Ei markiisi syö perunoita

By Armas J. Pulla

Markiisi de l'Épaule-Droiten elämä on ollut viime aikoina varsin tylsää. Niinpä hän innostuu suuresti kuullessaan, että kuninkaan rakkaus- ja perintöasiat ovat ylen sekaisin. Markiisi takaa olevansa oikea mies tähän työhön – hän ratkaisee ongelman kuin ongelman! Mutta saako markiisi kuninkaan elämän takaisin raiteilleen, vai menevätkö asiat vain pahemmin sekaisin?"Ei markiisi syö perunoita" on Armas J. Pullan hulvaton romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ranskaan. Markiisi de l'Épaule-Droite seikkailee myös Pullan romaaneissa "Eipäs tyrkitä sankaria" sekä "Perunat sopivat herttualle".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 18, 2020
• ISBN: 9788726542042

Book preview

www.egmont.com

Minä, markiisi Raoul de l’Épaule-Droite, Ranskan paras miekkailija, paras ratsastaja, komein kavaljeeri, älykkäin mies ja vaatimattomin ihminen, minäkin teen joskus erehdyksiä. Se, että voin tämän tunnustaa, juuri todistaa minun älykkyyteni: tyhmä ihminenhän ei myönnä milloinkaan erehdyksiään.

Kun kuningas oli antanut minulle Damrémontin linnan ja tilan, minä siirryin vaimoineni sinne. Se oli erehdys. Onhan selvää, ettei minunlaiseni, hoviin ja armeijaan tottunut ja urotöiden makuun päässyt, toimelias ja rohkea mies voi kovinkaan kauan viihtyä maalla lehmien, hanhien, lampaiden, kaniinien, mehiläisten ja renkien ja piikojen parissa, vaikka minulla oli kaunis vaimokin. Ei, minä ikävystyin kuollakseni, ikävystyin ja ärryin ja aloin haastaa riitaa jokaisen näköpiiriini osuneen aatelisen kanssa. Varsin lyhyessä ajassa jouduin pariinkymmeneen kaksintaisteluun, joista tietysti selvisin naarmuitta — mutta senjälkeen aateliset huolellisesti varoivat joutumasta läheisyyteeni. Niinpä, kun vaimoni hoiti talouden ja piti silmällä, että vouti pani väen hoitamaan muut työt, minulle ei jäänyt kerrassaan mitään tehtävää. Ankarasti päätäni vaivaamalla keksin tosin pari kolme riidanaihetta lähimpien naapurieni kanssa, ja syntyneet oikeusjutut virkistivät suuresti mieltäni, mutta ilo noista jupakoista jäi kuitenkin varsin lyhyeksi — kunnon naapurini eivät näet kerta kaikkiaan tahtoneet riidellä kanssani. Se oli suorastaan pirullista!

Eräänä iltana, istuessani ylen ikävystyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä takkatulen ääressä, tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan matkustava aatelismies pyysi yösijaa. Ilostuin kovasti tästä ja riensin eteiseen muukalaista vastaan. Tavanmukaiset kohteliaisuudet vaihdettuamme saattelin hänet hyvän illallisen ääreen, jonka syötyämme heittäytyisimme juttusille viinipullo kolmantena seuralaisenamme.

Vieraani — en mainitse hänen nimeään, koska sillä ei ole mitään merkitystä tässä asiassa — oli matkalla hovista maatilalleen Hän voi siis kertoa tuoreimmat Versaillesin uutiset.

»No, joko kuningas on kyllästynyt madame de Montespaniin?» tiedustin minä.

»Eipä suinkaan, monsieur. Päinvastoin: Ludvig on pysyvästi kuumana häneen.»

»Ja tuo poloinen de la Vallière on kokonaan unohtunut!»

»Hm, eipä juuri niinkään — de la Vallière on edelleen hovissa!»

»Mitä piruja! Onko kuninkaalla kaksi rakastajatarta samalla kertaa?»

»Kyllä vain, ja kuningatar lisäksi — hän ja madame de Montespan synnyttivät muuten kumpikin lapsen vain viikon väliajoin. Se todistaa, ettei Ludvig laiminlyö kuningatartakaan. Muuten: mitä mademoiselle de la Vallièreen tulee, ei hän ole enää rakastajatar, hän on vain tekosyy, muodollisuus.»

»Tekosyy? Muodollisuus? Mitä sillä tarkoitatte?»

»No kas, älkää unohtako, että madame de Montespanilla on mies, markiisi de Montespan. Siksi kuninkaan täytyy olla hiukan varovainen. Hän tahtoo antaa maailmalle sen käsityksen, että de la Vallière on hänen rakastajattarensa — de Monstespan on mukamas vain hyvä ystävätär tai jotakin muuta siihen tapaan. Ah, kuningas on viime aikoina ollut aivan ylitsevuotavaisen herttainen monsieur de Montespanille. Hän kutsutti tämän hoviinkin — mieshän on oleillut, niinkuin ehkä tiedättekin, Perpignanissa, jossa hänellä on maatila. Monsieur de Montespan oli kutsuvieraana Molièren ’Amphitryonin’ ensiesityksessä, ja kun näyttämöltä kajahtivat sanat:

Un partage avec Jupiter

N’a rien du tout qui déshonore

— vilkaisi kuningas monsieur de Montespaniin. Tämä näyttikin mukautuvan vähitellen tähän asiaan, ’jakoon Jupiterin kanssa’, ja matkusti kiltisti takaisin Perpignaniin. Tämä tapahtui tammikuussa. Heinäkuussa hän tuli takaisin, meni madame de Montausier’n asuntoon, jossa madame de Montespan asui, ja antoi siellä hänelle pari kunnon korvapuustia. Sitten hän pyrki ja pääsi kuninkaan puheille. Tämä hämmästyi kovasti nähdessään de Montespanin kokonaan mustiin pukeutuneena.

— Mitäs te surette, monsieur de Montespan? kummaili Ludvig.

— Vaimoani ja kunniaani! vastasi markiisi.

Kuningas suuttui tietenkin ja pistätti miehen ensi alkuun For-l’Évêquen vankilaan, mutta katui sitten tekoaan ja tyytyi vain karkoittamaan hänet Perpignaniin. Siellä monsieur de Montespan järjesti paikalla vaimonsa ja kunniansa hautajaiset …»

»Perhanan kiusallinen aviomies», sanoin minä.

»Tavattoman», vastasi vieraani.

»Kuningas tarvitsisi totisesti jonkun, joka auttaisi hänet moisesta pulmasta.»

»Ja monista muista pulmista. Hän on suorastaan laihtunut Espanjan kruununperimystä tuumiskellessaan.»

»Mitäs se kuuluu Ranskan kuninkaalle?»

»Totta kai se kuuluu! Kas, Espanjan kruununperillinen, don Carlos, on sairas räpelys, joka voi kuolla millä hetkellä tahansa. Ranskan kuningatar on, niinkuin hyvin tiedätte, tuon räpelyksen sisar …»

»Ah! Tuon räpelyksen kuollessa Espanjan kruunu joutuisi siis Ranskan kuningattarelle. No, mitäs siinä tuumimista: liitetään Espanja Ranskaan vain!»

»Niin, mutta nyt sattuu olemaan niin, että keisari Leopold on naimisissa kuningattaremme sisaren, toisen Espanjan prinsessan, kanssa …»

»Onko keisarinna vanhempi vaiko nuorempi prinsessa?»

»Nuorempi.»

»Sittenhän asia on selvä. Espanjan kruunu joutuu meidän kuningattarellemme.»

»Hm, mutta jutussa on vielä muuan mutka: keisarin äiti on Espanjan nykyisen kuninkaan sisar.»

»Perhana. Se lisää keisarin mahdollisuuksia.»

»Tietysti — mutta älkääpä unohtako, että Espanjan kuninkaan toinen sisar on meidän kuninkaamme äiti!»

»Tulimmaista — niin onkin!»

»Mutta valitettavasti hän on Espanjan kuninkaan nuorin sisar.»

»Totta — mutta kun kuninkaamme puoliso on Espanjan kuninkaan vanhempi sisar, hän jää sittenkin voitolle tässä perintöasiassa.»

»Aivan. Asiassa on kuitenkin vielä muuan puoli. Kun kuninkaamme nai Maria-Teresian, tehtiin sopimus, että tämä luopuu kaikista oikeuksistaan Espanjan kruunuun!»

»Äh! Sittenhän keisari on vahvasti voitonpuolella!»

»Älkääpäs kiirehtikö! Sopimuksessa on pykälä, jossa sanotaan, että korvaukseksi perintöoikeudestaan luopumisesta Maria-Teresia saa isältään, Espanjan kuninkaalta, 500,000 kultaécuä. Näitä rahoja ei ole milloinkaan maksettu.»

»Aha! Silloinhan Maria-Teresian perintöoikeus Espanjan kruunuun on edelleen voimassa!»

»Sitä mieltä on kuninkaammekin. Mutta Espanjan kuningas on nyt laatinut testamentin, jossa hän — siinä tapauksessa, että don Carlos kuolee — on määrännyt kruununperilliseksi toisen tyttärensä, keisari Leopoldin puolison.»

»Saakeli. Sepä kiusallista!»

»Perin kiusallista. Kuninkaamme sekä rakkaus- että perintöasiat ovat tällä hetkellä ylen sekaiset. Hallitushuoliltaan hänen itsensä on mahdotonta niitä selvittää. Hän tarvitsisi, niinkuin te äsken sanoitte, totisesti jonkun, joka ottaisi ne hoidellakseen.»

»Aivan, niin tarvitsisi!»

»Miestä, joka siihen pystyisi, on kuitenkin hyvin vaikea löytää. Hänen täytyisi olla hyvin rohkea, hyvin älykäs, hyvin tarmokas — todellinen sankari. Mistäpä sellainen löytyisi?»

»Näette hänet edessänne», sanoin minä.

»Mitä?» ällisteli vieraani.

»Näette edessänne sen sankarin, joka ottaa järjestääkseen kuninkaan rakkaus- ja perintöasiat. Olen Ranskan rohkein mies. Olen Ranskan paras miekkailija. Olen Ranskan paras ratsastaja. Olen Ranskan komein kavaljeeri. Olen Ranskan älykkäin mies.»

Vieraani tuijotti minua hetkisen tyhmistyneenä. Sitten hänen suunsa vetäytyi lievään ivahymyyn.

»Monsieur, huomaan, että epäilette sanojani. En pidä siitä. Se loukkaa minua. Tällä hetkellä olette vieraani, joten minun ei sovi teitä ahdistella, mutta huomenna erotessamme tuolla tienhaarassa — te ratsastaaksenne kotiinne ja minä Pariisiin — me voimme mitellä hiukan miekkojamme. Kukaan ei ole vielä hymyillyt ivallisesti markiisi de l’Épaule-Droitelle saamatta siitä rangaistusta. Saatte sen siellä tienristeyksessä.»

Siellä hän sen saikin. Tapani mukaan lävistin hänen oikean olkapäänsä, jonka jälkeen hänet kannettiin linnaani hoitoa saamaan ja toipumaan. Minä sensijaan — sanottuani hellät jäähyväiset vaimolleni — lähdin ratsastamaan Pariisia kohti.

Olin tavattoman hyvällä tuulella ja valmis halailemaan koko maailmaa, mutta siltikin jouduin tappeluun ennen Pariisiin ehtimistäni. Asia kävi näin.

Ratsastaessani erään pikkukaupungin läpi kantautui nenääni erinomaisen herkullinen paistin haju; totesin, että se lähti eräästä varsin viihtyisän näköisestä ravintolasta. Olin jo parin tunnin ajan tuntenut, että minulla oli jokin vaiva: nyt keksin, että tuo vaiva oli nälkä. Ratsastin siis ravintolan pihalle, jätin hevoseni erään palvelijan huostaan ja astuin sisälle. Muhkea ja ylväs näköni sai paikan isännän heti tekemään sen aivan oikean johtopäätöksen, että hän oli nyt saanut ylhäisen ja huomattavan vieraan, ja niinpä hän tulikin syvästi kumarrellen vastaani ja tiedusti, mitä halusin.

»Aterian, joka sopii markiisi de l’Épaule-Droitelle!» sanoin minä ja istuin.

»Siinä silmänräpäyksessä, monsieur le marquis, siinä silmänräpäyksessä!» lupasi isäntä ja riensi lennossa toimittamaan tilaustani.

Ateriaani odotellessani minä joutessani silmäilin hiukan ympärilleni. Ravintolassa ei ollut montakaan ihmistä; lähinnä minua olevassa pöydässä istui pari, joka kuherrukseltaan tuskin ehti kiinnittää minuun mitään huomiota. Nainen oli kieltämättä hyvin kaunis ja puvustaan päätellen ylhäinen, mies oli varmaan myös hyvin ylhäinen herra.

»Rakastan teitä, madame, rakastan teitä mielettömästi!» kuiskutti mies. »Ajatus, että minun pitää olla teistä erossa kokonainen kuukausi, tekee minut hulluksi!»

Hänen ranskankielessään oli hiukan vieras sointu.

»Monsieur, kuukausi menee pian, ja sitten …»

»Ja, madame, sitten …? Oi, sanokaa … Madame, minä … madame, ihmiset puhuvat kuiskutellen teistä ja kuninkaasta! Se vaivaa minua! Vaikka tiedänkin, että luuloni ovat aiheettomat, sanokaa minulle kuitenkin, että kuulutte vain minulle, olette vain minun!»

»Olen vain teidän, monsieur!»

Mies henkäisi syvään.

»Madame du Ludres», sanoi hän, »katsokaapa