Luutohtorin tytär

By Amy Tan

Ruth elää tavallista yhdysvaltalaisen koulutetun naisen elämää ja työskentelee haamukirjoittajana. Suhde kiinalaissyntyiseen äitiin LuLingiin on ollut aina monimutkainen – toisaalta äiti on rakas, toisaalta Ruth ei ole voinut ymmärtää kaikkia äidin kasvatusmenetelmiä. Kun LuLing sairastuu dementiaan, äidin ja tyttären suhde muuttuu. Ruth löytää äidin kirjoituksia, jotka paljastavat äidin historiasta hurjia asioita. Mitä kiinalaisessa kylässä oikein tapahtui ennen kuin LuLing lähti Yhdysvaltoihin? Luutohtorin tytär on koskettava romaani tyttären ja maahanmuuttajaäidin monimutkaisesta suhteesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726673319

Book preview

Totuus

N ämä asiat minä tiedän tosiksi:

Minun nimeni on LuLing Liu Young. Aviomiesteni nimet olivat Pan Kai Jing ja Edwin Young, ja he ovat molemmat kuolleet ja salaisuutemme ovat menneet heidän mukanaan. Tyttäreni on Ruth Luyi Young. Hän on syntynyt Vesilohikäärmeen vuonna ja minä Tulilohikäärmeen vuonna. Niinpä me olemme samanlaiset, mutta vastakkaisista syistä.

Tämän kaiken minä tiedän, mutta yhtä nimeä en muista. Se on syvällä muistini vanhimmissa kerroksissa, enkä pysty kaivamaan sitä esiin. Olen sata kertaa käynyt mielessäni lävitse aamun jona Kallis Täti kirjoitti sen paperille. Olin vasta kuusivuotias, mutta hyvin terävä. Osasin laskea. Osasin lukea. Muistin kaiken, ja tässä on muistoni tuosta talviaamusta.

Minua nukutti ja makasin yhä tiilisellä kang-vuoteella, jolla nukuin Kalliin tädin kanssa. Meidän pikku huoneemme hormi oli kauimpana oleskeluhuoneen uunista ja tiilet allani olivat jo muuttuneet kylmiksi. Olkapäätäni ravisteltiin. Kun avasin silmäni, Kallis täti alkoi kirjoittaa jotain paperinpalalle ja näytti sitten kirjoitustaan. »En näe», minä valitin. »Täällä on liian pimeä.»

Täti tuhahti, laski paperin matalalle kaapille ja viittoili minua nousemaan. Hän sytytti teepannun hiilivalkean, ja kun se alkoi savuta, hän sitoi huivin nenänsä ja suunsa eteen. Hän kaatoi kasvojenpesuveden teepannun vesitilaan, ja kun se kiehui, hän aloitti päivämme. Hän pesi kasvoni ja korvani. Hän teki jakauksen ja kampasi otsatukkani. Hän kostutti kaikki hiukset jotka törröttivät kuin hämähäkinjalat. Sitten hän jakoi pitkät hiukset kahteen osaan ja letitti ne. Hän sitoi yläpäähän punaisen nauhan ja alapäähän vihreän. Pyöritin päätäni niin että lettini heiluivat kuin palatsikoiran iloiset korvat. Ja Kallis täti nuuski ilmaa aivan kuin hänkin ihmettelisi: Mikä tuoksuu noin hyvältä? Sillä nuuskutuksella hän lausui lempinimeni Hauva. Sillä tavoin hän puhui.

Hänellä ei ollut ääntä, vain puhinaa ja vinkunaa, hengästynyttä huohotusta. Hän kertoi minulle asioita irvistyksillä ja ähkäisyillä, tanssivilla kulmakarvoilla ja pälyilevillä silmillä. Hän kirjoitti maailmasta liitutaululle jota kuljetin mukanani. Hän myös loihti kuvia mustuneilla käsillään. Käsipuhe, ilmepuhe, liitupuhe, siinä olivat ne kielet joiden parissa minä vartuin, äänettömät ja väkevät.

Tädin kiertäessä hiuksiaan tiukaksi sykeröksi päätä vasten minä leikin hänen aarrerasiallaan. Otin esiin sievän kamman jonka kumpaankin päähän oli kaiverrettu kukko. Kallis täti oli syntynyt Kukon vuonna. »Pane tämä», minä vaadin ja ojensin kampaa. »Sievä » Olin vielä niin nuori, että kuvittelin kauneuden olevan peräisin tavaroista, ja halusin äidin pitävän hänestä enemmän. Mutta Kallis täti pudisti päätään. Hän veti liinan pois ja osoitti kasvojaan kulmat kurtussa. Mitä iloa minulla on kauneudesta? hän tarkoitti.

Hänellä oli kulmakarvoihin ulottuva otsatukka niin kuin minullakin. Loput tukasta oli kierretty nutturalle ja kiinnitetty hopeasoljella. Hänellä oli persikansileä otsa, silmät kaukana toisistaan, korkeat poskipäät ja niiden välissä pieni pyöreä nenä. Se oli kasvojen yläosa. Sitten tuli alaosa.

Hän antoi mustuneiden sormenpäittensä lepattaa kuin nälkäiset liekit. Katso nyt mitä tuli teki.

Minusta hän ei ollut ruma, ei niin kuin muun perheen mielestä. »Aiya, demonikin hyppää ulos nahastaan kun näkee hänet», kuulin kerran äidin sanovan. Pienenä minusta oli hauska tunnustella sormillani Kalliin tädin suuta. Se oli arvoitus. Puolet oli muhkuraista, puolet sileää ja kiinni sulanutta. Oikean posken sisäpuoli oli jäykkä kuin nahka, vasen kostea ja pehmeä. Ikenien palaneesta kohdasta hampaat olivat pudonneet pois. Ja hänen kielensä oli kuin korventunut juuri. Hän ei pystynyt maistamaan elämän nautintoja: suolaista ja kitkerää, hapanta ja kirpeää, tulista, makeaa ja rasvaista.

Kukaan muu ei ymmärtänyt Kalliin tädin puhetta, joten minun oli lausuttava ääneen se mitä hän tarkoitti. Ei kuitenkaan kaikkea, ei salaisia tarinoitamme. Hän kertoi minulle usein isästään, Vuorensuun kuuluisasta luutohtorista, luolasta josta he löysivät lohikäärmeenluut, siitä miten luut olivat pyhiä ja pystyivät parantamaan kaiken muun kivun paitsi sydänsurut. »Kerro taas», minä sanoin sinä aamuna, toivoen tarinaa siitä miten hänen kasvonsa paloivat ja hänestä tuli lastenhoitajani.

Minä olin tulennielijä, hän kertoi käsillään ja silmillään. Sadat ihmiset tulivat torille katsomaan minua. Minä heitin raakaa porsaanlihaa suuni palavaan pataan, lisäsin chilejä ja paputahnaa, hämmensin ja tarjosin sitten lihapaloja ihmisille maistettavaksi. Jos he sanoivat: »Herkullista!» minä avasin suuni kukkaroksi johon pyydystin heidän kuparilanttinsa. Eräänä päivänä minä satuin nielaisemaan tulen, ja tuli palasi ja nieli minut. Sen jälkeen päätin lakata olemasta keittopata ja rupesin sinun hoitajaksesi.

Minä nauroin ja taputin käsiäni, sillä pidin kaikkein eniten juuri tästä keksitystä tarinasta. Edellisenä päivänä hän oli sanonut tuijottaneensa taivaalta putoavaa huonon onnen tähteä, ja se oli pudonnut hänen avoimeen suuhunsa ja polttanut hänen kasvonsa. Sitä edellisenä päivänä hän oli kertonut syöneensä jotain jota oli pitänyt tulisena hunanilaisena ruokana, mutta siinä olivatkin olleet ruuanlaittoon tarkoitetut kekäleet.

Ei enää tarinoita, Kallis täti sanoi nyt, ja hänen kätensä puhuivat nopeasti. On jo melkein aamiaisaika, ja meidän täytyy rukoilla kun olemme vielä nälkäisiä. Hän otti paperipalan kaapilta, taittoi sen ja työnsi kenkänsä vuorin sisään. Pukeuduimme topattuihin talvivaatteisiin ja menimme kylmään käytävään. Ilmassa leijaili hiilivalkeiden hajua talon muista siivistä. Näin Vanhan kokin käden nousevan ja laskevan, kun hän pumppasi vettä kaivosta. Kuulin vuokralaisen kiljuvan laiskalle miniälleen. Ohitin huoneen jossa sisareni GaoLing asui äidin kanssa, mutta he nukkuivat edelleen. Kiiruhdimme pieneen etelänpuoleiseen huoneeseen, esi-isien saliin. Kynnyksellä Kallis täti vilkaisi minuun varoittavasti. Käyttäydy nöyrästi. Riisu kengät. Astuin sukkasillani kylmälle harmaalle kivilattialle. Kylmyys tunkeutui heti jalkoihini, kiipesi ylös sääriä, kulki läpi ruumiini ja alkoi tipahdella ulos nenästäni. Aloin täristä.

Edessäni seinällä oli limittäin kirjoituskääröjä joissa oli runonsäkeitä, perheemme saamia lahjoja oppineilta jotka olivat käyttäneet meidän mustettamme viimeisten kahdensadan vuoden ajan. Olin opetellut lukemaan yhden niistä, runomaalauksen: »Kalanvarjot välähtävät alavirtaan», mikä tarkoitti sitä, että meidän musteemme oli tummaa, kaunista ja tasaisesti juoksevaa. Pitkällä alttaripöydällä oli kaksi patsasta, Pitkäikäisyyden jumala valkoisine vesiputouspartoineen ja Armeliaisuuden jumalatar, jonka kasvot olivat sileät ja huolettomat. Hänen tummat silmänsä tuijottivat suoraan minuun. Hän yksin kuunteli naisten huolia ja toivomuksia, Kallis täti sanoi. Patsaiden ympärillä oli pystyssä Liun suvun esi-isien henkitauluja, nimi kaiverrettuna puisiin kasvoihin. Kaikki esi-isäni eivät olleet siinä, Kallis täti kertoi, vain ne joita sukuni piti tärkeimpinä. Vähemmän tärkeiden ja naisten taulut oli työnnetty arkkuihin tai unohdettu.

Kallis täti sytytti useita suitsuketikkuja. Hän puhalsi kunnes ne alkoivat savuta. Pian ilmaan kohosi lisää savua – hengityksemme huuru, uhrisavumme ja usvapilvet joiden uskoin olevan aaveita, jotka yrittäisivät kiskaista minut mukaansa vaeltamaan Jinin maailmassa. Kallis täti oli kerran sanonut, että ruumis muuttuu kuoltuaan kylmäksi. Ja minua pelotti, sillä minua palelsi sinä aamuna luita ja ytimiä myöten.

»Minulla on kylmä», kitisin, ja kyyneleet valuivat poskilleni.

Kallis täti istuutui jakkaralle ja otti minut syliinsä. Lopeta, Hauva, muuten kyyneleet jäätyvät jääpuikoiksi ja puhkaisevat silmäsi, hän nuhteli lempeästi. Hän hieroi jalkojani kiivaasti, aivan kuin olisi vaivannut piirastaikinaa. Onko parempi? Entä nyt, onko parempi?

Kun olin lakannut itkemästä, Kallis täti sytytti lisää suitsuketikkuja. Hän meni ovelle ja otti toisen kenkänsä. Voin yhä nähdä sen – pölyisen sinisen kankaan, mustan vuorin, pienen ylimääräisen lehden jonka hän oli kirjaillut reiän peitoksi. Luulin että hän polttaisi kenkänsä uhrilahjana vainajille. Mutta hän ottikin kengän sisältä paperin jossa oli hänen aikaisemmin näyttämänsä kirjoitus. Hän nyökäytti päätään minua kohti ja sanoi käsillään: Minun sukunimeni, kaikkien luutohtoreiden nimi. Hän kohotti paperinimen taas kasvojeni eteen ja sanoi: Älä koskaan unohda tätä nimeä, ja laski sen sitten varovaisesti alttarille. Me kumarsimme ja nousimme, kumarsimme ja nousimme. Aina kun pääni kohosi, minä katsoin sitä nimeä. Ja se nimi oli –

Miksi en pysty näkemään sitä enää? Olen puristanut sata sukunimeä ulos suustani, mutta yksikään ei ole tuonut mukanaan muiston purkausta. Oliko se nimi epätavallinen? Kadotinko sen siksi että pidin sen liian kauan salassa? Ehkä minä menetin sen samalla tavalla kuin menetin kaikki lempitavarani – takin jonka GaoLing antoi minulle kun lähdin orpojen kouluun, leningin josta toinen mieheni sanoi että se sai minut näyttämään filmitähdeltä, ensimmäisen vauvanmekon josta Luyi kasvoi ulos. Aina kun rakastin jotain niin että sydäntä kivisti, panin sen parhaiden tavaroideni arkkuun. Pidin ne kätkössä niin kauan että melkein unohdin ne.

Tänä aamuna muistin arkun. Menin panemaan siihen Luyin antaman syntymäpäivälahjan. Harmaat havaijilaiset helmet, uskomattoman kauniit. Kun avasin kannen, ilmaan kohosi koipilvi, parvi hopeakaloja. Sisältä löysin reikäverkkoja, yhden toisensa perästä. Kirjaillut kukkaset, heleät värit, kaikki poissa. Melkein kaikki mikä on ollut tärkeätä elämässäni on hävinnyt, ja pahinta on se, että olen kadottanut Kalliin tädin nimen.

Kallis täti, mikä sinun nimesi on? Olen aina aikonut ottaa sen omakseni. Tule ja auta minua muistamaan. En ole enää pikkutyttö. En pelkää aaveita. Oletko sinä vieläkin vihainen minulle? Etkö sinä tunne minua? Minä olen LuLing, sinun tyttäresi.

I

1

J o kahdeksan vuoden ajan Ruth Young oli menettänyt äänensä aina elokuun kahdentenatoista.

Ensimmäisen kerran niin kävi, kun hän muutti Artin huoneistoon San Franciscossa. Monta päivää hän vain pihisi kuin kiehumaan jäänyt vesipannu. Hän arveli sen johtuvan viruksesta, tai ehkä hän oli allerginen jollekin rakennuksessa esiintyvälle homeelle.

Seuraavan kerran hän menetti äänensä heidän yhdessä asumisensa vuosipäivänä, ja Art laski leikkiä, että Ruthin kurkkutulehdus oli varmasti psykosomaattinen. Ruth mietti, mahtoiko se ollakin. Lapsena hän oli menettänyt äänensä katkaistuaan käsivartensa. Miksi? Toisena vuosipäivänä hän tuijotti tähtiä Artin kanssa Grand Tetonsissa. Puiston esittelyvihkosessa sanotaan: »Perseidien huippuvaiheessa noin elokuun 12. päivänä sadat 'lentotähdet’ eli ’tähdenlennot’ viiruttavat taivasta tunnista toiseen. Ne ovat itse asiassa meteorinkappaleita, jotka tunkeutuvat maan ilmakehään ja palavat laskeutuessaan.» Äänettömänä Ruth ihaili Artin vierellä valojen leikkiä samettista pimeyttä vasten. Hän ei oikeastaan uskonut, että hänen kurkkutulehduksensa johtui tähdistä, tai että meteoreilla oli jotain tekemistä hänen puhekyvyttömyytensä kanssa. Mutta äiti oli koko hänen lapsuutensa ajan toistellut, että tähdenlennot olivat itse asiassa ’sulavia aaveruumiita’ja että niiden näkemi- nen toi huonoa onnea. Jos ihminen näki sellaisen, se tarkoitti, että aave yritti puhua hänelle. Äidille melkein mikä tahansa voi olla merkkinä aaveista: rikkoutuneet kulhot, haukkuvat koirat, puhelinsoitot silloin kun linjalta kuului vain äänettömyyttä tai huohotusta.

Seuraavan elokuun koittaessa Ruth ei jäänyt odottamaan mykkyyttä vaan selitti asiakkailleen ja ystävilleen, että hän aikoi vetäytyä viikoksi tietoiseen puhumattomuuteen. »Se on jokavuotinen rituaali, jonka tarkoituksena on terävöittää tietoisuuttani sanoista ja niiden tarpeellisuudesta», hän sanoi. Muuan hänen kirja-asiakkaistaan, new age -psykoterapeutti, piti vapaaehtoista hiljaisuutta ’suurenmoisena prosessina’ja päätti ryhtyä samaan, niin että he voisivat lisätä havaintonsa joko huonosti toimivaa perhedynamiikkaa koskevaan lukuun tai lukuun hiljaisuudesta terapiana.

Siitä lähtien Ruthin sairaus oli korotettu jokavuotiseksi pyhitetyksi tapahtumaksi. Hän lopetti puhumisen aina kaksi päivää ennen kuin hänen äänensä. petti itsestään. Hän torjui kohteliaasti Artin tarjouksen, että he yrittäisivät molemmat puhua viittomakieltä. Hän teki äänettömyydestään päätöksen, tahdon asian, sairauden tai arvoituksen sijasta. Itse asiassa hän alkoi nauttia puhetauostaan; kokonaiseen viikkoon hänen ei tarvinnut lohduttaa asiakkaitaan, muistuttaa Artia tapaamisista, kehottaa tämän tyttäriä olemaan varovaisia tai tuntea syyllisyyttä kun ei soittanut äidilleen.

Nyt oli yhdeksäs vuosi. Ruth, Art ja tytöt olivat ajaneet kolmensadan kilometrin matkan Tahoejärvelle Puhumattomuuden päiviksi, millä nimellä he olivat alkaneet niitä kutsua. Ruth oli nähnyt mielessään, miten he kaikki neljä kävelisivät käsi kädessä Truckeejoelle katselemaan öistä meteorisadetta hiljaisen ihmetyksen vallassa. Mutta hyttyset olivat ylitöissä, ja Dory kitisi nähneensä lepakon, mihin Fia piruili: »Kuka piittaa vesikauhusta, kun metsä on täynnä kirvesmurhaajia?» Kun he olivat paenneet takaisin mökkiin, tytöt valittivat pitkästymistä. »Eikö täällä ole edes kaapelitelevisiota?» he ruikuttivat. Niinpä Art ajoi heidät Tahoe Cityyn ja vuokrasi videoita, enimmäkseen kauhuleffoja. Art ja tytöt nukkuivat suurimman osan aikaa, ja vaikka Ruth inhosi noita elokuvia, hän ei voinut olla katsomatta. Hän näki unta mielipuolisista lastenvahdeista ja limaisista avaruusolioista.

Kun he sunnuntaina palasivat kotiin San Franciscoon kärttyisinä ja hikisinä, he saivat todeta, ettei talossa ollut kuumaa vettä. Säiliö oli vuotanut ja lämpövastus oli ilmeisesti korventunut kuoliaaksi. Heidän oli tyydyttävä vesipannulla lämmitettäviin kylpyihin; Art ei halunnut maksaa kiirellisenä tehdyn putkikorjauksen kiskurihintoja. Äänettömänä Ruth ei voinut inttää vastaan, ja oli siitä iloinen. Inttäminen olisi merkinnyt sitä, että hän tarjoutuisi maksamaan laskun, minkä hän oli tehnyt niin usein heidän yhteisasumisensa aikana, että sitä oli alettu odottaa häneltä. Mutta koska hän ei tarjoutunut, hän tunsi itsensä pikkumaiseksi, ja kiukustui sitten siitä, ettei Art enää puhunut asiasta. Sängyssä Art painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja töykki hiljaa hänen takamustaan. Kun hän jäykistyi, Art sanoi: »Ei sitten», ja kierähti ympäri, mikä sai hänet tuntemaan itsensä torjutuksi. Hän olisi halunnut selittää, mikä oli vikana – mutta tajusi, ettei tiennyt itsekään. Hän oli vain pahalla tuulella. Pian Artin sointuva hengitys kaikui epätahdissa hänen turhautumisensa kanssa, ja hän makasi silmät auki pimeässä.

Oli jo melkein puoliyö, ja muutaman tunnin päästä Ruth pystyisi taas puhumaan. Hän seisoi Kopperossa, entisessä tarjoiluhuoneessa joka toimi nyt hänen työhuoneenaan. Hän nousi jakkaralle ja työnsi pienen ikkunan auki. Siinä se oli, miljoonan dollarin näkymä: Golden Gate -sillan punaiset tornit, jotka toimivat vedenjakajana, erottivat lahden valtamerestä. Ilma hänen kasvoillaan tuntui kostealta ja antiseptisen kylmältä. Hän tarkasteli taivasta, mutta oli liian valoisaa ja usvaista, jotta olisi voinut nähdä ’aaveruumiiden’ palavan. Sumutorvet alkoivat soida. Ja hetken kuluttua Ruth näkikin usvapilvien peittävän valtameren kuin aineeton untuvatäkki ja hiipivän kohti siltaa. Äidillä oli tapana sanoa, että sumu oli itse asiassa höyryä joka kohosi taistelevista lohikäärmeistä, joista toinen oli vettä ja toinen tulta. »Vesi ja tuli, tekee yhdessä höyry», LuLingillä oli tapana sanoa oudon brittiläisesti äännetyllä englannillaan, jonka hän oli oppinut Hongkongissa. »Sinä tietää. Ihan kuin teekannu. Koskee, sormi palaa.»

Sumu vyöryi sillankaiteiden yli ja hukutti autojen valot. Yhdeksän kymmenestä kuskista oli siihen aikaan yöstä humalassa – Ruth oli lukenut niin jostain. Tai ehkä hän oli kirjoittanut niin jollekin asiakkaalleen. Hän laskeutui jakkaralta, mutta jätti ikkunan auki.

Sumutorvet vonkuivat yhä. Ne kuulostivt ihan tuubilta jossain Šostakovitšin oopperassa, komediallisen traagisilta. Mutta oliko tragedia koskaan hauskaa? Vai nauroivatko katsojat vain tietävästi, kun uhrit astuivat lattialuukulle tai törmäsivät trikkipeiliin.

Edelleen aivan virkeänä Ruth kääntyi katsomaan pöytäänsä. Samassa häneen iski huoli, jokin jota hän ei saanut unohtaa. Koskiko se rahaa, asiakasta, tytöille annettua lupausta? Hän alkoi järjestellä pöytäänsä, pani hakuteokset siistiin riviin, lajitteli faksit ja luonnokset ja laittoi niihin värikoodit asiakkaan ja kirjan mukaan. Huomenna hänen olisi palattava rutiinin ja aikataulujen pariin, ja siisti pöytä loi tunteen uudesta alusta, järjestyksessä olevasta mielestä. Kaikella oli oma paikkansa. Jos jonkin kiireellisyys tai tärkeys oli kyseenalainen, hän työnsi sen pöydän oikeaan alalaatikkoon. Mutta laatikko oli jo täynnä vastaamattomia kirjeitä, hylättyjä luonnoksia, paperille raapustettuja ideoita joita voisi ehkä käyttää joskus tulevaisuudessa. Hän veti laatikon pohjalta paperiliittimellä niputetun paperinivaskan, arvellen että voisi heittää pois sen mikä oli lojunut pisimpään hoitamattomana.

Sivuilla oli kiinankielistä kirjoitusta, äidin käsialalla. LuLing oli antanut ne hänelle viisi tai kuusi vuotta sitten. »Se vain vanha juttu koskee minun perhe», hän oli sanonut epäluontevan huolettomasti, mikä merkitsi sitä, että paperit olivat tärkeitä. »Minun tarina, alkaa kun pieni tyttö. Minä kirjoittaa itselle, mutta sinä ehkä lukee, niin tietää miten minä kasvaa, tulee tähän maahan.» Ruth oli vuosien mittaan kuullut katkelmia äidin elämästä, mutta häntä oli liikuttanut äidin ujous, kun tämä oli pyytänyt häntä lukemaan tekstiä jonka vuoksi oli selvästi nähnyt paljon vaivaa. Sivut olivat täynnä täsmällisen pystysuoria rivejä, ilman ainoatakaan suttausta, mistä Ruth oli päätellyt, että äiti oli kirjoittanut aikaisemmat kyhäelmänsä puhtaaksi.

Ruth oli yrittänyt tulkita sivuja. Äiti oli aikoinaan takonut kiinalaista kaunokirjoitusta hänen vastahakoiseen kalloonsa, ja hän tunnisti yhä joitakin kirjoitusmerkkejä: ’asia’, ’minä’, ’totuus’. Mutta lopun selvittämiseksi hän oli joutunut vertaamaan LuLingin käsin kirjoittamia merkkejä kiinalais-englantilaisen sanakirjan aina samanlaisina pysyviin merkkeihin. »Nämä asiat minä tiedän tosiksi», kuului ensimmäinen lause. Sen kääntämiseen Ruthilta oli mennyt tunti. Hän oli ottanut päämääräkseen tulkita yhden lauseen päivässä. »Nimeni on LuLing Liu Young.» Se oli helppoa, vain viisi minuuttia. Sitten tulivat LuLingin aviomiehet, joista toinen oli Ruthin isä. Aviomiehet? Ruth yllättyi lukiessaan, että äidillä oli ollut toinenkin aviomies. Ja mitä äiti tarkoitti sanoessaan että ’meidän salaisuutemme ovat menneet heidän mukanaan’? Ruth olisi halunnut tietää heti, mutta hän ei voinut kysyä äidiltä. Hän tiesi kokemuksesta mitä tapahtui, kun hän pyysi äitiä kääntämään kiinalaisia kirjoitusmerkkejä englanniksi. Ensin LuLing soimasi häntä, ettei hän ollut lapsuudessaan opiskellut kiinaa tarpeeksi ahkerasti. Ja sitten jokaisen kirjoitusmerkin tulkitsemiseksi äiti teki pitkiä sivuhyppyjä menneisyyteensä ja selitti tuskastuttavan yksityiskohtaisesti kiinalaisten sanojen loputtomia merkityksiä: »Salaisuus ei vain ei saa sanoa. Voi olla tekee pahaa salaisuus, tai kiroaa salaisuus, tai ehkä tekee ikuinen vahinko, ei voi koskaan enää muuttaa…» Ja sitten seurasi pitkiä jaarituksia siitä, kuka paljasti salaisuuden, kertomatta mikä se salaisuus oli, ja sen jälkeen lisää jaarituksia siitä, miten kamalalla tavalla kyseinen henkilö oli kuollut, miksi niin oli käynyt, miten sen olisi voinut välttää, jos vain jokin tietty asia olisi jäänyt tapahtumatta tuhat vuotta aiemmin. Jos Ruth osoitti kärsimättömyyttä kuunnellessaan näitä juttuja, LuLing raivostui ja vannoi sitten puhisten, ettei asialla ollut väliä, sillä pian hänkin kuolisi, onnettomuudessa, pahan onnen toivotusten takia tai tahallaan. Ja sitten alkoi mykkäkoulu, rangaistus joka kesti päiviä tai viikkoja, kunnes Ruth ei enää kestänyt vaan pyysi anteeksi.

Niinpä Ruth ei ollut kysynyt äidiltään. Sen sijaan hän oli päättänyt omistautua käännöstyöhön useiksi päiviksi. Hän oli sanonut siitä äidille, ja LuLing oli varoittanut: »Älä odota liian kauan.» Aina kun äiti sen jälkeen kysyi, oliko Ruth lukenut tarinan, Ruth vastasi: »Minun piti juuri ruveta siihen, mutta asiakkaan kanssa tuli kiireitä.» Tielle tuli myös muita kriisejä, jotka koskivat Artia, tyttöjä tai taloa, ja sen lisäksi lomia.

»Liian kiire äidille», LuLing valitti. »Ei koskaan liian kiire katsoa elokuva, mennä pois, tavata ystävä.»

Viimeisen vuoden aikana äiti oli lakannut kyselemästä, ja Ruth oli miettinyt: Onko hän luovuttanut? Mahdotonta. Äiti on varmaan unohtanut. Siinä vaiheessa paperit olivat jo joutuneet laatikon pohjalle.

Kun ne nyt olivat putkahtaneet esiin, Ruth tunsi syyllisyyttä. Ehkä hänen pitäisi palkata joku joka osasi sujuvasti kiinaa. Art ehkä tietäisi jonkun – kielitieteilijän, eläkkeelle jääneen professorin joka olisi tarpeeksi vanha tunteakseen perinteiset kirjainmerkit yksinkertaistettujen lisäksi. Hän kysyisi heti kun ehtisi. Hän pani paperit kasan päälle, sulki laatikon ja tunsi jo olonsa vähemmän syylliseksi.

Kun hän aamulla heräsi, Art oli jo valveilla ja teki viereisessä huoneessa joogavenytyksiään. »Hei», Ruth sanoi itselleen. »Onko täällä ketään?» Ääni oli palannut, vaikka narisikin käyttämättömyyttään.

Harjatessaan hampaitaan kylpyhuoneessa hän kuuli Doryn kiljuvan: »Minä haluan katsoa sitä. Käännä takaisin! On se minunkin telkkari.» Fia lällätti: »Sehän on pikkuvauvojen ohjelma, ja vauva sinä oletkin, vä vä vää.»

Artin erosta asti tytöt olivat viettäneet puolet ajastaan äidin ja isäpuolen luona Sausalitossa ja toisen puolen Artin edvardiaanisessa huoneistossa Vallejo Streetillä. Joka toinen viikko he kaikki neljä – Art, Ruth, Sofia ja Dory – ahtautuivat viiteen pikkuruiseen huoneeseen, joista yhteen juuri ja juuri mahtui kerrossänky. Talossa oli vain yksi kylpyhuone, ja Ruth inhosi sen vanhanaikaista epämukavuutta. Tassujen varassa seisova rauta-amme oli yhtä hyväksi mielenrauhalle kuin sarkofagi ja jalallisen pesualtaan erillisistä hanoista tuli joko polttavan kuumaa tai jääkylmää vettä. Kurkottuessaan ottamaan hammaslankaa Ruth pudotti ikkunalaudalta muita tavaroita: ryppyvoiteita, finninhoitoaineita, nenäkarvaleikkurit ja muovimukin, johon ahdettujen yhdeksän hammasharjan omistusuhde ja ikä olivat jatkuvasti kyseenalaiset. Kun hän siivosi jälkiään, ovelta kuului kiivasta koputusta.

»Saat luvan odottaa», hän huusi käheällä äänellä. Jyskytys jatkui. Hän vilkaisi elokuun kylpyhuoneaikataulua, joka oli liimattu sekä oven sisä- että ulkopuolelle. Siinä kerrottiin aivan selvästi, kenellä oli vuoro minkäkin varttitunnin ajan. Hän oli – pannut itsensä viimeiseksi, ja koska kaikki muut olivat aina myöhässä, hän sai kärsiä sen kumulatiivisesta vaikutuksesta. Aikataulun alle tytöt olivat lisänneet sääntöjä ja varauksia, ja listan pesualtaan, vessan ja suihkun käyttöön liittyvistä rikkomuksista ja niistä johtuvista sakoista, ynnä julistuksen siitä milloin TODELLINEN HÄTÄTILANNE (kolmesti alleviivattuna) voitti oikeuden yksityisyyteen.

Jyskytys kuului taas. »Ru-uuth! Minä sanoin että sinulle on puhelu!» Dory raotti ovea ja työnsi sisään langattoman puhelimen. Kuka soitti kaksikymmentä yli seitsemältä aamulla? Äiti epäilemättä. LuLingillä tuntui olevan aina kriisi, kun Ruth ei ollut soittanut useampaan päivään.

»Ruthie, onko äänesi palannut? Voitko puhua?» Se olikin hänen paras ystävänsä Wendy. He juttelivat melkein joka päivä. Hän kuuli Wendyn niistävän. Itkikö Wendy?

»Mitä on tapahtunut?» Ruth kuiskasi. Älä kerro, älä kerro, hän lausui äänettömästi sydämensä jyskytyksen tahdissa. Wendy aikoi kertoa, että hänellä oli syöpä, Ruth oli aivan varma siitä. Edellisiltainen levottomuus alkoi taas virrata hänen suonissaan.

»Olen vieläkin ihan järkyttynyt», Wendy jatkoi. »Minä pian… Odota vähän. Tuli toinen puhelu.»

Se ei saa olla syöpää, Ruth ajatteli. Ehkä hänet on ryöstetty, tai talossa on käynyt varkaita ja poliisi soittaa nyt kyselläkseen häneltä. Mitä se sitten onkin, kysymys on varmasti vakavasta asiasta, ei Wendy muuten itkisi. Mitä hänen pitäisi sanoa? Ruth piteli kuuloketta olkaansa vasten ja haroi lyhyeksi leikattua tukkaansa. Hän pani merkille, että peilistä oli lohkeillut hopeaa. Vai oliko hänen hiuksissaan valkeita juuria? Hän täyttäisi pian neljäkymmentäkuusi vuotta. Milloin hänen kasvonsa olivat alkaneet menettää vauvanpyöreyttään? Ajatella, että hän oli harmitellut sitä, että hänellä oli ikuisen teinitytön kasvot ja iho. Nyt juonteet vetivät alas hänen suupieliään. Ne saivat hänet näyttämään tyytymättömältä, ihan niin kuin äiti. Ruth pani väriä huuliinsa. Eihän hän kyllä muuten muistuttanut äitiään, Luojan kiitos. Äiti oli jatkuvasti tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin. LuLing oli pitänyt Ruthia ratkaisemattoman epätoivon ilmapiirissä koko tämän lapsuuden ajan. Siksi Ruthista oli kamalaa riidellä Artin kanssa. Hän yritti kovasti olla suuttumatta. Mutta joskus hän ei jaksanut vaan räjähti, ja ihmetteli sitten, miten oli voinut antaa itsehillintänsä pettää.

Wendy palasi puhelimeen. »Oletko sinä vielä siellä? Anteeksi. Me etsimme uhreja siihen maanjäristyselokuvaan, ja miljoonat ihmiset soittavat yhtä aikaa.» Wendyllä oli oma toimisto, joka etsi statisteja antamaan sanfranciscolaista paikallisväriä – poliiseja joilla oli ylöspäin kiertyvät viikset, kaksimetrisiä transvestiitteja, seurapiiri-ihmisiä jotka olivat tietämättään oman itsensä karikatyyrejä. »Kaiken huipuksi minulla on paskamainen olo», Wendy sanoi, aivasti ja niisti nenänsä. Hän ei siis itkenyt, Ruth tajusi, ja samassa puhelimesta kuului kaksi kilahdusta. »Hemmetti», Wendy sanoi. »Odota. Minä hoidan tämän puhelun.»

Ruthista oli inhottavaa odottaa. Mikä oli niin kamalaa, että Wendyn oli saatava kertoa hänelle heti aamusta? Oliko Wendyn miehellä ollut suhde? Joella? Ei nyt vanhalla kunnon Joella. Mitä sitten?

Art työnsi päänsä ovesta ja naputti kelloaan. Seitsemän kaksikymmentäviisi, hänen suunsa sanoi. Ruth aikoi sanoa, että soittaja oli Wendy jolla oli jokin hätänä, mutta Art harppoi jo kapeaa käytävää poispäin. »Dory! Fia! Pitäkää kiirettä! Ruth vie teidät luistinradalle viiden minuutin päästä. Vauhtia.» Tytöt kiljuivat ja Ruth tunsi itsensä hevoseksi lähtöpaalulla.

»Tulen ihan heti!» hän huusi. »Ja tytöt, jos te ette syöneet aamiaista, haluan että juotte ainakin maitoa, kokonaisen lasillisen, niin ettette kuole hypoglykemiašokkiin.»

»Älä sano ’kuole’», Dory marisi. »Se on inhottavaa.»

»Luoja. Mitä siellä on tekeillä?» Wendy oli palannut puhelimeen.

»Tavanmukainen viikon aloitus», Ruth sanoi. »Kaaos on rangaistusta joutilaisuudesta.»

»Joo, kuka niin sanoi?»

»Minä. Mutta sinä olit sanomassa jotain…?»

»Lupaa ensin, ettet kerro kenellekään.» Wendy aivasti taas.

»En tietenkään.»

»Et edes Artille, etkä varsinkaan neiti Giddylle.»

»Gideonille? No, en tiedä voinko luvata sitä.»

»Äiti soitti illalla haltioissaan», Wendy aloitti. Wendyn jatkaessa Ruth kiiruhti makuuhuoneeseen jatkamaan pukeutumista. Silloin kun hänellä ei ollut kiire, hänestä oli mukava kuunnella ystävänsä tarinoita. Wendy veti puoleensa kaikenlaisia outoja häiriöitä maan ilmatilassa. Hän onnistui todistamaan kummallisia näkyjä, sellaisia kuin kolme koditonta albiinoa Golden Gate -puistossa, BMW joka Woodsidessa upposi äkkiä vanhaan lokasäiliöön, puhveli marssimassa vapaana pitkin Taraval Streetiä. Hän oli erikoistunut kutsuihin, jotka saivat ihmiset järjestämään kohtauksia, aloittamaan suhteita ja aiheuttamaan kaikenlaisia itseään ylläpitäviä skandaaleja. Ruthin mielestä Wendy toi hänen elämäänsä kipinää, mutta nyt ei ollut sopiva hetki kipinöille.

»Ruth!» Art sanoi varoittavasti. »Tytöt myöhästyvät.»

»Olen todella pahoillani, Wendy. Minun täytyy viedä tytöt luistelukouluun -»

Wendy keskeytti. »Äiti on nainut kunto-ohjaajansa! Siitä hän soitti. Mies on kolmekymmentäkahdeksan ja äiti kuusikymmen täneljä. Voitko uskoa?»

»Ohhoh… Vau.» Ruth oli tyrmistynyt. Hän näki mielessään, miten rouva Scott rusettiin ja urheiluhousuihin pukeutuneine sulhoineen antoi avioliittolupausta kuntopyörän selässä. Oliko Wendy pahoillaan? Hän olisi halunnut löytää oikeat sanat. Mutta mitkä? Viitisen vuotta sitten hänen omalla äidillään oli ollut jonkinlainen poikaystävä, mutta tämä oli ollut kahdeksankymppinen. Ruth oli toivonut että T.C. naisi LuLingin ja järjestäisi tälle tekemistä. Mutta T.C. olikin kuollut sydänkohtaukseen.

»Wendy hei, tiedän että asia on tärkeä, voinko soittaa kun olen vienyt tytöt?»

Lopetettuaan puhelun Ruth muistutti itseään sen päivän tehtävistä. Kymmenen asiaa, ja hän napautti peukaloaan. Yksi, vie tytöt luistelutunnille. Kaksi, hae Artin puvut pesulasta. Kolme, osta ruokaa päivällistä varten. Neljä, hae tytöt luistinradalta ja vie ystävien luo Jackson Streetille. Viisi ja kuusi, soita sille koppavalle asiakkaalle Tedille ja sitten Agapi Agnosille, josta hän itse asiassa piti. Seitsemän, tee valmiiksi Agapi Agnosin kirjaan tulevan kappaleen luonnos. Kahdeksan, soita agentti Gideonille, jota Wendy inhosi. Ja yhdeksän – mikä hemmetti yhdeksikkö oli? Hän tiesi mikä oli kymmenen, päivän viimeinen tehtävä. Hänen oli soitettava Artin entiselle vaimolle Miriamille ja kysyttävä, saisiko hän tytöt Täydenkuun juhlan viikonlopuksi, Youngien jokavuotisen sukukokouksen jota hän sinä vuonna emännöi.

Mikä sitten oli yhdeksän? Hän organisoi aina päivänsä sormien lukumäärän mukaan. Jokainen päivä oli viisi tai kymmenen kohtaa. Ei hän tosin kovin jyrkkä ollut: lisäykset mahtuivat varpaisiin, niissä oli aina tilaa kymmenelle odottamattomalle tehtävälle. Yhdeksän, yhdeksän… Hänhän voisi tehdä Wendylle soittamisesta ykkösen ja työntää kaikkia muita taaksepäin. Mutta hän tiesi, että puhelun pitäisi olla varvas, ylimääräinen tehtävä, yksitoista. Mikä oli yhdeksän? Yhdeksikkö oli yleensä jotain tärkeätä, merkityksellinen numero, täysi numero, kuten äidillä oli tapana sanoa, numero joka merkitsi myös: Älä unohda ettei mene kaikki. Liittyikö yhdeksikkö jotenkin äitiin? Äidistä oli aina huolta. Ei hänen sitä erikseen tarvinnut muistaa. Se oli mielentila.

Juuri LuLing oli opettanut hänet laskemaan sormia muistamisen tueksi. Sillä keinolla LuLing ei ikinä unohtanut mitään, varsinkaan valheita, petoksia ja kaikkia niitä pahoja tekoja, joihin Ruth oli syntymästään asti syyllistynyt. Ruth voi yhä nähdä mielessään, miten äiti laski kiinalaiseen tapaan, osoitti ensin pikkusormeaan ja taivutti sitten kunkin sormen kämmentä kohti, eleellä jonka Ruth katsoi merkitsevän sitä, että kaikki muut mahdollisuudet ja pakotiet oli suljettu pois. Ruth puolestaan piti sormensa auki ja levällään, amerikkalaiseen tapaan. Mikä oli yhdeksikkö? Hän veti tukevat sandaalit jalkaan.

Art ilmestyi ovelle. »Muru? Älä unohda soittaa putkimiehelle kuumavesivaraajasta.»

Putkimiehestä ei tulisi yhdeksikköä, Ruth sanoi itselleen, ei missään tapauksessa. »Olen pahoillani, kulta, mutta etkö sinä voisi soittaa? Minulla on aika kiireinen päivä.»

»Minulla on kokouksia, ja kolme valitusta tekeillä.» Art työskenteli kielikonsulttina, ja sinä vuonna hän käsitteli tapauksia, joissa kuurot vangit olivat joutuneet pidätetyiksi ja oikeuteen ilman tulkkia.

Sinun talosihan tämä on, Ruth melkein lipsautti. Mutta hän pakottautui kuulostamaan järkevältä, vankkumattomalta, sellaiselta kuin Art. »Etkö voi soittaa toimistosta kokousten välissä?»

»Sitten minun täytyisi soittaa sinulle ja selvittää, milloin sinä olet täällä putkimiestä vastaanottamassa.»

»En minä tiedä tarkkaan, milloin olen kotona. Ja tiedäthän sinä ne tyypit. Sanovat tulevansa yhdeltä ja ilmestyvät viideltä. Ei se että minä teen työtä kotona tarkoita ettei se ole oikeata työtä. Minulla on ihan mieletön päivä. Ensinnäkin minun täytyy… » Ja hän alkoi luetella tehtäviään.

Artin hartiat painuivat ja hän huokaisi. »Miksi sinun täytyy tehdä kaikesta niin vaikeaa? Ajattelin vain, että jos se kävisi, jos sinulla olisi aikaa – Äh, unohda koko juttu.» Hän kääntyi mennäkseen.

»Hyvä on, minä hoidan sen. Mutta voisitko sinä tulla kotiin, jos pääset aikaisemmin niistä kokouksista?»

»Totta kai.» Art suuteli Ruthia otsalle. »Hei, ja kiitos. En olisi pyytänyt, ellen olisi ihan korvia myöten hommissa.» Hän suuteli Ruthia uudelleen. »Rakastan sinua.»

Ruth ei vastannut, ja Artin lähdettyä hän sieppasi takkinsa ja auton avaimet, ja näki sitten tyttöjen seisovan ovella tuijottamassa häntä arvostelevasti Hän heilutti isoavarvastaan. Kaksitoista, kuuma vesi.

Ruth käynnisti auton ja kokeili jarruja varmistaakseen, että ne toimivat. Vielä ajaessaan Fiaa ja Dorya luistinradalle hän mietti, mitä yhdeksän voisi olla. Hän kävi aakkoset läpi siltä varalta että jokin kirjain saisi hänet muistamaan. Ei mitään. Mistä hän oli nähnyt unta yöllä, kun oli lopulta nukahtanut? Makuuhuoneen ikkunasta, tummasta hahmosta lahdella. Verhot olivat olleet läpinäkyvät, hän muisti äkkiä, ja hän oli ollut alasti. Hän oli nostanut katseensa ja nähnyt lähinaapureidensa virnistelevän. He olivat seuranneet hänen kaikkein yksityisimpiä hetkiään, nähneet hänen yksityisimmät ruumiinosansa. Sitten radio alkoi hälyttää. Vonk! Vonk! Vonk! »Tämä oli Amerikan yleisradion varoitusmerkkikokeilu katastrofin varalle.» Ja sitten kuului toinen ääni, äidin ääni: »Ei, ei kokeilu! Ihan tosi.» Ja lahdella häämöttävä tumma hahmo alkoi kohota ja muuttui hyökyaalloksi.

Ehkä yhdeksikkö liittyi sitten putkimieheen: hyökyaalto, rikkinäinen kuumavesivaraaja. Arvoitus oli ratkennut. Mutta entä ne läpinäkyvät verhot? Mitä se merkitsi? Huoli valtasi taas hänen mielensä.

»Tiedäthän sen uuden tytön josta Darien tykkää?» hän kuuli Fian sanovan sisarelleen. »Hänellä on ihana tukka. Voisin tappaa hänet.»

»Älä sano ’tappaa’!» Dory toitotti. »Etkö muista mitä aamunavauksessa sanottiin viime vuonna? Sano mieluummin: panna vankilaan.»

Molemmat tytöt istuivat takapenkillä. Ruth oli ehdottanut että jompi kumpi istuisi hänen vieressään edessä, ettei hän tuntisi itseään autonkuljettajaksi. Mutta Dory oli vastannut: »On helpompi avata vain yksi ovi.» Ruth ei ollut sanonut siihen mitään. Hänestä tuntui usein, että tytöt kokeilivat häntä nähdäkseen saisivatko hänet kimpaantumaan. Nuorempina he olivat rakastaneet häntä, siitä Ruth oli varma. Hän oli tuntenut sen sydän mielihyvää