Kulkurin kesä

By Juhani Konkka

Kun Jussi lähtee maailmalle Inkerinmaalta, elämä Suomen puolella yllättää hänet tyystin. Sinuttelu on epäkohteliasta ja uudet tuttavat luulevat Inkerinmaan olevan aina Amerikassa asti. Jussi ei kuitenkaan pienestä hätkähdä – hän on nuori ja hänen on aika nähdä maailmaa. Ensin Jussi suuntaa pappilaan rengiksi, mutta pian kulkurin on jälleen aika jatkaa matkaansa. Maanteitä tallatessa on aikaa haaveilla suuria, mutta välillä on pakko pestautua töihin taloon jos toiseenkin."Kulkurin kesä" on aloitusosa Juhani Konkan kolmiosaiselle Kulkuri-sarjalle. Seuraavat osat ovat "Kulkurin kahleet" sekä "Kulkurin koulut".Kirjailija Juhani Konkka on kotoisin Inkerinmaalta – aivan kuten Kulkuri-trilogian Jussikin. Omaelämäkerralliset kulkurin seikkailut vievät lukijan viehättävään maailmaan, jossa työtä voi vaihtaa vaikka päivittäin. Mikään ei ole kuitenkaan ikuista – ja voi olla, että myös tämä kulkuri asettuu vielä aloilleen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856064

Book preview

I

Aurinkoisena kevätpäivänä, ruohon ja puiden nuorten lehtien tuoksun täyttäessä ilman olin lähestymässä määräpaikkaani, pappilaa, johon minun piti päästä töihin.

Leveä maantie myötäili laiskasti kaartelevaa jokea, jonka kahden puolen siellä täällä kohoili kaksikerroksisia, punaisiksi maalattuja taloja. Nämä jykevät talonpoikaisasumukset, suuret navetat niiden vierellä, aittarivit luhteineen, kummalliset tornit ylhäällä pyörivine siipirattaineen, jollaisia en ollut ennen nähnyt, saattoivat minut jonkinlaisen juhlatunnelman valtaan. Seutu oli vaurasta, aivan toisenlaista kuin Kannaksella, josta juuri olin saapunut.

Kannakselaiseen tapaan tervehdin jokaista vastaantulijaa: juurevia isäntiä, pyyleviä emäntiä ja pulleaposkisia tyttöjä, mutta peräti harvat minulle vastasivat, toiset jopa katsahtivat kummastellen. »Olen kai kovin outo ilmestys täällä», ajattelin masentuneena ja päästäkseni jonkinlaiseen selvyyteen tutkin itseäni taskupeilistä erään tuuhean pihlajapensaan takana. Näin peilistä pienet silmät, jotka vilkuilivat kuopistaan kuin hiiret koloistaan, ja niiden yläpuolella yhteensulautuneet kulmakarvat, joista kotikyläni akat väittivät, että ne viittaavat sukulaisuuteen paholaisen kanssa; näin lyhyen nenän, jonka liian laajat sieraimet tavoittivat sellaisiakin hajuja, joista en olisi välittänyt; näin suuren suun, johon kerran oli mahtunut naapurin Jussin heittämä takkiaispallokin, ja näin omituisen oikoiset korvalehdet, joista äitini oli minua pienenä kurittomuuteni takia kiskonut. Tarkastelin myöskin vaatetustani, oliko siinä jotakin kummastuttavaa. Ylläni oli serkkuni lahjoittama jokseenkin uusi, sivu- ja rintataskuin varustettu vihreä takki; ruskeitten saapashousujeni polvet ja takamukset olin itse siististi paikannut; jalassani olivat mustat nauhakengät ja säärystiminä harmaat villasukat, jotka olin polvien alapuolelta kiristänyt sidenyörillä; päässäni takaraivolla harmaankirjavaksi haalistunut lippalakki ja selässäni likaisenruskea sotilasreppu, uskollinen matkatoverini kahden vuoden aikana. Mitään erikoista hämmästyttävää tai naurettavaa ei tutkimukseni tuonut esille. »Ei, se on kai ylpeys, joka estää heitä vastaamasta tälläisen kulkurin tervehdykseen», päättelin itsekseni.

Samaan kannakselaiseen tapaan minä myöskin sinuttelin näitä ihmisiä. Päästäkseni pappilaan oli minun pakko kysyä tietä. Tehtyäni leveäleukaiselle ja suurikorvaiselle asemamiehelle kysymyksen, että »voitko sie neuvvoo, mitä tietä piäsisin pappilaan», tämä ei edes välittänyt vastata, vaan katsahtaen minuun halveksivasti huitaisi kädellään maantien suuntaan. Maantiellä tuli vastaani koria käsivarrellaan kantava lanteikas emäntä, jolle tein saman kysymyksen. Hän vastasi tuhahtaen »Kaikenlaisille röyhkeille kulkijoille tässä vielä tietä neuvomaan» ja kiirehti äkäisenä askeleitaan. Mustatakkinen vanha isäntä, joka pönäkkänä ja kirkkohartautta uhoten ajoi vastaani kieseissä, vastasi kysymykseeni yrmeän moittivalla äänellä: »Kusta on tämä vieras, joka ei taida siivollisia tapoja?» Sanoin hänelle: »Anna sie miul anteeks, jos mie en tiijje, miten tiäll pittää huastaa; mie on just tult tuolt Kannaksen puoleest». Isännän ääni oli jo lempeämpi, kun hän vastasi: »Tiedä siis, että tämä on maakuntaa, jossa lapsetkaan eivät saa sinutella vanhempiaan». Hän neuvoi minulle tien. Kiitin ja painoin hänen opetuksensa syvälle mieleeni.

Pappila oli maantien varrella joen loivassa mutkassa. Lähestyin sitä jännittyneenä. Jo ennakolta olin mielikuvituksessani pukenut tulevan isäntäni näkyvään hahmoon. Näin hänet kookkaana, arvokkaana, ystävällisen lempeänä, tumma lievetakki yllään, liperit kaulassa, kiiltävät kengät jalassa ja kultaiset kellonvitjat pullealla vatsalla. Koetin arvailla, miten monta tytärtä hänellä on, ja pysähdyin viiteen. »Vanhin heistä on ruma», ajattelin minä, »hänestä ei ole kukaan huolinut ja siksi hän on jäänyt vanhaksipiiaksi. Kolme seuraavaa on naimisissa, mutta nuorin, kaikkein kaunein, vasta kuusitoistavuotias, on vielä kotona. Ovatko hänen hiuksensa vaaleat, tummat vai kullankeltaiset? Toivon, että ne olisivat kullankeltaiset ja kiharat. Silmät ovat siniset, varmasti siniset. Hän ei aluksi välitä minusta, minähän tulen taloon vain rengiksi, mutta kun hän saa tietää, että isäni on ollut Inkerissä kylänvanhimpana ja rauhantuomarina ja että minä olen mennyt jo viisitoistavuotiaana sotaan, niin hän alkaa kunnioittaa minua. Voinhan hänelle kertoa, että esi-isäni on kuuluisa inkeriläinen sissipäällikkö Antti Kivekäs ja että meillä on kotona Kivekkään miekka maahan kätkettynä. Voisin myöskin kertoa, että isälläni on Inkerissä hovi, talo vielä komeampi kuin nämä täällä, navetassa kaksisataa lehmää ja sähkövalo ja juokseva vesi. Silloin hän ei pitäisi minua tavallisena renkinä, vaan kerjäläiseksi pukeutuneena prinssinä. Hän rakastuisi minuun.»

Haaveillessani nuorimman papintyttären rakkaudesta saavuin pappilan avaralle, siistille, tasaista ruohoa kasvavalle pihalle, jolla en nähnyt muuta kuin korkean lipputangon ja sen läheisyydessä ylpeänä kävelevän kellertävänvalkoisen kukon. Oikealla oli rivi aittoja luhteineen, vastapäätä rivi liitereitä ja niiden jatkona väentupa, kaikki nämä punaiseksi maalattuja; vasemmalla oleva päärakennus oli maalattu vaaleaksi. Astuin sen päätyovesta sisään ja tulin tilavaan huoneeseen, joka näytti olevan pappilan keittiö. Hellan luona pesupöydän ääressä seisoi nuori, suunnilleen minunikäiseni tyttö astioita tiskaamassa; hänen kasvonsa olivat pyöreät kuin kuu, väriltään kuin hyllyllä makaavan kuparikattilan kylki, huulet paksut ja verevät, silmät haljakat, mutta ystävälliset. »Papin nuorin tytär hän ei voi olla, tytär ei olisi keittiössä astioita pesemässä», päättelin minä.

Kuultuaan oven käyvän tyttö kääntyi pesupöydän ääressä ja vastasi tervehdykseeni hymyilyllä, jossa luontainen ystävällisyys yhtyi lievään hämmästykseen.

— Onko pappi kotona? kysyin minä pidellen lippalakkiani kourassa.

— Kirkkoherra on päivällislevolla, vastasi tyttö maahan katsoen. Menen katsomaan, onko hän jo herännyt.

Tyttö poistui huoneen perällä olevasta ovesta, minä istuuduin oven viereen puulaatikon kannelle. Minun oli nälkä. Evääni olin matkalla syönyt ja lisäksi tuhlannut ainoat markkani kahviin ja pullaan; nyt oli kukkarossani vain kaksikymmentäviisipenninen, sekin paperinen. Nenäni suuret sieraimet tavoittivat helposti ruoantuoksun, mutta mitään ruokia ei näkösällä ollut. Kookas, siniruutuisella vahakankaalla peitetty pöytä kahden suuren ikkunan välissä oli tyhjä, astiatkin suurimmalta osalta jo pestyt. Hyllyillä hellan läheisyydessä olivat kuparikattilat ja -pannut tasaisessa rivissä kuin sotilaat ruoturintamassa; järjestyskin oli samanlainen kuin sotaväessä: ensimmäisenä mahdottoman iso pulleakylkinen, josta olisi riittänyt kahvia vaikkapa koko komppanialle, viimeisenä mitättömän pieni, kahvikupin kokoinen kattila, jolla varmaan oli keitetty velliä talon nuorimmalle tyttärelle silloin kun tämä ryömi vielä lattialla. Oikealla seinällä nurkassa oli sohvasänky, sen yläpuolella kanavakankaalle neulottu raamatunlause.

— Kirkkoherra tulee kohta, sanoi tyttö palattuaan ja rupesi jatkamaan työtään. Tarkastelin häntä sivulta. Hänen nenänsä oli sievästi satulamainen, kaksi tuhkanharmaata palmikkoa riippui harteilla, kummankin päässä ruusuke haalistuneesta vaaleanpunaisesta silkkinauhasta. Tyttö seisoi tukevasti paksusäärisillä jaloillaan, oikean jalan isonvarpaan törröttäessä huvittavasti pystyssä; kynsi siinä oli paksu ja musta kuin kuokan terä. Hänen lanteensa olivat jo niin leveät, että ahtaaksi käynyt sininen hame oli sivulta vähän ratkennut.

Kun tyttö ei tahtonut aloittaa keskustelua, päätin minä tehdä sen.

— Oletko sinä täällä piikana? kysyin minä.

— Apulikkana minä olen.

— Oletko jo kauan ollut?

— Neljä kuukautta.

— Oletko tältä paikkakunnalta vai jostakin muualta?

— Olen Töysästä.

— Missä se on?

— On tästä sinne matkaa.

— Onko kirkkoherralla lapsia?

— On sillä poika.

— Eikö tyttäriä ole?

— Ei ole.

— Eikö ole tyttäriä? sanoin pettyneenä, sillä kaikki haaveeni papin nuorimmasta tyttärestä uhkasivat romahtaa yhdessä ainoassa tuokiossa.

— Oli yksi, mutta se on kuollut.

Pitemmälle emme ehtineet, sillä ovi oikealla avautui ja keittiöön astui miltei syöksähtäen pienikokoinen ukonrahjus. Hänen yllään oli takki, joka aikoinaan lienee ollut pellavanvalkoinen, mutta ei enää nyt; nyt se oli kauttaaltaan rasva- ja nokitahrojen peittämä. Ukon posket olivat sileät, mutta leuassa takkuinen pukinparta, joka ei sekään ollut puhdas, siihen näkyi takertuneen talkkunaa, piimää, leivänmurusia ja nuuskaa. Harmaat housut olivat nekin nokiset, pieksusaappaiden varret painuneet hanurinpalkeina lyttyyn nilkkojen kohdalle. Kalju pää paistoi kiiltävänä.

Pukinparrasta arvasin, että ukko ei voinut olla kukaan muu kuin kirkkoherra, mutta niin vähän vastasi tämä mies kuvitelmiani papeista ja niin suuri oli sen johdosta hämmästykseni, etten älynnyt edes nousta tervehtimään. Ketterin askelin ukko köpitti aivan eteeni, painoi etusormensa rintaani kiinni ja sanoi kimakalla äänellä:

— Mikä mies sinä olet? Miksi et nouse seisomaan, kun tulen sisään?

Nousin viipymättä jaloilleni ja vastasin:

— Minut on lähetetty tänne töihin.

— Mitä sinä sanot? huusi pappi kimittävällä äänellään. Puhu äänekkäämmin.

Tyttö hellan luota ehätti minulle selittämään:

— Sille täytyy huutaa. Se on melkein kuuro.

Työnsin nyt suutani lähemmäksi ukon korvaa, jossa siinäkin näkyi nokea, ja huusin minä puolestani:

— Tulin tänne töihin.

— Älä sentään karju, — pappi työnsi minua kädellään vähän kauemmas, kuulen minä vähemmälläkin.

Luettuaan ojentamani suosituskirjeen pappi muuttui kovin ystävälliseksi. Hän toivotti minut tervetulleeksi, taputteli olalle, kysyi ikääni, johon lisäsin kolme vuotta, hämmästeli tuokion, että osasin puhua aivan ymmärrettävää suomea, käski tytön panna ruokaa pöytään, kehoitti minua kunnollisesti syömään ja sen jälkeen lepäilemään matkan vaivoista.

— Saat asua tuolla poikani kanssa samassa huoneessa, tyttö näyttää sinulle. Jos olet väsynyt, niin nuku. Töistä puhumme sitten huomenaamulla.

»Tämähän tuntuu varsin mukavalta papilta», ajattelin minä istuutuessani ruokapöytään.

Ruoan jälkeen en tietenkään käynyt nukkumaan, tahdoin mahdollisimman pian tutustua uuteen olinpaikkaani.

Kävelin pappilan ympärillä, Käväisin puutarhassa, jossa kasvoi vanhoja puita, muutamia omenapuita ja kolme riviä marjapensaita. Poikkesin rantaan, jossa oli uimahuone ja sen vierellä vanha rappeutunut vene. Kuultuani eräästä savun mustaamasta suojasta vasaran kalketta menin vilkaisemaan raollaan olevasta ovesta: pappi siellä kalkutteli alasimen ääressä. Minä riemastuin; täällähän oli täydellinen paja, monin verroin parempi kuin isälläni kotona; menin pajaan ja sanoin papille, että olen pienestä pitäen innostunut sepäntöihin; hän lupasi ottaa minut avukseen silloin kuin muilta töiltäni kerkiäisin. Kuistilla näin istumassa papinrouvan, harmaatukkaisen, haaveellisesti jonnekin korkeuksiin katsovan vanhan naisen, joka ei huomannut tervehdystäni. Navetan ovella näin romuluisen karjapiian, hän tarkasteli minua silmät sirrillään ja hymähteli itsekseen. Väentuvassa parkui kaksi pientä lasta, joita heidän äitinsä, kalpea ja yskivä muonarengin vaimo uhkaili silloin tällöin vitsalla panematta kuitenkaan uhkaustaan täytäntöön.

Illansuussa tutustuin kahteen muuhun pestattuun miespuoliseen työntekijään: hidasliikkeiseen, karkeasti kiroilevaan ja rivopuheiseen muonarenkiin sekä viisitoistavuotiaaseen, pienikokoiseen ja hyvin kauniskasvoiseen Veikko poikaan, jonka suurissa silmissä oli lakkaamatta hölmistynyt katse. Veikolla oli korkea otsa, mutta älyä sen takana vähän; kaikki hänen tietonsa erittäin hatarat; kansakoulua hän oli käynyt vain kaksi luokkaa. Hänen typerä ilmeensä houkutteli katselijan aina kujeellisen mielialan valtaan.

Meidän ensimmäinen keskustelumme tapahtui navetan luona; Veikko oli juuri ajanut karjan laitumelta kotiin.

Hän kysyi minulta:

— Mistä sinä olet kotoisin?

— Inkeristä, vastasin hänelle.

— Onko se kaupunki?

— Ei, se on maa.

— Onko kaukana täältä?

— Kaukana on.

— Onko kauempana kuin Helsinki?

— Paljon kauempana.

— Onko Amerikassa asti?

— On, vastasin nauruani pidätellen.

— Onko siellä marakatteja?

— Niitä kiikkuu jokaisella puunoksalla ja katonharjalla.

— Olisit tuonut tänne yhden.

— Toin, mutta se sai matkalla nuhan ja kuoli.

— Onko siellä papukaijoja?

— Enemmän kuin täällä sääskiä.

— Onko totta, että ne puhuvat ihmisen kieltä?

— Ne sekä puhuvat että lukevat.

— Etkö tuonut mukanasi?

— Toin, mutta myin Turun satamassa eräälle papille.

— Minkä takia?

— Pappi oli vanha ja raihnainen. Hän pani papukaijan sijastaan kirkkoon saarnaamaan.

Veikko huokasi surullisena:

— Jos sinulla olisi vieläkin se marakatti ja papukaija, niin ei tarvitsisi tehdä töitä.

— Eipä tietenkään. Sen kuin näyttelisin ihmisille ja pistelisin markkoja taskuuni. Mutta kun ei enää ole, niin oli pakko pestautua tänne pappilaan töihin.

— Siinä teit tuhmasti.

— Kuinka niin, sanoin minä vakavoituen.

— Pappi ei maksa palkkaa.

— Ohoo! Ilmaiseksiko sinäkin teet töitä?

— Kolme kuukautta olen ollut, mutta markkaakaan en ole vielä saanut.

— Oletko pyytänyt?

— Olen, mutta ei hän anna. Ei anna Tuovillekaan.

— Kuka on Tuovi?

— Se apulikka täällä.

— Onko se mukava tyttö?

— On se. Päästää viereensä.

— Oletko sinä ollut?

— Olen, mutta hän ajoi minut pois.

— Minkä takia?

— Hän sanoi, että nukkua voit omassakin vuoteessasi.

— Vai niin. Ja pappi ei anna teille kummallekaan rahaa?

— Ei hän anna kenellekään. Ei Reinollekaan.

— Kuka on Reino?

— Papin poika.

— Eikö hänkään saa rahaa?

— Jouluksi sai kympin.

— Joko hän on sen tuhlannut?

— Häneltä menee paljon. Hän juo viinaa ja polttaa tupakkaa.

— Mistä hän niitä saa, jos ei hänellä ole rahaa?

— Hän myypi viljaa.

— Kenen viljaa?

— Tuolta aitasta ottaa ja myy.

— Mitä pappi siihen sanoo?

— Pappi ei näe. Hän ottaa yöllä ja myy.

— Eikö pappi sitä tiedä?

— Ei hänelle kukaan kerro. Reino antaa selkään sille, joka kertoo. Reino on hyvin väkevä.

Illallispöydässä tutustuin tähän papin poikaan. Keittiön pöydässä meitä istui viisi henkeä: Reino, karjapiika, Tuovi, Veikko ja minä; kirkkoherra rouvansa kanssa söi ruokasalissa, muonarengillä oli oma taloutensa. Reino oli vankka kahdenkymmenenneljän ikäinen nuorukainen; hänen hartiansa melkein metrin levyiset, niska kuin painijalla, leuka kuin nyrkkeilijällä. Hän istui pöydässä vastapäätä minua syöden äänettömänä omituisen haparoivin liikkein. Kun hänen piti ottaa voita, osui veitsi usein lautasen reunaan; haarukkansa hän tyrkkäsi umpimähkään perunavatiin; kuorittuaan perunan hän kohotti sen aivan silmiensä eteen nähdäkseen, oliko missään kohtaa kuorta enää jäljellä; suurelle leipälautasellekaan ei hänen kätensä osunut koskaan ensimmäisellä yrityksellä. »Tämäpä omituinen perhe», ajattelin minä, »isä ei kuule ja poika ei näe».

Reino oli puolisokea. Ollessaan sotaväessä, lentovoimissa, hän oli kerran muiden mukana ryypiskellyt puuspriitä; eräät olivat sen seurauksena menettäneet henkensä, toiset näkönsä kokonaan, useimmat tulleet vain puolisokeiksi, niiden joukossa Reinokin. Lukea hän ei nähnyt, ei nähnyt kirjoittaa, ihmistä ei tuntenut enää kolmen askelen päästä.

Illallisen jälkeen menimme hänen huoneeseensa, jonne minullekin oli laitettu vuode. Hämillään, hyvin hiljaisella äänellä Reino pyysi minulta tupakkaa.

— Ei minulla ole, vastasin. En polta ollenkaan.

Hänen hämmennyksensä oli vieläkin suurempi, kun hän sanoi:

— Voisitko sinä vipata minulle neljä markkaa ylihuomiseen?

— Mielelläni, mutta minulla ei ole rahaa, ei markkaakaan.

Punastuneena Reino istuutui sänkyynsä ja ojentautui selälleen.

— Osaatko sinä lukea? kysyi hän tuokion kuluttua.

— Totta kai.

— Lukisitko minulle ääneen?

— Mitä minä lukisin?

— Etsi tuolta hyllyltä, siellä on Tiituksen »Herra Kenonen». Lue sitä.

Hyllyltä, jossa oli sekaisin kannettomia, repaleisia ja pahoin kuluneita nidottuja kirjoja, löysin lyhyen etsimisen jälkeen »Herra Kenosen» ja rupesin lukemaan. Luin kauan; Reino loikoili selällään, kuunteli hartaana ja naurahteli joskus. Kun ääneni alkoi käydä jo käheäksi, kieleni takeltaa ja iltahämäräkin vaivata, keskeytti hän minut:

— Riittäköön täksi illaksi. Jatketaan huomenna.

Riisuutuessaan hän sanoi murheellisena:

— On se perhanan mukavaa, että ihminen voi lukea. Ei tule niin ikävä.

Seuraavana aamuna, lauantaina, aloitettiin työt jo kuudelta. Kirkkoherra näytti noudattavan talon töissä omaperäistä järjestystä. Oli kevätkylvön aika, peltojakin vielä muokkaamatta, mutta talossa ruvettiin puimaan edellisen vuoden ohria. Puinti tapahtui koneella riihen luona. Reino hoiteli moottoria ja vaihtoi säkkejä, muonarenki syötti, karjapiika ojensi hänelle lyhteitä, minä työntelin olkia ladonovesta sisään, Tuovi raahasi niitä peremmälle. Kun ovelle alkoi kerääntyä liian suuri olkikasa, siirryin minäkin ladon sisäpuolelle ja touhutessani siellä kaadoin joskus kuin vahingossa Tuovin kahiseviin olkiin, puristelin häntä ja kerran kuiskasinkin: »Saanko tulla ensi yönä viereesi?»

Kello neljän aikana meillä oli valmiina pitkä rivi täysinäisiä jyväsäkkejä, jotka Reino heitteli keveästi kuin kumipallot ikään riihenovesta sisään, lukitsi oven ja pisti avaimen omaan taskuunsa. Itse pappi ei ollut puinnissa mukana, vain parisen kertaa kävi katsomassa ja rähisemässä joutavia, palatakseen pajaansa, jossa parhaiten viihtyi aamusta iltaan.

Illallisen jälkeen Reino pukeutui pyhävaatteisiinsa ja lähti jonnekin. Minä kulutin aikaani Veikon seurassa ja runoilin hänelle lisää tarinoita. Hän uskoi kaikkein mielettömimmätkin jutut; sepitelmäni valtavan suuresta lehmästäkin, jonka etujalat ovat Euroopan ja takajalat Amerikan puolella ja jonka selkää pitkin ihmiset matkustivat. »Eivätkö ne aja laivoilla», lausui hän sentään lievän epäilyksensä. »Liikenne on niin vilkas, että laivoillakin ajetaan, mutta ne laivatpa kulkevatkin lehmän vatsassa.» — »Minkä takia vatsassa?» — »Merellä on niin paahtavan kuuma ilma», selitin minä, »lehmän vatsassa on varjoisaa». Samanlaisia mielettömyyksiä, lienevät hänelle syöttäneet muutkin, mistä varmaan johtuivat pojan kummalliset unet, joita hän minulle kertoi. Hän oli nähnyt unissaan hevosen, joka soitti hanuria; kukon, joka oli ratsastanut koiran selässä; jäniksen, joka luki raamattua. Joskus hän näki itsensä myyränä. »Se olisikin mukavaa. Eläisin maan alla eikä tarvitsisi tehdä papille palkatta työtä», puheli hän surumielisenä.

Reino pysyi poissa, minä kävin yksin makuulle. Keittiön puolella nukkui Tuovi, joka palasi karjapiian kanssa myöhään kotiin; vain lukitsematon ovi erotti meidät toisistaan. Vanha vainooja riivasi minua: »Mene, mene hänen viereensä», kuiskutteli se korvaani, »eihän hän kieltänyt, kun kysyit sitä riihellä». Koetin kamppailla viettelystä vastaan. Mieleeni muistuivat kaikki aikaisemmat epäonnistuneet yritykseni. Muistin kuuman kesäpäivän kotini ulkoniityllä, jossa olimme heinässä kahden Pijatta nimisen piikatyttömme kanssa; tyttö kisaili kanssani niin kauan kuin tyydyin puristelemaan häntä vyötäröistä, mutta heti kun paiskasin hänet pitkäkseen heinäkarheelle, päästi hän niin kauhean huudon, että se vielä monta päivää kaikui korvissani. Muistin venäläisen Sanja neidin, jota yritin lähestyä hänen ollessaan uimassa puron poukamassa ja jonka luota sain luikkia nolona kuin piesty koira. Muistin palvelijattaremme Annan, jonka vieressä nukuin usein aitassa, mutta jolta