Perunat sopivat herttualle

By Armas J. Pulla

Herttua Raoul de l'Èpaule-Droitesilla on hankala ongelma. Hänellä on palkkalistoillaan kymmenittäin palvelusväkeä, ja herttua on muutenkin tottunut varsin leveään elämään. Nyt herttuan intendentti kuitenkin ilmoittaa, ettei herttualla yksinkertaisesti ole enää varaa vastaavaan elämään. On siis joko supistettava menoja tai lisättävä tuloja. Herttua ei todellakaan halua supistaa menojaan – mitä Lauzunin herttuakin sanoisi moisesta? Kun herttua kuulee herrasmiesmäisestä merirosvouksesta, hänen kiinnostuksensa herää yllättäen...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726541984

Book preview

www.egmont.com

Eräänä päivänä — tämä sattui noin kolme vuotta sen jälkeen kun kuningas oli tehnyt minusta, markiisi Raoul de l’Épaule-Droitesta, herttuan — minä olin käskettänyt vakituisen j alokivikauppiaani luokseni valitakseni rakastajattarelleni kaulakorun. Löysinkin sopivan, käskin lähettää sen kaunottarelleni ja sitten annoin intendentilleni, monsieur Rollindelle, käskyn maksaa viisikymmentätuhatta livreä kauppiaalle. Monsieur Rollinde teki sen haluttoman näköisenä — hän on aina turhan tarkka raha-asioissa — ja kun jalokivikauppias oli mennyt tiehensä, hän virkkoi minulle:

»Monseigneur sallinee minun huomauttaa, että meillä on viime aikoina ollut melkoisesti suuria menoja.»

»Entä sitten?» lausahdin minä. »Enkö ole herttua? Kun kuningas on antanut minulle sellaisen arvon, on minun elettävä sen mukaisesti: muu olisi loukkaus hänen majesteettiaan kohtaan.»

»Sen käsitän», virkkoi monsieur Rollinde, »mutta toivoisin, että monseigneur… niin, hm, eikö monseigneurin taloudenpidossa voitaisi saada aikaan joitakin supistuksia?»

»Supistuksia? Mitä supistuksia? Ja miksi?» hämmästelin minä.

»No niin, monseigneurin talouteen kuuluu, minun ohellani, kallispalkkainen maîire d’hôtel…»

»Lauzunin herttualla on kaksi sellaista!»

»Hm… sitten monseigneurilla on kaksi pääkokkia, pöydänkattaja, kaksi tallirenkiä, ensimmäinen kamaripalvelija, kaksi tavallista kamaripalvelijaa, kaksi ovenvartijaa, kuusi lakeijaa, kolme ajomiesta, ratsulakeija ja tusinan verran naisia keittiössä ja… »

»Tiedän tuon kaiken; Lauzunin herttualla on palvelijoita täsmälleen sama määrä. Tyytyisinkö minä sitten vähempään? Sopisiko arvolleni tyytyä?»

»Niin, ymmärrän hyvin tuon — mutta pyytäisin huomauttaa monseigneurille, että Lauzunin herttualla on varaa tuollaisen palvelijamäärän pitämiseen ja… »

»Eikö minulla sitten mukamas ole?» tivahdin minä.

Monsieur Rollinde näytti ylen vaivautuneelta minun ylhäisyyteni kysymyksestä.

»Monseigneur», virkkoi hän vihdoin, »valitettavasti asia on niin, ettei monseigneurillä ole varaa moiseen!»

»Eikö?»

»Ei. Monseigneur saa tulonsa maatilastaan. Ne ovat melkoiset, mutta tällaiseen taloudenpitoon ne eivät riitä. Lauzunin herrttuaan nähden ovat asiat toisin. Hän saa tuloja monelta taholta. Neuvoisin monseigneuriä vähentämän palveluskunnan lukua puolella.»

»Monsieur Rollinde, olen herttua, ja herttua ei tule toimeen vähemmillä palvelijoilla. Intendenttinäni on teidän asianne huolehtia siitä, että minulla on tarpeeksi tuloja!»

Monsieur Rollinde huokasi.

»Monseigneur, olen tehnyt parhaani. En voi enää saada tulojenne määrää nousemaan. Monseigneurin olisi itsensä tehtävä jotakin!»

»Mitä tarkoitatte? Ette suinkaan uskalla vihjaista sellaiseen, että minun, herttuan, olisi ryhdyttävä tekemään jotakin työtä?»

Monsieur Rollinde näytti kauhistuvan.

»Eihän toki, teidän ylhäisyytenne!» huudahti hän. »Työ ei sovi monseigneurille. Mutta on muita mahdollisuuksia… Monseigneur tiennee, kuka oli sir Francis Drake?»

»Kyllä. Englantilainen amiraali.»

»Aivan, monseigneur. Mutta alunperin hän oli pappi. Sitten hän lähti merille ja ryhtyi merirosvoksi. Hän rikastui tavattomasti, ja lopuksi hän oli kuningatar Elisabetin yhtiökumppani…»

»Monsieur Rollinde, mitä satuja te nyt minulle juttelette?»

»En nitään satuja, monseigneur, vaan totisinta totta: sir Francis oli kuningatar Elisabetin yhtiökumppani. Kuningatar rahoitti Draken merirosvoretkiä, ja saalis pantiin tasan.»

»Ohhoh!»

»Eihän siinä ole mitään outoa. Ranskankin kuninkaat ovat olleet osallisina dieppeläisten ja saintmalolaisten kauppiaiden järjestämissä merirosvoretkissä. Ehkä te ette tiedäkään, että Frans I:n aikana muuan dieppeläinen monsieur Ango jopa julisti sodan Portugalin kuninkaalle ja ryösti minkä ehti portugalilaisia laivoja. Portugalin kuningas valitti asiasta meidän kuninkaallemme, mutta sai vastaukseksi: ’Enhän minä sodi teitä vastaan, vaan Ango — järjestäkää juttu hänen kanssaan!’ Vuonna 1551 Henrik II aateloi erään merirosvon, nimeltään François le Clerc, joka oli rosvonnut Santo Domingon, Porto Ricon ja Cuban satamia ja tuonut tullessaan valtavan saaliin. Larochellelainen Jacques Sores…»

»Monsieur Rollinde», virkoin minä, »minusta tuntuu siltä, että te ehdotatte minulle merirosvoksi rupeamista!»

Ankara katsantoni sai monsieur Rollinden hämilleen.

»Monseigneur, te käytitte nyt aivan värää sanaa. En ehdota merirosvoksi vaan bukanieriksi ryhtymistä!»

»Ja mikä ero on merirosvolla ja bukanierilla?»

»Merirosvo on merirosvo — hän ryöstää kaikilta, tappaa kaikki. Bukanieri ahdistaa ja ryöstää vain espanjalaisia.»

»Mutta ihminenhän espanjalainenkin on.»

»Monseigneur suonee minulle anteeksi, että olen toista mieltä. Espanjalainen ei ole ihminen. Hän matkaa Amerikkaan laivassa, jossa ei ole lastia lainkaan ja palaa sieltä alus reunojaan myöten kalleuksia täynnä. Ne hän ottaa intiaaneilta maksamatta niistä mitään — ja jos intiaani uskaltaa panna vastaan, hän lyö punanahan hengiltä. Ne intiaanit, jotka eivät kuole omaisuuttaan ja omaisiaan puolustaessaan, pannaa orjina töihin kultakaivoksiin, joissa he varmasti kuolevat. Tällä tavalla espanjalaiset esimerkiksi muutamassa vuosikymmenessä tuhosivat Haitin kolme miljoonaa asukasta.»

»Tulimmaista!» sanoin minä. »Jos tuo on totta, luulenpa suuttuvani!»

»Se on totta, monseigneur, menen siitä valalle!»

»Hyvä, siinä tapauksessa minä suutun! Käteni syyhyävät päästä espanjalaisten kimppuun! Luuletteko, että heitä pahoista teoistaan rangaistessani samalla voisin lihottaa kukkaroani?»

»En epäile sitä vähääkään, monseigneur!»

»Mainiota! Siinä tapauksessa saatte järjestää niin, että mahdollisimman pian saan jonkin bukanierilaivan komennettavakseni! Haluan lähteä ahdistamaan espanjalaisia!»

»Hm», mutisi monsieur Rollinde. »Minä tiedän, että teidän ylhäisyytenne on ylen kykenevä mies, mutta… hm… pelkäämpä, ettette te sentään saa laivaa komentoonne. Ajatukseni oli, että teidän ylhäisyytenne ostaisi osuuden jostakin dieppeläisestä tai saint-malolaisesta laivasta ja lähtisi sen mukana Länsi-Intiaan. Te saisitte osuuteenne saaliista sijoituksenne suuruuden mukaan; niin on tapana. Ei silti, ei teidän tarvitse lainkaan lähteä mukaan, mikäli ette halua: useimmat merirosvolaivojen osakkaat eivät ole ikänään astuneet jalallaankaan mihinkään merirosvolaivaan, he nostavat vain voitto-osuutensa retkien jälkeen.»

»Niin, mutta minä lähden mukaan, olen sen jo päättänyt, haluan höyhentää noita espanjalaisia. Tietysti minusta on harmillista, etten voi saada laivaa komentooni, mutta…»

»Mutta jos järjestämme teille vaikkapa sadantuhannen livren suuruisen osuuden, saatte te epäiemättä laivan parhaan hytin asuaksenne, ja kapteeni kumartaa teille syvään.»

»No, se tyydyttää minua — ja nyt, ryhtykääpä hommiin, monsieur Rollinde, tämän asian järjestämiseksi! Mieleni palaa merelle!»

Monsieur Rollinde kumarsi minulle ja poistui nopeasti — hän tietää, että vaadin kiireistä toimintaa. Minä sensijaan menin kirjastooni ja ryhdyin tutkimaan merta ja merenkulkua koskevia teoksia. Totesin varsin pian ne ylen kuiviksi ja ikäviksi, ja minusta tuntui, etten oppisi niistä suuriakaan. Ainoa asia,