Suuria odotuksia 2

By Charles Dickens

Hyväsydäminen Pip asuu siskonsa ja tämän aviomiehen kanssa samassa taloudessa. Pip on köyhä orpolapsi, joten hänen lähtökohtansa ovat varsin heikot 1800-luvun Lontoossa. Pip haluaa kuitenkin herrasmieheksi, joten hänen täytyy nousta köyhyydestä. Kunnianhimoa ei pojalta puutu.Eräänä päivänä Pip tapaa lakimiehen, jolla on hänelle suuria uutisia. Hän on perinyt suuremman summan rahaa kuin poika edes uskoi koko elämänsä aikana ansaitsevansa. Omaisuuden hänelle suonut hyväntekijä ei paljasta henkilöllisyyttään, mutta vaatii Pipin muuttavan Lontooseen kouluttautumista varten.Köyhällä ei ole varaa kyseenalaistaa lahjoja, joita hänelle suodaan. Pip ottaakin tämän uuden mahdollisuuden vastaan, mutta kysymykset vaivaavat yhä hänen päätään. Kuka tämä hyväntekijä on, ja mitä hän Pipistä tahtoo?Charles Dickensin klassikkoteos käsittelee monia kirjailijan toistuvista teemoista: köyhyyttä ja rikkautta, rakastumista ja hylätyksi tulemista sekä hyvän voittamista. Tarina on filmatisoitu ja dramatisoitu lukemattomia kertoja.Tämä on kaksiosaisen kirjan toinen osa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 15, 2018
• ISBN: 9788726021172

Charles Dickens

Charles Dickens was born in 1812 and grew up in poverty. This experience influenced ‘Oliver Twist’, the second of his fourteen major novels, which first appeared in 1837. When he died in 1870, he was buried in Poets’ Corner in Westminster Abbey as an indication of his huge popularity as a novelist, which endures to this day.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Punnittuani asiaa huolellisesti pukeutuessani Sinisessä Karjussa seuraavana aamuna päätin ilmaista holhoojalleni sen epäilykseni, ettei Orlick ollut oikeanlaatuinen mies toimimaan luottamustehtävässä neiti Havishamin talossa.

No, tietenkään hän ei ole oikeanlaatuinen mies, Pip, selitti holhoojani, jolla oli etukäteen lohdullisen varma mielipide tällaisesta kysymyksestä yleensä, koska luottamustoimessa oleva mies ei koskaan ole oikeanlaatuinen mies. Hän tuntui suorastaan tulevan hyvälle tuulelle saadessaan tietää, ettei juuri tämän toimen hoitaja poikkeuksellisesti ollut oikeanlaatuinen mies, ja kuunteli tyytyväisesti kertoessani hänelle, mitä Orlickista tiesin. Oikein hyvä, Pip, virkkoi hän minun lopetettuani, menen kohta siellä käymään ja annan ystävällemme lopputilin. Sangen huolissani näin umpimähkäisestä menettelystä ehdotin vähäistä lykkäystä, jopa vihjasin, että ystäväämme saattaisi olla vaikea käsitellä. Oh, eikä ole, väitti holhoojani hyvin varmasti, pannen nenäliinansa tehostamaan sanojaan. "Haluaisin nähdä hänen väittelevän siitä kysymyksestä minun kanssani."

Kun aioimme yhdessä palata Lontooseen päivävaunuissa ja kun aamiaista syödessäni olin Pumblechookin vuoksi niin peloissani, että tuskin kykenin pitelemään kuppiani, tarjoutui minulle tässä tilaisuus sanoa, että halusin kävellä ja että lähtisin taivaltamaan Lontoon tietä myöten Jaggersin toimittaessa asioitaan, jos hän ilmoittaisi kyytimiehelle, että nousisin paikalleni heidän saavutettuaan minut. Siten voin lähteä pois Sinisestä Karjusta heti aamiaisen jälkeen. Kun sitten tein noin parin virstan pituisen mutkan tasangolle Pumblechookin asunnon taitse, tulin jälleen High-kadulle vähän matkaa tämän sudenkuopan toisella puolella ja tunsin olevani verrattain hyvässä turvassa.

Oli kiinnostavaa taaskin olla tässä hiljaisessa, vanhassa kaupungissa, eikä tuntunut vastenmieliseltä, kun silloin tällöin joku tunsi minut ja jäi tuijottamaan jälkeeni. Pari kauppiasta pujahti ulos myymälästäänkin, mennen kadulla vähän matkaa edelleni, voidakseen kääntyä ikäänkuin olisivat jotakin unohtaneet ja sivuuttaessaan minut katsoa minua suoraan kasvoihin – enkä tiedä, kumpi, vastaantulija vaiko minä, pahemmin teeskenteli – hänkö, ettei hän niin menetellyt, vai minäkö, etten sitä oivaltanut. Mutta asemani oli huomattu, enkä suinkaan ollut siitä pahoillani, ennenkuin kohtalo viskasi minut sen äärettömän kelvottoman lurjuksen, Trabbin juoksupojan, tielle.

Luodessani eräässä kohdassa katseeni pitkin katua näin Trabbin juoksupojan lähestyvän, läimäytellen itseään tyhjällä, sinisellä pussilla. Arvellen, että minun olisi sopivinta katsoa häneen tyynesti ja vaivattomasti ja että se todennäköisimmin masentaisi hänen ilkeätä mieltänsä, astelin häntä kohti sellainen ilme kasvoillani, melkeinpä onnitellen itseäni menestykseni johdosta. Mutta äkkiä Trabbin juoksupojan polvet kolahtivat vastakkain, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hattu lennähti pois hänen päästänsä, hänen kaikki jäsenensä vapisivat rajusti, ja hän hoippui keskitielle, huutaen ihmisille: Tukekaa minua! Olen niin kovin peloissani! Hän teeskenteli olevansa ulkoasuni arvokkuuden aiheuttaman pelon ja masennuksen vallassa. Sivuuttaessani hänet hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti, ja näytellen joka suhteessa äärimmäistä nöyryyttä hän heittäytyi tomuun.

Sitä oli vaikea kestää, mutta se ei ollut vielä mitään. En ollut ehtinyt senjälkeen edetä kahtasataa metriä, kun jo taaskin sanomattomaksi kauhukseni, hämmästyksekseni ja harmikseni näin Trabbin juoksupojan lähestyvän. Hän kääntyi tielle kapealta kujalta. Sininen pussi oli hänen olallaan, hänen silmistään säteili rehellistä uutteruutta, hänen käynnistään kuvastui päätös kiiruhtaa Trabbin liikkeeseen hilpeän ripeästi. Hätkähtäen hän havaitsi minut ja sai samanlaisen ankaran kohtauksen kuin edelliselläkin kerralla. Mutta tällä kertaa hän suoritti kiertoliikettä, hoippuen ympärilläni polvet hyvin heikkoina ja kädet ojennettuina, ikäänkuin armoa rukoillen. Hänen kärsimyksiään tervehti joukko katselijoita mitä rienullisimmin, ja minä oli perin hämilläni.

En ollut ennättänyt edes postitoimiston kohdalle, ennenkuin jälleen näin Trabbin juoksupojan sujahtavan näkyviin syrjätieltä. Tällä kertaa hän oli täydelleen muuttunut. Sininen pussi oli hänen yllänsä samaan tapaan kuin minulla päällystakki, ja hän tulla tepasteli kadun vastapäisellä puolella saattajinaan joukko riemastuneita, nuoria ystäviään, joille hän huudahteli: En tunne teitä! Sanoin ei voi kuvata sitä kiusan ja loukkauksen määrää, jonka Trabbin juoksupoika syyti kestettäväkseni, kun hän kohdalleni saavuttuaan nosti paidankauluksensa pystyyn, kiersi ohimohiuksiaan, pani käden puuskaan, virnisteli tavattomasti, väänteli kyynärvarsiaan ja vartaloaan ja lausui venyttelevästi seuralaisilleen: Enpä tunne teitä, kautta sieluni, enpä tunne! Se, että hän heti senjälkeen alkoi kiekua, ajaen minua takaa sillan ylitse, päästellen kiekaisuja kuin tavattoman surullinen kukko, joka oli tuntenut minut seppänä ollessani, kehitti huippuunsa sen häpäisyn, joka tuli osakseni lähtiessäni kaupungista sen niin sanoakseni sysätessä minut pois sisältään.

Mutta jollen olisi siinä tilaisuudessa tappanut Trabbin juoksupoikaa, en nytkään totisesti tiedä, mitä muuta olisin saattanut tehdä kuin kestää. Turhaa ja alentavaa olisi ollut tapella hänen kanssansa kadulla tai vaatia häneltä mitään halvempaa hyvitystä kuin hänen sydänvertansa. Sitäpaitsi hän oli sellainen poika, jota ei kukaan olisi osannut loukata, haavoittumaton ja väistelevä käärme, joka umpikujaan ahdistettuna pujahti vangitsijansa jalkojen välitse jälleen vapauteen, pilkallisesti uikuttaen. Kirjoitin kuitenkin seuraavan päivän postissa Trabbille, ilmoittaen, että herra Pipin täytyi kieltäytyä antautumasta enää tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, joka unohti velvollisuutensa yhteiskunnan etuja kohtaan siinä määrin, että piti palveluksessaan juoksupoikaa, joka herätti inhoa jokaisessa kunniallisessa ihmisessä.

Vaunut, joissa Jaggerskin istui, saavuttivat minut aikanaan, ja minä sijoituin jälleen etuistuimelleni, saapuen sitten Lontooseen kommelluksitta – mutta en terveenä, sillä sydämeni oli poissa. Heti perille tultuani lähetin katuvaisena Joelle turskan ja astiallisen ostereita – korvaukseksi siitä, etten ollut itse mennyt – ja lähdin sitten Barnardin majataloon.

Sinne tullessani Herbert oli syömässä kylmää päivällistään ja toivotti minut riemastuneena tervetulleeksi takaisin. Lähetettyäni Kostajan kahvilaan noutamaan lisää ruokaa minusta tuntui, että minun täytyi jo sinä iltana avata sydämeni ystävälleni ja parhaalle kumppanilleni. Koska ei tullut kysymykseenkään luottaa Kostajaan tämän ollessa hallissa, jota ei voitu pitää muuna kuin avaimenreiän eteisenä, lähetin hänet teatteriin. Parempaa todistusta siitä, kuinka ankarasti olin tämän käskijäni vallassa, voisi tuskin saada kuin olivat ne alentavat temput, joihin minun yhtenään täytyi turvautua keksiäkseni hänelle tehtävää. Niin halpamielinen on hätätila, että toisinaan lähetin hänet katsomaan Hyde-puiston kulmasta kelloa.

Kun päivällisen jälkeen istuimme jalat tulisijan suojuskangella, virkoin Herbertille: Rakas Herbert, tahtoisin kertoa sinulla jotakin hyvin erikoista.

Rakas Händel, vastasi hän, pidän arvossa ja kunnioitan luottamustasi.

Se koskee minua itseäni, Herbert, selitin, ja erästä toista henkilöä.

Herbert pani jalkansa ristiin, katsoi tuleen pää kallellaan ja silmäiltyään sitä turhaan jonkun aikaa katsahti minuun, koska en jatkanut.

Herbert, sanoin, laskien käteni hänen polvelleen, minä rakastan – jumaloin – Estellaa.

Tyrmistymisen sijasta Herbert vastasi tyynen luonnollisesti: Niin, oikein. No?

No niin, Herbert. Siinäkö kaikki sanottavasi? No?

Entä sitten, tarkoitan, virkkoi Herbert. "Tietysti tiedän sen."

Mistä olet saanut sen tietää? kysyin.

Mistäkö olen saanut sen tietää, Händel? Tietenkin sinulta.

En ole koskaan sitä sinulle sanonut.

Sanonut! Et ole koskaan sanonut, kun olet leikkauttanut tukkasi, mutta minulla on ollut aistit havaitakseni sen. Olet palvonut Estellaa aina, koko ajan, jonka olen sinut tuntenut. Toit palvontasi ja matkareppusi tänne samalla kertaa. Sanonut minulle! Sinähän olet vakuuttanut sitä minulle päivät pääksytysten. Kertoessasi minulle oman tarinasi, ilmaisit selvästi alkaneesi palvoa häntä nähdessäsi hänet ensi kerran, jolloin olit kuin olitkin sangen nuori.

Hyvä siis, äänsin minä, josta tämä oli uusi, mutta ei suinkaan vastenmielinen valaistus, en ole lakannut häntä palvomasta. Ja hän on palannut kotiin hyvin kauniina ja siron hienona olentona. Ja minä tapasin hänet eilen. Ja jos palvoin häntä ennen, palvon häntä nyt kahta vertaa hartaammin.

Onneksesi siis, Händel, huomautti Herbert, olet valittu häntä varten ja määrätty hänelle. Tunkeutumatta kielletylle alueelle rohjennemme sanoa, ettei siitä seikasta voi olla epäilystä meidän keskemme. Onko sinulla vielä aavistustakaan, millainen on Estellan mielipide palvomiskysymyksestä?

Ravistin päätäni synkästi. Voi! Hän on satojen penikulmien päässä minusta, valitin.

Kärsivällisyyttä, rakas Händel, aikaa on runsaasti, yllinkyllin. Mutta sinulla on muutakin puhuttavaa?

Minua hävettää puhua siitä, vastasin, eikä siitä puhuminen kuitenkaan ole sen pahempaa kuin sen ajatteleminen. Kehuit minua onnelliseksi. Niin tietysti olenkin. Olin sepän oppipoika vielä eilen; olen – miksi itseäni nimittäisinkään – tänään?

Nimitä hyväksi miekkoseksi, jos haluat jotakin sanontatapaa! kehoitti Herbert hymyillen ja laskien kätensä minun käteni selkämykselle. Hyväksi miekkoseksi, jossa on kiihkoa ja epäröintiä, rohkeutta ja arkailua, toimintaa ja uneksimista omituisesti toisiinsa sekaantuneina.

Jäin hetkeksi pohtimaan, oliko luonteessani todellakin tällaista sekoitusta. Ylimalkaan en suinkaan tunnustanut hänen erittelyään oikeaksi, mutta mielestäni ei siitä maksanut väitellä.

Kun kysyn, mitä sanaa minun pitää käyttää itsestäni nykyisin, Herbert, jatkoin, tarkoitan, mitä mielessäni liikkuu. Väität minua onnelliseksi. Tiedän, etten ole tehnyt mitään parantaakseni asemaani ja että onni yksin on minua nostanut; se merkitsee, että minulla on oikein hyvä onni. Mutta kun ajattelen Estellaa –

Ja milloinkahan et häntä ajattele! pisti Herbert väliin, katse suunnattuna tuleen. Tämä oli minusta ystävällistä ja miellyttävää hänen puoleltaan.

– silloin, rakas Herbert, en osaa selittää, kuinka riippuvaiseksi ja epävarmaksi ja kuinka alttiiksi sadoille muutoksille oloni tunnen. Välttäen kiellettyä aluetta, kuten sinäkin äsken teit, saanen kuitenkin mainita, että kaikki odotukseni ovat – nimeä mainitsematta – yhden henkilön järkähtämättömyyden varassa. Ja kuinka epämääräistä ja epätyydyttävää parhaassakin tapauksessa on ainoastaan hämärästi tietää, millaisia ne ovat! Tämän lausuessani huojensin mieltäni taakasta, joka oli sitä koko ajan painanut raskaammin tai kevyemmin, vaikka pahimmin epäilemättä eilispäivästä saakka.

Minusta tuntuu, Händel, vastasi Herbert hilpeään, toiveikkaaseen tapaansa, että hellän intohimon masentamina tarkastamme lahjahevosemme suuta suurennuslasilla. Samoin minusta tuntuu, että keskittäessämme huomiomme tarkastukseen sivuutamme täydelleen erään eläimen parhaita puolia. Etkö maininnut minulle holhoojasi herra Jaggersin heti alussa ilmoittaneen sinulle, ettei sinulle ollut lahjoitettu ainoastaan odotuksia? Ja jos hän ei olisikaan sitä ilmoittanut – vaikka se on hyvin suuri ’jos’, myönnän – voisitko uskoa, että juuri Jaggersin kaltainen mies pysyisi nykyisissä suhteissa kanssasi, jollei hän olisi varma asiastaan?

Myönsin, että tämä kaiketi oli vankka perustelu. Myönsin sen – ihmiset tekevät usein niin sellaisissa tapauksissa – totuuden ja oikeuden vastahakoisena tunnustamisena, ikäänkuin mieleni olisi tehnyt kiistää sitä vastaan!

"Minä väittäisin, että se on vankka perustelu, pitkitti Herbert, ja luullakseni sinun olisi vaikea kuvitella vankempaa. Muuten, sinun täytyy odottaa holhoojasi, ja hänen täytyy odottaa suojattinsa aikaa. Täytät yksikolmatta vuotta ihan pikapuoliin ja silloin kenties saat lisää tietoja. Joka tapauksessa olet likempänä niiden saamista, sillä täytyyhän niiden lopulta tulla."

Kuinka toiveikas sinun mielialasi onkaan! virkoin, kiitollisena ihaillen hänen hilpeitä esityksiään.

Niin sen pitää olla, yhtyi Herbert, sillä minulla ei paljoa muuta olekaan. Minun täytyy muuten tunnustaa, että äskeisten sanojeni järkevä ajatus ei ole omani, vaan isäni. Ainoa huomautus, jonka olen koskaan kuullut hänen lausuvan tarinastasi, on loppupäätelmä: ’Asia on päätetty ja varma, sillä muutoin ei herra Jaggers olisi siinä mukana.’ Ja ennenkuin nyt hiiskun enää mitään isästäni tai isäni pojasta sekä vastaan luottamukseen luottamuksella, haluan tehdä itseni sinulle vakavasti vastenmieliseksi vähäksi aikaa – suorastaan inhoittavaksi.

Se ei sinulle onnistu, väitin.

Oh, kyllä se onnistuu! vakuutti hän. Yksi, kaksi, kolme, ja nyt se alkaa. Händel, hyvä kumppani – vaikka hän puhui näin kevyeen sävyyn, oli hän hyvin vakavissaan – puhellessamme tässä, jalat tällä suojustangolla, olen ajatellut, ettei Estella varmastikaan voi olla perinnönsaantisi ehto, jos holhoojasi ei ole kertaakaan viitannut häneen. Olenko oikeassa, kun puheistasi olen saanut sen käsityksen, ettei hän ole koskaan viitannut Estellaan millään tavoin, ei suoranaisesti eikä epäsuorasti? Ei koskaan esimerkiksi vihjaissut, että suojelijallasi saattaa olla varmoja mielipiteitä avioliitostasi?

Ei koskaan.

Minussa, Händel, ei ole rahtuakaan mustasukkaisuutta, kautta sieluni ja kunniani! Kun et ole sidottu häneen, etkö voi päästä irti hänestä? – Sanoinhan sinulle, että olisin epämiellyttävä.

Käänsin pääni sivulle, sillä äkkiä kuten mereltä kiitävät suotuulet iski taaskin sydämeeni samanlainen tunne kuin sinä aamuna, jolloin lähdin pajalta, jolloin usvat juhlallisesti kohosivat ja jolloin laskin käteni kylämme tienviitalle. Olimme ääneti vähän aikaa.

Niin, mutta, rakas Händel, jatkoi Herbert, ikäänkuin vaitiolon sijasta olisimme puhelleet, se, että se on niin lujasti juurtunut luonnon ja olosuhteiden niin romanttiseksi muovaaman pojan rintaan, tekee sen hyvin vakavaksi. Ajattele hänen kasvatustaan ja ajattele neiti Havishamia! Ajattele häntä itseään! – Nyt olen inhoittava, ja sinä kammoat minua. – Tästä saattaa koitua surkeata.

Tiedän sen, Herbert, myönsin pää yhäti toisaalle käännettynä, mutta en mahda sille mitään.

Etkö voi irtautua?

En. Mahdotonta!

Etkö voi koettaa, Händel?

En. Mahdotonta!

No niin! äänsi Herbert, nousten pystyyn, ravistaen itseään ripeästi ikäänkuin olisi nukkunut ja kohentaen tulta. Nyt yritän jälleen tehdä itseni miellyttäväksi!

Niinpä hän alkoi liikkua huoneessa, pudisteli verhot levälleen, siirsi tuolit paikoilleen, järjesti kirjat ja muut hajallaan olevat esineet, katsahti halliin, vilkaisi kirjelaatikkoon, sulki oven ja tuli takaisin tulen ääressä olevalle tuolilleen, istuutuen sille kädet kiedottuina vasemman säären ympäri.

Aioin puhua muutamia sanoja, Händel, isästäni ja isäni pojasta. Isäni pojan, pelkään, on tuskin tarpeellista huomauttaa, ettei isäni kodin taloudenhoito ole erikoisen loistavaa.

Siellä on aina kaikkea yltäkyllin, Herbert, lausuin sanoakseni jotakin rohkaisevaa.

Niin kyllä! Ja niin luullakseni vakuuttaa rikankokooja mitä voimakkaimman hyväksyvästi, ja niin myöskin vakuutetaan käytettyjen esineiden myymälässä syrjäkadulla. Vakavasti puhuen, Händel, sillä asia on kylliksi vakava, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Otaksuttavasti on ollut sellainenkin aika, jolloin isäni ei ollut lakannut yrittämästä; mutta jos sellaista on ollut, on se mennyt. Saanko kysyä sinulta, onko sinulla koskaan ollut tilaisuutta panna merkille, että sellaisista avioliitoista, jotka eivät ole täysin onnistuneita, syntyneet lapset aina erikoisen kiihkeästi haluavat naimisiin?

Tämä oli niin omituinen kysymys, että vuorostani tiedustin häneltä: Onko asia niin?

En tiedä, vastasi Herbert, mutta juuri sen haluaisin tietää, koska asianlaita on varmasti niin meidän perheessämme. Poloinen Charlotte-sisareni, joka oli minun jälkeeni vanhin ja kuoli ennenkuin täytti neljättätoista ikävuottaan, oli silmäänpistävä esimerkki. Samoin on pikku Jane. Hän toivoo pääsevänsä avioliittoon niin hartaasti, että saattaisi luulla hänen viettäneen lyhyen elämänsä kotielämän autuuden ajattelussa. Pieni, mekkoasuinen Alick on jo järjestellyt liittoaan erään Kewissä asuvan, soveliaan nuoren henkilön kanssa. Ja taidammepa tosiaankin olla kihloissa kaikki muut paitsi pienokaista.

Oletko siis sinä? kysyin.

Olen, tunnusti Herbert, mutta se on salaisuus.

Vakuutin hänelle säilyttäväni hänen salaisuutensa ja pyysin kuulla tarkempia yksityiskohtia. Hän oli puhunut niin järkevästi ja tunteikkaasti minun heikkoudestani, että halusin jossakin määrin tutustua hänen voimaansa.

Saanko tiedustaa nimeä? virkoin.

Se on Clara, vastasi Herbert.

Asuuko hän Lontoossa?

Kyllä. Kenties minun pitäisi mainita, lisäsi Herbert, joka oli käynyt omituisen alakuloiseksi ja lauhkeaksi alettuamme puhella tästä kiintoisasta aiheesta, että hän on paljon äitini turhanpäiväisten sukukäsitysten alapuolella. Hänen isänsä toimi matkustajalaivojen muonittamisen alalla. Luultavasti hän oli jonkunlainen taloudenhoitaja jossakin laivassa.

Mikä hän nyt on?

Hän viettää vanhuudenlepoa.

Entä hänen olosuhteensa?

Hän asuu toisessa kerroksessa, selitti Herbert. Sitä minä en suinkaan tarkoittanut, sillä kysymykseni tarkoitus oli koskea hänen varojaan. En ole nähnyt häntä kertaakaan, sillä hänen huoneensa on aina ollut yläkerrassa, niin kauan kuin olen Claran tuntenut. Mutta yhtenään olen kuullut hänen ääntänsä. Hän pitää hirvittävää melua – karjuu ja kolkuttaa lattiaa jollakin kauhealla välineellä. Katsoessaan minuun ja sitten nauraessaan sydämellisesti Herbert sai hetkiseksi takaisin tavallisen eloisuutensa.

Etkö odota näkeväsi häntä?

Oh, kyllä, odotan alituisesti hänet näkeväni, vastasi Herbert, sillä en koskaan kuule hänen meluaan odottamatta hänen tulla tupsahtavan laipion lävitse. Mutta en tiedä, kuinka kauan palkit kestävät.

Naurettuaan jälleen sydämellisesti hän muuttui taaskin säyseäksi ja ilmoitti, että hänen aikeenaan oli mennä naimisiin tämän nuoren naisen kanssa heti kun alkoi saada pääomaa. Hän lisäsi muka itsestään selvän, masentavan huomautuksen: "Mutta ymmärräthän, ettei voi mennä naimisiin tähyillessään ympärilleen."

Silmäillessämme tulta mietiskelin, kuinka vaikealta pääoman hankkiminen toisinaan näytti, ja pistin käteni taskuihin. Huomioni kiintyi toisessa taskussa olevaan, kokoon taitettuun paperipalaan. Avasin sen ja huomasin sen Joelta saamakseni teatteri-ilmoitukseksi, joka koski kuuluisaa, maaseutulaista, Rosciuksen maineen saavuttanutta amatöörinäyttelijää. Ja hyväinen aika, äänsin tahtomattani, sehän on tänä iltana!

Tämän johdosta puheenaiheemme vaihtui heti, ja kiireisesti päätimme lähteä katsomaan kappaletta. Kun siis olin luvannut itselleni lohduttaa ja tukea Herbertia hänen sydämenasiassaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, kun Herbert oli kertonut morsiamensa jo tuntevan minut kuulopuheitten mukaan sekä luvannut esitellä minut hänelle, ja kun olimme lämpimästi pudistaneet toistemme kättä keskinäisen luottamuksemme vahvistukseksi, sammutimme kynttilämme, kohensimme takkavalkeaamme, lukitsimme ovemme ja lähdimme liikkeelle etsimään Wopslea ja Tanskaa.

Toinen luku

Saavuttuamme Tanskaan huomasimme, että tämän maan kuningas ja kuningatar istuivat korkealla kahdessa nojatuolissa keittiönpöydän ääressä ja että heillä oli vastaanottotilaisuus. Saapuvilla oli koko Tanskan ylimystö: aatelispoika, jonka jalassa oli jättiläiskokoisen esi-isän kiiltonahkaiset saappaat, kunnianarvoisa pääri, jolla oli likaiset kasvot ja joka näytti vasta elämänsä loppupuolella kohonneen kansan keskuudesta, ja tanskalainen ritaristo, jonka hiuksissa oli kampa ja jalassa valkeat silkkisukat ja joka yleensä näytti naiselta. Lahjakas kotiseutulaiseni seisoi synkkänä syrjässä käsivarret ristissä, ja olisin saattanut toivoa, että hänen kiharansa ja otsansa olisivat olleet uskottavammat.

Näytelmän kestäessä kävi ilmi useita omituisia pikku seikkoja. Maan kuningasvainajaa oli nähtävästi vaivannut yskä kuolinhetkellä, ja lisäksi hän tuntui ottaneen sen mukaansa hautaan sekä tuoneen sen sieltä takaisin. Kuninkaallisella haamulla oli myöskin komentosauvansa ympärille kierrettynä käsikirjoitus, johon se näkyi silloin tällöin turvautuvan, Vieläpä lisäksi niin huolestuneesti ja niin usein pyrkien kadottamaan kysymyksessä olevan kohdan näkyvistään, että teki kuolevaisen vaikutuksen. Juuri siitä käsittääkseni johtui, että parvekkeelta neuvottiin haamua kääntämään puolta – mistä kehoituksesta se kovasti pahastui. Samoin oli huomattavaa, että samalla kun tämä majesteetinhaamu aina näyttäytyi sen näköisenä kuin olisi ollut ulkosalla kauan ja kävellyt äärettömän matkan, se silminnähtävästi tuli ihan likellä olevasta seinästä. Sen johdosta sen tarkoittama kauhuvaikutus otettiin vastaan pilkallisesti.

Tanskan kuningattaressa, hauskassa naisessa, vaikka hän oli historiassa julkea, oli yleisön mielestä liian paljon messinkiä. Hänen leukaansa kiinnitti diademiin leveä, tästä metallista valmistettu vanne – ikäänkuin häntä olisi kiusannut suurenmoinen hammassärky – hänen vyötäisiään ympäröi toinen ja hänen kumpaakin käsivarttansa samanlainen, joten häntä peittelemättä nimitettiin patarummuksi.

Esi-isänsä saappaissa komeileva aatelispoika oli sekavatuntuinen, sillä hän esiytyi – niin sanoaksemme samalla henkäyksellä – pätevänä merimiehenä, kuljeksivana näyttelijänä, haudankaivajana, pappina ja hovin miekkailukilpailuissa äärimmäisen tärkeänä henkilönä, jonka harjautunut silmä ja terävä arvostelukyky antoivat arvovaltaisen tuomion mitä hienoimmista sivalluksista. Tämä herätti asteittain suvaitsemattomuutta häntä kohtaan, johtaen jopa siihen, että kun hänet tavattiin papinasussa ja hän kieltäytyi toimittamasta hautausta, yleinen paheksuminen ilmeni pähkinöiden muodossa.

Ophelia vihdoin oli niin verkkaisen musikaalisen mielipuolisuuden uhri, että kun hän ajan mittaan oli irroittanut valkean, muslinisen hartiahuivinsa, kääntänyt sen kokoon ja haudannut sen, muuan jörö mies, joka kauan oli jäähdytellyt maltitonta nenäänsä parvekkeen eturivin rautatankoon, murahti: Nyt on pienokainen vuoteessa, käydään käsiksi illalliseen! Se – mahdollisimman lievästi sanottuna – oli epäsointuista.

Kaikki nämä kohtaukset kasautuivat kohdistumaan kovaonniseen kotiseutulaiseeni leikkisän tehokkaasti. Milloin tämän epäröivän prinssin vain piti kysyä jotakin tai lausua julki epäilys, auttoi yleisö häntä suoriutumaan pulmasta. Kun hän esimerkiksi kysyi, oliko jalompaa mielessään kärsiä, kiljuivat toiset myöntävästi, toiset kieltävästi, toisten hoippuessa molempien mielipiteiden välillä ja huutaessa: Ratkaise se lantin heitolla! Siten sukeutui suoranainen väittely. Kun hän kysyi, miksi hänen kaltaisensa miekkosen pitäisi yhä madella maan ja taivaan välillä, rohkaistiin häntä äänekkäillä Kuulkaa!-huudoilla. Kun hän näyttäytyi sukka epäjärjestyksessä – tätä epäjärjestystä tulkitsi yleisen tavan mukaisesti sukan suussa oleva sangen soma laskos, joka otaksuttavasti oli aina laitettu silitysraudalla – syntyi parvekkeella keskustelu hänen säärensä kalpeudesta ja aprikoitiin, oliko se aiheutunut haamun hänelle tuottamasta hermojärkytyksestä. Hänen otettuaan soittimensa – hyvin samanlaisen kuin oli se pieni, musta huilu, jolla oli juuri äsken soitettu orkesterissa ja joka oli ojennettu ulos ovesta – pyydettiin häntä yksimielisesti soittamaan Hallitse, Britannia. Kun hän kehoitti, ettei soittaja sahaisi ilmaa niin ilkeästi, tokaisi jörö mies: "Älkääkä tekään sitä tehkö; te olette paljon pahempi kuin hän!" Ja surukseni minun täytyy lisätä, että naurunremahdukset tervehtivät Wopslea kaikissa näissä tilaisuuksissa.

Mutta suurimmat koettelemuksensa hän sai kestää hautausmaalla, joka näytti alkuaikaiselta metsältä ja jonka toisessa laidassa oli eräänlainen pieni, kirkollinen pesutupa, toisessa ristikkoportti. Kun väljään, mustaan vaippaan puetun Wopslen huomattiin astuvan sisälle portista, kehoitettiin haudankaivajaa ystävällisesti: Ole varuillasi! Hautaustoimitsija tulee katsomaan, kuinka työsi edistyy! Luullakseni tiedetään perustuslaillisessa maassa hyvin, ettei Wopsle pidettyään kallon johdosta saarnan olisi mitenkään voinut antaa sitä takaisin pyyhkimättä hyppysiään poveltaan otettuun, valkeaan liinaan. Mutta ei edes tämäkään viaton ja välttämätön teko päässyt ilman huomautusta: Tarjoilija! Kun ruumis saapui haudattavaksi – tyhjässä, mustassa arkussa, jonka kansi retkahti auki – oli se merkkinä yleiselle riemulle, jota lisäsi se, että kantajien joukosta tunnettiin eräs henkilö, jonka tunteminen oli haitaksi. Sama riemu seurasi Wopslea hänen kamppaillessaan Laerteksen kanssa orkesterin ja haudan partaalla, eikä se enää laimennut, ennenkuin hän oli kellistänyt kuninkaan pois keittiönpöydältä ja kuollut tuuma tuumalta nilkoista ylöspäin.

Olimme aluksi muutamia kertoja heikosti yrittäneet osoittaa suosiota Wopslelle, mutta ne yritykset olivat liian toivottomia jatkettaviksi. Olimme senvuoksi istuneet tunteet voimakkaasti hänen puolellaan, mutta siitä huolimatta nauraen suu korviin ulottuvana. Vastoin tahtoani nauroin koko ajan, koko juttu oli niin hullunkurinen, ja silti mielessäni oli piilevä vaikutelma, että Wopslen esityksessä oli jotakin hienoa – ei vanhojen mielleyhtymien vuoksi, pelkään, vaan sen tähden, että se oli hyvin hidasta, hyvin surullista, hyvin nousevaa ja laskevaa, joka suhteessa hyvin toisenlaista kuin ainoankaan ihmisen ajatusten tulkinta luonnollisissa olosuhteissa, kuolemassa tai elämässä on koskaan ollut. Kun näytelmä oli päättynyt, hänet huudettu esille ja hänelle ulvottu ja vihelletty, ehdotin Herbertille: Lähdetään heti, sillä muutoin ehkä kohtaamme hänet!

Ehätimme alakertaan niin pian kuin suinkin voimme, mutta emme kuitenkaan olleet kylliksi vikkeliä. Ovella seisoi juutalainen, jonka kulmakarvat olivat luonnottoman paksussa voiteessa; lähestyessämme hän katsoi silmiimme ja ehdittyämme hänen kohdalleen tiedusti: Oletteko herra Pip ja hänen ystävänsä? Herra Pip ja hänen ystävänsä tunnustivat, keitä he olivat. Herra Waldengarver, ilmoitti mies, olisi iloinen, jos saisi kunnian tavata teitä.

Waldengarver? kertasin – mutta Herbert kuiskasi korvaani: Otaksuttavasti Wopsle.

Oh! äänsin. Niin! Seuraammeko teitä?

Muutamia askelia, olkaa hyvä!

Ehdittyämme sivukäytävään hän kääntyi kysymään: "Miltä hän teistä näytti? Hän oli minun pukemani."

En tiedä, miltä hän oli näyttänyt, jollei hautajaisilta, paitsi että hänen kaulassaan riippui sinisessä nauhassa iso tanskalainen aurinko täi tähti, joka oli tehnyt hänet sennäköiseksi kuin hänet olisi vakuutettu jossakin harvinaisessa palovakuutusyhtiössä. Mutta vakuutin, että hän oli näyttänyt hyvin komealta.

Haudalle saavuttuaan, virkkoi oppaamme, hän näytti vaippaansa kauniisti. Mutta kulissien välistä päätellen olisi hänen nähdessään haamun kuningattaren huoneessa mielestäni sopinut tuoda sukkansa paremmin näkyviin.

Myönsin sen vaatimattomasti, ja me kaikki astuimme pienestä, likaisesta ovesta eräänlaiseen heti sen takana olevaan kuumaan sälylaatikkoon. Täällä oli Wopsle riisumassa yltänsä tanskalaista asuaan, ja täällä meille oli parhaiksi tilaa katsellaksemme häntä toistemme olan ylitse, pitämällä sälylaatikon oven eli kannen selkosen selällään.

Hyvät herrat, lausui Wopsle, "olen ylpeä saadessani nähdä teidät. Toivottavasti, herra Pip, suotte anteeksi, että lähetin teitä noutamaan. Minulla oli