Aavekuningas

By Victor Mario

Ranskan kruununprinssin aika ei todellakaan käy pitkäksi. Työskentely peltisepän oppipoikana ja egyptin tulkkina johdattelee hänet vuosien varrella seikkailuihin vapaustaisteluissa muun muassa Espanjassa, Portugalissa ja Marokossa. Hänet nähdään jopa Napoleonin seurueessakin, kunnes unohtumattomat sattumat vievät hänet lopulta takaisin Ranskaan.Victor Marion eli Aarne Haapakosken kaksiosaisen romaanisarjan toinen osa Aavekuningas jatkaa ensimmäisen osan Temple-tornin vanki -teoksen tarinaa Ludvig XVII:n arvoituksesta. Historiasta kiinnostuneille ja seikkailun ystäville.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726658095

Book preview

www.egmont.com

I Osa

Jacques kulkuri

I Luku.

’Punaisen villikarjun’ majatalo oli Angersista Nantesiin johtavan maantien varrella, parin lieun päässä Pouilly-sur-Loiresta. Majatalo oli seutukunnan vanhimpia, sillä sen sisäänkäytävän oven yläpuolella riippuvassa, villikarjua kuvaavassa rautakilvessä näkyi vuosiluku 601 ja majatalon pyylevä isäntä kertoili hyvin mielellään vierailleen, että itse kuuluisa Henrik Navarralainen oli harharetkillään vieraillut ’Punaisessa villikarjussa’ ja majatalon suojissa olivat yöpyneet monet Vendéen ja Anjoun ylhäisimmistä miehistä. Vendéen ensimmäisen nousun aikoina oli Villikarjun isäntä saanut kestitä monia kuuluisuuksia. Hän kehuskeli olleensa Stoffletin ja Godinin hyvä ystävä ja olipa Vendéen loistavin sankari Rochejacqueleinkin viettänyt iloisia iltoja majatalon avarassa viinituvassa.

Johannes Kastajan päivän aattona vuonna 1795 oli ’Punaisen villikarjun’ viinitupa taas ääriään myöten täynnä vieraita, joista valtaosan muodostivat maakunnan eri kulmilta kerääntyneet miehet — viininviljelijät, kalastajat ja maa-aateliin lukeutuvat, jotka emigrantti-armeijan maihinnousun rohkaisemina olivat lähteneet liikkeelle, liittyäkseen Provence’in kreivin kannattajiin. Jo päivää ennen juhannusta oli nimittäin levinnyt kulovalkean tavoin huhu, että englantilainen laivasto oli ankkuroinut Quiberonin niemen edustalle ja pommitti paraillaan Penthièvren linnoitusta. Tämä oli antanut uutta rohkeutta niille, jotka vuonna ’73 olivat pelastuneet Berthierin ja Bironin rankaisuarmeijoiden kynsistä ja säästäneet kaulansa piileskelemällä maaseudulla. Nyt liikkeellelähteneiden joukossa oli myös entisiä girondisteja, jotka olivat kyllästyneet vallankumoushallitusten jatkuvaan verenjanoon, sekä kiihkeitä rojalistinuorukaisia, jotka hehkuivat taisteluintoa nuoren dauphinin puolesta, jonka Cathelineau oli kaksi vuotta sitten huudattanut Ranskan kuninkaaksi Ludvig XVII nimellä. Mutta oli joukossa myös l’áncienrègimenin kiihkeitä vastustajia, Pariisin kommuunille uskollisia, jotka puristivat nyrkkiä taskussaan ja odottivat hetkeä, jolloin kommuunin ohjiin taas astuisi Robespierren tapainen mies, joka kohottaisi vallankumouksen punaisen lipun korkealle.

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun majatalon pihalle ajoivat kahden hevosen vetämät, pienet kuomuvaunut. Sotilasryhtinen ajomies hyppäsi kuskipukilta ja majatalon isäntä, joka oli kiirehtinyt vastaanottamaan vieraita, näki kahden pitkäpiippuisen pistoolin vilahtavan ajajan viitan alta. Vaunujen kyljissä ei ollut minkäänlaista vaakunaa, eikä ajomiehellä liioin aatelisperheiden lakeijan pukua, mutta jalorotuisista hevosista ja kuskin itsevarmasta käyttäytymisestä, isäntä arveli, etteivät makustajat olleet aivan tavalliseen maa-aateliin kuuluvia. Tämä osoittautuikin paikkansapitäväksi, sillä ennenkuin kuski avasi vaunujen oven, hän sanoi käskevästi isännälle:

— Kiirehtikää järjestämään kaksi parasta huonettanne kuntoon kreivitär de Castellanoa ja hänen tytärtään varten.

Sanat tulivat niin päättävästi, että isäntä kumarsi vaistomaisesti syvään. Hän olisi tahtonut ilmoittaa, ettei majatalossa ollut ainuttakaan huonetta vapaana, mutta samalla kyytimies avasi vaunujen ovet ja silkkiseen matkaviittaan pukeutunut nainen, jolla oli harso kasvoilla, astui alas, ojentaen kätensä noin kymmenen, yhdentoista ikäiselle tytölle, jolla oli enkelimäisen kauniit kasvot ja sysimustat kiharat.

— Onko kaikki kunnossa, Gaspard? kreivitär kysyi. Hänen äänessään oli lievä ulkomaalainen korostus ja häntä näyttivät kiinnostavan tallin luona seisovat ratsut enemmän kuin pokkuroiva majatalon isäntä.

— Madame, kreivitär… Suokaa anteeksi, mutta en arvannut tuloanne ja meillä ei ole….

— Kuulithan jo, että kreivitär tarvitsee kaksi huonetta — ja hyvää huonetta. Laputa valmistamaan ne kuntoon, ettei minun tarvitse kiirehtiä sinua kuskipiiskallani, kyytimies kivahti.

Kun isäntä lähti juosta taapertamaan portaita kohti, kyytimies lisäsi:

— Noille jakobiinipiruille on opetettava ihmisten tapoja. Sitten hän pisti pari sormea suuhunsa ja vihelsi pari kertaa kimeästi. Muuan tallirenki juoksi piharakennuksesta ottamaan matkamiesten hevoset haltuunsa.

Kreivitär naurahti.

—Näytätte todellakin osaavan kaikki kyytimiesten konstit, Gaspard…

— Enhän suotta ole palvellut kolmea vuotta ranskalaisena rajapoliisina Kanadassa, teidän armonne. Ja mies alkoi kiskoa vaunuista suurta matkalaukkua, nostaen sen hartioilleen ja lähtien kävelemään tytärtään kädestä taluttavan kreivittären edellä majataloa kohti.

Samoihin aikoihin saapui majatalon vierastapaan keskiikäinen, hiukan kumaraharteinen mies, seurassaan toisella kymmenellä oleva vaaleatukkainen poika, jolla oli kuluneet ja rypistyneet vaatteet, mutta joiden kuosista saattoi päätellä niiden olevan taitavan, pariisilaisräätälin käsialaa. Pojan suuret sinisenharmaat silmät kuvastivat arkuutta ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin pakoitettua. Mies laski pussinsa, jossa hänellä oli kattilahpaikkaajan työkalut, uunin soppeen ja sanoi pojalle jotakin hiljaisella äänellä. Molemmat siirtyivät tuvan hämärään nurkkaan ja löysivät siellä sijan tyhjien viinitynnörien välissä. Kukaan ei kiinnittänyt heihin erikoista huomiota, sillä huone oli tupaten täynnä sotilaita ja sotaanpyrkiviä vapaaehtoisia. Mustalaiset ja maantienkulkurit olivat muodostaneet oman ryhmänsä ovensuun puolelle ja tyhjentelivät siellä kaikessa rauhassa viinituoppejaan. Peräseinällä olevan suuren avotakan äärelle oli kerääntynyt joukko sotilaita. He olivat matkansa varrella siepanneet lampaan ja kääntelivät sitä pitkissä rautavartaissa takan hiilloksella. Baaritiskin äärellä seisoivat taas suurimmat suunsoittajat ja viinikannujen kalistelijat. Väliin kajahti sieltä enemmän taikka vähemmän musikaalinen laulunpätkä, mutta enimmäkseen puhuttiin politiikkaa ja kertoiltiin tuoreimpia uutisia.

— Tiedättekö, että Penthièvren linnoitus on jo antautunut, joku partasuu kersantti selitti. — Engelsmannit ovat valloittaneet sen väkirynnäköllä.

— Ja Brestiä pommitetaan parhaillaan, toinen lisäsi.

— Kaupungin edustalla on kuulemma kolmekymmentä englantilaista sotalaivaa.

— Lyön vetoa viinikannusta vanhaa saapasta vastaan, että Provence’in kreivin joukot ovat viikon kuluttua Pariisissa, kolmas tiesi.

— Ja silloin vapautetaan kuninkaamme Temple-tornista, kersantti täydensi. — Eläköön Ludvig XVII!

— Mitä sinä hölmö höpiset. Lapsikuningas on kuollut jo viikkoja sitten, muuan käsipuoli sinitakkinen puuttui keskusteluun.

— Kuollut… Koska? kysyttiin monesta suusta. Ja käsipuoli ehätti selittämään:

— Vähänpä te täällä asioista tiedätte. Dauphin kuoli Temple’issä jo pian kaksi viikkoa sitten — kesäkuun kahdeksantenatoista. Kuollut ja kuopattu on nuori kuningas, joka ei koskaan saanut Ranskaa hallita. Kommuuni on antanut kuninkaan kuolemasta jo virallisen julistuksenkin.

Muuan viiksiniekka kapteeni paiskasi viinikannunsa tiskiin että pullot ja lasit tärähtivät.

— Morbleu — ne siat ovat murhanneet pojan kuten isänkin. Kautta pyhimysten… Se katala teko vaatii kostoa…

— Oletko varma, että kuningas on todella kuollut? äskenpuhunut kersantti kysyi.

— No se on niin varma kuin minä tässä. Olen omin silmin nähnyt julistuksen Angersin kaupungintalon seinällä. Kyllä tiedon olisi pitänyt jo tännekin ehtiä. Näin kaupungissa useitakin kansalliskaartin pikalähettejä.

— Mutta niiden ei ole terveellistä saapua tänne saakka, muuan leveänaamainen sotamies nauroi. — Taj ehkä ne lähettävät kenraali Santerren tuomaan sanaa-meille…

— Santerren todellakin —! Kenraali Santerren, joka likasi housunsa. Kuka teistä oli Coronin luona syyskuun kahdeksantenatoista…? Minäpä olin ja tunnen Santerren ja hänen pataudinsa. Kaksikymmentätuhatta santerrelaista me silloin motitimme näin. —. Ja sotamies puristi pitkät kätensä lähimmän toverinsa hartioiden ympärille ja nosti miehen ilmaan. — Näin juuri me teimme sille roskajoukolle, jolla oli lusikoita miekkoina ja puurokauhoja kivääreinä. Ja herra kenraalin hienot housut sitten… Mutta ilmankos hän joutuikin matkustamaan sen tempauksen jälkeen postivaunuilla Pariisiin, kun jalorotuinen ratsu ei olisi voinut sietää hänen hajuaan…

Sanoja seurasi äänekäs naurunremakka.

— Ostetaan Santerrelle uudet housut, joku huusi.

— Ja Hochelle myös.

— Eikö peijakas. Hoche osaa sentään tapella.

— Vaikka onkin istunut jakobiinien vankina…

— Mutta hän puuhaa armeijaa meitä vastaan, käsipuoli sinitakki tiesi. — Kuulin kerrottavan siitä Angersissa. Kommuuni on valtuuttanut Hochen löylyttämään engelsmannit ja meidät.

— Mutta ennenkuin Hochen armeija on täällä, olemme me jo Pariisissa, viiksiniekka kapteeni huudahti. — Eläköön kuningas!

— Provence in kreivi, Ludvig XVIII, huudettiin takan luota.

— Ei hän vielä ole kuningas…

— Onpas. Kreivi on huudettu kuninkaaksi…

Hän on huudattanut itsensä, muuan rannikolta tullut sotilaallisen näköinen mies tiesi. — Kreivi Puisaye, emigranttien diplomaattinen johtaja on kohottanut Penthièvren linnoituksen harjalle Ludvig XVIII lipun, heti kun tieto dauphinin kuolemasta oli saapunut.

Vaaleatukkainen poika, joka oli saapunut kattilanpaikkaajan seurassa hakemaan viinituoppia baarista, oli keskustelun kuluessa unohtanut asiansa ja jäänyt seisomaan miesten joukkoon. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta keskustelu näytti kiinnostavan häntä suuresti. Kasvojen ilmeet kertoivat vuoroin jännityksestä, vuoroin pelosta. Kun käsipuoli oli sanonut kuninkaanpojan kuolleen, poika oli ollut vähällä pudottaa täysinäisen viinituopin kädestään ja entistä säikähtäneempi ilme oli levinnyt hänen kasvoilleen. Sitten muuan äsken baaritiskin äärelle tullut mies puuttui keskusteluun:

— Mitä dauphinin kuolemaan tulee, on siinä jotakin salaperäistä. Olin Pariisissa niihin aikoihin kun Robespierre, Couthon ja Saint Just vietiin giljotiinille. Silloin huhuiltiin, että Temple-tornin päävartija Simon olisi yrittänyt vapauttaa dauphinin ja joutui sen takia giljotiinille. Toiset taas olivat tietävinään, että Hébert, se paholaisen äänitorvi, oli myrkyttänyt pojan.

— Mutta kerrottiin Simonin jättäneen virkansa Templeissä jo kuukausia ennen Robespierren kukistumista, viiksiniekka kapteeni tiesi. — Muuan vanha ystäväni, jonka paholainen riivasi liittymään jakobiineihin ja joka toimi jonkinlaisena komissaarina dauphinin vartiostossa, kertoi, että Simon oli jollakin tavoin sekaantunut de Batzin kuuluisaan salaliittoon ja joutui sen takia eroamaan. Rajasuutari olisi jo aikoja sitten joutunut giljotiinille, ellei hänellä olisi ollut sellaisia suosijoita kuin Hébert ja Petion. Uskokaa pois; Simon kaappasi sievoisen kasan kultaa salakähmäisillä puuhillaan.

— Eikä kulta kuitenkaan pelastanut häntä Sansonin hyväilyiltä, käsipuoli sotamies nauroi. — Vallankumous on niellyt penikkansa ja nielee vielä loputkin.

Näiden sanojen innoittamana alkoi joku kiihkomielinen nuorukainen laulaa uutta marseljeesiä, joka oli tullut muotiin jakobiinien kukistuttua:

’Peuple français, peuple de frères,

Peux-tu voir, sans frémir d’horreur

Le crime arborer les bannièrs

Du carnage et de la terreur…’

Lauluun yhtyi parrakkaita sotilaita, joiden kasvot viini punasi, nuoria aatelismiehiä ja Vendéen laakson viininviljelijöitä. Ensimmäisen säkeen loppuosa kaikui kuorossa:

’Tu souffres, qu’une horde atroce

Et d’assassins et de brigads

Souille par son souffle féroce

Le territoire des vivants…’

Viinikannut ja pikarit kolahtelivat, maljoja kilisteltiin, huudettiin rojalistien iskulauseita ja pilkattiin jakobiineja. Muuan vuonna ’73 Vendéessä jalkansa menettänyt sotilas takoi kainalosauvallaan lattiaan ja vaati hiljaisuutta pitääkseen puheen, mutta hänen sanansa hukkuivat yleiseen meluun ja viinikannujen kalinaan. Baaritiskin luona seisonut vaaleatukkainen poikakin pakeni pelästyneenä kattilanpaikkaajan luo nurkkaan.

— Missä viivyit niin kauan, Jacques? kattilanpaikkaaja kysyi, ottaen viinikannun pojalta.

— Baarissa oli tungosta. Piti odottaa… Ja kuulin siellä merkillisiä asioita. Minä olen kuollut.

Viinikannu heilahti kattilanpaikkaajan kädessä.

— Kuka on kuollut? Mitä sinä höpiset?

— Minä, Ranskan kuningas, poika sanoi tiukasti — Sanoivat baarissa, että olen kuollut Temple-tornissa.

Mies veti pojan melkein kiivaasti luokseen.

— Hss, sanon minä. Mitä hullutuksia sinä puhut vanhalle isällesi: Yhäkö sinä vain kuvittelet olevasi joku toinen, vaikka olet minun oma, rakas poikani, Jacques.

— En minä ole sinun poikasi. Sinun poikasi kuoli ja minä näin ruumiin kadulla. Minä olen Ludvig Charles Capet. Jos menemme vain Pariisiin, niin voin todistaa sen koska tahansa. Sinä otit minut silloin yöllä ja siitä lähtien olemme kulkeneet kiertolaisina ympäri maata. Sinä olet ollut minulle hyvä, Hibou, mutta poikasi en ole.

Kattilanpaikkaaja silitteli pojan kiharoita.

— Jacques parka… Sinä näet unia. Minäkin näin joskus sellaisia — kaleereilla ollessani… Se on suku perintö… Mutta et sinä saa sanoa olevasi Ranskan kuningas. Kuningas on kuollut ja kuningatar myös. Me lähdemme yhdessä meren taakse ja siellä on meillä hyvä olla. Niinhän poikani Jacques…

Poika puri huuliaan eikä vastannut mitään. Kattilanpaikkaaja kulautti pitkän siemauksen viinikannustaan ja etsi taskustaan leivänpuolikkaan ja juustoa. Hän jakoi eväät kahtia ja ojensi toisen puolen pojalle.

— Syö, Jacques, että tulet vahvaksi ja suureksi. Olemme vihdoinkin lähellä rantaa. Tunnen meren hajun jo sieraimissani. Me etsimme sopivan laivan ja lähdemme purjehtimaan. Hibou isäsi osaa purjehtia. Hänen piti ohjata kuningattaren laivaa —sen kuninkaanpojan äidin laivaa josta sinä äsken puhuit. Syö, Jacques.

Poika pudisti päätään.

— En ole nälkäinen nyt. Lähden ulos kävelemään.

— Mutta et saa mennä kauaksi. Voit eksyä, kattilanpaikkaaja varoitti.

— Kävelen vain maantiellä edestakaisin, poika sanoi, nousten nurkasta.

Samalla kuului eteisestä kimeä kirkaisu ja juopuneiden miesten naurunröhötystä. Kun poika hetkistä myöhemmin säntäsi eteiseen, hän oli vähällä törmätä vastatusten tolkuttomasti juopuneen, parrakkaan miehen kanssa, joka yritti tavoittaa nurkkaan suojautunutta, noin kymmenen, yhdentoista ikäistä tyttöä. Tyttö kirkaisi taas ja pojan kanssa yhteentörmäyksessä suuntansa menettänyt mies yritti hyökätä saaliinsa kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta: poika oli parilla loikkauksella miehen kimpussa ja iski häntä molemmilla nyrkeillään vasten kasvoja. Ellei mies olisi ollut niin juovuksissa, ei pojan nyrkkien voima olisi kyennyt heittämään häntä istualleen. Mutta niin kuitenkin tapahtui. Mies jymähti raskaasti takalistolleen, päästellen karkeita kirouksia. Oven suuhun kokoontuneet miehet, jotka näyttivät olevan myös aika lailla juovuksissa, röhähtivät nauramaan.

— Katsos nyt, miten sinulle kävi, Pierre… Taisitpa saada aimo täräyksen tuolta kukonpojalta…

Miesten pilkallinen naurunrähäkkä vain raivostutti Pierreä. Hän kömpi jaloilleen ja heristi nyrkkiään pojalle.

— Sinut minä vielä höyhennän, sinä senkin…

Hän yritti huitaista nyrkillään poikaa, mutta tämä väisti taitavasti ja hypähti tytön eteen suojaksi, ojentaen pienet nyrkkinsä uhkaavasti hyökkääjää kohti. Poika olisi epäilemättä joutunut tappiolle, sillä vaikka mies olikin juovuksissa, hänellä sentään oli ylivoima nyrkeissään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt paria askelta pitemmälle, kun ylösjohtavilta portailta kuului nopeita askeleita ja majatalon isännän hätääntynyt ääni huusi:

— Apuun sotilaat, apuun Vendéen miehet. Joku humalainen piru yrittää tehdä väkivaltaa pikku kreivittärelle!

Viinituvan ovi ponnahti auki ja puolikymmentä sotilasta hyökkäsi eteiseen. Mutta Pierre ja hänen toverinsa eivät olleetkaan mitään pelkureita ja puplipimeässä majatalon eteistuvassa syntyi hurja tappelu. Aseina käytettiin nyrkkejä, luudanvarsia ja mitä kukin ehti käteensä temmata. Majatalon isäntä pääsi tunkeutumaan tappelijoiden lomitse pikku kreivittären luo ja sieppasi itkevän tytön kainaloonsa, vieden hänet turvaan. Mutta tytön uljas puolustaja sortui tappelevien miesten jalkoihin ja sai aikamoisen kolauksen päähänsä. Hurjistuneet miehet tallasivat häntä armotta ja poika luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, kun viinituvasta avuksi saapuneet miehet lopettivat tappelun, heittäen Pierren ja hänen toverinsa pihalle. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota poikaan, joka oli kömpinyt nurkkaan itkemään.

Tappelunnujakan vielä jatkuessa pihalla, kuului ylhäältä kiihtynyt naisääni:

— Laittakaa vaunut heti matkakuntoon… Emme halua viipyä enää hetkeäkään tällaisessa pesässä….

Vähää myöhemmin juoksi isäntä pihalle ja kuului antavan rengeilleen vihaisia käskyjä. Kohta ilmaisikin vaununpyörien ratina ja hevosten hirnahtelu, että kreivittären vaunuja kunnostettiin matkavalmiiksi. Juopuneiden miesten välien selvittely kuului yhä jatkuvan pihalla. Siellä huudeltiin, kiroiltiin, mätkittiin ja mäiskittiin kuin paremmanpuoleisessa markkinatappelussa konsanaan.

Aikansa itkettyään poika kömpi pystyyn ja alkoi tarkastella kärsimiään vaurioita. Molemmat housunlahkeet olivat polveen saakka halki, takin toinen hiha oli melkein poisrepeytynyt ja otsassa tuntui kastanjankokoinen kirvelevä kuhmu. Pojan todetessa surullisin mielin kaiken tämän, saapui kreivitär tyttärineen alas. Palvelija raahasi perässä valtavaa matkalaukkua ja hotellin isäntä valaisi lyhdyllään tietä. Poika ei uskaltanut liikahtaakaan, peläten tytön huomaavan hänen repeytyneet vaatteensa ja kuhmuisen otsansa. Mutta pikku kreivitär ei vilkaissutkaan sivulle, vaan kulki juoksuaskelin äitinsä vierellä kuin peläten, että joku paha peikko taas aikoisi ryöstää hänet. Askeleet häipyivät pimeään ja pihalta kuuluva vaununovien paukahdus ja piiskan läiskähdys ilmaisi matkustajien lähtevän. Mutta vielä pitkän aikaa poika seisoi paikallaan ja tuijotti eteensä. Hänestä tuntui kuin olisivat tytön enkelimäiset kasvot katsoneet häntä ja ujot huulet kuiskanneet kiitoksen.

Mutta kun Jacques kääntyi lähteäkseen takaisin tupaan, hän huomasi nurkassa jotakin kiiluvaa ja otti sen ylös. Esine oli ohut, kultainen medaljonki, jonka renkaassa vielä riippui katkennut platinaketjun pätkä. Kuin säikähtäen löytöään poika pisti sen nopeasti taskuunsa ja poistui eteisestä.

II Luku.

Kattilanpaikkaaja Hibou ja hänen nuori seuralaisensa jatkoivat seuraavana aamuna matkaansa Nantesia kohti. Tieto englantilaisten ja emigranttiarmeijan maihinnoususta oli levinnyt kautta Vendéen ja läntisten maakuntien pikalähetit kiidättivät viestejä paikkakunnalta toiselle, kirkkojen kelloja soitettiin. Miehiä, vanhoja ja nuoria, aatelisia ja porvareita kokoontui kaupunkien toreille ja kylien teille. Kuningasvallan aikuiset aliupseerit ja Vendéen vuoden ’73 veteraanit harjoittivat uusia joukkoja. Sanoinkuvaamaton innostus oli vallannut maakunnan asukkaat, jotka neljän vuoden ajan olivat joutuneet elämään vallankumouksen hirmuvallan alla. Uskottiin, että maihinnoussut emigranttiarmeija puhdistaisi pian koko Ranskan jakobiineista. Ludvig XVIII nimi oli kaikkien huulilla; ei kylläkään erikoisemmin luotettu hänen sotilaallisiin kykyihinsä, mutta annettiin hänelle täysi kannatus laillisena vallanperijänä ja Bourbonien liljalipun kantajana. Ranska oli vielä sodassa Englantia, Itävaltaa, Sardiniaa ja Portugalia vastaan, mutta läntisissä maakunnissa ei näitä maita pidetty Ranskan, vaan kommuunin vihollisina. Olihan Englanti ottanut hoiviinsa tuhansia emigrantteja, antanut sotilaallista apua terrorihallitusta vastaan ja auttanut salaisesti myös Vendéen vapaustaistelijoita. Itävallalla oli jo pitkäaikaiset sukulaisuussuhteet Ranskan hoviin eivätkä Sardinia ja Portugalikaan olleet todellisuudessa Ranskan vihollisia. Vapautuksen iloa häiritsi kyllä hiukan Pariisista kulkeutuneet huhut nuoren kenraali Hochcn puuhista. Hänen tiedettiin paraillaan varustavan armeijaa, marssiakseen länsi-Ranskaan. Mutta lohduttauduttiin sillä, että ennenkuin Hochcn armeija olisi ehtinyt lähteä liikkeelle, olisi emigranttiarmeija englantilaisten sotalaivojen turvin vallannut ainakin koko läntisen rannikon ja edennyt kenties jo pitkälle sisämaahankin.

Rannikolle pyrkivien sotilasosastojen, siviilikaartilaisten ja muonakuormastojen joukossa vaelsivat myös kattilanpaikkaaja Hibou ja hänen nuori seuralaisensa. Arvoisat lukijamme, jotka ovat tutustuneet ’Temple-tornin vankiin’, tuntevat entisen kaleerivangin tarinan ja tietävät myös, että poika jota Hibou nimitti omakseen, oli parooni de Batzin rohkean kaappauksen avulla Temple-tornista vapautunut Ranskan laillinen kruununperijä Ludvig Charles. Menetettyään onnettomuudessa oman poikansa, entinen kaleerivanki oli tullut mielenvikaiseksi ja kuvitteli, että Jacques, hänen poikansa todella yhä eli ja kulki hänen mukanaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Hiboun oli ollut määrä ohjata kuninkaallisen pakolaisen laiva kanaalin yli Englantiin ja matkustaa sitten poikansa kanssa Amerikkaan, missä hän toivoi voivansa aloittaa uuden elämän. Mielenvikaisuus oli kuitenkin sekoittanut hänen suunnitelmansa. Harhailtuaan kohtalokkaasta tammikuun yhdeksännentoista päivän illasta, vuonna 1794 lähtien kodittomana kulkurina ja pakolaisena paikasta toiseen, hänen vihdoinkin oli onnistunut päästä pojan kera rannikolle, mutta emigranttien maihinnousu ja englantilaisen sotalaivaston retkeily Ranskan vesillä näytti tekevän tyhjäksi haaveet merentakaisesta matkasta.

Hibou ja Jacques olivat lähteneet majatalosta jo ennen auringon nousua ja aamu-usva peitti vielä maisemia, heidän saapuessaan loivan kukkulan laelle, jonka alapuolella olevassa laaksossa oli Nantesin kaupunki. He olivat vaeltaneet jo melkein kolme tuntia ja Jacquesia alkoi väsyttää. Hän pyysi, että jäätäisiin lepäämään vähäksi aikaa ja Hibou suostui tähän. He istahtivat tienohessa kasvavan tuuhean poppelin suojaan. Hibou sytytti nuotion, ryhtyen kärventämään majatalon isännältä palkaksi saamaansa lampaan reittä, pojan lähtiessä hakemaan mäenrinteen alla olevasta kaivosta juomavettä.

Hibou oli parhaiksi ehtinyt sytyttää keräämänsä kuivat oksat ja ryhtyi käristämään lampaanreittä, kun hän näki miehen, paksu ryhmysauva kädessään tulevan metsästä. Miehellä oli kerjäläismunkin nuoralla vyötetty kauhtana ja puukengät. Huppuhattu oli nuoralla kiinnitetty leuan alle, mutta riippui kolehtihaavin tavoin niskassa. Auringon ruskeaksi polttamaa kaljua ympäröi punertava tukka. Mies asteli arkaillen kuin jotakin peläten, mutta nähdessään Hiboun olevan nuotiolla yksin, tuli hänen luokseen.

— Jumalan rauhaa matkamies, munkki toivotti. — Sallitkö köyhän veljen lämmitellä yön kohmettamia käsiään nuotiosi ääressä.

Hibou katsoi kulmiensa alta munkkia. Tämä oli suuri, roteva mies. Pulleat kasvot ja ihon terveenpunakka väri ei oikein soveltunut kerjäläismunkin risaiseen vaatetukseen.

— Kah, istu ja lämmittele, hän virkkoi, heittäen pari kuivaa risua nuotioon, joka leimahti iloisesti palamaan.

Munkin kyyristyessä istumaan näkyi kaavun alta nahkaiset ratsuhousut ja vyön kohdalla oli kangas pullistunut pistoolin ääriviivojen mukaisesti. Kulkurielämänsä aikana Hibou oli joutunut näkemään kaikenlaisia vaeltajia ja hänelle selveni pian, ettei mies suinkaan kuulunut rehellisten kerjäläismunkkien veljeskuntaan. Mutta mies näytti hyväntahtoiselta eikä Hiboulla ollut mitään syytä ruveta urkkimaan hänen salaisuuksiaan. Munkki puolestaan oli huomannut Hiboun pussin, josta kattilanpaikkaajan työkalut pistivät esiin ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

— Sinulla on kai paljon työtä nykyisin, veli, hän virkkoi. — Uusi armeija tarvitsee paljon patoja ja kattiloita.

Hibou nytkäytti olkapäitään.

— 0-n, hän myönsi. — Paljon on paikattavaa.

— Mistä päin tulet, veli?

Hibou viittasi peukalollaan etelään.

— Virran takaa.

— Ja olet varmaankin matkalla Nantesiin?

— Sinne aion yrittää, Hibou jatkoi vaiteliaasti.

Munkki katseli vesisuussa rasvaa tirsuvaa lammaspaistia, jota Hibou käänteli taitavasti vartaassa. Keskustelun alkuunpääseminen umpimielisen kattilanpaikkaajan kanssa näytti vaikealta, mutta munkki jatkoi kyselyään:

— Et varmaankaan ole näiltä selduilta kotoisin. Tunnen sen jo puheparrestasi. Lienet pariisilaisia?

— Oikein arvasit, veli. Pariisissa olen syntynyt, Hibou huomautti. — Olen vaeltanut pitkät matkat päästäkseni rannikolle.

— Ja uskallat tuossa puvussasi likkua, Hibou huomautti. — Paljon on pappeja ja munkkeja viime vuosina murhattu.

Munkki naurahti

— Olen rauhan mies. Ei minulle kukaan pahaa ole yrittänyt. Ja nythän on taas vapaus kullakin harjoittaa uskontoaan. Täällä etelässä näyttää kuitenkin rauhattomalta. Ei ole meikäläisenkään henki ja vapaus enää turvattu. Rojalistit murhaavat ja ryöstävät turvattomia ihmisiä. Nantesissa kuuluu olevan vallan kauheaa.

— Aiot siis Nantesiin, veli?

— Sinne olisi asiaa, mutta pääsy näyttää vaikealta. Mutta sinähän olet myös matkalla sinne, veli. Etkö ottaisi puolestani asiaa suorittaaksesi?

Hibou vilkaisi epäluuloisesti kulmiensa alta.

— Millaista asiaa?

Munkki kopeloi poveaan.

— Olisi tärkeä kirje vietävä apotti Noelille. Hän on vanha ystäväni ja Pyhän Hengen seurakunnan kappalainen.

— Mutta olethan jo melkein kaupungin portilla, veli. Miksi et itse menisi?

Munkki nuuhki pitkin siemauksin paistin käryä, hieroskellen sormiaan kaapunsa hihoissa.

— Asia on siten, hän virkkoi, — että veljeni, apotti Noel, joutui vannomaan valan vallankumoushallitukselle ja sai pitää virkansa. Nyt, kun rojalistit taas ovat saaneet täällä vallan käsiinsä, on Noel joutunut vaikeuksiin ja häntä vainotaan — ties vaikka olisivat jo hirttäneet hänet. Jos minulta nyt löydettäisiin apotti Noelille osoitettu kirje, voisin myös itse joutua pidätetyksi — kukaties hirtetyksi minäkin. Ymmärrätkö siis, veli, miksi minun on vaikea mennä Nantesiin.

— Mutta kukapa kirjettäsi sinulta etsisi, Hibou ihmetteli.

Munkki levitti kätensä.

— Etpä näy tietävän paljon asioita, veli. Nantesin portilla tarkastetaan jokaisen kaupunkiinpyrkivän paperit ja jos vain havaitaan, ettei sisäänpyrkijä ole taattu röjalisti, on sisäänpääsyn laita niin ja näin.

— Mutta sittenhän en minäkään pääsisi sisään…?

— Sinua tuskin vaaralliseksi epäillään ja antaisin sinulle lisäksi suosituskirjan. Se on Angersin ’Jeesuksen komppanian’ päällikön allekirjoittama.

— Onko se joku uskonnollinen seura?

Munkki naurahti.

— Etpä todellakaan näy paljon maailman asioista tietävän, veli kattilanpaikkaaja. ’Jeesuksen komppania’ ja ’Auringon komppania’ ovat kiihkorojalistien taistelujärjestöjä, jotka terrorisoivat maaseutua. Nämä komppaniat ovat kaikkea muuta, mutta eivät hengellisiä. Muuan hyvä ystäväni Angersissa hankki minulle kaiken varalta tällaisen suosituskirjeen, mutta epäilen, että joku sattuisi tuntemaan minut ja silloin…

— Tuntemaan sinut, Hibou kertasi. — Et siis olekaan se, miltä tahdot näyttää?

Munkki havaitsi puhuneensa liikoja ja katsoi parhaaksi selittää asian.

— Kuljen kyllä lainahepeneissä, sen voin sinulle hyvänä tasavaltalaisena tunnustaa. Olen hallituksen lähettämä asiamies ja minulla on todellakin hyvin tärkeä viesti Nantesiin. Kaupunki on kuitenkin kapinallisten käsissä ja sain ajoissa tietää, että jokainen vieras joutuu kaupungin portilla perusteellisesti tarkastettavaksi. Siksi en oikein uskaltaisi kaupunkiin…

Hibou imeskeli miettiväisenä piippuaan.

— Hmm, hän mutisi. — Minun täytyy ajatella asiaa.

Mutta valemunkki oli jo kohta alussa huomannut, että hänen uusi tuttavansa oli yksinkertainen ja omituinen mies, joka soveltuisi erinomaisesti hänen tarkoituksiinsa. Siksi päättikin hän nykäistä vetävämmästä langasta.

— En tietenkään tahdo palveluksiasi ilmaiseksi, vaan korvaan kyllä vaivasi. Minulla sattuu täällä olemaan vielä muutamia kunnollisia kultarahoja. Ja hän sujautti kätensä kaapunsa taskuun, ottaen esille pari kulta louisdoria. —Nämä merkitsevät nykyisin enemmän kuin kantokuorma setelirahaa, hän virkkoi.

Hiboun silmät välähtivät, nähdessään kultarahat. Hän tutki niiden aitoutta ja pisti ne sitten taskuunsa.

— No, anna kirjeesi tänne, hän virkkoi. — Minä kyllä toimitan sen varmasti perille.

— Sitä juuri ajattelinkin, että sinä olet oikea mies, veli kattilanpaikkaaja. Kas tässä on kirje. Se on osoitettu apotti Noelille Misericorde-kadulle, jonka löydät aivanhautausmaan viereltä. Apotti Noel asuu pienessä kaksikerroksisessa talossa hautausmaan portin oikealla puolen.

Hibou oli pistämässä kirjettä taskuunsa, kun Jacques saapui vedenhakumatkaltaan.

— Sinulla on poikakin mukanasi, munkki sanoi, katsellen tarkkaavaisesti Jacquesia.

— Kattilanpaikkauksessa tarvitaan apulaista, Hibou vastasi. — No, Jacques, istuudu ja etsi pussista leivänpuolikas. Paistikin on tuossa tuokiossa valmis ja olet varmasti nälkäinen, poikaseni.

Jacques laski vesituoppinsa kivelle ja istahti, mutta hänen silmänsä pälyivät salavihkaa munkkia.

— Sinulla, on kaunis poika, valemunkki virkkoi. — Ja tiedätkö, ketä hän aivan ihmeteltävästi muistuttaa?

Hiboun kasvoille sävähti pelästynyt ilme ja hän kumartui kääntelemään paistiaan.

— Jacques on äitivainajansa näköinen… aivankuin äitinsä, hän mutisi.

— Muistuttaa hän jotakin toistakin. Ellen tietäisi, että Charles Capet kuoli Temple-tornissa pari päivää ennen tänne lähtöäni, voisin melkein vannoa, että poikasi on nuori dauphin… Toimin näet aikoinani vartijana Temple-tornissa ja näin kuninkaan pojan monasti. Aivan ihmeteltävä yhdennäköisyys…

Jacques vilkaisi isäänsä ja hänen poskensa olivat käyneet helakanpunaisiksi. Hibou alkoi nauraa vähämielisen onttoa naurua.

— Kuninkaan poika… jopa jotakin… Jacqueskin uskoo joskus niin. Eikö olekin hassua, pyhä veli…

Aurinko oli jo kohonnut punaisena pallona kukkuloiden takaa ja hälventänyt aamuisen usvan. Laaksoihin kiemurteleva tie näkyi ruskeankeltaisena nauhana sinisenä hohtavan Loiren rinnalla. Yhä vaelsi sotilasryhmiä ja kuormastoja Nantesiin päin ja tien oheen syntyneissä pienissä sotilasleireissä näkyi vilkasta hyörinää. Valemunkki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun hänen katseensa kiintyi kukkulan rinnettä ylös ratsastavaan sotilasryhmään, joka läheni nopeasti.

Valemunkin kasvot synkkenivät. Ratsuosasto oli vielä vajaan puolen lieun päässä, mutta sen suuntana näytti olevan kukkulan harjanne. — Minun on parasta lähteä nyt, hän sanoi äkkiä. — Luotan, että toimitat tärkeän kirjeeni perille.

— Siitä voit olla varma, Hibou sanoi, katsellen hänkin lähenevää ratsumiesryhmää.

Mutta valemunkki ei jäänyt odottamaan. Hän viittasi kädellään Hiboulle ja katosi juoksuaskelin puiden sekaan.

Hibou ja Jacques olivat paraillaan syömässä vaatimatonta aamiaistaan, kun ratsumiesryhmä saapui kukkulan harjalle. Joukon päällikkö huomasi poppelin juurelle leiriytyneet ja karautti paikalle.

Mies oli pitkäviiksinen, ryhdikäs sotilas. Hihan siniseen kilpeen ommellut valkoiset liljat ilmaisivat hänen kuuluvan rojalistien ratsuväkeen.

— Hei, äijä! Oletko nähnyt yksinäistä kerjäläismunkkia liikuskelevan täällä päin?

Hibou matusteli kaikessa rauhassa lammaspaistiaan.

— Ei ole näkynyt.

— Suuri, leveänaamainen mies, ruskea kerjäläismunkin kaapu yllään…

Hibou pudisti päätään.

— Sepä kummallista, ratsumies virkkoi. — Meille ilmoitettiin miehen liikuskelevan täällä päin.

— Metsä on laaja, Hibou muistutti. — Tai ehkäpä etsimänne on jo ehtinyt kaupunkiin…

Ratsumies mutisi kirouksen ja kannusti toveriensa luo. Hibou katsoi tuokion hänen jälkeensä ja jatkoi sitten syöntiään. Äänettömyyden katkaisi Jacquesin sanat:

— Munkkikin uskoi, että olen kuninkaan poika…

Hibou nyökytti päätään.

— Kuninkaan poika… Kunpa olisitkin kuninkaan poika, Jacques — ja minä olisin kuningas. Hän nauraa hihitti itsekseen ja keinutti päätään kuten hänellä oli tapana.

— Mutta minäkin tunsin munkin. Hän oli Templetornissa silloin kuin minäkin.

Hibou ei vastannut, vaan tuijotti nuotion liekkeihin. Jacques jäi myös äänettömäksi, sillä hän oli oppinut tuntemaan miehen, joka kutsui häntä pojakseen ja hän ymmärsi, ettei Hibou ollut aivan samanlainen kuin muut ihmiset. Ateria lopetettiin äänettömyyden vallitessa, ja Nantesin kirkonkellojen kutsuessa kansaa aamumessuun Hibou ja Jacques lähtivät taivaltamaan kaupunkia