla tavalla en osaa hänen kauneuttaan kuvata.

Minä olin edellisellä viikolla saapunut Hermosilloon. Sitä ennen minä olin käynyt kymmenen-kymmenen konnan kanssa käräjiä. Sonoran kaikki — tai ainakin melkein kaikki — sopet ja salapaikat minä olin samonnut. Rajamaa oli alkanut rauhoittua — ja silloin sattuma toi minun tielleni doña Miraldan.

Se tapahtui niin ikään edellisellä viikolla, Hermosillon komendantin kutsuissa.

Minulle oli kyllä jo ennakolta kerrottu señorita Alforondon suurenmoisesta suloudesta, mutta sellaiset tarinat eivät ole minuun koskaan — sanottavasti — tehonneet. Mutta nyt tehosi tarinoitten totuus ja tämän totuuden toteamus.

Sen hetken jälkeen minä olin vielä kaksi kertaa kohdannut doña Miraldan. Ensimmäisellä kerralla hän hymyili, mutta toinen kerta rumensi minun sieluni ruusut ja liljat.

Toisella kerralla minä hienovaraisesti ja syvästi vaistoten koetin tulkita hänelle, kuinka esimerkiksi karski kenraalikin saattaa luulla lopultakin löytäneensä onnen. Ja vielä minä puhuin paljon pötyä, jonka kaiken tarkoituksena oli ilmaista hänelle, että minä olin häneen rakastunut.

Ja tämä tapahtui tietysti kuutamoisena iltana, jolloin miehen sielu on kuin velli, ja hän antoi minun puhua. Hän katsoi minuun suurin, mustin silmin, ja hän oli niin yliluonnollisen kaunis, että minua miltei peloitti.

— Ylhäisyys, hän siinä sitten sanoi. — Te olette tullut rauhoittamaan Sonoran. Teidän täytyisi rauhoittua itse ensin.

Mitä?

Mitäpä siinä.

Minä vetäisin huulilleni kärsivän saksalaisen hymyn. Kohautin ranskalaisesti olkapäitäni, jäykistyin sitten etonilaiseen tyyliin ja ajattelin suomeksi: kappas pentele!

Niin.

Näin jälkeenpäin minun kyllä sopii olla varma ja viisas, mutta rehellisyyden nimessä minun on myönnettävä, että siinä kuutamossa kenraalia kyllä kolhaisi.

Tämä temmelsi minun mielessäni don Alfonson palatsissa parveilevan kansan keskellä.

Tännekin minä olin tullut edes nähdäkseni doña Miraldan. Kadunkulman konnan minä olin päästänyt vain mieleni myrskyn vuoksi niin helpolla. Minä en enää ollut oma itseni. Vaikka minä kuinka tappelin vastaan, minä tunsin luisuvani kaiken kauniin ja kevyen ja ihanan ja haikean lumoihin.

Minä olin viettänyt viikkoja erämaassa. Ja doña Miralda oli serveerattu minulle miltei yllättämällä.

Minä olin olevinani rakastunut doña Miraldaan.

Ja silloin hän saapui saliin.

Hänen ilmeensä oli iloinen, mutta kuitenkin hän tuntui minusta jollakin lailla levottomalta. Enkä minä tahdo vaikuttaa mitenkään itserakkaalta, mutta niin on, että hän rauhoittui, kun hänen katseensa kohtasi minut.

Osaatteko te suudella doñaa kädelle, caballeros?

Se on kokonainen konsti.

Minä osaan. Minulle se on yksinkertainen asia. Minä sain doña Miraldan punastumaan.

Eikä tämäkään ihanaksi muuttunut ilta ollut pilvinen. Suuri ja punertava Sonoran kuu kumotti, eikä yö enää ollut likaisenmusta ja ruma, vaan katedraalin kellot kumahtelivat kahtatoista niinkuin rakkauden laulu.

Kauniin naisen kanssa minua aina niin kummallisesti vetää kahdenkeskisyyteen. Niin me seisoimme kuistin kulmauksessa, ja minä kerroin naurettavan haaveellisella äänellä jotakin idioottimaista kertomusta jostakusta ulaanista, joka muka oli kuollut rakkautensa tähden. — Ulaaneista tosin saattaa uskoakin melkein mitä vain. Samaten kuin kyrassieereista. III armeijakunnassa niitä ei ole.

Ja sitten minä ohimennen mainitsin, että minut oli illalla meinattu murhata. — Señorita! Tehän käsitätte: sujahutetaan machetella selkään. Yksi pikkuinen pisto riittää rotevallekin miehelle. Hahaha!

Minun nauruni tyyli oli harkittu ja hieno, ja minä katsoin samalla hellästi doña Miraldan silmiin. Mutta doña Miralda ei yhtynyt minun nauruuni.

— Ylhäisyys, hän sanoi hiljaa ja vakavasti. — Te puhuitte jotakin papereista. Mitä papereita ne ovat?

— Señorita, minä myhäilin. — En minä tiedä.