Temple-tornin vanki

By Victor Mario

Ranskan vallankumouksen keskellä kuohuu, ja Ludvig XVI perheineen on vangittu. Kansalliskaartin salaperäinen päällikkö Santerre lupaa kansalle vihatun kuninkaan pään. Kuninkaallisten uudeksi säilytyspaikaksi valikoituu vanhan Temple-tornin linnantornit, joihin liittyy monenlaisia kauhukertomuksia temppeliherrojen harrastamasta kidutuksesta, kummituksista ja aarteista. Alkaa rojalistien ja vallankumouksellisten välinen sota, jossa kumpikin osapuoli kerää puolelleen yhä häikäilemättömämpiä edustajia. Kaiken keskellä on uhkaava Temple-torni ja sen kultaakin arvokkaammat vangit.Temple-tornin vanki on Victor Marion eli Aarne Haapakosken 1700-luvun lopun Ranskaan sijoittuva jännitystarina. Historiallisen romaanin keskiössä on poliittinen myllerrys, jossa kaikki uskovat oikeudenmukaisuuteen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726658101

Book preview

katkelma)

I Osa

Salaliittolaiset

1. Luku.

Elokuun kolmannentoista päivän ilta vuonna 1792.

Vendôme torille oli kerääntynyt tuhatpäinen kansanjoukko Pariisin esikaupunkien käsityöläisiä, porvareja ja roskaväkeä; sansculotteja pitkine housuineen, kivääreineen ja lerppareunaisine hattuineen, joissa vallankumouksen tunnus, kolmivärikokardi kertoi kommuunin voitosta — uudesta tasavallasta, jossa Liberte ja Egalite symbolisoivat veristen päivien saavutuksia. Siellä tungeskeli Saint-Antoinen korttelin naisia, teurastajien ja oluenpanijoiden vaimoja, kerjäläisiä ja sotilaskarkureita, joita kenraali Santerre oli ruokkinut olutpanimonsa lihapadoilla ja joiden verenhimon Cordeliers-piirin kolmikko, Danton—Marat—Desmoulins, oli riehuttanut ilmiliekkiin. Monen päässä tai käsivarsissa näkyi vielä verisiä kääreitä — muistoja elokuun kymmenennen päivän Tuilerion verilöylystä. Punaisia kangassuikaleita — kuninkaan palatsista revittyjä verhoja taikka huonekalujen silkkipäällysteitä, roikkui peitsien ja keihäiden kärjissä. Toiset taas kantoivat vallankumouksen iskulauseita, vaaka- ja jarjenjumalan tunnuksia. Monet kaupungin viinikaupoista oli Tuilerion marssin aikana tyhjennetty, roskaväki oli juopunut punaisesta viinistä ja verenhajusta. Samaa rietasta hummausta jatkui yhä vielä kolmantena päivänä kuninkaan vangitsemisen jälkeen.

Aristokraattisen Vendôme-torin kuningaspatsas oli kaadettu nurin. Aatelisten palatsien ikkunat ja ovet särjetty. Hienoja huonekaluja oli kannettu keskelle toria ja joku piti kiihkoisaa vallankumouspuhetta Ludvig XV murskatun patsaan jaluskivellä.

Aateliset ja suurin osa hoviväkeä oli paennut kaupungista ja ne, jotka vielä olivat jälellä, pysyttelivät piilossa talojensa kellareissa taikka olivat kätkeytyneet valepukuisina kansan joukkoon. Kuningasvalta oli kaadettu, vihattu Ludvig XVI oli saanut istua perheensä kanssa kahdeksantoista tuntia kansalliskokouksen vankina ja lähes kaksi vuorokautta entisen Feuillantien luostarin ristikkokopissa. Roskaväki oli vaatinut tyrannin ja »kuninkaallisen porton» päitä, mutta lakiasäätävän kansalliskokouksen maltilliset ainekset olivat kuitenkin päässeet voitolle ja kuningas oli toistaiseksi julistettu vain viraltapannuksi. Esikaupunkien roskaväki, joka vielä muutamia viikkoja sitten oli ollut valmis huutamaan vive le roi, huusi kuolemaa kuninkaalle ja ylistystä oluenpanija Santerrelle, joka vuosi sitten oli valittu porvarikaartin päälliköksi ja josta elokuun kymmenentenä oli tehty koko Pariisin kansalliskaartin ylipäällikkö Mandat’n jälkeen, jonka raivoisa kansajoukko oli murhannut ja heittänyt ruhjotun ruumiin Seineen. Tästä entisestä olutpanimon omistajasta oli yhtäkkiä tullut kaupungin roskaväen suosikki ja nähdäkseen edes vilahdukselta »suurta kansalaista», Vendôme-tori oli täyttynyt kansasta.

Tieto kuninkaallisen perheen siirtämisestä Templetorniin, oli levinnyt kulovalkean tavoin ja kansaa oli jo aamusta pitäen alkanut tungeskella kaduilla, joiden kautta kuninkaallisten vankivaunujen tiedettiin kulkevan. Kansalliskonventti oli nimittäin määrännyt Santerren johtamaan kuninkaallisen perheen vankilaan kuljetusta ja vastaleivottu kansalliskaartin pöyhkeilevä ylipäällikkö oli riemumielin ottanut tällaisen kunniatehtävän vastaan.

— Olen nähnyt kansalaisen Santerren kerran ratsastavan, muuan kivääriniekka sansculotti puheli toverilleen. — Hän istui Sans-Pareilinsa selässä ylväämpänä kuin kuningas. Lyönpä vetoa louisdorista, ettei kuninkaallisessa tallissa ole yhtään sellaista hevosta kuin Santerren, »Sans-Pareil» …

— Eikä sellaista miestä koko Ranskassa. Santerre on kansalainen numero yksi, toinen kivääriniekka julisti. — Olisitpa nähnyt kansalaisen Santerren vain Faubourg Saint-, Antoinen komppanian päällikkönä. Hän liikkui Mars-kentän vahdinvaihdoksissakin kuin kenraali … Ja sitten hänen ihanat lammasmuhennoksensa; kaikissa olutpanimon suurissa padoissa keitettiin vain lammasmuhennosta ja sitä jaettiin korttelimme asukkaille ilmaiseksi. Sellainen mies on Santerre.

Muuan ryysyinen nainen, jolla oli punainen vaatekaistale pään ympäri kietaistuna, yhtyi keskusteluun:

— Ja Santerreä saamme myös kiittää Bastiljin valloituksesta. Ellei hän olisi toimittanut heinäkuormia, millä nostosillat poltettiin ei kirottujen tyrannien vankilaa milloinkaan olisi voitu vallata.

— H-a-ha-haa, muuan lähellä seisonut, kauhtanaan pukeutunut porvari nauroi. — Vai valloitti Santerre Bastiljin. Minun tietääkseni hänen osuutensa linnan kukistumiseen supistui vain siihen, että hän mahtavin elein otti vastaan Bastiljin avaimet ja roskaväki, joka oli juonut tarpeekseen Santerren panimon punaista olutta, julisti oluenpanijan Enfants-Trouvés kirkossa porvarikaartin päälliköksi …

Mutta tästäkös punapäähineinen matami kimpaantui.

— Vai tiedät sinä muka asian paremmin kuin minä, joka olin vetämässä tykkejä Bastiljin edustalle heinäkuun neljäntenätoista. Kansalainen Santerre tunnetaan koko kaupungin hyväntekijänä ja kirotun kuningasvallan nujertajana … Mikä sinä oletkaan miehiäsi? Eihän hatussasi näy edes vallankumouksen värejäkään. Olet rojalistien kätyri, kansan myrkyttäjä … Hei, kansalaiset! Ottakaa kiinni tuo mies. Hän on valepukuinen aatelinen, kirottu kansan riistäjä …

Mutta mies oli jo livahtanut väkijoukkoon ennenkuin kivääriniekat ehtivät huomatakaan. Siitä huolimatta olisi torilla kai syntynyt karkulaisen ajojahti, ellei läheisestä kadun kulmasta olisi alkanut kuulua rumpujen pärinää ja huudahduksia.

— Ne tulevat, ne tulevat..! Vankisaattue saapuu … Eläköön tasavalta … Eläköön Santerre..! Kuolema kuninkaallisille, roskaväki kirkui, ja valtava väentungos alkoi aaltoilla sinne tänne.

Vankisaattue oli lähtenyt luostarivankilasta jo kello neljä iltapäivällä ja kierrellyt lähes pari tuntia kaduilla. Tämä oli Santerren nimenomainen määräys, jotta mahdollisimman monet saisivat nähdä vihatun kuninkaan alennustilan. Eikä mielenosoittajia todellakaan puuttunut. Kansanjoukko, joka oli ollut odottamassa luostarivankilan ulkopuolella, oli hetki hetkeltä karttunut ja kun lähestyttiin Vendôme-toria, oli saattueen jälkijoukkona tuhansittain meluavaa kansaa — etupäässä Saint Antoinen ja muiden esikaupunkien roskaväkeä, joka oli osallistunut Tuilerion ryöstöön ja raahannut Mandat’n raiskattua ruumista Seineen. Tämä meluava ja kirkuva kansajoukko teki nyt parhaansa, häväistäkseen kuninkaallisia. Tavantakaa sateli katukiviä kahden hevosen vetämiä vaunuja kohti, missä kuninkaallinen perhe pistinniekkojen kansalliskaartilaisten vartioimana istui. Mitä räikeimpiä häväistyshuutoja kaikui joka puolelta ja niillä kolmellakymmenellä Faubourg Saint-Antoinen komppanian ratsumiehellä, jotka kansalliskaartilaisten ohella olivat vastuussa kuninkaallisten vankien saattamisesta Temple’iin, oli täysi työ pitää villiintynyttä kansanjoukkoa erillä vankivaunuista.

Saattueen etunenässä ratsasti kuusi sinisiin takkeihin ja punaisiin housuihin puettua rakunaa paljastetuin sapelein. Heidän roomalaismalliset messinkikypäränsä kiiluivat iltapäiväauringossa ja jouhitöyhdöt hulmahtelivat ratsujen askelten tahdissa. Hevoset olivat upeita, mustankiiltäviä ja valittu Santerren tallista parhaiden joukosta. Niiden suitsiin ja satulavöihin oli kiinnitetty punaisia vaatesuikaleita ja vallankumouksen tunnuksia. Ratsumiesten etujoukon jäljessä ratsasti pienikokoinen ja pyylevä kansalainen Santerre, valtava kolmikulmainen hattu päässään ja paljastettu miekka kädessä. Hänen punakoilta kasvoiltaan vuoti hiki ja mustat hiuskiehkurat olivat liimautuneet otsalle. Hän yritti hymyillä ja nyökytteli päätään puoleen ja toiseen, mutta pian kaksituntinen ratsastus hiestävässä helteessä Pariisin tomuisilla kaduilla, oli hyytänyt hymyn pikemminkin irvistykseksi. Hän istui satulassa kuin tottunut ratsumies konsanaan — olihan Santerre jo v. 1789 mainittu Orleanssin herttuan kanssa Ranskan taitavampana ratsastajana.

— Eläköön Santerre, eläköön kansalliskaartin uljas päällikkö! kuului huutoja katuvieriltä ja kun Santerre oli ehtinyt torin laitaan, paisuivat eläköönhuudot valtavaksi mylvinäksi. Kansa heitteli päähineitään ilmaan, sotilaat kohottelivat kiväärejään. Joku ampui laukauksiakin ja paljastettuja sapeleita, peitsiä ja keihäitä kohosi metsänä kansajoukon yli.

Esiratsastajat ja Santerre olivat jo ehtineet torin puoliväliin, kun kahden mustan hevosen vetämät, kuninkaalliset vankivaunut vierivät torille ja entistä hurjempi mylvintä kaikui kansajoukosta. Tällä kertaa hukkuivat kansalliskaartin päällikölle tarkoitetut eläköön-huudot kirousten ja haukkumasanojen ryöppyyn. Kiviä ja puunkappaleita sateli vaunuja kohti ja ratsumiesten täytyi sapeleitaan käyttäen tunkea liian lähelle työntäytynyt roskajoukko kauemmaksi. Joku sai sapeliniskun päähänsä, joku tuupertui katuun, mutta näihin pieniin välikohtauksiin ei kiinnitetty huomiota. Valtavana massana painautivat kansajoukot yhä lähemmäksi vaunuja Jokainen halusi nähdä edes vilahdukselta vangitun kuninkaan ja ellei muuta, niin edes sylkeä vaunuja kohti.

Tilanne näytti jo uhkaavalta, kun Santerre pysähdytti ratsunsa ja huusi:

— Jokainen, joka häiritsee saattuetta, on vallankumouksen vihollinen. Lupaan teille, kansalaiset, että Ludvig Capet tuomitaan kansan vihollisena. Te saatte hänen päänsä, mutta aika ei ole vielä koittanut.

Sanoja seurasi entistä hurjempi hurraus. Huudettiin eläköötä urhealle Santerrelle ja lakiasäätävälle kansalliskokoukselle. Välikohtauksen ajaksi oli myös vankivaunujen täytynyt pysähtyä. Ludvig XVI väsyneet ja tylsät kasvot näyttäytyivät vaunujen ikkunassa. Hänellä oli yllään sama violetinvärinen, kullalla kirjailtu takki, joka oli ollut hänen yllään Tuileriosta lähdettäessä. Hänen perukkinsa oli sekaisin ja kauluksen pitsiröyhelö auki. Kuningasta vastapäätä näkyi Marie Antoinetten kalpeat, mutta ylväät kasvot. Hänellä oli sylissään pikku dauphin, jonka lapsekkailla pojankasvoilla kuvastui enemmän uteliaisuutta kuin pelkoa.

Vaunut olivat pysähtyneet vain lyhyeksi hetkeksi, mutta sinä aikana tunkeutui muuan kaapuun pukeutunut, porvarilta näyttävä mies aivan vaunujen vierelle ja jäi tuijottamaan vihreälasiseen vaunun ikkunaan. Mies kohotti hiukan leveäreunaista hattuaan kuin merkiksi. Huomasiko vangittu kuningas myös tämän —? Ainakin hänen tylsistyneille kasvoilleen kohosi hetkiseksi kiinnostunut ilme ja huulet raoittuivat kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta samalla vaunut jo nytkähtivätkin liikkeelle väkijoukon ulvoessa ja kaapumies vetäytyi nopeasti takaisin tungokseen …

Muutamia minuutteja yli kello kuuden, kolisivat kuninkaalliset vankivaunut ikivanhan temppelinherrojen linnan pihalle ja rautaportti sulkeutui kolisten. Santerre jakoi miehilleen määräyksiä. Jo aikaisemmin, kun monien riitelyjen jälkeen oli päästy yksimielisyyteen vangitun kuninkaan tulevasta säilytyspaikasta, oli Temple-tornia alettu kunnostaa korkean vangin oleskelupaikaksi. Hauristuneita ovia oli vahvistettu, salpoja ja rautaristikoita laitettu ikkunoihin ja pari muurissa ollutta porttia muurattu umpeen. Santerre ja Pétion olivat laatineet yhteisen turvallisuussuunnitelman, sillä vaikka Temple-tornia pidettiinkin varmana paikkana, pelättiin silti kuninkaan vapauttamisyrityksiä. Kansalliskokous oli valinnut vartiomiehet luotettavampien vallankumouksellisten keskuudesta ja ylin valvontavalta oli uskottu kaupunginprokuraattori Hébertille, »Pére Duchesne’in» rääväkieliselle ulosantajalle, entiselle tyhjäntoimittajalle ja rikolliselle, jota yksinpä Desmoulin ja Dantonkin inhosivat, miehelle josta oli sanottu, että hän oli »vallankumouksen mätäpaise».

Temple-torni oli oikeastaan avara linna, monine sokkeloisine pihoineen, avaroine saleineen, kappeleineen ja kammioineen. Se oli peräisin 1300-luvulta, niltä ajoilta, jolloin Temppeliherrain ritarikunta karkoitettiin Kyproon saarelta ja siirtyi Ranskaan. Linna oli alunperin perustettu temppeliherrojen kunnallistaloksi ja samalla oli sen tarkoitus antaa temppeliritariston jäsenille suojaa vainon aikoina. Ritarikunnan lakkauttamisesta lähtien linna oli kuulunut Ranskan valtiolle ja ollut monenmoisessa käytössä. Viimeksi oli siinä muunmuassa asunut Ludvig XVI veli, Contin prinssi, joka oli pitänyt loistavaa hovia linnan kunnostetussa osassa.

Kuninkaallisten vankien oleskelupaikaksi oli määrätty linnan vanhimmassa osassa sijaitsevat, suippokaariset linnantornit, jotka olivat peräisin 1300-luvulta, kolkot ja kammottavat. Näihin torneihin, jotka synkkien kummitusten lailla seisoivat vilkkaan käsityöläis- ja pikkuporvarikorttelin keskellä, liittyi kansan kertomana monenmoisia tarinoita ja kauhujuttuja. Kerrottiin niiden maanalaisista vankiluolista, joissa temppeliherrat olivat kiduttaneet uhrejaan, puhuttiin kummittelevista haamuista ja salaperäisistä aarteista, joiden legenda kertoi olevan muurien uumeniin kätkettynä.

Kuninkaallisten vankien käytettäväksi oli varattu kokonainen tornikerros. Tähän kuului kahdeksan tilapäisesti kuntoonsaatettua huonetta, joista kuninkaan käyttöä varten neljä ja toiset neljä kuningattarelle, hänen seurueelleen ja lapsille.

Pariisin kellojen kumautellessa seitsemän lyöntejä elokuun kolmannentoista päivän iltana, kuninkaallisten vankien tarkastus ja uusien vartijoiden haltuun luovutus oli vihdoinkin päättynyt. Kaupunginprokuraattori Hébert, joka tilaisuuden korostamiseksi oli pukeutunut hienoimpaan virkapukuunsa, johdatti vangit heille varattuun tornikerrokseen.

— Toivon, että entinen Ranskan kuningas tulee viihtymään hyvin kansalliskokouksen suojeluksessa, hän sanoi ivallisesti. — Kommuuni tulee huolehtimaan, ettei teiltä puutu mitään, mitä näissä olosuhteissa voidaan vangeille toimittaa.

Kuningatar käänsi ylväästi päänsä toisaalle ja kuningas lysähti väsyneenä karkeatekoiselle puujakkaralle. Ainoastaan lapset — pikku dauphin ja hänen sisarensa, näyttivät olevan tyytyväisiä, kun rasittava vaunumatka läpi kuuman ja pölyisen kaupungin vihdoinkin oli loppunut.

— Isä, onko tämä uusi Versailles? pikku dauphin kyseli. — En näe ikkunasta yhtään suihkulähdettä enkä puistokäytävää …

Kuningatar veti pojan suojelevasti puoleensa, silitellen hellästi hänen vaaleita kiharoitaan.

— Jumala suokoon, että sinä vielä kerran saisit nähdä vanhan Versaillesin, hän huokasi.

— Mutta miksi me olemme täällä? Missä ovat kaikki hovipoikani ja miksi minä en saanut ottaa mukaan suurta puuhevostani? poika uteli.

— Tämä on vankila. Olemme vankeja, kuningatar selitti.

— Mutta isähän on Ranskan kuningas. Ei häntä voida vangita. Ja mikä on tuo hassunkurinen mies tuolla? poika osoitti kaupunginprokuraattoria, joka kuin jotakin odotellen oli jäänyt seisomaan ovelle.

Ludvig XVI kohotti raskaasti päätään.

— Ole hiljaa, lapsi, hän sanoi. Prokuraattorin puoleen kääntyen hän lisäsi:

— Ja te voitte poistua, herra. Haluamme olla rauhassa.

Hébert kumarsi ivallisesti.

— Kuinka vain haluatte, entinen Ranskan kuningas.

Illallisenne on katettu tuonne — hän viittasi viereiseen huoneeseen. — Jos jotakin tarvitsette, voitte ilmoittaa käytävävartijalle.

Kuningas nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja katsoi sitten puolisoonsa, joka yhä hyväili pikkuprinssiä. — Menkäämme katsomaan, millaisen illallisen kansalliskokous on tarjonnut Ranskan kuninkaalle. Tunnen todellakin olevani nälkäinen, hän sanoi, haroen sormillaan sekoittunutta peruukkiaan ja pudistellen takkinsa olkapäille karissutta puuteria.

Hébert seisoi yhä ovella kuin jotakin odotellen. Kuninkaan noustua Marie Antoinette kääntyi kaupunginprokuraattorin puoleen.

— Ettekö kuullut, että kuningas käski teidän poistua, hän sanoi jääkylmällä äänellä.

— Kuten haluatte, madame. Hébert kumarsi vielä kerran ja ovi paukahti kiinni. Madame Elisabeth ja lapset olivat siirtyneet viereiseen huoneeseen. Kuningas oli asettunut seinällä olevan peilin eteen ja korjaili pitsiröyhelöään.

Saatuaan sen kuntoon, hän astui puolisonsa luo ja tarjosi käsivartensa:

— Tulkaa, kuningatar … Olen todella hyvin nälkäinen rasittavan vaunumatkan jälkeen … Toivottavasti saamme nukkua tämän yön rauhassa.

Kuningatar puristi huulensa tiukasti yhteen ja käveli äänettömänä miehensä rinnalla. Yli kaksikymmentäkaksi vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Marie Antoinette oli saanut niin monasti todeta, ettei Ludvig XVI hyvää ruokahalua eikä unenlahjaa kyennyt mikään järkyttämään — ei edes sekään, että hän muutamia tunteja sitten oli menettänyt valtakuntansa ja oli kenties muutamien viikkojen kuluttua matkalla mestauslavalle …

II. Luku.

Saint Jacques kadun varrella sijaitseva Nivernais’n hotelli oli vallankumouksen aikoina hyvin tunnettu paikka, sillä siellä majaili useita kansalliskokouksen edustajia ja vallankumouksen johtomiehiä. Monet maaseudulta saapuneet edustajat, olivat varanneet itselleen kokonaisia huoneistoja Nivernais’ta, sillä nämä äkkiä valtaanpäässeet herrat tahtoivat asua leveästi ja edustavasti. Heillä täytyi olla väljät tilat ottaakseen vastaan kansan lähetystöjä, poliittisia kumppaneitaan ja pikkuystävättäriään, joita Lyonin, Marseillen, Nantes’n ja monien muiden maaseutukaupunkien edustajat jo ensimmäisenä Pariisiin tulopäivänään olivat kiirehtineet hankkimaan. Vallankumousta ei nimittäin johdettu yksistään kansalliskokouksen saleista eikä katukokouksista, vaan näitten veristen vuosien tapahtumia ohjailivat monasti kadun massoille nimeltään tuntemattomat, konventinjäsenten ja ylempien virkamiesten rakastajattaret. Suurten tapahtumien näkymättömät langat johtivat useinkin naisten buduaareihin ja valtakunnalle tärkeitä päätöksiä tehtiin baldakiinikattoisissa vuoteissa taikka hämäräperäisten hotellien arkipäiväisissä puusängyissä.

Useimmat näistä rakkauden papittarista, jotka olivat yhtäkkiä kohonneet konventinjäsenten suosioon, olivat viinitupien sieviä houkutuslintuja taikka Rivoli kadun tavaratalojen myyjättäriä — vielä muutamia viikkoja sitten parin louisdorin kuukausipalkalla työskenteleviä kauppa-apulaisia, joiden kyllä oli monasti nähty iltahämärässä nousevan katettuihin vaunuihin ja ajavan Vendôme torin läheisille kaduille taikka Palais Royal’in kortteliin, mutta josta he aamuyöstä olivat saaneet jalkaisin taivaltaa Quartier Latinin kujille taikka Saint Antoinen kortteleihin. Mutta elokuun kymmenennen päivän hallituksen »uudet kasvot» nostivat myös uusia »kasvottaria». Puolalaishotelleihin, Hirondelle kadulla, Saint André-des-Arcs kadulla, Nivernais’iin ja moniin aatelisten entisiin palatseihin, ilmestyi hienoihin hepeneihin pukeutuneita kansalaisettaria, joille joku vaikutusvaltainen kansalainen oli jo ennakolta tilannut huoneiston. Heille tuotiin kaupungin hienoimmista muotiliikkeistä valtavia paketteja, virkapukuiset kaupunginlähetit kuljettivat heidän kirjeitään ja iltaisin katettiin upeita illallisia kabinetteihin. Konventinjäsenet, kansalliskaartin upseerit ja lakiasäätävän kansalliskokouksen neuvosmiehet rentoutuivat öisin pikkuystävättärineen, juotiin kuninkaallisten viinihankkijoiden samppanjaa, laulettiin vallankumouksen iskelmiä, siteerattiin »Pére Duchesne’a» ja vietettiin hekumallisia lemmenöitä. Hummanneiden rakastajien sitten aamuisin lähdettyä kasvot kalpeina, jalan ehkä vielä horjahdellen päivätyötään suorittamaan, pikkuystävättäret jäivät lojumaan untuvapatjoilleen yön hajujen ja tuoksuvesien tunkkauttamiin makuuhuoneisiinsa.

Eräs tällainen vallankumouksen kohottama kukkanen oli mademoiselle Jacqueline Duroy, lyonilaisen pikkukauppiaan tytär, joka oli tullut Pariisiin kuusitoistavuotiaana, saanut toimipaikan eräässä Grabillon kadun muotikaupassa ja kohonnut kolmessa vuodessa asiatytöstä myymälän hoitajattareksi. Hän oli sievä, vaaleakutrinen ja sinisilmäinen tyttö — ulkonäöltään enemmän germaani kuin ranskatar. Hänellä oli pienet, kirsikanpunaiset huulet, suora nenä ja ilakoivat hymykuopat. Hän osasi pukeutua aistikkaasti ja edellisiltä rakastajiltaan, joista useimmat olivat kuuluneet Tuileries-kortteliin, hän oli oppinut koko joukon hienoja tapoja. Hän osasi tehdä hovikumarruksen, käytti ylhäisistä tuttavistaan puhuttelunimiä Sir taikka Monseigneur ja ennenkaikkea hänellä oli omalaatuinen kyky hallita miehiä. Limonaadikauppias Michonisiin hän oli tutustunut jo puoli vuotta sitten — hyljättyään erään kuninkaallisen kaartin luutnantin, joka oli joitakin kuukausia ollut hänen rakastajanaan. Niihin aikoihin ei Michonis kuitenkaan ollut vielä kaupunginneuvoston tärkein mies, mutta hänellä oli kohtalaisesti rahaa ja hän osasi olla antelias tytöille. Elokuun kymmenennen päivän iltana oli Michoinis sitten yhtäkkiä ilmestynyt Jacquelinen asuntoon ja ilmoittanut suuren uutisensa, että hänestä oli tullut kaupunkineuvoston puheenjohtaja ja kaikkien kaupungin vankiloiden ylitarkastaja.

— Nyt, pikku Jacquelineni, nyt sinä muutat asumaan sellaiseen paikkaan, joka sopii uudelle arvollesi. Olen varannut silnulle huoneuston hienostohotellista. Vaununi odottavat ja lähdemme heti, oli herra neuvostonpuheenjohtaja sanonut.

Jacqueline ei kylläkään täysin käsittänyt, miten hänen arvonsa niin yhtäkkiä oli kohonnut, mutta kun Michonis painoi säteilevän jalokivisormuksen hänen sormeensa ja otti taskustaan kasan kiliseviä kultarahoja, Jacquelinelle selveni, ettei tilaisuutta saanut jättää käyttämättä. Neuvosmies Michonis punottavine nenineen, pörröisine hiuksineen ja karkeine käsineen, ei kylläkään ollut erikoisen houkuttelevalta tuntuva kosija, mutta miehestä saattaisi tulla hänelle astinlauta niihin piireihin, joihin Jacqueline aina oli halunnut ja niin hän antoi suostumuksensa. Parissakymmenessä minuutissa hän oli pakannut välttämättömimmät tavaransa matkalaukkuun, heittänyt huppuviitan ylleen ja seurasi uutta rakastajaansa vaunuihin.

Jo seuraavan yön hän nukkui hotelli Nivernais’n höyhenpatjoilla, suuressa, kauniissa kaksiossa. Antelias rakastaja oli palkannut hänelle oman kamarineidin ja luvannut aivan lähipäivinä hankkia myös omat vaunut ja kuskin. Jacqueline oli tyytyväinen ja kirjoitti aloittamaansa päiväkirjaan:

Miehessä ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että hän on tyhmä kuin saapas ja sitäpaitsi ruma. Mieluummin olisin ottanut kaiken tämän vastaan joltakin nuorelta aatelismieheltä, mutta minun täytyy olla kunnon kansalaisetar. Vallankumous on ihmeellinen ilmiö. En lainkaan ihmettele, jos jonakin kauniina päivänä asun Rohespierren taikka Saint-Justin hotellissa. Mutta kansalaisen neuvosmiehen ja vankiloiden tarkastajan aion toistaiseksi pitää loitolla vuoteestani …

Elokuun kolmannentoista päivän iltana, vähän jälkeen kello kahdeksan, saapui muuan pikkuporvarin näköinen mies hotelli Nivernais’n eteiseen ja tiedusteli, oliko neiti Duroy tavattavissa.

Hotellin vahtimestari, nahkaesiliinainen, kalottipäinen ukko, loi tulijaan tutkivan katseen ja toimistopöydän äärellä torkkuva vartiosotamies yritti ryhdistäytyä.

— Nimenne, kansalainen? vahtimestari kysyi ja hänen pienet, kiiluvat silmänsä tarkkailivat vierasta, joka oli pukeutunut väljään, harmaaseen viittaan ja leveäreunaiseen hattuun, kasvojen melkein hukkuessa viitan kauluksen ja hatunreunan varjoon.

— Duroy, Julius Duroy, viinikauppias Lyonista. Olen Jacquelinen setä … Minulle sanottiin, että hän asuu täällä hotellissa, vieras selitti lyonilaisittain murtaen.

Vahtimestari tuhautti nenäänsä eikä näyttänyt olevan erikoisemmin ilostunut lyonilaisen sedän saapumisesta.

— Mademoiselle Jacqueline on kyllä huoneessaan, mutta hän odottaa vieraita. Luulen, että …

— Vai vieraita tähän aikaan illalla … Jaa, jaa. Täällä pääkaupungissa eletään toisella tavoin kuin meillä Lyonissa … Mutta kyllä minä nyt vain menen veljentytärtäni katsomaan. Tässä on minulla kirjekin hänen isältään — vieras otti viittansa povelta paksun, lakkasineteillä suljetun kirjeen ja taputti sitä kämmeniensä välissä. — Rakas veljeni Pierre lähetti tämän ja antoi minulle lisäksi kolmekymmentä louisdoria Jacquelinea varten. Kolmekymmentä kultalouisdoria on paljon rahaa, mutta Pierrellä ei ole tapana kitsailla, kun on kysymys Jacquelinesta. Hän sanoikin minulle: kun tapaat tyttäreni, niin …

— Mademoiselle asuu toisessa kerroksessa huoneistossa numero kuusi. Mutta kehoittaisin teitä kiirehtimään, vahtimestari keskeytti. Mademoiselle on neuvoston puheenjohtajan Michonisin sihteeri ja hänellä on nykyisin paljon työtä.

— Vai sihteeri … Vai neuvoston puheenjohtajan sihteeri … Johan nyt jotakin, vieras jupisi, lähtiessään kiipeämään portaita ylös.

Hän löysi helposti huoneiston numero kuusi ja koputti ovelle. Jacquelinen heleä ääni vastasi »sisään». Vieras tarttui ovenkahvaan ja astui huoneeseen. Jacqueline seisoi korkean peilin edessä viimeistellen korkeaa tukkalaitettaan. Hänellä oli yllään vaaleansininen, pitkäliepeinen, nauhoin ja kukkakoristein somisteltu puku, jonka neliskulmainen, avara kaula-aukko paljasti puolet hänen kireitä rintojaan. Kuullessaan oven käyvän, hän käännähti ja katsoi säikähtäneenä outoa vierasta.

— K-uka te olette, kansalainen? Miten olette uskaltanut tulla luokseni, vaikka vahtimestari on saanut nimenomaisen määräyksen, olla päästämättä ketään syrjäisiä tänne …

Vieras riisui leveäreunaisen hattunsa ja antoi viittansa kauluksen valahtaa alas.

Jacquelinen huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus:

— Paroni de Batz … Tekö …

Vieras astui lähemmäksi ja tarttui Jacquelinen pieniin käsiin, puristaen niitä omiinsa.

— Erehdytte, ma cheri. Olen setänne Julius, Lyonista, paroni nauroi. — Lihallinen setänne, joka on tullut katsomaan sievää veljentytärtään ja onnittelemaan häntä uuden virkansa johdosta.

Jacqueline vetäytyi varovasti loitommaksi. Hänen kasvoillaan oli yhä pelästynyt ilme.

— Mitä te oikeastaan puhutte, herra paroni? Minä …

— Sanokaa mieluummin kansalainen Duroy, paroni neuvoi. — Entisellä nimelläni on nykyisin huono kaiku Pariisissa. Siksi olenkin katsonut parhaaksi muuttua lyonilaiseksi viinikauppiaaksi ja teidän sedäksenne. Hän otti taskustaan hopeisen nuuskarasian ja kiepautti hyppysellisen nuuskaa sieraimiinsa. Sitten hän istahti Ludvig XIV tyyliseen nojatuoliin, kohentaen silkkisukkien peittämät säärensä ristiin.

— Eh bien, mademoiselle Jacqueline. Älkää olko noin pelästyneen näköinen. Mehän olemme joskus olleet niin hyvät tuttavat — vai oletteko vallan unohtanut, miten hauskaa meillä oli Neuve-des-Petits-Champs kadun varrella sijaitsevassa pikkutalossani. Siitähän ei ole kulunut kahtakään vuotta …

Mutta Jacqueline ei ottanut rauhoittaakseen. Hänen katseensa päilyili levottomasti ovea kohti ja kädet hypistelivät hermostuneesti puvun kaula-aukkoa.

— Teidän täytyy nyt mennä, herra paroni … Odotan juuri vierasta ja jos teidät tunnetaan tässä hotellissa, voi meille molemmille käydä huonosti. Minä …

Paroni niisti äänekkäästi nenäänsä suurella silkkisellä nenäliinalla ja taputti Jaquelinea rauhoittavasti käsivarrelle.

— Älkää olko levoton, ma cheri. Minä osaan kyllä hoitaa korttini, kun kansalainen Michonis saapuu. Tahdonkin tavata juuri häntä.

— Michonis … Te siis tiedätte …

— Tottakai tiedän, että neuvoston puheenjohtaja ja kaupungin vankiloiden ylitarkastaja pitää teistä hyvin paljon ja on hankkinut teille tämän kauniin huoneistonkin. Tahdon, että esittelette minut setänänne Michonisille.

— Esitellä teidät hänelle … Se on mahdotonta …

— Kuinka niin. Olen tavannut kansalaisen Michonisin vain kerran aikaisemmin — niihin aikoihin kun hän oli vielä limonaadikauppias. Ei hän minua enää tunne ja mistäpä hänen päähänsä pälkähtäisi epäillä, kun selitätte, että olen lyonilainen setänne, joka on tullut teitä katsomaan.

Tyttö pudisti kauhuissaan päätään.

— Mahdotonta. En uskalla ryhtyä sellaiseen. Se olisi liian vaarallista. Ja miksi minun pitäisi esitellä teidät setänäni?

Paroni kohentautui mukavampaan asentoon ja upotti hoikat sormensa tuuheaan, kastanjanruskeaan tukkaansa. Hän katsoi Jacquelinea tavalla, jolla hän oli hurmannut monta naista.

— Pikku ystäväni, hän sanoi päätään nyökyttäen. — Uteliaisuuden hillitsemisestä maksetaan joskus paljonkin. Mitä arvelisitte viidestätuhannesta livrestä. Se summa on teidän, jos teette kuten olen ehdottanut.

Jacquelinen silmät pyöristyivät.

— Sanoitteko viisituhatta livreä?

— Sanoin. Ne ovat tässä. Ja parooni otti povestaan ruskean nahkapussin. Kun hän pudisti sitä, kuului kullan tehoavaa kilinää.

— Tarjoatte siis minulle rahat, jos esittelen teidät sedäkseni. Vaaditteko mitään muuta? Jacquelinen ääni oli kiihkeä.

— En mitään muuta. Minä hoidan asiani sitten omin neuvoin.

Alhaalta kadulta kuului lähenevää hevosten kavioiden kopsetta ja vaunut pysähtyivät hotellin edustalle.

— Siellä tulee Michonis … Hyvä Luoja … Jacquelinen ääni oli hätääntynyt ja kiihkeä.

— Hän tulee vallan sopivaan aikaan. Kauppamme on siis päätetty?

Vielä tuokion Jacqueline epäröi. Sitten hän sanoi:

— Minä luotan teihin, paroni. Ettehän vain suunnittele jotakin hirveää. Murhaa taikka …

— Kenellekään ei koidu tästä hengenvaaraa, sen lupaan. Tässä ovat rahat. Hän ojensi kilisevän kultapussin, jonka Jacqueline näppärästi kätki lipastoonsa.

— Ja nyt voimme istua juttelemaan kaikessa rauhassa kuten setä ja veljentytär konsanaan, paroni sanoi. — Älkää unohtako, että etunimeni on Julius ja olen viinikauppias Lyonista.

— E-n, en unohda, tyttö nyökkäsi hätäisesti ja istuutui sohvalle vastapäätä paronia. Samalla kuului askeleita käytävästä ja joku koputti ovelle.

— Sisään, Jacqueline sanoi ja hänen äänensä oli aivan rauhallinen.

Hetkistä myöhemmin astui kaupunginneuvoston puheenjohtaja Michonis sisään.

Aluksi Michonis oli ollut pahantuulinen ja epäluuloinen vieraalle, joka oli tullut häiritsemään hänen rakkausseikkailuaan. Mutta vähitellen hän oli unohtanut nurjamielisyytensä ja keskustelu alkoi käydä vapaammin. Jacquelinen setä osoittautui innokkaaksi vallankumouksen kannattajaksi ja hän toi esille mielipiteitä, jotka ällistyttivät vastaleivottua kaupunginneuvoston puheenjohtajaa. Kun lisäksi oli nautittu pullollinen vanhaa benedicktiläistä, oli Michonis jo siinä määrin sulanut, että kutsui Jacquelinen setää »rakkaaksi ystäväksi» ja ehdotti, että hän jäisi heidän seuraansa illalliselle.

Sedällä ei ollut mitään tätä vastaan, mutta hän halusi välttämättä valita illallisruuat ja kustantaa ne itse.

— Me lyonilaiset olemme vieraanvaraista väkeä ja kun nyt ensi kerran olen saapunut tyrannuuden vallasta vapautuneeseen pääkaupunkiimme, kuuluvat pöydän isännän velvollisuudet minulle. Olen varma, että Pierre veljeni tekisi aivan samoin, sillä hänkin on kunnon kansalainen ja tyrannien vihollinen, hän puheli.

Michonis yritti vastustella, väittäen, että pöydän isännyys kuului hänelle, mutta lyonilainen oli itsepäinen ja niin sovittiin lopuksi, että hän saisi huolehtia ruuasta ja viineistä.

Illallista varten oli varattu viereinen, hienoin huonekaluin ja kukin koristettu huone ja kun edeskäypä oli saapunut paikalle, sai kaupunkineuvoston puheenjohtaja todella ihmetellä Jacquelinen sedän gulinaarisia tietoja. Peltopyyn poikasia, silavoitua, nuorta jänistä. Lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua. Artisokkeja, krapukeittoa ja hunajatäytteisiä leivoksia. Ja sitten viinit; Michonis ei eläessään ollut kuullut sellaisista viinimerkeistä, mutta Julius Duroy näytti olevan asiantuntija silläkin alalla — ja eihän ihme, sillä olihan hän viinikauppias ja oman kertomansa mukaan hankkinut erikoisviinejä kuninkaalliseen pöytäänkin. Michonis ei kuitenkaan voinut olla lausumatta ihmettelyään julki:

— Minusta melkein tuntuu kuin sinä rakas ystäväni olisit tottunut syömään tällaisia herkkuja joka päivä, niin taitavasti sinä osaat noita kummallisia ruokalajeja esitellä, hän nauroi.

— Hyvät ruuat ovat aina olleet kärpäseni, setä puheli ja eräs serkkuni oli aikoinaan kokin apulaisena Pariisin kreivin luona ja häneltä minä opin kaikenlaisia hienouksia. Ja kyllähän sinunkin veli hyvä täytyy nyt harjoitella hienojen ruokien syöntiä, kun sinusta on tullut korkea herra. Oletko muuten jo ajatellut omia vaunuja ja palvelijoita? Tunnen erään kunnollisen vaunusepän ja hän ehkä …

— Olen tilannut jo vaunut Colbertilta. Hän on entinen kuninkaallinen vaunuseppä.

— Hyvä, hyvä, setä huudahti. — Mutta miksi veljentyttäreni on niin vaitelias tänään? Ethän vain liene antanut liikaa työtä sihteerillesi, veli hyvä. Sinun tulee muistaa, ettei Jacqueline ole vielä perehtynyt näihin valtiollisiin asioihin. Otahan nyt tilkkanen viiniä, tyttöseni. Setä kohotti lasinsa ja Jacqueline iski hänelle salavihkaa silmää. Michonis ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan maisteli touhukkaasti liköörihään.

— Niin, Jacqueline on hyvä tyttö, oikein hyvä, hän puheli. — Ainoallakaan neuvosmiehellä ei ole niin hyvää tyttöä kuin minulla … No, kippis, veli, Lyonin vallankumouksellisten malja!

— Kuolema kansan verenimijöille, Julius Duroy lisäsi eikä neuvoston puheenjohtaja huomannut hänen ivallista äänenpainoaan.

Suuret vahakynttilät sytytettiin ja edeskäypä kantoi ruokalajin toisensa jälkeen pöytään. Michonis kävi ahnaasti pöydän antimien kimppuun.

— Sinun olisi pitänyt asettautua ehdokkaaksi Lyonissa ja tulla tänne, veliseni, hän puheli. — Juuri sinunlaisiasi