Kulkurin kahleet

By Juhani Konkka

Inkerinmaalta kotoisin oleva Jussi on tottunut vapaaseen kulkurinelämään. Nuoren miehen on kuitenkin lähdettävä sotaan, ja sodassa Jussille käy huonosti. Hän saa jalkaansa vakavan ampumahaavan, jonka katsominenkin tekee pahaa. Kun Jussi kuljetetaan sairaalaan, hän yllättyy positiivisesti. Sairaalassa työskentelee nimittäin eri viehättävä sairaanhoitaja. Äkkiä potilaana oleminen ei olekaan niin kamalaa. Kuinka Jussin mahtaa käydä? Muodostuuko ihastuksesta molemminpuolinen?"Kulkurin kahleet" on toinen osa Juhani Konkan Kulkuri-sarjaan. Edellinen osa on "Kulkurin kesä" ja kolmas osa "Kulkurin koulut".Kirjailija Juhani Konkka on kotoisin Inkerinmaalta – aivan kuten Kulkuri-trilogian Jussikin. Omaelämäkerralliset kulkurin seikkailut vievät lukijan viehättävään maailmaan, jossa työtä voi vaihtaa vaikka päivittäin. Mikään ei ole kuitenkaan ikuista – ja voi olla, että myös tämä kulkuri asettuu vielä aloilleen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856040

Book preview

www.egmont.com

Makasin sairaalan kylpyhuoneessa, jonne minut oli suoraan reestä kannettu.

Takanani oli kaksi joulupäivää ja -yötä kestänyt matka, jonka kestäessä vuodatin nesteitäni tuskanhikenä ja verenä niin runsaasti, ettei minun tarvinnut koko aikana pyytää virtsaamispulloa kuin yhden ainoan kerran, mutta sitä useammin juomakuppia. Vaikea oli ollut korpitaival, vaikka sen tuskia lievensikin lähdettäessä annettu vahva konjakkiryyppy; vaikeampi jo matka rajalta lähimmälle rautatieasemalle, tällöin kun meitä sijoitettiin samaan rekeen rinnatusten kaksi miestä; kaikkein vaikein, suorastaan helvetillinen loppumatka kolmannen luokan matkustajavaunussa, jonka penkille ei sopinut kunnollisesti pitkäkseen ja jonka tärinä siirtyi tuhansina repivinä pistoina jalasta koko ruumiiseen.

Minussa oli kuumetta, olin menettänyt paljon verta; paksu side reidessäni oli nytkin kauttaaltaan tummanpunainen; jalassa tuntui jatkuvasti viiltävä kipu. Mutta en valittanut ääneen: niin matkalla kuin täälläkin teeskentelin urheutta. Sen sijaan, että minun haavoittumisesta lähtien aika ajoittain oli tehnyt mieleni ulvoa ääneen, minä vain väänsin kasvoni hymyyn, vaikka se hymy olikin sen näköistä kuin olisin saanut suuhuni hyppysellisen cayennepippuria, jonka jokainen hiukkanen, kuten tunnettua, on kuin kiukkuinen pirunpoikanen.

Tuollainen urheuden teeskenteleminen oli tavallaan kohonnut kirjallisesta maaperästä. Jo siitä saakka, kun opin sujuvasti lukemaan, sain lukea isälleni ääneen kaikenlaisia kirjoja — Robinson Crusoesta aina Darwinin »Lajien syntyyn» asti. Isäni kuunteli hartaana, joskus pitkiä viiksiään sivellen, ja sopivan kohdan tullen keskeytti minut antaakseen viisaita elämänohjeitaan. Niin kävi silloinkin, kun Gogolin »Taras Bulbaa» lukiessani tulimme siihen kohtaan, missä Ostapia ja muita ukrainalaisia kasakkavankeja kidutetaan Varsovan torilla, Taras Bulban seuratessa valepukuisena näytelmää katselijajoukon keskeltä. Syvästi järkyttyneenä minä luin:

» Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei ainoatakaan huutoa, ei valitustakaan kuulunut hänen huuliltaan edes silloin, kun ruvettiin katkomaan hänen käsiensä ja jalkojensa luita, niiden rusahtelun äänen kantautuessa paikalleen jähmettyneen joukon äärimmäisiin laitoihin asti, — ei mitään valituksen tapaistakaan purkautunut hänen suustaan, eivät värähtäneet kasvotkaan. Taras seisoi pää kumarruksissa ja toisteli hyväksyvästi itsekseen: »Oikein, poikani, oikein.»

Juuri tässä paikassa isäni keskeytti minut ja sanoi: »Siinä oli uljas poika. Koeta sinäkin tulla samanlaiseksi. Jos sinun on paha olla, niin älä ruikuta; jos sinulla on surua, niin älä mene valittelemaan sitä kenellekään; jos äitisi antaa sinulle koivurieskaa, niin älä itke, ja jos joskus joudut Ostapin tavoin mestauslavalle, niin älä ulise.»

Kylpyhuoneeseen astui valkopukuinen, hyvin solakka, kevyesti kävelevä ruskeatukkainen nainen, jonka miellyttävistä kasvoista ja tummanharmaista silmistä kuvastui avomielisyys ja lempeys. Hänen mukanaan tulvahti sisään kuin aurinkoa kaksiviikkoisten pakkasten, pyryjen ja räntäilman jälkeen. Samassa tuokiossa kuin hän oli ilmestynyt ovelle, unohdin kipuni ja matkan hirvittävät kärsimykset; hän se oli, josta joskus rintamalla lepohetkinäni haaveksin — hän, hellä, kaunis ja rakastava nainen. Kannatti jälleen elää.

Hänen jäljessään tuli kylpyhuoneeseen kaksi muutakin naista: pienehkö, pallomaisen pyöreä, vilkassilmäinen vaaleatukkainen hoitajatar, jonka yllä oli ruudukas puku; ja hyvin nuori, tumma, korkeintaan yhdeksäntoistavuotias neiti, jonka pyöreitä kasvoja reunustivat mustat hiuskiehkurat, — hän hymyili silloin tällöin viehkeästi, ylähuuli miltei nenässä kiinni, paljastaen epätasaisen rivin hampaita, joista vasemmanpuoleinen kulmahammas oli kullalla paikattu. Hänen yllään oli sinertävän harmaa puku.

Valkopukuinen hoitajatar hymyili minulle, minä hymyilin hänelle. Hän teki minulle pari haavoittumistani ja ensiapua koskevaa kysymystä, minä yritin vastata niihin yhtä reippaasti kuin olisin ollut luutnantin edessä harjoituskentällä.

— Kun olette pesseet hänet, niin kantakaa sidontahuoneeseen, sanoi hän hoitajattarille ja poistui.

Vaalea neiti Pallo ja nuori neiti Tumma riisuivat minut ilkosen alastomaksi, eivätkä siinä auttaneet vastalauseenikaan. Alastomuuteni alkoi hävettää minua siinä määrin, että koko se ilo, jonka solakan valkopukuisen hoitajattaren ilmestyminen kylpyhuoneeseen oli aiheuttanut, oli nyt kuin poispyyhkäisty. Nyt olisin mieluummin ollut jossakin korvessa karhujen ja susien seurassa kuin täällä puhtauttaan hohtavassa huoneessa näiden kahden nuoren naisen kanssa.

Toivoin, että he olisivat laskeneet minut ammeeseen ja päästäneet vettä kaulaani myöten, olisihan vesi ollut edes jonkinlaisena alastomuuteni peittona, mutta eikö mitä: saatuaan minut riisutuksi ja päästetyksi verisen siteen reidestäni he alkoivat kumpikin sivellä minua pesusienellä, neiti Tumma käsivarsiani, kaulaani ja olkapäitäni, neiti Pallo haavoittunutta jalkaani. Nolouteni lieventyi melkoisesti, kun neiti Pallo heitti pyyheliinan keskiruumiini kohdalle. Saatoin nyt, puolipystyssä makaillen kiinnittää huomiota reiteenkin, jota pehmeät kädet puhdistivat verestä. Näin nyt selvemmin kuin aikaisemmin, että reiden oikealta puolelta, sieltä mistä luoti oli tullut ulos, törrötti rikkoutuneen ihon läpi särmikkäitä luunkappaleita kuin tasangolla vuoria terävine huippuineen. Mutta jos vuoria voi louhia ja moukaroida tasangon tuntematta siitä kipua, niin jo pelkkä pienikin kosketus reidestäni törröttäviin vuorenhuippuihin tuotti sietämätöntä tuskaa, pani vavahtelemaan ja nosti kylmän hien otsalle. Tietenkään en valittanut, purin vain hampaani yhteen; jos kenen, niin naisten läsnäollessa täytyi teeskennellä urheutta.

— Sille on käynyt aika pahoin, sanoi neiti Pallo sivellen hellävaroen veristä tasankoa vuorenhuippujen ympärillä.

— Pahastiko?

— Kyllä vain.

— Kahden viikon kuluttua se on terve.

Ajatus, että kahden tai kolmen viikon kuluttua reiteni on parantunut, oli parissa päivässä ehtinyt muodostua minulle jonkinlaiseksi päähänpiintymäksi.

Neiti Pallo ei voinut olla naurahtamatta:

— Luja usko siirtää vuoria. Jos oikein kovasti uskotte, niin ellette nyt ihan kahden viikon, niin ehkä kahden kuukauden kuluttua voitte mennä tanssiaisiin.

— En osaa tanssia.

— Vaikea on nyt opetellakin.

Hän siirtyi pesemään tervettä jalkaani, jonka polvi oli liasta mustana ja isovarvas paleltumisesta turvonnut sekä muuttunut mustaksi, ja kysyi:

— Mikä teidän siviiliammattinne on?

— Olen kulkuri.

Hän katsoi minuun ensin kuin lievästi hämmästyneenä, mutta päästikin sitten iloisen naurahduksen. Neiti Tummakaan ei voinut olla tyrskähtämättä. Hän sanoi vuorostaan:

— Nyt saatte ruveta ajattelemaan itsellenne uutta ammattia.

— Jos paranen hyvin, niin miksi en voisi jatkaa entistäkin?

— Tietysti paranette, huomautti siihen neiti Pallo, — mutta voitte jäädä ontuvaksi. Eikä rampa kulkuri ole mikään ilahduttava näky.

Pidin näiden neitien suorasukaisesta puhetavasta: he eivät ainakaan valitelleet, säälitelleet ja lohdutelleet minua turhilla tulevaisuudenkuvilla.

Valkoiset, sairaalan mustalla leimalla varustetut alusvaatteet ylläni, toinen housujen lahkeista vedettynä vain oikeaan jalkaani, minut kannettiin sidontahuoneeseen, jonka kapeahkolle, korkealle ja laidattomalle pöydälle minut nostettiin. Huoneessa valkopukuinen hoitajatar jo kilisteli ja järjesteli tarjottimelle kaikenlaisia välkkyvän kiiltäviä leikkausvälineitä. Katsahtaen yli olkapäänsä hän hymyili minulle, ja huolimatta siitä, että näinkin nuo peloittavat aseet, minun tuli jälleen hyvä olla. Vaatteitakin oli suojanani niin paljon, ettei tarvinnut hävetä.

Tuokion kuluttua saapui huoneeseen valkoviittainen, keski-ikäinen mies, jolla oli päälaelta tasaiseksi leikattu tuhkanvärinen tukka ja samanväriset kulmakarvat, joista toinen oli suuntautunut ylös-, toinen alaspäin. Hän katsoi kävellessään jalkoihinsa kuin olisi pudottanut jotakin ja nyt innokkaasti etsinyt sitä. Vasta päästyään viereeni hän kohotti päätään, katsoi kasvoihini ja näytti aivan kuin iskevän silmää.

— No, mitenkä hurisee? kysyi hän kuin vanhalta tutulta.

— Siinähän se menee, vastasin minä yhtä tuttavallisesti. — Makailen tässä, kun en muutakaan voi.

— Vielä te pystyynkin nousette, sanoi tohtori ja alkoi puoliääneen hyräillä: »Ylös pojat urhokkaat.»

Tämän jälkeen hän ei puhunut minulle enää mitään, ei myöskään paljoa solakalle hoitajattarelle enempää kuin sille kookkaalle, lihavalle ja tiukan näköiselle vanhemmanpuoleiselle hoitajattarellekaan, joka hänen jäljessään oli tullut sidontahuoneeseen, eikä hän hyräilynsä takia olisi voinutkaan puhua. Tutkittuaan jalkaani likinäköisillä silmillään nenä miltei ihossani kiinni ja tunnusteltuaan sormenpäillään kahta ihosta törröttävää säröä jokseenkin samaan tapaan kuin tunnustellaan pullon korkkia, miten lujassa se on, hän sanoi solakalle hoitajattarelle:

— No, mitäpä tässä, annetaan hänelle narkoosi.

Solakka hoitajatar astui nyt pääpuoleni taa, neiti Pallo kiinnitti minut rinnan kohdalta leveällä nahkavyöllä leikkauspöytään ja sitten hän yhdessä neiti Tumman kanssa rupesi pitelemään minua käsistä kiinni. Minua vähän oudoksuttivat nämä toimenpiteet ja sen vuoksi katsahdin rauhattomasti otsani yli takanani seisovaan valkopukuiseen hoitajattareen.

— Olkaa ihan rauhassa, sanoi hän laulavalla rintaäänellään. — Annamme teille nyt eetteriä ja hetken kuluttua te ette kuule ettekä tunne mitään. Hengittäkää vain tasaisesti oikein syvään, silloin nukutte pikemmin.

Hän asetti suuni kohdalle valkoisen kopan ja alkoi oikeassa kädessään olevasta pullosta tiputtaa siihen eetteriä. Noudatin hänen neuvoaan: hengitin tasaisesti ja syvään. Mutta kopasta leviävän nesteen hieman imelähkö, vastenmielinen ja tukahduttava lemu pani minut ajoittain yskimään jokseenkin samaan tapaan kuin pirturyypyt, joita jätkät tukkijoella miltei väkisin tarjosivat. Jokaisen yskänkohtauksen jälkeen jatkoin hengittämistäni entistä syvempään. Vähitellen rupesin kuulemaan kuin puhelinlankojen surinaa talvipakkasessa; näin itseni kävelemässä talvisella kylätiellä katselemassa lankoihin, joiden päällä kykki kylmästä väriseviä pörröisiä varpusia. Mutta se ei vielä ollut unitilaa. Kuulin valkopukuisen hoitajattaren sanat: »Hän nukkuu ihan kohta», mutta ne kantautuivat kuin jostakin kellarista eikä laisinkaan siitä viereltäni. Tohtori vastasi siihen jotakin, mistä erotin vain puolihyräillen lausutut sanat: »… unta vain on elämämme». Minusta alkoi tuntua kuin olisin ollut jossakin pajassa, missä sadat vasarat iloisesti kilkattivat. Mutta sitten ne rupesivat yksitellen takomaan päätäni, ensin ulkoa, sitten sisältä, kunnes muuttuivat raskaiksi moukareiksi rusikoiden kalloani niin, että se tuntui hajoavan kappaleiksi. Silloin minut valtasi ahdistava hätä, tahdoin vapautua noista moukareista ja tartuin päähäni käsilläni, joista joku kuitenkin tuntui pitelevän kiinni. Viimeisellä tajuntani rippeellä käsitin, että olin riuhtaissut käteni irti ja työntänyt nukutuskopan kasvoiltani. Sitten käsiini nopeasti tartuttiin ja sitten kadotin kokonaan tajuntani.

Heräämiseni alkoi unennäöllä. Olin makailevinani jonkinlaisen pehmeän pilven päällä, ylhäällä avaruudessa, lempeän auringon lämmittäessä minua säteillään. Makailin pilven päällä vain valkoiset alusvaatteet ylläni, ihmeellinen kirkkaus täytti koko olemukseni ja minä ajattelin olevani taivaan autuudessa. Mutta minusta tuntui kuin olisin joskus aikaisemminkin kokenut samaa, ja samassa minä muistinkin: sehän tapahtui edellisenä kesänä maatessani nyrkkeilyottelussa tyrmättynä latvialaisen »Kathie»-laivan kannella, silloin olin loikoillut samanlaisen pilven päällä ja lisäksi olivat korvissani soineet orkesterin äänet, joita nyt en kuullut. Ja aivan samoin kuin silloin, niin nytkin eräs toinen samanlainen untuvapilvi alkoi lähestyä minua leijaillen, ja sen päällä lepäsi oikean kätensä kyynärpäähän nojaten kaunis nainen. Katselin häntä tarkkaavasti ja olin tuntevinani: hänhän oli Aune, tyttö, johon olin edellisenä kesänä rakastunut; hänen yllään oli valkoinen vartalonmukainen puku, mutta punainen vyö ja punaiset helmet tällä kertaa puuttuivat; Aunen olivat nuo ihmeelliset silmät, mutta nyt ne eivät näyttäneet mustilta, vaan tummanharmailta; Aunen tuo vankka tukka, joka kuitenkin tällä kertaa oli peitetty jonkinlaisella valkoisella myssyllä. Hänen pilvensä törmäsi minun pilveeni, joka alkoi pahoin heilahdella, niin että minä pelkäsin putoavani.

— Auta minua, putoan, sanoin hänelle vaivalloisesti; tuntui siltä kuin kieleni ei olisi laisinkaan totellut.

— Pitäkää vain kaulastani kiinni, kuulin hänen vastauksensa kuin jostakin kaukaa.

Puristin hänen kaulastaan molemmin käsin, mutta en enää nähnyt häntä, en hänen kasvojaankaan, vaikka epämääräisesti käsitinkin, että ne olivat aivan omien kasvojeni vieressä. Halusin tuntea niiden kosketuksen ja sen vuoksi sanoin:

— Aune, saanko suudella sinua?

— En minä ole mikään Aune, kuulin jälleen vastauksen kuin jostakin kaukaa, ja sanoihin kietoutui ainakin kolmen naisen nauru. — Minun nimeni on Sirkka.

— Mihinkä Aune katosi?

— Ei täällä ketään Aunea ole ollutkaan.

Sairaanhoitajattaret ne minulle nauroivat ja neiti Palloa minä olin pyytänyt suudella, se minulle kerrottiin muutamia päiviä myöhemmin.

Minun ei ollut enää hyvä olla. Keveys ja kirkkaus, jota olin tuntenut, oli nyt poissa. Tuntui siltä kuin joku olisi alkanut nykiä minua hiuksista ja muistakin sellaisista paikoista, missä oli karvoja. Vasen jalkani kohotettiin jonnekin ylös. Makasin selälläni ja yritin nousta istumaan, mutta aina minut painettiin pitkäkseni. Päätäni pyörrytti. Silmäni avautuivat vähitellen, aloin katsella eteeni ja näin kaiken kuin sumuverhon läpi. Jalkopäässä seisoi solakka hoitajatar; se oli varmasti hän, vaikken voinutkaan selvästi erottaa hänen kasvojaan, ne laajenivat ja kapenivat. Hän oli vetänyt vasemman jalkani johonkin puutelineeseen ja parhaillaan hän ripusti jalkopäähän jotakin painavaa pussia, josta lähti naru nilkkaani. Minusta se näytti ihan hassulta. Mutta neiti Pallo seisoi vierelläni; hän oli juuri pyyhkinyt pumpulitukolla päätäni, kainaloitani ja muitakin paikkoja, joissa edelleenkin tuntui kirvelyä.

Tunnustelin päätä kädelläni, sen pinta oli aivan sileä kuin olisin tullut kaljuksi. Yhtä sileä olin kaikkialta muualtakin.

— Minne kiharat ovat kadonneet? kysyin minä.

— Hakkaamme pois metsät, jonne vahinkoeläimet pesiytyvät, vastasi neiti Pallo.

— Ettekä edes kysy lupaa metsänomistajalta?

— Ei voitu tehdä, kun omistaja oli pahasti päissään.

— Olinko minä päissäni?

— Olette te vieläkin.

Neiti Pallo kumartui puoleeni tarkkailemaan silmäterääni: niin kauan kuin se liikkuu ympäriinsä, olen edelleenkin eetterihumalassa, mutta kohta kun se pysähtyy paikalleen, alan olla selviytynyt.

Hoitajattaret poistuivat. Lähtiessään neiti Pallo sanoi, että pahin humalani oli ohi. Rupesin katselemaan ympärilleni. Huoneessa oli tuttua väkeä, kaikki haavoittuneet samaan aikaan kuin minäkin. Oikealla puolella oman sänkynsä laidalla istui vääpeli Merilä, päässään valkoinen side kuin mikäkin turbaani; luoti, joka oli viiltänyt hänelle syvän vaon keskelle päälakea, lienee tehnyt hänet myöskin sekapäiseksi, ellei hän ollut sitä jo ennestäänkin. Hänen takanaan seinän vieressä makasi kersantti Lehikoinen, jolta luoti oli repinyt jalkapohjaa; hänet oli leikattu ensimmäiseksi. Vasemmalla nukkui vielä helsinkiläinen koululainen, joka oli haavoittunut lonkkaan. Muita ei huoneessa ollutkaan.

Vääpeli Merilä luki paksua kirjaa, jonka mustat nahkakannet ja lehtien alakulmat näyttivät olevan pahoin kuluneet. Hänen ohuet huulensa höpöttivät, joskus hän kohotti päätään ja heitti tuikean katseen jonnekin katonrajaan. Väitettiin, että päähän sattunut luoti olisi tehnyt hänet sekapäiseksi, mutta kersantti Lehikoinen oli sanonut meille matkalla, että sellainen hän oli aina ollutkin: siviiliammatiltaan hän oli mielisairaidenhoitaja, ja kun joka päivä on tekemisissä hullujen kanssa, niin vähitellen tulee itsekin hulluksi. Välillä Merilä nousi pystyyn ja meni peilin eteen tekemään voimisteluliikkeitä; hän oli hyvin kookas, ainakin satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä, ja hänen lihaksensa oikein pullistelivat voimaa; ei olisi ollut hyvä joutua hänen kanssaan tappeluun. Nostettuaan muutaman kerran käsiään ylös ja heiteltyään niitä sivuille, tehtyään puolisen tusinaa kyykkyasentoa ja taputeltuaan kämmenellään vahvaa rintaansa, joka näkyi paidanaukosta tummankarvaisena, vääpeli palasi istumaan sänkynsä laidalle ja syventyi nahkakantiseen kirjaan.

— Mitä sinä oikein luet? en malttanut olla kysymättä.

— Veisua, jota ei laula kaikki lapset, vastasi hän niin yrmeästi, ettei minulla ollut halua jatkaa keskustelua.

Huoneeseen tuli valkopukuinen hoitajatar, jokin nikkelöity lautanen oli hänellä kädessään. Samassa hetkessä, jolloin hän oli sulkenut oven jäljessään, vääpeli Merilä syöksähti pystyyn ja käsi painettuna sydämensä kohdalle alkoi juhlallisesti lausua:

»Ihanainen olet sinä armaani, sinun silmäsi ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos välillä, sinun hiukses ovat niinkuin vuohilauma, jotka ovat kerityt Gileadin vuorella.»

Hoitajatar pysähtyi tietämättä, miten vastata moiseen tervehdykseen. Vääpeli ei vastausta odottanutkaan, hän jatkoi juhlallisesti:

»Sinun molemmat lantees ovat yhtäläiset niinkuin kaksi käätyä, jotka taitavat kädet tehneet ovat.

Sinun napas on niinkuin ymmyrjäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu; sinun vatsas on niinkuin nisuläjä, istutettu ympäri ruusuilla.

Sinun sasupääs ovat ihanat pankkuin keskellä, ja sinun kaulas kultakäädyissä.

Kuinka ihana ja suloinen sinä olet, minun armaani hekumassa.»

Vapauduttuaan ensihämmästyksestä hoitajattaren oli vaikeata pysyä vakavana: hän puri alahuultaan; luultavasti hänen teki mieli tyrskiä niinkuin kersantti Lehikoisen ja minunkin. Vasta sitten, kun vääpeli oli lopettanut, hän tekeytyi hyvin vakavaksi ja sanoi:

— Pyydän vääpeliä jättämään lausuntaharjoituksensa johonkin toiseen aikaan ja toisenlaiseen paikkaan. Täällä on potilaita, jotka kaipaavat rauhaa.

— Armaani ääni on minulle kuin sfäärien soitto, sanoi vääpeli korkealentoisesti. — Käsky, joka tulee noiden hurmaavien huulien takaa, on minulle aina korkein laki.

Käsi painettuna rintaansa vasten vääpeli kumarsi syvään ja istuutui vaiteliaana sänkynsä laidalle.

Hoitajatar pysähtyi minun sänkyni viereen. Hän ojensi minulle lautasta, jolla oli kaksi isohkoa luunkappaletta: toinen oli pitkulainen, ulkopinnastaan ja laidoistaan melkoisen sileä, toinen nelikulmainen, mutta hyvin säröinen.

— Haluatteko pitää muistona? sanoi hän.

— Mitä ne ovat? kysyin hämmästyneenä.

— Ne ovat luunkappaleita reidestänne. Ottakaa vain käteenne, olen pessyt ne spriillä.

Rupesin kumpaakin tarkastelemaan lähemmin, pidellen niitä varovasti sormissani ikäänkuin peläten niiden särkyvän.

— Niitä otettiin reidestänne paljon ja luultavasti tullaan ottamaan vielä lisää, selitti hoitajatar hymyillen.

— Onko jalkani sitten niin pahasti rikki? Enkö pääsekään kahden viikon kuluttua pois?

Hoitajatar naurahti ja taputti minua poskelle kuin pientä lasta:

— Älkää nyt toki hassutelko. Kiittäkää onneanne, ettei jalkaanne sahattu poikki, ja voitte olla iloinen, jos kolmen kuukauden kuluttua pääsette kainalosauvoille. Voi mennä puolikin vuotta, ennenkuin päästämme teidät sairaalasta.

— Puoli vuotta! kuiskasin minä syvästi surullisena.

— Mitä merkitsee teille puoli vuotta? Olette vielä nuori. Vuosikin kuluu yhtenä vilauksena.

— Niin, jos saan olla teidän hoidossanne.

— Minä hoidan teidät terveeksi. Hän pisti luut pöytälaatikkoon, taputti minua uudelleen poskelle ja sanoi: — Levätkää nyt rauhassa. Jos jalkaanne rupeaa illalla särkemään, niin sanokaa minulle, annan teille vähän morfiinia.

Hän poistui suorana ja ryhdikkäänä. Vielä kauan jälkeenpäin tunsin hänen kätensä kosketuksen poskellani ja kuulin hänen keveät askelensa korvissani.

Olin kahlehdittu paikalleni: jalkani riippui telineessä vetositeessä ja yhdeksän kilon hiekkapussi venytti sitä suoraksi. En voinut liikutella muuta kuin oikeata jalkaani, käsiäni ja päätäni sekä nousta puoleksi istuvaan asentoon, mikä sekin aluksi tuotti sietämätöntä tuskaa. Jo kohta leikkauksen jälkeen muistuivat mieleeni äitini sanat hänen moittiessaan