Eipäs tyrkitä sankaria!

By Armas J. Pulla

Onko kerskumista, jos sanoo olevansa maailman paras ratsastaja? Tai Ranskan paras miekkailija? Gallian nokkelin mies? Jos kysytään Raoul de l'Epaule-Droitelta, niin ei tietenkään ole. Hän kertoo vain asioita, jotka ovat totisinta totta. Vaatimattomuus kun ei koskaan ole ollut de l'Epaule-Droiten vahvuuksia... Pian de l'Epaule-Droiten pelottomuus ja syvä usko itseensä vievätkin sankarin kohti uskomatonta seikkailua, jossa hän pääsee näyttämään kykynsä niin miekkailijana kuin myös rakastajana."Eipäs tyrkitä sankaria!" on Armas J. Pullan hulvaton romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ranskaan. Itseään rakastava Raoul de l'Epaule-Droite seikkailee myös Pullan romaaneissa "Ei markiisi syö perunoita!" sekä "Perunat sopivat herttualle".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726542035

Book preview

www.egmont.com

Minua on lukemattomia kertoja sanottu kerskuriksi. Se on silkkaa ja selvää panettelua: en ole kerskuri, sanon vain asiat niinkuin ne ovat — myös itseäni koskevat. Onko kerskumista, jos sanon, että olen Ranskan paras miekkailija? Minun mielestäni ei, koska kerran todella olen Ranskanmaan paras miekanmittelijä. Sehän on vain totuus. Onko kerskumista, jos sanon, ettei ole minua parempaa ratsastajaa koko maailmassa, koska tämäkin asia kerran on totta! Onko kerskumista, jos väitän olevani koko kauniin Gallian nokkelin mies, kun kerran tämäkin asia on lukemattomia kertoja nähty ja koettu! Ei, totta totisesti, en ole kerskuri, sanon vain asiat niinkuin ne ovat.

Mutta luulenpa, että minun on alettava alusta.

Vuonna 1648 tehtiin Westfalenin rauha. Sitä hierottiin kahdessakin paikassa, nimittäin Münsterissä ja Osnabrückissä, ja neuvottelut aloitettiin jo vuonna 1644. Ne, jotka olivat olleet mukana taistelutantereella, sanoivat, ettei sota pahimmillaankaan kohonnut sellaiseen tulisuuteen kuin joskus tämä rauhanteko, jossa protestanttisen uskon ja omantunnon vapauden puolesta taistelleet ruotsalaiset yhdessä katolisten liittolaistensa ranskalaisten kanssa panivat liikkeelle kaiken keljuilutaitonsa itävaltalais-espanjalaista kieroilua vastaan.

Tällä kaikella ei ole nyt kuitenkaan mitään tekemistä varsinaisen pääasian kanssa, ja se pääasia on kornetti Pirho. Hän oli suomalainen ja kuului Osnabrückiin majoitettuihin ruotsalaisiin joukkoihin. Siellä hän tutustui Ranskan lähettilään, kreivi d’Avaux’n taikka oikeammin kreivitär d’Avaux’n kauniiseen kamarineitoon Lisette Bonnaliin ja rakastui häneen korviaan myöten. Kunnon kornetilla oli totinen ja vakaa aikomus naida Lisettensä, mutta julma kohtalo tuli väliin: eräässä kapakkatappelussa Espanjan lähettilään henkivartijain kanssa kornetti Pirho sai miekanpiston rintansa läpi ja heitti henkensä. Hänen viime hetkiään huojensi suuresti tieto, että hän oli ehtinyt ennen kuolettavan haavan saantia varrastaa neljä espanjalaista, joista kolme oli menettänyt henkensä siinä paikassa.

»Eromme ei tule pitkäksi», oli kornetti sanonut, »hetken kuluttua tapaan heidät helvetissä. Hyvästi, sanokaa terveisiä Suomeen… ja ennen muuta Lisettelle…»

Sitten hän ummisti silmänsä ikuisiksi ajoiksi, ja Lisette itki katkeria kyyneliä, sillä hän oli todella rakastanut kornettia.

»Ma chérie, älkää ottako sitä noin kovin raskaasti!» oli madame d’Avaux sanonut Lisettelle. »Tietysti te rakastitte häntä, mutta onhan maailmassa muitakin miehiä.»

»On… mutta kun meidän piti mennä naimisiin…»

»Entäs sitten? Menette jonkun toisen kanssa.»

»Niin, mutta…»

»Mitä mutta?»

»Kun minä… kun minä odotan poikaa!»

»Oh! Kuinka se on käsitettävissä?»

»Se on mielestäni hyvinkin helposti käsitettävissä», sanoi Lisette. »Asia on tosiaan niin. Ajatteko te nyt minut matkoihini?»

»Enhän toki, lapsukaiseni, enhän toki!» oli hyväsydäminen kreivitär vastannut. »Saatte tietysti jäädä taloon. Mutta mistä tiedätte», oli hän sitten jatkanut, »että syntyvä lapsi on nimenomaan poika?»

»Mistäkö? Oh, eihän hänen lapsensa voi olla muu kuin poika!» oli Lisette selittänyt.

Ja pojan, erinomaisen muhkean ja älykkään pojan hän sitten aikanaan saikin.

Minä olen se poika.

Äitini kuoli minun ollessani kuusivuotias, ja minä jäin jonkinmoiseksi kasvatiksi kreivi d’Avaux’n taloon. Kreiviparilla oli kaksi omaa lasta, Guy-niminen poika ja Ninon-niminen tyttö, ja minä sain saman koulutuksen kuin hekin — tarkemmin sanoen saman koulutuksen kuin Guy. Mutta alusta alkaen ilmeni, että minä olin älyni puolesta niinkuin ruumiillisestikin paljon vahvempi kuin Guy. Opin kielet, espanjan, latinan, italian ja portugalin ja jopa englanninkin kuin leikiten. Guy sensijaan osoittautui kieliopinnoissa täydelliseksi pölhöksi. Minut havaittiin hyväksi matemaatikoksi, Guylle tuotti jo 2 X 2 melkoista päänvaivaa. Minusta kehittyi taitava miekkailija. Guy sensijaan käsitteli säilää kuin luutaa. Opin nopeasti erinomaisesti ratsastamaan, mutta Guyn oli vaikeaa pysyä ikälopun kuormahevosenkin selässä. Kaiken lisäksi minä olin kookas ja komea, Guy hintelä ja mitätön kuin madonsyömä ja pahoin kuivettunut omena. Eipä siis ole lainkaan ihmeellistä, että hän oli minulle kateellinen ja vihasi minua ja että minä olin vastenmielinen hänen isälleenkin, jota tietysti harmitti, että minä, kamarineitosen äpäräpoika, olin kaikissa suhteissa niin paljon parempi kuin hänen oma jälkeläisensä. Kreivi d’Avaux oli kuitenkin niin hieno herra, ettei hän milloinkaan pukenut tätä vastenmielisyyttään minuun sanoiksi, mutta se kyllä näkyi hänestä, ja kun kreivitär kuoli ollessani suunnilleen 19-vuotias, kreivi antoi vähitellen — tosin mitään sanomatta — minun käsittää, että parasta olisi minun mennä matkoihini.

No niin, itsekin olin jo pitkiä aikoja pohtinut maailmalle lähtöä, mutta talossa oli muuan henkilö, jonka takia olin viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen lykännyt asiaa. Tuo henkilö oli Ninon d’Avaux, kreiviparin tytär, joka oli veljensä täydellinen vastakohta: viisas ja huikaisevan kaunis. On tietysti itsestään selvää, että minä olin korviani myöten rakastunut häneen. Olin sanonut sen hänelle tuhansia kertoja, mutta kun sitten eräänä päivänä lisäsin rakkaudentunnustukseeni: »Ninon, tuletko vaimokseni?» — hän muuttuikin äkkiä kovin viileäksi.

»Vaimoksesi? Sitä asiaa sinun on kysyttävä isältäni!» sanoi hän.

»Hyvä», virkoin minä tavalliseen ripeään tapaani, »minä kysyn. Kysyn sitä ja yhtä toista muutakin: on tullut hetki, jolloin minun on selvitettävä suhteeni myös isääsi.»

Sen tien marssin kreivin puheille, ja iskin asiaan aivan oikopäätä.

»Monsieur», lausuin, »rakastan tytärtänne; annatteko hänet minulle?»

Kreivi d’Avaux’n ilme ei olisi voinut olla yllättyneempi kuin jos olisin kysynyt häneltä, lähtisikö hän pesemään likaisia lapsenriepuja joen rannalle.

»Mitä?» henkäisi hän. »Sinä, tavallinen aateliton nulikka, kamarineitosen avioton poika, uskallat pyytää Ninon d’Avaux’n kättä! Oletko hullu?»

»Enkä ole», vastasin, »olen varmasti paljon viisaampi mies kuin te. Aatelittomuuteeni ja siihen, että olen avioton lapsi, olen itse täysin syytön.»

Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.

»Nyt olen saanut sinusta kylläkseni!» huusi hän. »Monsieur Reclus, verojenvuokraaja, jonka sinäkin tunnet, on eräitä kertoja kysynyt, voisinko luovuttaa sinut, joka osaat niin erinomaisesti laskea, apulaiseksi hänelle. No, saat lähteä hänen luokseen; uskon, että kykenet elättämään itsesi hänen palveluksessaan.»

»Sitä en epäile», vastasin, »mutta minä en mene hänen apulaisekseen. Monsieur, jos olisin aatelinen, kreivi tai markiisi, tai sellainen sotilas kuin Turenne tai sellainen valtiomies kuin Colbert, antaisitteko tyttärenne minulle?»

»Antaisin, jos tyttäreni itse sitä tahtoisi — mutta sinäpä et ole kreivi etkä markiisi etkä Turenne etkä Colbert», sanoi hän perin halveksivasti.

»En ole — vielä. Mutta aion tulla kreiviksi tai markiisiksi tai Turennen veroiseksi soturiksi taikka Colbertin arvoiseksi valtiomieheksi!»

Kreivi d’Avaux katsoi minuun kuin hulluun, ja sitten hän räjähti nauruun.

»Oho, onpa sinulla suurelliset puheet!» hän lausui. »Olet röyhkeä kerskuri!»

»Monsieur, jollette olisi niin vanha kuin olette ja ennenkaikkea: jollette olisi Ninonin isä, haastaisin teidät noista sanoista kaksintaisteluun, ja teidät haudattaisiin ensi sunnuntaina», selitin minä tyynesti. »Lähden huomenna Pariisiin. Ja palaan sieltä aikoinani kreivinä tai markiisina tai miehenä, jonka nimi on yhtä tunnettu kuin Turennen ja Colbertin. Tai ehkäpä tulen takaisin sekä kreivinä että markiisina ja Turennen ja Colbertin maineisena miehenä!»

Jos kreivillä olisi ollut taipumusta halvautumiseen, niin hän olisi varmasti halvautunut. Nyt hän oli vain tukehtua kiukusta.

»Mene, hullu, mene!» ähkyi hän. »Minä puolestani ennustan, että sinä kuolet kerjäläisenä!»

Seuraavana aamuna minä lähdin. Kreivi d’Avaux’n kunniaksi on sanottava, että hän käyttäytyi, suuttumisestaan huolimatta, niinkuin suurelta herralta ja aatelismieheltä voi odottaakin: hän ei antanut minulle vain hyvää hevosta ja oivallista miekkaa, vaan lisäksi hyvin lihavan kukkaronkin. Mutta lähtöni hetkellä hän ei näyttäytynyt, vain Ninon oli hyvästelemässä minua linnan portailla. Yritin suudella häntä. Hän ei kuitenkaan tuntunut siitä asiasta paljonkaan välittävän.

»Näkemiin, Raoul!» sanoi hän vain. »Toivottavasti onnistut Pariisissa.»

»Ja jos palaan sieltä kreivinä tai markiisina tai Turennen ja Colbertin veroisena herrana — huolitko minusta?»

»Tietysti, tietysti», vastasi Ninon hiukan ärtyneeseen sävyyn. »Näkemiin siis!»

»Näkemiin!» vastasin minä ja ratsastin pois mielessäni epämääräinen tyytymättömyyden ja tyhjyyden tunne. Epäilin, ettei Ninon suurestikaan uskonut minun loistavaan paluuseeni — ja minusta tuntui, ettei hänen rakkautensakaan ollut niin lämmintä kuin olin uskonut.

Saapuessani valtatielle johtavalle muhkealle portille huomasin sen varjossa jonkun ihmisen — se oli Jeanne, Ninonin kamarineito. Pysähdyin hänen kohdallaan.

»Kas, tekö siinä, Jeanne! Minä lähden nyt Pariisiin! Näkemiin, palaan jonakin päivänä komeasti!»

»Uskon sen», vastasi Jeanne ja astui lähemmäksi. »Minä… te olette aina ollut niin kiltti minulle… tulin tänne sanoakseni teille hyvästi… ja antaakseni teille tämän…»

Hän ojensi minulle suuren, punaisen ruusun. Minä otin sen.

»Kiitoksia, Jeanne!» sanoin. Sitten kumarruin satulasta ja suutelin häntä, eikä hän vastustellut yhtään. »Näkemiin, Jeanne, näkemiin!»

»Näkemiin, monsieur!» vastasi hän, ja silloin huomasin ensi kerran, että hänen silmänsä olivat vihreät ja hyvin kauniit.

Saavuin aikoinani Pariisiin enemmittä seikkailuitta — mikäli sellaiseksi ei katsota pientä kaksintaistelua Romorantinissä. Työnsin säiläni läpi vastustajani oikean olkapään, ja juttu päättyi siihen. Syy oli kokonaan hänen: ravintolassa aterioidessani hän istui viereisessä pöydässä ja ryysti kamalasti, ja kun minä siitä hänelle huomautin, hän suuttui ja sanoi minua moukaksi, jolloin minä ehdotin pistäytymistä jonkin kirkon takana. Me menimme kirkon taakse, ja sinne hän jäi.

Heti Pariisiin tultuani vuokrasin pienen huoneen rue de Vaugirardin varrelta, Luxembourgin palatsin ja