Bragelonnen varakreivi eli muskettisoturien viimeiset urotyöt

By Alexandre Dumas

Athos, Aramis ja Porthos ovat kolme muskettisoturia 1600-luvun Ranskassa. Kaikki kolme soturia ovat jatkaneet elämää omiin suuntiinsa sitten sarjan ensimmäisten osien: Porthos on nyt paroni, Athos asuu poikineen kotiseudullaan ja Aramis puolestaan on piispa. Uudet asemat ovat kuitenkin vain näennäisiä – ovathan miehet sydämeltään muskettisotureita, ja kun heitä tarvitaan, he ovat valmiita rientämään apuun. Ranskan tilanne ei nytkään ole helppo – esimerkiksi d'Artagnan pitää nuorta kuningas Ludvig XIV:iä liian heikkotahtoisena hallitsemaan. "Bragelonnen varakreivi eli muskettisoturien viimeiset urotyöt" on päätösosa Alexandre Dumas'n muskettisotureista kertovalle vauhdikkaalle kirjasarjalle. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 2, 2020
• ISBN: 9788726315066

Alexandre Dumas

Alexandre Dumas was born in 1802. After a childhood of extreme poverty, he took work as a clerk, and met the renowned actor Talma, and began to write short pieces for the theatre. After twenty years of success as a playwright, Dumas turned his hand to novel-writing, and penned such classics as The Count of Monte Cristo (1844), La Reine Margot (1845) and The Black Tulip (1850). After enduring a short period of bankruptcy, Dumas began to travel extensively, still keeping up a prodigious output of journalism, short fiction and novels. He fathered an illegitimate child, also called Alexandre, who would grow up to write La Dame aux Camélias. He died in Dieppe in 1870.

Book preview

www.egmont.com

186

Markiisittaren malja

Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

»Muistakaa tarkoin», sanoi hän, »että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu.»

»Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?» kysyi Pélisson.

»Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen.»

»Hyvä on.»

»Menkää, ystäväni.»

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

»Istukaa, monsieur», kehoitti Fouquet kohteliaasti. »Kuulutte haluavan saada virkani?»

»Monseigneur …»

»Paljonko voitte siitä maksaa?»

»Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia.»

»Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen.»

»Enempää ei meillä olekaan.»

»Voitteko luovuttaa rahat heti?»

»Minulla ei ole summaa nyt mukanani», vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

»Milloin voitte sen tuoda?»

»Milloin monseigneur haluaa.» Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan.

»Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti …» virkkoi Fouquet.

»Oi, monseigneur …»

»Mutta», keskeytti Fouquet, »jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun».

»Olkoon niin», myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

»Kello kuuteen», ehdotti Fouquet.

»Kello kuuteen», säesti Vanel.

»Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään.»

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä:

»Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?»

Fouquet käänsi päätänsä.

»Pardieu! virkahti hän. »Entä te?»

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

»Hyvästi!» sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään.

»Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut», hymähti hän. »Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla.»

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävätärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

»Tule, markiisitareni; sinua odotetaan illallisille.»

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Belliére astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellytääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoista-sataantuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä ääreen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

»Sadantuhannen livren hyvitys!» huudahti kultaseppä. »Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur», virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; »on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot.»

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

»Ottakaa tämä muistoksi minulta», hän sanoi kultasepälle, »ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies».

»Ja te, monseigneur», huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, »olette jalomielinen herra».

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

»Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat», virkkoi Fouquet, »madame tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?»

»Siksi että madame on naisten kaunein», yritti joku.

»Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin …»

»Kuitenkin?» hymyili markiisitar.

»Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja.»

Rouva de Bellière punastui.

»Ohoh!» huudahtelivat vieraat. »Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit.»

»No?» kuiskasi Fouquet Pélissonille.

»Niin, olen vihdoin käsittänyt», vastasi tämä, »ja hyvin olettekin tehnyt».

»Se ilahduttaa minua», sanoi yli-intendentti hymyillen.

»Monseigneur, pöytä on katettu», huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

»Hei», huudahti la Fontaine, »niissä on P. ja B.!»

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn ¹ emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunneelähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

»Messieurs», virkkoi hän, »tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaistenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja.»

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

»Ja sitten», lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, »juokaamme myöskin hänen terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta.»

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronnut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä, sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

»Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään.»

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja — kummallista kyllä — niiden jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin. Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo pari tuntia oli nojannut.

»Herra d’Herblay, Vannesin piispa», ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli polttanut poikki.

187

Mazarinin kuitti

Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä hillinnyt.

»Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?» hän kysyi kuitenkin. »Vai peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?»

»Monseigneur», vastasi Aramis kunnioittavasti, »minä aloitan pyytämällä teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista.»

Kun sana »asioista» oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi, nousi Fouquet pöydästä.

»Asioihin aina heti käsiksi, herra d’Herblay», hän virkkoi; »saamme olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla».

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa. Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän istahti ja lausui:

»Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?»

»Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että ilmoitatte minulle jotakin ikävää.»

»Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä», vastasi Aramis.

»Älkää näännyttäkö minua odotuksella», sanoi Fouquet hitaasti.

»No niin, tapasin rouva de Chevreusen.»

»Vanhan herttuattaren?»

»Niin.»

»Vai hänen haamunsako?»

»Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse.»

»Hampaattomana?»

»Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella.»

»No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta.»

»Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän tahtoo teiltä kiristää rahoja.»

»Hitto! Millä verukkeella?»

»Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen härnellä nyt on …»

»Minä kuuntelen.»

»Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä.»

»Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille.»

»Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne kuuluvat käsittelevän raha-asioita.»

»Se ei ole yhtä hupaista.»

»Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?»

»En ollenkaan.»

»Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?»

»Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa, paras d’Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen kehvellyksestä.»

»Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen.»

»Mitä esittäen?»

»Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää.»

»Kolmetoista miljoonaa!» huudahti yli-intendentti heittäytyen takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon. »Kolmetoista miljoonaa … Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs, kaikkien muiden miljoonien joukosta, joidén varastamisesta minua syytetään.»

»Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä.»

»Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen», vastasi Fouquet. »Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää.»

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

»Sitä parempi!» virkkoi Aramis yhä levottomana.

»Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne ovat olleet minulla.»

»Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän.»

»Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! — kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle, ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin.»

»Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä.»

»Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja lähetti minulle sitten vain kuitin.»

»Mutta se kaiketi on tallella?»

»Onhan toki!» huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

»Minä ihailen teissä erityisesti», virkkoi Aramis todellakin ihastuneena, »ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija».

»Järjestys johtuu mukavuudenhalusta», sanoi Fouquet, »säästyäkseni hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa, M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää.»

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa lokerossa.

»Vieläpä», jatkoi hän, »muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut; Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah», kummeksui hän, »nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan.» Ja yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

»Merkillistä!» äännähti Fouquet.

»Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta.»

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän kalpeni.

»Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko», sanoi Aramis; »tutkikaa muualta».

»Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa; olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei tunne.»

»Mitä siitä sitten päätätte?» kysyi Aramis huolestuneena.

»Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra d’Herblay.»

»Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö.»

»Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu, selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Sambiançayta Montfauconin mestausmäelle.»

»Oh», virkahti Aramis hymyillen, »ei se niin vain luista!»

»Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?»

»Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra Colbertille.»

»No, näettekö?»

»Sanoin sitä arvelevani, — voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja ajoi sitten takaportin kautta Croixdes-Petits-Champs-kadulle intendentin taloon.»

»Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti, raa’asti, säälimättä.»

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui sydämellisesti:

»Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata Sambiançayn tai Marignyn pälkääseen.»

»Ja miksei, hyvä Jumala?»

»Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa, jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin.»

»Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta kanteesta.»

»Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole vaarassa.»

»Ettäkö pelastautuisin paolla?»

»En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?»

»Oih!» huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

»No, mikä nyt?»

»Minä en enää olekaan yliprokuraattori.»

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

»Ette enää ole yliprokuraattori?» sanoi hän korostaen joka tavua.

»En.»

»Mistä asti?»

»Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia.»

»Malttakaahan nyt», keskeytti Aramis kylmästi, »te ette liene oikein järjillänne. Tyyntykää.»

»Sanon teille», vastasi Fouquet, »että minulle äsken tarjottiin miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen».

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

»Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?» sanoi hän vihdoin.

»Niin, suorittaakseni erään kunniavelan.»

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen korvata.

»Sehän oli kaunis piirre», myönsi Aramis. »Ja maksoi teille …?»

»Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta livreä.»

»Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi varomatonta ystävääni!»

»En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna.»

»Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?»

»Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä.»

»Jumalan kiitos!» huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. »Hanke ei vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua.»

»Mutta kultaseppä?»

»Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista.»

»Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello kuudelta.»

»Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä.»

»Olen antanut sanani, chevalier.»

»Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki.»

»Oh, mitä sanottekaan?» huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi kuulla rehellisen vakaumuksen. »Fouquetko peruuttaisi annetun