Kulkurin koulut

By Juhani Konkka

On kulunut monta vuotta siitä, kun kulkurin elämää viettänyt Jussi tallasi suomalaisia maanteitä ja etsi seuraavaa työpaikkaa. Sodassa haavoituttuaan Jussi joutui sairaalaan, ja pitkän toipumisajan jälkeen elämä ei ole ollut enää ennallaan. Jussin on mietittävä tasapainoisempaa arkea ja unohdettava seikkailut ja haaveet merillä työskentelystä. Uuteen elämään kuuluvat myös opinnot ja toive entistä vakituisemmasta työstä. Niinpä Jussi kirjautuu kansanopiston kurssille. Käypä myös niin, että entinen kulkuri purjehtii avioliiton satamaan. "Kulkurin koulut" on päätösosa Juhani Konkan kolmiosaiselle Kulkuri-sarjalle. Edelliset osat ovat "Kulkurin kesä" sekä "Kulkurin kahleet".Kirjailija Juhani Konkka on kotoisin Inkerinmaalta – aivan kuten Kulkuri-trilogian Jussikin. Omaelämäkerralliset kulkurin seikkailut vievät lukijan viehättävään maailmaan, jossa työtä voi vaihtaa vaikka päivittäin. Mikään ei ole kuitenkaan ikuista – ja voi olla, että myös tämä kulkuri asettuu vielä aloilleen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856033

Book preview

I

Ulkona oli harmaa marraskuun päivä ja sataa tihuutti koko ajan; sisällä sen sijaan oli lämmintä, kodikasta ja juhlallistakin. Kymmenen sähkölampun kattokruunu valaisi kirkkaasti kansanopiston avaraa ruokasalia, jossa parhaillaan oli menossa uusien oppilaiden vastaanottotilaisuus. Salin vasemmalla puolella seisoivat naisoppilaat, jotka olivat oleskelleet täällä opistolla jo parisen viikkoa, oikealla puolella miesoppilaat, jotka olivat saapuneet joko eilen tai tänään. Heidät erotti toisistaan suuri kahvipöytä, jonka keskellä valtavankokoisella tarjottimella lojui valmiiksi paloiteltuna soikea »kranssi» ja sen sisustassa makaili kauniisti ladottuina ässän-, sydämen- ja tähdenmuotoisia piparkakkuja; naisoppilaat ne olivat niitä paistelleet talousopettajansa johdolla. Kahvipannua ei vielä näkynyt, se odotteli jossakin keittiön hellan kulmalla ohjelman päättymistä, ja keittiön ovesta kurkisti joskus pullea, punakkakasvoinen, valkoiseen viittaan pukeutunut nainen päästäen ruokasaliin samanaikaisesti sekä kahvin että hernekeiton tuoksua.

Oli menossa johtajan puhe. Hän seisoi salin takaosassa pienen pöydän ääressä, tai pikemminkin liikkui; vain lyhyiden tuokioiden aikana hän jaksoi pysyä täysin paikallaan, muuten hän joko taivutteli notkeata ruumistaan sivuille ja eteenpäin, teki tarmokkaita eleitä kummallakin kädellään tai pisti kädet housuntaskuihinsa kumartuen samalla niin kiivaasti kuin olisi aikonut rynnätä kuulijoittensa päälle ja pieksää järjestään jokaisen.

Hän oli vielä nuorenlainen mies, korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen miehekkäät kasvonsa olivat miellyttävät, avoimen rehelliset, ja tuhkanväriset hiukset oli kammattu vapaasti taaksepäin. Nuoruuden tulikaan ei ollut ehtinyt hänessä vielä sammua, ei edes laimentua, sitä oli, paitsi hänen liikehtimisessään, myöskin sanoissaan.

Kauniit tasaiset hampaat sähkövalossa välkähdellen hän selitteli opiston ohjelmaa. »Minun johtamani opisto ei halua antaa teille mitään ilmassa vaappuvia ihanteita, vaan yleissivistystä ja käytännöllisiä tietoja jokapäiväistä elämäntaistelua varten», se oli hänen ydinajatuksensa. Pidettyään pitkänpuoleisen tauon hän jatkoi:

— Mutta se, mitä te ennen kaikkea tarvitsette, on innostus. Minun entinen opettajani, ruotsalainen maahengen apostoli P. J. Rösiö, jonka johtamassa koulussa opiskelin kaksi lukuvuotta, korosti aina innostuksen merkitystä. Samaa teen minäkin. Vailla innostusta ihminen on kuin märehtivä lehmä. Vailla innostusta elämämme on kuin laiskurin haukotus sateisella säällä. Innostus on kaikki kaikessa ja suurin kaikista. Se synnyttää rohkeutta arkuuteen, se on öljyä laiskuuteen, se on räiskyvä tulisoihtu, joka taittaa saamattomuudelta kärjen. Tulisieluinen opettajani Rösiö toisti usein sanoja, jotka minäkin tahtoisin painaa poltinraudalla teidän aivoihinne:

Innostus siirtää vuoria.

Elämä ja elämänhalu ovat innostuksen seuralaisia.

Kaikkialla, missä se vallitsee, ihmisten sydämistä puhkeavat kauneimmat elämän umput. Kivettyneimmätkin henget pehmenevät sen voimasta.

Suuri se on, kun se säihkyy silmästä, suurempi vielä sanassa, josta se tekee sammumattoman tähdenlennon.

Kaunis se on, kun se kirkastaa miehen otsaa, kauniimpi vielä, kun se kohottaa voimakkaaseen aaltoiluun naisen poven.

Nainen on yhteiskunnan perusvoima. Naisen innostus on sielunkylvö, joka on kohottava ihmissuvun otsan tukahduttavien usmien yläpuolelle.

Innostus on Jumalan hengähdys ihmisen rinnassa. Ja se on laajeneva ja syvenevä ja karkottava vihdoin pois kaiken hädän, kaiken pimeyden.

Tälle innostavalle puheelle taputettiin innokkaasti, ja taputusten hiljettyä eräs naisoppilas meni pöydän ääreen lausumaan runoa. Hän oli kohtalaisen pitkä, solakkavartaloinen, ja asteli lattian poikki hillityn ryhdikkäästi tummien silmien katse suunnattuna seinällä riippuvaan ryijyyn. Vaikka olinkin matkalla opistoon päättänyt, etten katsoisi täällä ainoaankaan tyttöön ja että kasvattaakseni tahtoani ummistaisin silmäni, jos huomaisin vähänkin miellyttävän näköisen neitosen, tuntui tämä päätökseni, niinkuin monet muutkin, arveluttavasti horjuvan. En voinut olla ihailematta tytön vapaata ryhtiä, johon yhtyi vain hiven luontaista kainoutta, hänen kauniita sääriään, jotka olivat näkyvissä polven alapuolelta aina siroon nilkkaan asti, enkä myöskään hänen harvinaisen tummia soikeita kasvojaan, joissa otsan korkeutta lievensi kulmien ylle laskeutuva kampaus. Hiukset olivat niin säihkyvän mustat, että hän toi pakostakin mieleen mustalaistytön.

Tyttö lausui Koskenniemen runon »Syysilta metsässä». Kun hän haaveelliset silmänsä jonnekin katonrajaan suunnattuna pääsi kohtaan:

Ma miettiessäin katsoin tähtihin.

Näin oman kohtaloni tähden siellä.

Se oli niinkuin kaikki toisetkin.

Sen eteen polvilleni lankesin

ja pyysin siltä palavalla miellä: —

sai hänen tunteen yltäkylläisyydestä vavahteleva matala äänensä olkapääni nytkähtelemään ja synnytti selässäni sen vaikutelman, kuin siellä olisi hiipinyt muurahaisia.

Tytölle taputettiin myöskin; taputtamisen aloitti johtaja, ja minä yhdyin siihen puristaen keppini polvieni, väliin ja ojentaen käteni kauas eteenpäin, jotta tyttö näkisi miten paljon minä hänen lausumisestaan pidin.

Hiljaisuuden palattua saliin pöydän taakse astui opiston johtajatar. Johtajattareksi hän oli mielestäni aivan liian nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias — vasta myöhemmin sainkin tietää, että hän hoiti virkaa tilapäisesti vakinaisen johtajattaren nauttiessa virkavapautta. Hän käveli pöydän luo paljoa epävarmemmin kuin äskeinen lausujaneitonen, ja koko hänen olemuksessaan, pyöreissä vaaleissa kasvoissa, sileästi jakaukselle kammatuissa vaaleanruskeissa hiuksissa, jotka oli kerätty takaraivolle suureksi nutturaksi, ja pienissä käsissä, joista oikeassa etusormessa näkyi leveähkö kultasormus, oli sekä kainoutta että arkuutta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän avasi kädessään olevan kirjan, ja ääni katkeillen hän sanoi:

— Luen teille kappaleen suuren saksalaisen kasvatusfilosofin Foersterin kirjasta »Elämän ohjeita». Tämän kappaleen nimi on »Tahdon lujuus».

Hän luki aluksi aralla heikolla äänellä, mutta vähitellen hän vapautui hermostuneisuudestaan, ja sitten alkoivat sanat juosta selkeinä, joskin vailla minkäälaista innostusta. Kuuntelin tarkkaavasti, sillä kappaleessa käsiteltiin kysymystä, joka oli minulle erittäin läheinen, ja päätin painaa kuulemastani mieleeni kaksi mietelmää kirjoittaakseni ne myöhemmin muistikirjaani:

»Vain se, joka taitaa muokata omaa luonnettaan, voi hallita toisia ihmisiä.» — Konfuste.

»Itsensähillitseminen on arvokkaampaa kuin ruuti.» — Stanley.

Johtajattarelle ei taputettu kovinkaan kauan, koska luetun kappaleen perusajatus oli siinä, ettei pitänyt innostua liikoja, vaan hillitä itseään.

Tämän jälkeen siirryttiin kahvinjuontiin, ja se tapahtui pääasiassa seisoaltaan; vain johtaja, johtajatar, opettajat ja eräät naisoppilaat siirtyivät salin seinustoille pikku pöytien ääreen. Kun eräät vanhemmatkin miesoppilaat olivat käyneet hakemassa kahvikuppinsa, menin minäkin keppi kädessä vasenta jalkaani pahasti ontuen tarjoilupöydän luo, mutta minun oli vaikeata saada kuljetetuksi samanaikaisesti sekä kahvikuppia että lautasta, jolle olin ottanut kahvileipää ja piparkakkuja, ja sen vuoksi katselin hiukan avuttomana ympärilleni tietämättä mitä oikein tehdä. Samalla panin merkille, että johtajatar kuiskasi jotakin itseänsä vastapäätä istuvalle naisoppilaalle, joka päätään nyökäyttäen lähti reippaasti astelemaan suoraan kohti minua.

— Ehkäpä minä saan auttaa teitä, — sanoi hän hymyillen, ja välittämättä yhtään mitään siitä, että ainakin seitsemänkymmentä silmäparia oli kohdistunut meihin, otti kädestäni kahvikupin, pöydältä lautasen ja lähti astelemaan jälleen sitä pöytää kohti, missä johtajatar istui. Minun oli pakko seurata tytön jäljessä. Katselin hänen paksuja, ruskeita palmikkojansa, jotka tulipunaisella silkkinauhalla koristettuina riippuivat alapuolelle vyötärön. Tytön yllä oli hopeanharmaa puku, ajan muodin mukaisesti jonkinlainen kotelo, joka salasi hänen vartalonsa muodot, ja minun oli mahdotonta päätellä, oliko hän vyötäröltään solakka vaiko tasapaksu, mutta ainakin hänen säärensä näyttivät hyvin sopusuhtaisilta. Jalassa hänellä oli hienotekoiset harmaat korkeakorkoiset kengät.

Tyttö pani kantamuksensa pöydälle johtajattaren vierelle, kehoitti minua istuutumaan ja meni itse entiselle paikalleen pöydän toiselle puolelle. Vasta nyt katsoin tarkemmin hänen kasvoihinsa ja samalla heitin pikaisen yleissilmäyksen muihinkin tyttöihin, jotka joivat kahviaan seinän vierustalla, ja totesin, että auttajatyttöni oli epäilemättä joukon kaunein. Hänen lievästi soikeahkot kasvonsa olivat kuin madonnan; kuperaa otsaa reunustivat kiharaiset hiussuortuvat, jotka tytön kääntäessä eloisasti päätään synnyttivät sen vaikutelman kuin hän olisi lähtenyt lentoon. Hänen suuret ruskeat silmänsä hymyilivät jossakin määrin kiemailevasti, ja hänen piirteissään oli kauttaaltaan sellainen leima kuin hän olisi tahtonut sanoa: huomaatteko, miten kaunis minä olen.

Johtajatar viritti keskustelun kysyen minulta, missä olin haavoittunut; hakemuspapereistani hän jo tiesi, että olin sotainvalidi; vastasin hänelle, ja sanani olivat tarkoitetut yhtä paljon hänelle kuin vastapäätä istuvalle auttajatytölle. Muutamien lyhyiden vastausten jälkeen vapauduin arkuudestani samoin kuin siitä nolouden tunteesta, että minua oli pitänyt auttaa, ja aloin kuvata taistelua, jossa luoti oli sattunut jalkaani, kerroin myöskin niistä viidestä leikkauksesta, jotka sairaalassa minulle oli tehty, ja lopuksi näytin kahta jalastani otettua luunkappaletta, joita kanniskelin lompakossani kuin mitäkin taikakaluja.

— Kauheata! — huudahti johtajatar ja siirtyi minusta vähän kauemmaksi. — Ovatko ne todellakin reidestänne?

— Ovat ne. Muut luuni ovat eheät.

— Ja te pidätte niitä lompakossanne?

— Ihmisellä täytyy olla luunsa mukanaan.

Johtajatar ei rohjennut ottaa niitä käteensä, vaikka minä vakuutinkin, että ne oli sairaalassa spriillä pesty ja olivat olleet lompakossani jo kymmenen kuukautta; eivät ne enää haisseetkaan sen enempää luulta kuin lihalta, korkeintaan seteleiltä. Auttajatyttöni sen sijaan piteli niitä suippopäisissä sormissaan ja sanoi, että olisi jännittävää saada sellainen sormus, joka olisi ihmisen luusta. Pöytäämme saapunut johtaja otti oikein suurennuslasin taskustaan, tutki luita tarkkaavasti ja rupesi selittämään, että ihmisen luu on rakenteeltaan paljoa kiinteämpää ja tiheäsyisempää kuin lehmän luu. Luunkappaleet alkoivat nyt kiertää kädestä käteen; tytöt katselivat minuun säälitellen, muutamat pojat ehkä kateellisina siitä, että olin joutunut niin suuren huomion kohteeksi; mutta minä rupesin ajattelemaan, että olisi ehkä ollut parasta ripustaa luunkappaleet ruokasalin seinälle ja tekstata niiden alle lappu: »Tässä on Juho Konkan reisiluuta.»

Luunkappaleiden tutkiminen päättyi kuitenkin melko pian, sillä johtaja kiirehti siirtymään yleiseen esittelyyn. Jokainen sai nyt vuoron perään astua pikku pöydän taakse sekä ilmoittaa nimensä ja kotipaikkakuntansa. Useimmat tekivät sen niin kainosti ja hiljaisella äänellä, että johtajan piti vaatia uusimista; eräät aunukselaiset pojat, jotka olivat kulkeneet sotaretkillä, karjaisivat nimensä kuin olisivat olleet harjoituskentällä. Aunukselaisia ja vienankarjalaisia oppilaita olikin kolmattakymmentä, toiset jó melko iäkkäitäkin, siinä kolmikymmenvuotiaitakin, olipa eräällä leukapartakin. Tytöt olivat yleensä nuoria, mutta muuten erikokoisia; oli nukkemaisen pieniä, oli kookkaita ja lihavia, kapealanteisia ja leveäkasvoisia. Lausujatyttö, Olga Louhi, ja kahvinkantajani, Aino Hokkanen, erottautuivat sekä pukeutumisessaan että käytöksessään muiden joukosta; varsin pian sainkin tietää, että edellinen oli kansakoulunopettajan ja jälkimmäinen varakkaan majatalonomistajan tytär.

Esittelyn jälkeen juotiin toinen kupillinen kahvia, laulettiin ja hajaannuttiin huoneisiimme odottelemaan päivällistä. Minut oli jo päivällä tuloni jälkeen sijoitettu Alatalon suurimpaan ullakkohuoneeseen »Jukolaan» kuuden muun oppilaan kanssa.

Huoneen ainoasta ikkunasta avautui näköala kapealle lahdelle, joka vedestä kohoavine jyrkkine kallioineen toi mieleeni kuvista näkemäni Norjan vuonot, ja tämä mieltäylentävä maisema olikin huoneen ainoita myönteisiä puolia. Itse huoneessa oli kolme kaksikerroksista puusänkyä ja yksi ruosteinen rautasänky, jonka johtajatar oli päivällä määrännyt minulle. Keskellä huonetta oli valkoisella paperilla päällystetty pöytä, sen kahden puolen rahit, joiden keltainen maali oli pahoin kulunut, ovisuunurkassa pesupöytä ämpäreineen, vateineen ja pyyhinliinanaulakkoineen, harmaaksi maalatun pystyuunin vieressä pieni komero, johon läheskään kaikkien huoneen asukkaiden vaatteet eivät mahtuneet, ja ikkunan vieressä pieni kirjahylly. Muuta kalustoa ei huoneessa ollutkaan. Lattian keltainen maali oli ovensuusta ja pöydän ympäriltä kulunut kokonaan pois, ja paikoitellen repeilleet seinäpaperit oli kiinnitetty tummapäisin nupein ja kiiltävin nastoin. Mitään tauluja ei seinillä ollut, olipahan vain eräs kansallispukuista tyttöä järven rannalla esittävä postikortti, jonka joku edellisen talven oppilaista oli siihen jättänyt.

Ensimmäisenä päivänä tuskin kiinnitin huomiota koko huoneeseen; mitäpä minua liikutti, oliko jokin huone kaunis vai ruma; vaatimukseni olivat pienet, koska olin tottunut asumaan parakeissa, joissa öisin nukkui kymmeniäkin miehiä kylki kyljessä kiinni, pimeissä aitoissa, heinäladoissa, saunoissa, jopa metsässäkin kuusen alla. Täällä oli sentään katto pään päällä, oli uuni, jota sopi lämmittää, oli pöytä, jonka ääressä saattoi lukea ja kirjoittaa, ja oli puhtain lakanoin varustettu sänky, jossa sopi loikoilla, mietiskellä, haaveilla ja nukkua.

Tulopäiväni iltana, kun valo huoneesta oli jo sammutettu, keskustelu vaimentunut ja pari toveria aloittanut kuorsaamisensa, minä silmät pimeyteen tuijottaen vaivuin mietteisiini. Oli siihen aihettakin, merkitsihän tämä päivä ratkaisevaa käännettä elämässäni. Olin eilen jättänyt sairaalan, jossa olin viettänyt yli kymmenen kuukautta, ja nyt aloittaisin jälleen koulunkäyntini, joka oli ollutkin keskeytyksissä viisi vuotta, aina vuoden seitsemäntoista keväästä lähtien. Elämäni kääntyi uudelle uralle. Mikä se oli, joka sysäsi minut tälle uudelle tielle, tänne kansanopistoon? Kohtaloko? Kohtalo se varmaan pani luodin lentämään reiteeni, jotta olisin kääntynyt pois siltä tieltä, mikä olisi ehkä johtanut turmioon. Jollei se luoti olisi murskannut jalkaani, olisin varmaan noudattanut omaa oikullista mieltäni; kenties olisin sotaretkeltäni palannut takaisin tukkijoelle ja satamaan ja pestautunut jollekin niistä rahtilaivoista, joita olin ollut lastaamassa, ja häipynyt avaraan maailmaan ja vaipunut yhä syvemmälle kaikenlaisiin paheisiin. Se luoti, se varmasti pysäytti liukumiseni kohti viettelysten kuilua. Se johdatti minut sairaalaan, jossa rupesin tutkimaan itseäni; siellä minä ensimmäisen kerran tein itselleni kysymyksen: mikä minä olen, olenko ihminen vai elukka? »Purjehdukselleni oli haaksirikkoni onneksi», voin sanoa vanhojen roomalaisten tapaan.

Johtajatar luki luvun tahdon lujuudesta. Minun tahtoni on vielä heikko, minun täytyisi karaista sitä voidakseni taistella kaikella lujuudella niitä viettelysten paholaisia vastaan, jotka ovat kimpussani. Minun pitäisi kehittää tahdostani lätkä, joka tappaisi kärpäset, ennen kuin ne ovat päässeet lähellekään. Mutta onnistunkohan siinä? Eikös Hallart sairaalassa minulle sanonut: älä ole ollenkaan varma, ettei kova koetus voisi herättää jotakin pahettasi jälleen henkiin; sinulle voi käydä kuin Aisopoksen sadun kissalle, joka muuttuneena naiseksi käyttäytyi pöydässä säädyllisesti niin kauan, kunnes huomasi lattialla juoksevan hiiren. Kovia koetuksia tulee minulla olemaan vielä paljon ja monta hiirtä hyppää vielä eteeni ja monta kertaa tulen ryntäämään niiden jäljessä, ennen kuin vereni on viilentynyt ja kiihkoni talttunut. Mene tiedä, vaikka onnistuisin taistelussa viettelyksiä vastaan vasta vanhana ukkona, jolloin vereni on jo niin kalkkeutunut, etteivät minua houkuttele sen enempää hiiret kuin naisetkaan eikä iloinen seurakaan.

Mikä on minulle nyt tärkeätä? Tärkeätä on se, että saan tällä koulunkäynnin alkamisella kiinteämään otteen elämään; täytyyhän minun valmistua johonkin ammattiin, en voi olla koko ikääni kulkurina. Kansanopisto antaa minulle vähän pohjaa, jolta voin ponnistaa eteenpäin; talven kuluessa minun on ehkä selvitettävä itselleni, mihin päin aion kääntyä ja mikä on se elämäntehtävä, jota tulen suorittamaan.

Nämä vakavat mietteeni vaihtuivat lopuksi kuviksi. Silmieni ohi vaelsi Helena, hoitajattareni, johon oli sairaalassa niin syvästi rakastunut ja joka oli matkalle lähdettyäni kieltänyt kirjoittamasta itselleen;  välittömästi hänen jäljessään kulkivat Aino Hokkanen ja Olga Louhi. Eikö siinä ollutkin jo kaksi hiirtä? — kysyin itseltäni ja yrittäen karkottaa heidät silmistäni vaivuin uneen.

Kaikki sekä tietopuoliset että käytännölliset aineet, joita opistossa opetettiin, olivat hyviä, ja minä seurasinkin niitä kiinnostuneena, mutta samalla kuitenkin kaipasin jotakin enemmän. Minulla oli ollut sairaalassa vieressäni elämänviisauden opettaja, ja sitä samanlaista viisautta, kasvattaakseni sen avulla itseäni, minä toivoin saavani täältäkin. »Kaikki käytännön tieto on vähäarvoista elämänviisauden rinnalla», puhui Hallart minulle sairaalassa. »Mutta meidän aikamme koulu ei kykene sitä sinulle tarjoamaan, sinun on itsesi haettava se kirjoista, omista elämänkokemuksistasi tai niiltä ihmisiltä, joissa sitä on.»

Mahdollista on, että opettajissa oli samaa viisautta, vaikkakaan se ei käynyt ilmi heidän luennoistaan. Ja kun en löytänyt sitä oppilaistakaan, minun oli pakko turvautua kirjoihin. Minulla oli enemmän vapaata aikaa kuin muilla oppilailla, ja sen minä käytin lueskelemiseen ja myöskin pieneen kirjoittelemiseen. Muiden oppilaiden piti tehdä kaikki opistossa esiintyvät työt; poikien pilkkoa puut, kantaa ne sisälle neljään eri rakennukseen, siivota ja pestä omat huoneensa, puhdistaa portaat ja lapioida käytävät pyryjen jälkeen; tyttöjen oli osallistuttava osaksi samoihin töihin ja lisäksi autettava keittiössä ja hoidettava tarjoilua ruokapöydässä. He huokasivat toisinaan ja sanoivat olevansa kuin orjia. Minä olin heidän joukossaan »vapaaherra», ja sitä nimeä he minusta käyttivätkin. Minut oli jalkavammaisena, sauvan varassa kömpelösti kävelevänä vapautettu kaikista niistä tehtävistä, joissa tarvittiin ruumiillisia ponnistuksia, jopa voimistelustakin. Voimistelutunneilta en kuitenkaan jäänyt pois; olin mukana näyttääkseni ja todistaakseni, että johonkin sitä kykenin minäkin; sauvoilla kiikkuminen oli tehnyt käteni niin vahvoiksi ja sormeni niin raudanlujiksi, että kapulanvedossa voitin kaikki muut paitsi itse voimistelunopettajaa, ja sormikoukussa hävisin ainoastaan aunukselaiselle Jaakko Jukakoskelle, hän kun veti luonnonväärällä nimettömällä sormellaan, joka ei varmaan olisi oiennut, vaikka sen eteen olisi valjastettu hevonen.

»Kirjanoppineen viisaus vaatii sovelista, työstä vapaata aikaa», lausuu Jeesus Siirak; »Ihminen tarvitsee vapaata joutoaikaa kehittääkseen henkisiä kykyjään», virkkaa Schopenhauer; »Onni on joutoaikaa», sanoo Aristoteles ja Diogenes Laërtios kertoo, että »Sokrates ylisti joutoaikaa ihanimmaksi omaisuudeksemme». Minä tahdoin tulla kirjanoppineeksi, kehittää henkisiä kykyjäni ja kasvattaa itseäni sisäisesti, ja sen vuoksi minä ne hetket, jolloin toiset pilkkoivat puita, siivosivat, pesivät ja kantoivat vettä, istuin kirjastossa, jonka käyttöön minulla oli johtajattaren erikoislupa; sain itse ottaa hyllyltä kirjat ja panna ne takaisin, mutta en viedä kirjastosta pois. Siellä minä luin kirjan toisensa jälkeen, paljon sellaistakin, mikä ei vähääkään kehittänyt henkisiä kykyjäni eikä kasvattanut sisäisesti. Joskus sepitin runonkin, mutta enimmäkseen supistuivat omat kirjoittelemiseni mietelmien jäljentämiseen kirjoista sekä pieniin »filosofisiin» yritelmiin; sepittelin niitä vihkoon, jonka ensimmäiselle lehdelle oli merkitty komeasti: »Mietelmiä ja ajatuksia.» Siinä minä pohdin sekä omia henkilökohtaisia että elämän ja olevaisuuden kysymyksiä, joihin olin sysäyksen saanut joko ympäristöstä, omasta kokemuksestani tai lukemastani kirjasta. Vihkon lehdille ilmestyi talven mittaan joukko tämäntapaisia pikku paloja:

»Kauneuden tajuaminen. Nyt on talvi. Kaikki on peittynyt pehmeään valkoiseen lumihuntuun, vain jyrkät kalliot tuolla lahden toisella rannalla ovat tummanruskeita. Tämä opisto sijaitsee todellakin ihanalla paikalla. Mutta jotta siitä saisi täyden käsityksen ja eheän mieliinpainuvan kuvan, pitäisi täällä olla keskellä kesää, jolloin luonto on kukkeimmillaan.

Se, että ihminen näkee ja ymmärtää luonnon kauneuden, on kauneuden tajuamista. Luonnonkauneuden tajuamista voi tavata ihan tavallisessa jätkässäkin; joskus hänkin pysähtyy ihailemaan kesäistä maisemaa, iltaruskoa tai taivaalta loistavaa kuuta, vaikka yleensä jätkä pysyykin tuolle kaikelle kylmänä. Palatessani kerran erään savolaisen jätkän kanssa korttiseurasta, jossa olimme viipyneet myöhäiseen yöhön, pysähdyin lumoutuneena katselemaan joen pinnassa väreilevää kullankimmelteistä siltaa ja suunnaten katseeni kuuhun, jonka kyljestä oli sulanut vasta pieni lovi pois, sanoin hurmaantuneena: »Katso, Pekka, mikä ihana kuu.» Pekka katseli kauan, mietti asiaa ja virkkoi sitten sylkäisten: »Mittee ihanoo tuossakin lätyskässä on!»

Mutta sen kauneuden tajuaminen ja ymmärtäminen, mikä sisältyy suureen runouteen, vaatii jo korkeampaa kypsyyttä. Siihen minun olisi täällä opistossa päästävä. Sanotaan, että Danten »Jumalainen näytelmä» on suurta runoutta. Olen yrittänyt lukea sitä kahdesti, mutta en ole jaksanut. En kai ole vielä kypsynyt omaksumaan niin suurta kauneutta.»

»Kopeilunhalu. Meissä jokaisessa on halu näyttää toisten silmissä suuremmilta ja paremmilta kuin tosiasiassa olemme. Niin minussakin. Vaeltaessani maanteillä ja satamissa salasin monesti, että olen kulkuri ja jätkä. Tällainen kopeilun halu purkautuu esille huvittavassa muodossa monissa jätkissä, jotka nostettuaan suuremman tilin ostavat itselleen hyvät kamppeet, jopa silmälasitkin, tosin tavallisesta ikkunalasista, ja ajelevat suurellisesti autolla satojakin kilometrejä. Oulussa vein kerran erään jätkän kahvilaan ja sanoin, että hän saisi tilata mitä halusi, minä kyllä hoitaisin kulut. Hän tahtoi kahvia ja sen lisäksi paksun sikarin. Kahvin hän sai, mutta kahvilassa ei sattunut olemaan sillä hetkellä kuin pieniä ohuita sigarilloksia, ja niille hän huitaisi halveksivasti kättään. Lähdettyämme kahvilasta hän sanoi minulle: »Oli se perhanan hyvä, että sinä honasit tilata sellaista mitä niillä ei ollut. Se kohotti meidän kraatiamme.»

Kissa köyristää selkäänsä, kun sitä silitetään, ja koira heiluttaa häntäänsä, kun sitä kiitetään. Ihminen röyhistää rintaansa, jos toiset kehuvat häntä tai luulevat häntä suuremmaksi kuin hän on. Niin turhamaisia me olemme.»

»Orjamaisuus. Tarkkaillessani ympäristöäni olen tavannut paitsi kopeilevia myöskin orjamaisia ihmisiä. Täällä opistossa on paljon oppilaita, jotka seisovat opettajan edessä nöyrinä kuin entiset orjat herrojensa edessä. Sellainen minua raivostuttaa, ja minun tekisi mieli potkaista niitä, jotka yrittävät päästä opettajien suosioon matelevaisuudella. Orjamainen, maassa rähmällään ryömivä, selkä köyryssä pokkuroiva ja lipevin kielin puhuva ihminen on halveksittava. Ei kukaan kunnioita sellaista, eivät edes nekään, jotka itse ovat samanlaisia. Johtaja täällä näyttää syvästi halveksivan orjamaisia luonteita. Jos joku menee hänelle kantelemaan, että se ja se oppilas on tehnyt sitä ja tätä, hän lähettää mokomat raukat inhoten luotaan pois.»

»Onko Jumala olemassa? Tämä kysymys alkoi vaivata minua jo sairaalassa ja vaivaa yhä edelleenkin. Tein sen kerran Hallartillekin, ja hän piti minulle asiasta monta esitelmää. Hän sanoi, että joskin antiikin maailmassa oli paljon jumalia, on niitä paljon vielä nytkin, ja kaikki jumalat ovat ihmisten luomia eikä mitään muuta jumalaa ole olemassa.

Mutta minusta tuntuu, että täytyy sentään olla joku todella viisas, suuri ja voimakas Jumala, joka on luonut tämän maailman ja pitää sitä koossa. Miten on selitettävissä, että on olemassa aurinko ja sen ympärillä pyöriviä planeettoja ja että ehkä on olemassa rajaton luku samanlaisia aurinkokuntia maapalloineen, joissa syntyy, kasvaa, rakastaa, ahertaa, vihaa, sotii ja kuolee kenties samanlaisia ihmisiä kuin me. Kuka on sysännyt tämän vailla tajuttavia rajoja olevan koneiston liikkeelle ja kuka rasvaa sen pyöriä, ettei se pysähdy? Eikö se ole joku maailmankaikkeuden keskustassa asuva konemestari, jota suomenkielessä sanotaan Jumalaksi?

Miten päästä selville? Miten löytää kosketus häneen? Täytyisi saada edes jonkinlainen merkki hänen olemassaolostaan, jotta voisi uskoa. Pelkkä olettamus ja luulo eivät riitä.»

Tällaisia ja paljon muuta kirjoittelin vihkooni, ja minun teki kovasti mieleni pohtia näitä kysymyksiä suullisestikin, hiljainen mietiskely ei minua ajan pitkään tyydyttänyt. Olin nuori, itserakas ja kopeilunhaluinen, ja nuori ihminen ei viihdy pelkästään kirjojen ja mietteiden ääressä; jos hän on saanut jotakin kirjoista tai keksinyt itse, täytyy hänen löytää seuraa voidakseen ylvästellen osoittaa, että tällaisia minä harrastelen. Minulla oli kyllä seuraa, asuihan meitä samassa huoneessa seitsemän poikaa, mutta jos minä toisinaan iltaisin olisinkin puhunut kauneudenkaipuusta tai Jumalan olemassaolosta, niin puhuivat he mieluummin siitä, miten monta halkoa kukin oli sinä päivänä pilkkonut, miten monta saavillista