Keittiöjumalan vaimo

By Amy Tan

Winnie ja Helen ovat kiinalaissyntyisiä amerikkalaisia naisia, ja ennen kaikkea ystävyksiä. Kun Helen haluaa kertoa Winnien tyttärelle Pearlille totuuden Winnien historiasta, Winnie ei tätä hyväksy. Pakon edessä hän kertoo traagisen tarinansa tyttärelleen ennen Heleniä. Tytär Pearl on järkyttynyt. Winnie tuli lapsena äitinsä hylkäämäksi ja kasvoi setänsä perheessä – ilman rakkautta, jota oma tytär olisi saanut osakseen. Winnien tarinaan kuuluu myös monta muuta traagista tapahtumaa. Winnie ei kuitenkaan ole ainoa, jolla on perheessä salaisuuksia.Keittiöjumalan vaimo on koskettava kertomus äitiydestä, vaikeuksista selviämisestä ja rohkeudesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788726673296

Book preview

1

Jumalapuoti

Aina kun äitini puhuu minulle, hän aloittaa keskustelun aivan kuin olisimme keskellä väittelyä.

»Pearl-ah, täytyy mennä, ei voi mitään», äiti sanoi soittaessaan viime viikolla. Vasta monen minuutin kuluttua sain tietää syyn hänen soittoonsa: Helen-täti oli kutsunut koko perheen serkkuni Baobaon kihlajaisiin.

»Koko perhe» tarkoittaa Kwongeja ja Louieja. Kwongit ovat Helen-täti, Henry-setä, Mary, Frank ja Baobao. Ja nykyään »Louiet» tarkoittaa itse asiassa vain äitiä ja minua, sillä isäni on kuollut ja veljeni Samuel asuu New Jerseyssä. Meidät on tunnettu »koko perheenä» niin kauan kuin muistan, vaikka Kwongit ovat meille vain suvun sukua; Helen-tädin ensimmäinen aviomies oli äitini veli, joka kuoli jo kauan ennen syntymääni.

Mitä serkkuuni Baobaoon tulee, hänen oikea nimensä on Roger. Kaikki perheenjäsenet ovat kutsuneet häntä Baobaoksi vauvasta asti, ja sitä baobao tarkoittaakin, kallista vauvaa. Me kutsuimme häntä siksi myöhemminkin, koska hän oli itkupilli joka alkoi kitistä heti kun täti ja setä tulivat ovesta sisään ja valittaa että muut lapset kiusasivat häntä. Ja vaikka hän on jo kolmekymmentäyksivuotias, meille hän on yhä Baobao — ja me kiusaamme häntä yhä.

»Baobao? Kuinka hän voi pitää kihlajaiset?» minä sanoin. »Sehän on hänen kolmas avioliittonsa.»

»Neljäs kihlaus!» äiti sanoi. »Edellistä hän ei nainut, purkaantui kun me olimme jo lähettäneet lahjan. Ei Helen niitä tietenkään kihlajaisiksi kutsu. Hän sanoo että se on suuri jälleennäkemisjuhla Maryn kunniaksi.»

»Tuleeko Marykin?» minä kysyin. Marylla ja minulla on yhteinen historia joka sisältää muutakin kuin sen että olemme sukulaisia. Hänen miehensä Doug Cheu opiskeli lääketieteellisessä yhtä aikaa mieheni Phil Brandtin kanssa, ja hän juuri meidät esittelikin toisillemme kuusitoista vuotta sitten.

»Mary tulee, mies ja lapset myös», äiti sanoi. »Lentää Los Angelesista ensi viikolla. Ei ehdi saada alennusta. Täysihintaiset liput, ajattele!»

»Ensi viikolla?» minä sanoin miettien verukkeita. »Vähän myöhäistä muuttaa suunnitelmia. Meillä on tarkoitus — »

»Helen-täti on jo laskenut teidät mukaan. Suuret juhlapäivälliset Water Dragon -ravintolassa — viisi pöytää. Jos te ette tule, hän on puoli pöytää vajaa.»

Näin mielessäni miten Helen-täti, joka on muutenkin aika lyhyt ja pyöreä, kutistui pöydän jalan korkuiseksi. »Keitä muita tulee?»

»Paljon isoja, tärkeitä ihmisiä», äiti vastasi ja lausui sanan »tärkeitä» aivan kuin viitaten ihmisiin joista ei pidä. »Tietenkin hän kertoo kaikille myös että Baobao tulee uuden morsiamensa kanssa. Ja sitten kaikki sanovat: ’Morsiamen? Onko Baobaolla uusi morsian?’ Ja sitten Helen sanoo: »Ai niin, minä unohdin. Sen piti olla suuri yllätys. Lupaa ettet kerro.’»

Äiti tuhahti. »Hän kertoo sillä tavoin kaikille. Niin että nyt sitten täytyy tuoda lahja, yllätykseksi. Mitä sinä viimeksi ostit?»

»Baobaolle ja sille opiskelijatytölle? En muista, makeiskulhon varmaan.»

»Lähettikö hän sen takaisin kun kihlaus purkautui?»

»Ei kai. En muista.»

»Siitä näet! Sellaisia Kwongit ovat. Älä tällä kertaa pane niin paljon rahaa.»

Kaksi päivää ennen päivällisiä äiti soitti taas.

»Nyt on liian myöhäistä tehdä sille mitään», hän sanoi aivan kuin se, mikä se sitten olikin, olisi minun syytäni. Ja sitten hän kertoi että isotäti Du oli kuollut yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden iässä. Uutinen tuli minulle todella yllätyksenä; luulin hänen kuolleen jo vuosia sitten.

»Hän jätti sinulle kauniita tavaroita», äiti sanoi. »Voit hakea viikonloppuna.»

Isotäti Du oli itse asiassa Helenin sukulainen, hänen isänsä sisarpuoli, tai jotain sellaista. Mutta muistaakseni juuri äiti aina huolehti isotädistä. Hän vei tämän roskat ulos viikottain. Hän esti vanhaa rouvaa tilaamasta lehtiä aina kun tämä sai arpalipukkeen johon oli painettu hänen nimensä ja sanat ’Miljoona Dollaria’. Hän anoi yhä uudelleen että vanhusten lääkintähuolto maksaisi isotädin yrttilääkkeet.

Vuosikausia äiti oli valittanut minulle siitä että hän huolehti tädistä — eikä Helen. »Helen, hän ei edes tarjoudu», äiti sanoi aina. Ja sitten yhtenä päivänä — ehkä kymmenen vuotta sitten — minä keskeytin äidin. Sanoin: »Mitä jos sanoisit Helen-tädille mikä sinua kiusaa ja lakkaisit valittamasta?» Phil oli ehdottanut että sanoisin niin, sehän oli hyvin järkevä tapa saada äiti käsittämään mikä hänet teki onnettomaksi, niin että hän voi lopulta ryhtyä positiivisiin toimiin.

Mutta kun sanoin niin, äiti katsoi minuun ilmeettömin kasvoin ja aivan ääneti. Ja sen jälkeen hän tosiaan lakkasi valittamasta minulle. Itse asiassa hän ei puhunut minulle pariin kuukauteen. Ja kun me taas aloimme puhua, isotäti Duta ei mainittu enää koskaan. Siksi varmaan arvelin isotädin kuolleen jo kauan sitten.

»Mikä se oli?» minä kysyin uutisen kuullessani ja yritin kuulostaa hillityltä ja järkyttyneeltä. »Halvaus?»

»Bussi», äiti vastasi.

Isotäti Du oli kaikesta päätellen ollut erittäin terve loppuun asti. Hän oli ollut One Californian bussissa kun se väisti pysähtymismerkin takaa törmännyttä »hullujen nuorten vauhtirautaa», kuten äiti kuvasi. Isotäti oli lennähtänyt eteenpäin käytävällä ja kaatunut. Äiti oli tietenkin käynyt heti katsomassa häntä sairaalassa. Lääkärit eivät löytäneet hänestä mitään vikaa, tavanmukaisia kuhmuja ja mustelmia lukuun ottamatta. Mutta isotäti sanoi ettei hänellä ollut aikaa odottaa että lääkärit keksisivät sen minkä hän jo tiesi. Niinpä hän pani äidin kirjoittamaan paperille hänen testamenttiinsa, kuka saisi hänen kolmekymmentä vuotta vanhan nyppypintaisen sohvansa, hänen mustavalkoisen televisionsa, ynnä muuta sellaista. Myöhään sinä iltana hän kuoli havaitsematta jääneeseen kallonmurtumaan. Helen oli aikonut käydä hänen luonaan seuraavana päivänä, liian myöhään.

»Baobao Roger käski meidän vaatia korvausta, miljoona dollaria», äiti ilmoitti. »Voitko kuvitella? Millaista ajattelua. Kun me saimme kuulla että isotäti oli kuollut, hän ei itkenyt, hän vain halusi ansaita rahaa tädin kuolleella ruumiilla! Hnh! Miksi minä kertoisin että täti jätti hänelle kaksi lamppua? Ehkä minä unohdan kertoa.»

Äiti oli hetken hiljaa. »Hän oli hyvä ihminen. Jo neljätoista seppelettä.» Ja sitten hän kuiskasi: »Me annamme tietenkin kahdenkymmenen prosentin alennuksen.»

Äiti ja Helen-täti omistavat yhdessä Ding Ho -kukkakaupan Chinatownin Ross Alleylla. He keksivät perustaa liikkeen noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, pian sen jälkeen kun isäni oli kuollut ja Helen-täti saanut potkut työpaikastaan. Tavallaan kukkakauppa kai oli unelma joka korvaisi nuo kauheat asiat.

Äiti oli käyttänyt rahat jotka oli saanut Ensimmäiseltä kiinalaiselta baptistikirkolta, missä isäni oli ollut apulaispappina. Ja Helen-täti oli käyttänyt rahat jotka oli säästänyt työpaikassaan toisessa kukkakaupassa, missä hän oli oppinut ammatin. Ja mistä hän oli saanut potkut. »Liian rehellisyyden» takia, kuten Helen-täti itse kertoi. Tosin äiti epäili sen johtuneen siitä että Helen-täti aina kehoitti asiakkaita ostamaan halvimpia kimppuja rahaa säästääkseen.

»Joskus minua kaduttaa että ylipäänsä nain kiinalaiseen perheeseen», Phil sanoi kuullessaan että meidän oli lähdettävä San Franciscoon, sadan viidenkymmenen kilometrin edestakainen matka kotoamme San Josesta, ja tavallista hankalampi viikonlopun jalkapalloliikenteen takia. Vaikka hän on oppinut aidosti pitämään äidistäni niiden viidentoista vuoden aikana jotka olemme olleet naimisissa, tämän vaatimukset tuskastuttavat häntä edelleen. Eikä viikonloppu laajennetun perheen parissa ole hänestä paras tapa viettää vapaa-aikaa sairaalatyön jälkeen.

»Oletko varma että meidän täytyy mennä?» hän kysyi hajamielisesti. Hän oli syventynyt leikkimään uudella ohjelmalla jonka oli juuri ladannut sylimikroonsa. Hän painoi näppäintä. »Hurraa!» hän huudahti ruudulle ja taputti käsiään. Phil on neljäkymmentäkolmevuotias, ja karkeine harmaine kiharoineen hän vaikuttaa yleensä hillityltä ja arvokkaalta. Sillä hetkellä hänessä kuitenkin oli sotalaivan pienoismallilla leikkivän pikkupojan vilpitöntä innostusta.

Minä olin olevinani yhtä syventynyt tutkiessani palvelukseen halutaan -osastoa. Olin kolme kuukautta aikaisemmin saanut viran paikallisen koulupiirin puhe-ja kieliterapeuttina. Ja vaikka olin pohjimmiltani tyytyväinen työhöni, olin salaa huolissani mahdollisuudesta että olin menettänyt paremman tilaisuuden. Äiti oli pannut ne ajatukset päähäni. Kun olin kertonut hänelle että minut oli valittu virkaan kahden muun hakijan ohi, hän oli sanonut heti: »Kahden? Vain kaksi ihmistä halusi sitä työtä?»

Ja sitten Phil nosti katseensa tietokoneesta, huolestuneena. Ja minä tiesin mitä hän ajatteli, »terveydentilaani» kuten me sitä kutsumme, multippeliskleroosia joka ei toistaiseksi ole rampauttanut minua mutta tehnyt kyllä helposti väsyväksi. »Siitä tulee rankka viikonloppu», hän sanoi. »Sitä paitsi luulin ettet siedä serkkuasi Baobaoa. Unohtamatta sitä että Marykin tulee. Luoja, mikä pölhö.»

»Mm.»

»Etkö voi luikerrella siitä?»

»Ää-ä.»

Phil huokaisi. Ja siihen keskustelu päättyi. Avioliittovuosiemme aikana olemme oppineet kiertämään kysymyksen perheestäni, velvollisuuksistani. Aikoinaan se oli suurimpia kiistanaiheitamme. Kun me olimme vastanaineita, Philillä oli tapana sanoa että sokea kiintymys ajoi minut pelon ja syyllisyyden valtaan. Minä sanoin että hän oli itsekäs, ettei niillä asioilla mitä ihminen elämässään joutui tekemään aina ollut tekemistä hauskuuden tai mukavuuden kanssa. Ja sitten hän sanoi, että meidän oli pakko mennä vain koska minut oli manipuloitu uskomaan ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta, ja että minä pyrin tekemään saman hänelle. Sitten syntyi ensimmäinen lapsemme Tessa, ja vuotta myöhemmin sairauteni todettiin. Kiistelymme luonne muuttui. Emme enää riidelleet omahyväisesti yksilön valinnanvapautta koskevista filosofisista käsityseroistamme, ehkä siksi että Phil alkoi tuntea vastuuta vauvasta, samoin kuin minusta, tai ainakin terveydentilastani. Niinpä koko yksilön valinnanvapaus muuttui hankalaksi aiheeksi, taakaksi, kunnes se jäi pois, niin kuin myös tupakointi, vasikanlihan syöminen ja norsunluukorujen käyttäminen.

Nykyään me yleensä riitelemme pienemmistä, yksilöidymmistä aiheista — esimerkiksi siitä että minä annan periksi Tessan vaatimuksille saada katsella vielä puoli tuntia televisiota — emme niinkään erilaisesta suhtautumisestamme kuriin yleensä. Ja lopulta me yleensä aina päädymme yksimielisyyteen — ehkä liiankin halukkaasti, koska me jo tiedämme useimpien kiistojen lopputuloksen.

Se on tasaista elämää, mahdollisimman sopuisaa. Vaikka se joskus vaivaakin minua. Itse asiassa toivon joskus että voisimme palata vanhoihin aikoihin, jolloin Phil intti ja minä puolustin kantaani ja sain ainakin itseni vakuuttuneeksi siitä että olin oikeassa. Kun taas nykyisin — esimerkiksi tänään — en ole oikein varma siitä miksi annan periksi perheeni vaatimuksille. Vaikka en sitä missään tapauksessa myöntäisi Philille, olen alkanut olla harmissani velvollisuuksistani. En ole mitenkään innokas tapaamaan Kwongeja, varsinkaan Marya. Ja aina kun olen äidin seurassa, minusta tuntuu että joudun väistelemään maamiinoja.

Niinpä minä ehkä syyllisyydentunteesta Philin takia tai kiukusta itseäni kohtaan kerroin vasta seuraavana päivänä että joutuisimme jäämään yöksi — osallistuaksemme samalla isotäti Dun hautajaisiin.

Pelättynä viikonloppuna Phil ja minä päätimme tulla aikaisin kaupunkiin ehtiäksemme asettua kunnolla ja ehkä viedä tytöt eläintarhaan. Edellisenä päivänä meillä oli kohtelias kiista äidin kanssa siitä missä me asuisimme.

»Hyvin ystävällisesti ajateltu, Winnie», Phil todisteli äidille puhelimessa. »Mutta me olemme jo varanneet hotellin.» Kuuntelin toisessa puhelimessa tyytyväisenä siitä että olin pyytänyt Philiä soittamaan ja esittämään verukkeet.

»Mikä hotelli?» äiti kysyi.

»TraveLodge», Phil valehteli. Itse asiassa olimme varanneet huoneen Hyattista.

»Ai, liikaa rahaa!» äiti totesi. »Miksi tuhlata sillä tavalla? Te voitte asua meillä, paljon huoneita.»

Ja Phil kieltäytyi sulavasti. »Ei, ei missään tapauksessa. Liikaa vaivaa. Ei todellakaan.»

»Kenelle vaivaa?» äiti sanoi.

Joten nyt Phil on järjestämässä tyttöjä huoneeseen joka aikoinaan kuului nuoremmalle veljelleni. He asuvat siinä aina kun Phil ja minä olemme lääkärikongressissa. Itse asiassa me joskus väitämme menevämme lääkärikongressiin, mutta palaammekin kotiin ja hoidamme kaikki ne taloustyöt joita emme ehdi tehdä kun lapset ovat kotona.

Phil on päättänyt että Tessa, joka on kahdeksanvuotias, nukkuu toisessa parisängyistä ja kolmevuotias Cleo saa siirrettävän lastensängyn.

»Minun vuoro nukkua isossa sängyssä», Cleo sanoo. »Habu sanoi.»

»Mutta Cleo, sinähän pidät lastensängystä», Tessa todistelee.

»Habu!» Cleo huutaa äitiä avuksi. »Habu!»

Phil ja minä asumme minun vanhassa huoneessani, joka on edelleen täynnä vanhanaikaisia huonekaluja. En ole asunut siinä naimisiin menoni jälkeen. Huone näyttää aivan samanlaiselta kuin kouluaikoinani, paitsi että kaikki on vähän liian puhdasta: kaksoisvuode vankkoine jalkoineen ja päätyineen, pukeutumispöytä jossa on pyöreä peili ja saarni-, tammi- visa- ja helmiäisupotuksia. Hassua miten minä inhosin sitä pöytää. Nyt se oikeastaan näyttää ihan sievältä, jugendilta. Mietin antaisiko äiti sen minulle.

Panen merkille että äiti on pannut vanhat kiinalaiset tohvelini sängyn alle, ne joiden kummassakin isossavarpaassa on reikä; mitään ei koskaan heitetä pois siltä varalta että sitä tarvittaisiin kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ja Tessa ja Cleo ovat ilmeisesti penkoneet kaappia, kaivelleet laatikoista vanhoja leluja ja rojua. Tohveleiden vieressä on nukenvaatteita, strassitiara ja vaaleanpunainen muovinen korurasia jonka kannessa lukee »Salaiset aarteeni». He ovat jopa ripustaneet takaisin oveen naurettavan hollywoodilaistyylisen tähden, jonka minä tein kuudennella luokalla ja johon kirjailin helmillä nimeni P-E-A-R-L.

»Juku», Phil sanoo hassulla äänellä. »Kyllä tämä aina Trave-Lodgen voittaa.» Minä läpsäytän häntä reiteen. Hän taputtaa sängyllä olevia sekalaisia vieraspyyhkeitä. Pyyhkeet ovat tulleet joululahjaksi Kwongeilta pian sen jälkeen kun perheeni muutti Chinatownista Richmondin alueelle, eli ne ovat noin kolmekymmentä vuotta vanhoja.

Ja nyt Tessa ja Cleo ryntäävät huoneeseemme ja kiljuvat olevansa valmiita lähtemään eläintarhaan. Phil vie heidät sinne ja minä menen Ding Ho -kukkakauppaan auttamaan äitiä. Äiti ei suorastaan pyytänyt apua, mutta hän sanoi kireällä äänellä että Helen-täti lähtisi aikaisin valmistautumaan suurille päivällisille — vaikka kaupassa oli niin kovasti tekemistä ja isotädin ruumiinsiunaus olisi seuraavana päivänä. Ja sitten hän muistutti minua siitä että isotäti oli aina ollut kovin ylpeä minusta — meidän perheessä sanottiin »olla ylpeä» silloin kun muissa perheissä sanottiin »rakastaa». Ja hän ehdotti että minä voisin käydä vähän aikaisemmin valitsemassa oikein sievän seppeleen.

»Olen varmasti kotona puoli kuudelta», sanon Philille.

»Minä tahdon nähdä afrikkalaisia norsuja», Tessa sanoo ja istahtaa sängyllemme. Ja sitten hän laskee sormillaan: »Ja koaloja ja nokkasiilin ja ryhävalaan.» Olen aina ihmetellyt mistä hän on saanut taipumuksensa luetella asioita — Phililtä? minulta? televisiosta?

»Sano ’isä kiltti’», Phil muistuttaa. »Enkä minä usko että eläintarhassa on valaita.»

Minä käännyn Cleon puoleen. Pelkään joskus että hänestä tulee liian passiivinen itsevarman isonsiskon varjossa. »Entä mitä sinä haluaisit nähdä?» minä kysyn lempeästi. Cleo katsoo jalkoihinsa ja etsii vastausta.

»Pölhöjä», hän sanoo lopulta.

Kun käännyn Ross Alleylle, kaikki ympärilläni muuttuu heti vaimeammaksi. Enää ei ole iltapäivän paahtavaa auringonpaistetta eikä Chinatownin meluisia jalkakäytäviä joilla ihmiset ovat lauantain ruokaostoksilla. Kujan äänet ovat hiljaisempia, nopeasti taustaan sulautuvia, ja valo on usvainen, lankeaa suorastaan vihreänä.

Kadun oikealla puolella on sama vanha parturiliike jonka omistaja Al Fook näyttää edelleen käyttävän sähköleikkuria asiakkaiden korvallisten ajelemiseen. Kadun toisella puolella ovat samat vanhat kauppa- ja sukuyhdistykset, muun muassa liike joka maksusta lähettää esi-isien muistoja takaisin Kiinaan. Ja jonkin matkan päässä kadun varrella on ennustajan liike. Ikkunaan liimattu, käsin kirjoitettu kyltti lupaa: »parhaat onnennumerot, parhaat neuvot menestymiseen», mutta oveen liimatussa lapussa lukee: »Liike lopetettu.»

Kun kävelen oven ohi, keltainen kierrekaihdin kahahtaa. Ja äkkiä ruudun taakse ilmestyy pikkutyttö, kädet lasia vasten painettuina. Hän tuijottaa minua vakavana. Minä vilkutan mutta hän ei vastaa vilkutukseen. Hän tuijottaa minua aivan kuin en kuuluisi sinne, ja siltä minusta tuntuukin.

Ja sitten tulen Sam Fook -kauppayhtiön luo muutaman oven päähän kukkakaupasta. Siinä on hyllykaupalla hyvän onnen amuletteja ja posliinisia ja puisia onnenjumalan patsaita, sadoittain. Olen kutsunut kauppaa Jumalapuodiksi niin kauan kuin muistan. Se myy myös kaikkea sellaista mitä ihmiset hankkivat buddhalaisiin hautajaisiin — henkirahaa, paperikoruja, suitsukkeita ja muuta sellaista.

»Hei, Pearl!» Omistaja herra Hong viittoo minua tulemaan sisään. Kun tutustuin häneen, luulin että hänen nimensä on Sam Fook, niin kuin kaupan. Myöhemmin sain tietää että sam fook tarkoitttaa »kolminkertaista siunausta» vanhalla kantoninkielellä, ja äidin mukaan — tai pikemminkin hänen hongkongilaisten asiakkaittensa — sam fook kuulostaa pilalta, ihan niin kuin sanoisi »kolme toopea».

»Minä sanoin hänelle että vaihtaisi nimen», äiti kerran sanoi. »Parempi onni niin. Mutta hän sanoi että hänellä on jo liikaa asiakkaita.»

»Hei, Pearl», herra Hong sanoo kun menen sisään. »Minulla on äidillesi tavaraa huomisiin hautajaisiin. Voitko viedä ne?»

»Hyvä on.» Hän ojentaa minulle pehmeän käärön.

Arvaan sen tarkoittavan sitä että isotädin hautajaiset ovat buddhalaiset. Vaikka hän kävi monta vuotta Ensimmäisessä kiinalaisessa baptistikirkossa, hän ja äiti lakkasivat käymästä heti isän kuoleman jälkeen. Enkä minä usko että isotäti missään vaiheessa luopui vanhoista uskomuksistaan, jotka eivät olleet suorastaan buddhalaisia, pikemminkin taikauskoisia rituaaleja joiden tarkoituksena oli houkutella hyvää onnea ja välttää pahaa. Silloin harvoin kun kävin hänen luonaan, leikin hänen alttarillaan, pikkuisella punaisella temppelillä jonka sisällä oli kehystetty kiinalaisjumalan kuva. Sen edessä oli messinkiä jäljittelevä uurna jossa oli palaneita suitsuketikkuja, ja vierellä uhrilahjoina appelsiineja, Lucky Strike -savukkeita ja lentokoneesta ostettu minipullo Johnnie Walker Red -viskiä. Se oli kuin kiinalainen versio jouluseimestä.

Ja sitten tulen kukkakaupan luo. Se sijaitsee kolmikerroksisen tiilirakennuksen pohjakerroksessa. Kauppa on suunnilleen yhden auton autotallin kokoinen ja näyttää yhtä aikaa surulliselta ja tutulta. Julkisivussa on lohkeillut punakehyksinen ovi jossa on ruostunut murtovarma verkko. Ikkunassa lukee »Ding Ho Kukkakauppa» englanniksi ja kiinaksi. Mutta se jää helposti huomaamatta, sillä se on vähän syvennyksessä ja näyttää aina pimeältä ja suljetulta, niin kuin nytkin.

Niinpä äidin ja Helen-tädin valitsema liikepaikka ei ole suorastaan vilkas. Mutta he näyttävät pärjänneen ihan hyvin. Se on itse asiassa hämmästyttävää. Kaikkina näinä vuosina he eivät ole oikeastaan pyrkineet millään tavalla pysymään ajanmukaisina tai tekemään liikkeestä houkuttelevaa. Avaan oven ja kellot kilisevät. Minut ympäröi heti gardenioiden läpitunkeva tuoksu, haju jonka olen aina yhdistänyt hautausliikkeisiin. Sisällä on hämärää, vain yksi loisteputki riippuu kassakoneen yläpuolella — ja siinä äiti onkin, seisoo matalalla jakkaralla nähdäkseen tiskin yli ulos, rihkamakaupan lasit nenällä.

Hän puhuu puhelimeen nopealla kiinankielellä ja viittoilee kärsimättömästi minua tulemaan sisään. Hänen tukkansa on kammattu tiukalle nutturalle eikä ainoakaan hius ole paikaltaan. Tänään nuttura on tehty isomman näköiseksi irtolisäkkeellä, »hevosenhännällä» kuten hän sitä kutsuu, jota käytetään vain erikoistilaisuuksissa.

Nyt erotan — äänen kimeydestä ja negatiivisten »vuh vuh vuh» äänteiden määrästä — että hän väittelee shanghain kiinankielellä eikä tavallisella mandariinikiinalla. Se on vakavaa. Kysymyksessä on todennäköisesti lähiseudun tavarantoimittaja, siitäkin päätellen että äiti naputtelee numeroita laskukoneeseen ja lukee sitten käreällä äänellä tulokset, aivan kuin ne olisivat rikoslain pykäliä. Hän painaa kassakoneen »ei myyntiä» -nappia, ja kun laatikko lennähtää auki, hän ottaa taitetun kuitin, näpäyttää sen ranneliikkeellä auki ja lukee sitten siinäkin olevat summat.

»Vuh! Vuh! Vuh!» hän tiukkaa.

Kassakoneessa säilytetään vain kaikenlaista pikkutavaraa, eli pikkuista ja vähän isompaa kuten äiti sanoo. Kassakone on rikki. Kun äiti ja Helen-täti ostivat liikkeen kalusteineen, he totesivat hyvin pian että aina kun ostokset tekivät summan jossa oli numero yhdeksän, koko kassakone jumittui. Mutta he päättivät pitää kassakoneen siitä huolimatta, »kädet ylös -tapauksia» varten kuten äiti minulle selitti. Jos heidät joskus ryöstettäisiin, mitä ei vielä ole tapahtunut, ryöstäjä saisi saaliiksi vain neljä dollaria ja kasan pennejä, enempää rahaa koneessa ei pidetä. Varsinaisia rahoja säilytetään tiskin alla teekannussa jonka nokka on kahdesti lohjennut irti ja liimattu takaisin. Ja vesipannu on lämpölevyllä josta puuttuu pistoke. Ideana on ilmeisesti se ettei kukaan ryöstä kauppaa sadakseen kupillisen kylmää teetä.

Sanoin kerran äidille ja Helen-tädille ettei ryöstäjä millään uskoisi että kaupassa on vain neljä dollaria. Minusta heidän olisi pitänyt panna kassakoneeseen ainakin kaksikymmentä dollaria saadakseen juonen tuntumaan uskottavalta. Mutta äidistä kaksikymmentä dollaria oli liikaa ryöstäjälle annettavaksi. Ja Helentäti sanoi että hän »surisi itsensä sairaaksi» jos menettäisi niin paljon rahaa — joten mitä iloa tempusta silloin olisi?

Ajattelin vähän antaa heille ne kaksikymmentä dollaria asian todistamiseksi. Mutta sitten tuumin: mitä se kannattaa? Ja katsoessani nyt ympärilleni kaupassa tajuan että he saattoivat olla oikeassa. Kuka edes harkitsisi tämän paikan ryöstämistä saadakseen enemmän kuin pakoon tarvittavat bussirahat? Ei, tämä kauppa on murtovarma ihan tällaisenaan.

Kaupassa on sama himmeänharmaa betonilattia kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, nyt vain kiiltäväksi kuluneena. Tiskiä peittää sama kontaktimuovi, sivuilla vihreävalkoista bambumattoa ja päällä puukuviota. Jopa puhelin jota äiti käyttää on sama vanha musta malli jossa on pyöritettävä levy ja kangasjohto joka ei kierry eikä veny. Ja vuosien mittaan limetinvihreät seinät ovat haalistuneet ja muuttuneet läikikkäiksi, ja lopulta säröilleet vuoden -89 maanjäristyksessä. Joten nyt paikassa on hämähäkkimäisen rapistuneisuuden ja lehtihomeen tuntu.

»Hau hau», äiti kuuluu sanovan. Hän on ilmeisesti päässyt jonkinlaiseen sopimukseen toimittajan kanssa. Lopulta hän paiskaa puhelimen kiinni. Vaikka me emme ole tavanneet joulun jälkeen, siis melkein kuukauteen, me emme halaa ja suutele pikaisesti, niin kuin silloin kun Phil ja minä tapaamme Philin vanhemmat tai hänen ystäviään. Äiti vain tulee tiskin takaa jupisten: »Voitko kuvitella? Se mies huijaa minua! Yritti veloittaa erikoiskiireisestä toimituksesta.» Hän osoittaa laatikkoa jossa on rautalankaa, kirkasta sellofaania ja vihreitä vahapaperiarkkeja. »Ei ole minun syy että hän unohti tulla viime viikolla.»

»Paljonko ylimääräistä?» minä kysyn.

»Kolme dollaria!» hän huudahtaa. Minua ei koskaan lakkaa ällistyttämästä se millaiseen tunnekuohuun äiti voi joutua muutaman dollarin tähden.

»Mitä jos unohtaisit sen? Sehän on vain kolme dollaria — »

»En minä rahasta välitä!» äiti puhisee. »Hän huijaa minua. Se ei ole oikein. Viime kuussa hän yritti toisenlaista lisämaksua.» Näen että hän aikoo käydä edellisen kuun väittelyn lävitse isku iskulta, mutta juuri silloin kaksi hyvinpukeutunutta vaaleatukkaista naista kurkistaa ovesta.

»Onko kauppa auki? Puhuuko kukaan englantia?» toinen naisista kysyy texasilaisen laahaavalla nuotilla.

Äidin ilme kirkastuu heti, hän nyökkää ja viittoilee tulemaan sisään. »Tulkaa, tulkaa», hän kutsuu.

»Emme halua vaivata», toinen nainen sanoo. »Mutta voisitteko kertoa missä onnenleipätehdas sijaitsee?»

Ennen kuin ehdin vastata, äidin ilme kiristyy, hän pudistaa päätään ja sanoo: »Ei ymmärrä. Ei puhu englantia.»

»Miksi sinä niin sanoit?» minä kysyn kun naiset vetäytyvät takaisin kujalle. »En tiennytkään että inhoat turisteja noin paljon.»

»Ei turisteja», äiti sanoo. »Se onnenleipätehtaan nainen, hän oli kerran hävytön minulle. Miksi minä lähettäisin hänelle hyviä asiakkaita?»

»Mitenkäs täällä on asiakkaita?» minä kysyn yrittäen kääntää keskustelun aiheesta josta varmasti on tulossa palopuhe onnenleipänaista vastaan.

»Kamalasti!» äiti sanoo ja osoittelee myymälässä olevaa varastoaan. »Niin kiire — täällä raataa hengiltä kun on niin paljon asiakkaita. Katso nyt, aamulla piti tehdä nuo kaikki ihan itse.»

Ja minä katson. Liikkeessä ei ole moderneja asetelmia, käppyräisiä oksia tai eksoottisia koreja latinaa tihkuvine nimineen. Äiti avaa lasiovisen jääkaapin jossa on aikoinaan säilytetty virvoitusjuomia ja olutta.

»Näetkö?» hän sanoo ja osoittaa hyllyä jolla on neilikoista tehtyjä napinläpi- ja rintakimppuja, sievissä riveissä värin mukaan: valkoiset, vaaleanpunaiset ja punaiset. Joudumme ilmeisesti käyttämään niitä illalla.

»Ja tämä», hän jatkaa. Seuraava hylly on tupaten täynnä maitolasimaljakoita joissa kussakin on yksi ainoa ruusunnuppu, saniaisenoksa ja kitsaasti morsiusharsoa. Juuri sellaisia kimppuja annetaan potilaille jotka menevät tutkimusleikkauksiin niin ettei ole tiedossa viipyvätkö he kauan sairaalassa. Isä sai paljon sellaisia ensin mennessään sairaalaan ja sitten juuri ennen kuolemaansa. »Hyvin suosittuja», äiti sanoo.

»Tämäkin minun piti tehdä», hän sanoo ja osoittaa alahyllyä jolla on puoli tusinaa pieniä pöytäkimppuja. »Osa illaksi. Osa eläkkeellemenopäivällisille», äiti selittää, ja ehkä siksi että minä en näytä tarpeeksi kunnioittavalta, hän lisää: »Wells Fargon apulaisjohtajalle.»

Hän kuljettaa minua pitkin kauppaa ihailemassa aikaansannoksiaan. Seinän vierellä telineillä on suuria hautajaisseppeleitä. »Aa?» äiti sanoo odottaen mielipidettäni. Minusta hautajaisseppeleet ovat aina olleet hirvittävän surullisia, aivan kuin koristeellisiä pelastusrenkaita jotka heitetään liian myöhään.

»Hyvin sieviä», minä sanon.

Ja sitten hän ohjaa minut kohti todellisia ilon ja ylpeyden aiheitaan. Kaupan etuosassa, ainoassa paikassa johon muutaman tunnin päivässä lankeaa päivänvalo, ovat hänen »kestotarjouksensa», kuten hän niitä nimittää — vehkat, fiikukset, saniaiset ja kääpiömandariinit. Niiden koristeena on punaisia nauhoja joissa onnitellaan jotain yritystä uuden liikkeen avaamisesta.

Äiti on aina ollut hyvin ylpeä noista punaisista nauhoista. Hän ei kirjoita sellaisia tyypillisiä onnentoivotuksia kuin »Onnea» tai »Menestystä ja pitkää ikää». Kaikki lauseet, jotka on kirjoitettu kultaisin kiinalaisin kirjoitusmerkein, ovat hänen oman inspiraationsa tuotetta, hänen ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta, onnesta ja toivosta: »Ensiluokkaista Elämää Ensimmäiselle Vauvallenne», »Kaksinkertaisen Onnen Häät Kolminkertaistavat Perheen Menestyksen», »Raha Haisee Hyvältä Uudessa Ravintolassanne», »Terveys Palaa Pian, Toivoa On Aina.»

Äiti väittää että näiden nauhojen ansiosta menestys on virrannut Ding Ho -kukkakaupan ovesta kaikki nämä vuodet. Menestyksellä hän ilmeisesti tarkoittaa sitä että samat ihmiset ovat käyneet yhä uudelleen näinä kahtenakymmenenäviitenä vuotena. Tosin nykyään yhä harvemmin ostamassa kukkia ujoille morsiamille ja päästään pyörällä oleville sulhasille ja yhä useammin sairaille, vanhuksille ja vainajille.

Äiti hymyilee veitikkamaisesti ja nykäisee sitten minua kyynärpäästä. »Nyt minä näytän seppeleen jonka tein sinulle. »

Minä hätkähdän, mutta tajuan sitten mitä hän tarkoittaa. Hän avaa huoneen perällä olevan oven. Sisällä on pimeää kuin hautaholvissa enkä erota mitään muuta kuin sakean hautajaiskukkien hajun. Äiti haparoi nyöriä jolla valo sytytetään. Lopulta huoneen valaisee paljas hehkulamppu joka heiluu korkeasta katosta riippuvan johdon varassa. Ja se mitä nyt näen on kammottavan kaunista — riveittäin hohtavia seppeleitä, pelkkiä valkoisia gardenioita ja keltaisia krysanteemeja, punaiset nauhat telineiltä riippuen, aivan kuin yhdenmukaisesti pukeutuneita taivaallisia airueita.

Olen tyrmistynyt siitä miten paljon kovaa työtä ne edustavat. Näen mielessäni miten äidin pienet pergamentti-ihoiset kädet kiihkeästi nyppivät pois ylimääräisiä lehtiä, työntelevät seppeleeseen teräviä rautalanganpäitä, asettavat kunkin kukan oikealle paikalleen.

»Tämä.» Hän osoittaa ensimmäisen rivin keskellä olevaa seppelettä. Se on aivan saman näköinen kuin muutkin. »Tämä on sinun. Kirjoitin itse toivotukset.»

»Mitä siinä lukee?» minä kysyn.

Äidin sormi laskeutuu hitaasti punaista nauhaa pitkin kun hän lukee tekstin muodollisella kiinankielellä jota minä en ymmärrä. Ja sitten hän kääntää: »Hyvästi, Isotäti, onni on taivaassa. Rakkain sukulaistyttösi Pearl Louie Brandt miehineen.»

»Ai niin, meinasin unohtaa.» Ojennan äidille Sam Fookista lähetetyn käärön. »Herra Hong pyysi antamaan tämän.»

Äiti leikkaa nauhan ja avaa paketin. Sisällä on tusinan nipun verran henkirahaa, rahaa jolla isotädin pitäisi lahjoa itselleen tie kiinalaiseen taivaaseen.

»En tiennyt että uskot tuollaiseen», minä sanon.

»Miten niin uskon», äiti sanoo kärttyisästi. »Kunnioitusta tämä on.» Ja sitten hän sanoo hiljaa: »Otin sata miljoonaa dollaria. Ai! Hän oli hyvä ihminen.»

»Nyt sitä mennään», minä sanon ja vedän syvään henkeä kun kiipeämme juhlahuoneiston rappusia.

»Pearl! Phil! Siinähän te tulette.» Se on serkkuni Mary. En ole tavannut häntä kahteen vuoteen, sen jälkeen kun hän ja Doug muuttivat Los Angelesiin. Odotamme että Mary pääsee pujottelemaan juhlaväen läpi. Hän rientää luoksemme ja suutelee minua, hieroo sitten poskeani ja nauraa ylimääräistä punaa jonka on siihen pannut.

»Sinä näytät upealta!» hän sanoo, ja katsoo sitten Philiin. »Te näytätte molemmat. Kerta kaikkiaan mahtavilta.»

Mary on nyt varmaan neljäkymmentäyksivuotias, hän on puolisen vuotta minua vanhempi. Hänellä on voimakas meikki ja irtoripset, ja hänen tukkansa on hämmentävän pöyheä kiharapilvi. Hopeakettustoola liukuu yhtenään alas hänen harteiltaan. Kiskoessaan sen kolmannen kerran takaisin hän nauraa ja sanoo: »Doug antoi tämän kapistuksen minulle joululahjaksi, varsinainen kiusankappale.» Ihmettelen miksi hän viitsii pitää sitä sisällä ravintolassa. Mutta sellainen Mary on, perheiden vanhin lapsi, joten hänelle on aina ollut tärkeätä vaikuttaa menestyneimmältä.

»Jennifer ja Michael», hän kutsuu ja napsuttaa sormiaan. »Tulkaa tervehtimään setää ja tätiä.» Hän vetää teini-ikäiset lapsensa vierelleen ja rutistaa kumpaakin. »No, mitä sanotaan?» Lapset tuijottavat umpimielisen näköisinä, murahtavat ja nyökkäävät hieman.

Jennifer on pyöristynyt mutta hänen mustalla reunustetut silmänsä ovat pienet ja kovat. Tukka on kammattu päälaelta teräviksi piikeiksi mutta roikkuu takaa pitkin selkää. Hän näyttää sähköiskun saaneelta. Ja Michaelin kasvot — niihin on alkanut kehittyä teräviä kulmia ja leuka on finnien peitossa. He eivät ole enää suloisia, ja mietin käykö Tessan ja Cleonkin niin, ajattelenko minä heistäkin joskus niin.

»Näethän millaisia he ovat», Mary sanoo anteeksipyytävästi. »Jennifer sai jouluksi ensimmäiset nailoninsa ja korkokenkänsä. Hän on hyvin ylpeä, ei enää äidin pikkutyttö.»

»Äiti!» Jennifer valittaa, riistäytyy irti äidin otteesta ja katoaa väkijoukkoon. Michael seuraa häntä.

»Huomasitko että Michael on melkein yhtä pitkä kuin Doug?» Mary sanoo ja katselee ylpeänä miten poika löntystelee pois. »Hän kuuluu koulun juoksujoukkueeseen ja hänen valmentajansa sanoo että hän on heidän paras juoksijansa. En tiedä mistä hän on saanut pituutensa ja urheilutaipumuksensa — ei ainakaan minulta. Aina kun käyn hölkkäämässä, tulen kotiin rampana», Mary sanoo nauraen. Ja kun hän tajuaa mitä sanoi, hymy haihtuu hänen kasvoiltaan ja hän alkaa katsella väkijoukkoa: »Tuolla on Dougin vanhemmat. Minun on paras käydä tervehtimässä.»

Phil puristaa kättäni, ja vaikka me emme sano mitään, hän tietää että olen raivoissani. »Unohda se», hän sanoo.

»Kyllä minä unohtaisin, jos hän voisi», minä vastaan. »Hän tekee tuon aina.»

Kun Phil ja minä menimme naimisiin, Mary ja Doug olivat meidän morsiusneitomme ja sulhaspoikamme koska he olivat esitelleet meidät toisillemme. He olivat ensimmäiset joille kerroimme kun minä aloin odottaa Tessaa. Ja seitsemisen vuotta sitten juuri Mary sai minut aloittamaan aerobicin kun valitin että minua väsytti koko ajan. Ja myöhemmin kun oikeassa sääressäni tuntui outoa heikotusta, Phil ehdotti että kävisin näyttämässä sitä Dougille, joka oli niihin aikoihin ortopedina urheilulääketieteen klinikalla.

Monta kuukautta myöhemmin Doug sanoi että ongelma tuntui olevan jossain muussa, ja minä jouduin heti pakokauhun valtaan ja uskoin hänen tarkoittavan luusyöpää. Hän vakuutti että hän tarkoitti vain ettei hän ollut tarpeeksi taitava selvittämään asiaa itse. Hän lähetti minut vanhalle opiskeluaikaiselle ryyppykaverilleen, San Francisco Medical Centerin parhaalle neurologille. Ikuisuudelta tuntuvien kokeiden jälkeen — kun olin jo saanut itseni vakuuttuneeksi siitä että väsymys johtui tupakoinnista ja heikkous sääressä oli raskaudesta jäänyttä iskiasta — ryyppykaveri kertoi että minulla oli multippeliskleroosi.

Mary itki hysteerisesti ja yritti sitten lohduttaa minua, mikä teki kaiken kaksin verroin kamalaksi. Jonkin aikaa hän pistäytyi yhtenään tuomassa pataruokia, joiden »ihanan reseptin» hän oli löytänyt »ihan sattumalta», kunnes käskin hänen lopettaa. Ja myöhemmin hän kertoi hyvin painokkaasti Dougin vakuuttaneen, että minun tapaukseni oli hyvin lievä, aivan kuin olisi puhunut flunssasta, etteivät elinikäodotukseni olleet muuttuneet, että seitsemänkymmentävuotiaana minä vielä heiluttaisin golfmailaa ja löisin parin, vaikka joutuisinkin varomaan etten rasittaisi itseäni ruumiillisesti tai henkisesti.

»Kaikki on siis ihan normaalia», hän sanoi hieman liian iloisesti. »Paitsi että Phil saisi olla hieman kiltimpi. Ja mitä vikaa siinä ajatuksessa on?»

»Minä en pelaa golfia», minä sanoin.

»Minä voin opettaa», Mary sanoi iloisesti.

Mary yritti tietenkin vain olla kiltti. Myönnän että oli pikemminkin minun syyni että ystävyytemme alkoi rakoilla. En kertonut hänelle suoraan miten kovasti hänen myötätunnon osoituksensa loukkasivat minua. Joten hän ei millään voinut tietää etten minä tarvinnut ketään lohduttamaan. En halunnut että minua hemmoteltiin pataruuilla. Ystävällisyys muistutti minua siitä että elämäni oli muuttunut, muuttui koko ajan, että ihmisten mielestä minun vain piti hyväksyä se ja muuttua vahvaksi ja urheaksi, valistuneemmaksi, rauhallisemmaksi. Minä en sellaista halunnut. Minä halusin että elämäni keskittyisi samoihin asioihin kuin muiden — halusin murehtia lasteni koulutusta, en sitä olisinko näkemässä kun he valmistuisivat, halusin iloita siitä että olin laihtunut pari kiloa, en pelätä että lihasmassani oli alkanut vähetä. Halusin jotain joka oli muuttunut mahdottomaksi: halusin unohtaa.

Olin raivoissani siitä että Doug ja hänen ryyppykaverinsa olivat puhuneet terveydentilastani Marylle. Jos he tuon olivat kertoneet, he olivat kertoneet myös ettei tämän sairauden suhteen voinut antaa ennustetta. Voisin pysyä ennallani kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta. Tai sairaus voisi alkaa yhtäkkiä vyöryä alamäkeen, yhä nopeammin ja nopeammin, ja lopulta minä istuisin pyörätuolissa, tai pahempaa.

Tiedän että Mary on tietoinen siitä, sillä huomasin hänen usein vilkaisevan minuun syrjäsilmällä kun ohitimme jonkun vammaisen. Kerrankin hän nauroi hermostuneesti yrittäessään pysäköidä autoaan ruutuun joka osoittautui vammaisille tarkoitetuksi: »Hups!» hän sanoi ja peruutti äkkiä pois. »Tuota nyt ei ainakaan tarvita.»

Alussa Phil ja minä vannoimme että eläisimme mahdollisimman normaalia elämää. »Mahdollisimman normaalia» — se oli kuin merkityksetön hoku. Jos vahingossa kompastuin lattialle jääneeseen leikkikaluun, sain kymmenen minuuttia pyydellä Tessalta anteeksi sitä että olin karjunut, ja sitten tunnin väitellä aiheesta olisiko »normaali» ihminen kompastunut siihen. Kerran kun lähdimme rannalle nimen omaan unohtaaksemme sen kaiken, minä jouduin sairaiden ajatusten valtaan. Katselin miten aallot söivät rantaa ja mietin ääneen Philille, olisinko minäkin jonain päivänä veltto kuin merilevä tai jäykkä kuin taskurapu.

Phil taas luki uudelleen vanhat oppikirjansa ja kaikki aiheesta löytämänsä lääketieteelliset artikkelit. Ja sitten hän masentui siitä ettei hänen lääkärikoulutuksensa tarjonnut parempia tietoja sairaudesta josta osattiin sanoa vain että sen »alkuperä on tuntematon», että se on »äärimmäisen monimuotoinen», »ennalta arvaamaton» ja »vailla erityisiä hoitomenetelmiä». Hän kävi neurologisia häiriöitä käsittelevissä lääkärikongresseissa. Kerran hän vei minut MS-tukiryhmään, mutta me käännyimme saman tien pois nähdessämme pyörätuolit. Hän suoritti »viikottaisia turvatarkastuksia» kuten hän niitä kutsui, kokeili refleksejäni, tarkisti raajojeni lihasvoimaa. Me jopa muutimme taloon jossa oli uima-allas jotta voisin päivittäin harjoittaa lihaksiani. Sitä emme maininneet toisillemme että talo oli yksikerroksinen, että siinä oli vähän portaita ja leveät käytävät jotka olisi helppo tehdä pyörätuolilla liikuttaviksi, tarpeen vaatiessa.

Me puhuimme koodein, aivan kuin kuuluisimme salaseuraan, etsimme parannuskeinoa, tai selviä oireita joita voisimme tarkkailla, jonkinlaista pelastusta jatkuvasta huolesta. Ja lopulta opimme olemaan puhumatta tulevaisuudesta, niin synkistä mahdollisuuksista kuin epämääräisestä toivostakin. Emme myöskään pohtineet menneitä, sitä johtuiko kaikki viruksesta vai perinnöllisyydestä. Keskityimme nykyhetkeen, pieniin voittoihin jokapäiväisistä harminaiheista — Tessan siisteyskasvatukseen, luottokorttilaskussa olevan virheen korjaamiseen, sen selvittämiseen miksi auto nyki aina kun panimme kolmosvaihteen päälle. Niistä tuli meidän vakiomme, ne asiat jotka voimme eristää ja joita pystyimme hallitsemaan tuntemattomien muuttujien maailmassa.

Niinpä en oikeastaan voi syyttää Philiä siitä että hän käyttäytyy aivan kuin kaikki olisi normaalia. Minä halusin sitä vielä enemmän kuin hän. Ja nyt en voi kertoa hänelle miltä minusta todella tuntuu, millaista tämä on. Tiedän vain että herään aamuisin paniikin vallassa, kauhuissani ajatuksesta että jokin on ehkä muuttunut nukkuessani. Ja on päiviä jolloin menen suunniltani jos kadotan jotain, vaikka vain napin, minusta tuntuu ettei elämä ole normaalia ennen kuin löydän sen. On päiviä jolloin Phil on minusta maailman epähuomaavaisin mies vain siksi että hän unohti ostaa yhden tavaran ostoslistalta. On päiviä jolloin järjestelen alusvaatteeni laatikkoon värin mukaan, aivan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Ne ovat niitä huonoja päiviä.

Hyvinä päivinä muistan että minulla on ollut onnea — uuden normiston mukaan. Viimeisten seitsemän vuoden aikana minulla on ollut vain yksi pahempi »taudin puhkeaminen», mikä tarkoittaa sitä että menetän nykyään tasapainoni helposti, varsinkin jos olen järkyttynyt tai kiireinen. Mutta pystyn edelleen kävelemään. Vien edelleen roskat ulos. Ja joskus pystyn todella unohtamaan, muutamaksi tunniksi, tai melkein koko päiväksi. Pahinta tietenkin on kun äkkiä muistan taas — usein odottamattomilla tavoilla — että elän raja-alueella jota kutsutaan remissioksi.

Tuo herkkä tasapaino pyrkii rikkoutumaan aina kun tapaan äitini. Sillä silloin se iskee kovimmin: minulla on tällainen hirveä sairaus enkä ole kertonut siitä hänelle.

Minä olen aikonut kertoa. Olen monta kerta päättänyt tehdä sen. Kun tauti tunnistettiin, minä sanoin äidille: »Äiti, muistathan kun kerroin siitä pienestä vaivasta jalassani. Se ei Luojan kiitos ollutkaan syöpää vaan — »

Ja siitä paikasta äiti alkoi kertoa asiakkaastaan joka oli juuri kuollut syöpään, miten pitkään hän oli kärsinyt, miten paljon seppeleitä perhe oli tilannut. »Minä näin jo kauan sitten sen luomen hänen kasvoissaan», hän sanoi. »Minä käskin mennä lääkärille. Ei se mitään ole, hän sanoi, ikääntymisen aiheuttama läikkä — ei tehnyt mitään sille. Kun hän kuoli, nenä ja poski — syöpyneet pois!» Ja sitten hän varoitti minua ankarasti: »Siksi pitää olla varovainen.»

Cleon synnyttyä, ilman mitään komplikaatioita kummankaan puolelta, minä yritin taas kertoa. Mutta hän keskeytti minut, tällä kertaa valittaakseen ettei isä ollut näkemässä lapsenlapsiaan. Ja sitten hän aloitti tavanmukaisen loputtoman yksinpuhelunsa siitä miten isä sai kohtalon jota ei ollut ansainnut.

Isä kuoli vatsasyöpään kun olin neljäntoista. Ja vuosikausia äiti etsi mielessään syitä, aivan kuin hän vieläkin voisi peruuttaa tuon onnettomuuden kun vain keksisi mikä sen oli aiheuttanut.

»Hän oli niin hyvä mies», äiti vaikeroi. »Miksi hänen piti kuolla?» Ja joskus hän sanoi syyksi Jumalan tahdon, hän vain antoi sille erilaisen tulkinnan. Hän sanoi sen johtuneen siitä että isä oli pappi. »Hän kuunteli kaikkien muiden huolia», äiti sanoi. »Hän nieli niitä kunnes sairastui. Ai! Yinggai löytää hänelle toinen työ.»

Äiti sanoi aina yinggai tarkoittaessaan että hänen olisi pitänyt. Yinggai tarkoitti että hänen olisi pitänyt muuttaa kohtalon suuntaa, hänen olisi pitänyt estää onnettomuus. Minulle yinggai merkitsi että äiti eli keskellä katumusta joka ei ajan mittaan hälvennyt.

Katumus pikemminkin voimistui kun hän etsi lisää syitä isän kuolemaan. Kerran hän esitti minulle oman muunnoksensa ympäristön vaikutuksesta — sen että sähkömies oli ollut sairaana uusiessaan keittiön sähköjohdot. »Hän rakensi sen sairauden taloomme», äiti julisti. »Ihan totta. Sain juuri tietää että sähkömies on kuollut — syöpään hänkin. Yinggai valita joku toinen.» Ja oli myös toinen taikauskoinen käsitys, jota aloin kutsua teoriaksi Yhdeksästä pahasta kohtalosta. Äiti sanoi kuulleensa kerran että ihminen kuolee jos hänelle tapahtuu kahdeksan pahaa asiaa. Jollei niitä kahdeksaa tunnista etukäteen ja estä, yhdeksäs on aina kohtalokas. Ja sitten hän alkoi pohdiskella mitä ne kahdeksan pahaa asiaa olivat olleet, miten hänen olisi pitänyt olla tarkkana ja huomata ne ajoissa.

Vielä tänä päivänä minä olen tulla hulluksi kun kuuntelen hänen erilaisia oletuksiaan, sitä miten uskonto, lääketiede ja taikausko sulautuvat yhteen hänen omien uskomustensa kanssa. Hän ei luota muiden ihmisten logiikkaan — hänelle logiikka on kiero veruke tragedioille, erehdyksille ja sattumuksille. Eikä mikään ole sattumaa äidin mukaan. Hän on kuin kiinalainen Freud, tai pahempaakin. Kaikella on syynsä. Kaiken olisi voinut estää. Viimeksi kun olin hänen luonaan, minä esimerkiksi tönäisin kumoon isän kehystetyn valokuvan, niin että lasi särkyi. Äiti poimi sirpaleet ja valitti: »Miksi näin kävi?» Luulin ensin että kysymyksessä oli retorinen kysymys, mutta sitten äiti sanoi: »Tiedätkö sinä?»

»Sehän oli vahinko», minä sanoin. »Kyynärpääni osui siihen.» Ja totta kai hänen kysymyksensä sai minut pohtimaan kiihkeästi oliko kömpelyyteni oire tilassani tapahtuneesta huononemisesta.

»Miksi tämä kuva?» äiti jupisi.

Niinpä minä en ole kertonut äidille. Alun perin en halunnut kuunnella hänen teorioitaan sairaudestani, siitä mikä sen on aiheuttanut, siitä että hänen olisi pitänyt tehdä sitä tai tätä sen ehkäisemiseksi. En halunnut hänen muistuttavan minua siitä.

Ja nyt kun aikaa on kulunut niin paljon, se etten ole kertonut hänelle saa sairauden tuntumaan paljon pahemmalta. Muistan sen aina kun näen hänet, tai kuulen hänen äänensä.

Mary tietää sen, ja siksi minä edelleenkin suutun hänelle — en siksi että hän kompastelee omiin jalkoihinsa yrittäessään välttää puhumasta tilastani. Olen raivoissani siitä että hän kertoi äidilleen, Helen-tädille.

»Minun oli pakko kertoa», hän selitti jotenkin huolettomasti. »Hän sanoi minulle koko ajan: käske Pearlin käydä useammin äitinsä luona, sehän on vain tunnin ajomatka. Sano Pearlille että hänen pitäisi pyytää äitinsä luokseen asumaan, ei olisi niin yksinäistä äidille. Lopulta minä sanoin etten voinut sanoa sinulle sellaista. Ja hän kysyi miksen.» Mary kohautti harteitaan. »Tiedäthän sinä minun äitini. En voinut valehdella hänelle. Pakotin hänet tietenkin lupaamaan ettei kerro sinun äidillesi, sanoin että sinä kerrot itse.»

»Kyllä minä pystyn ajamaan», minä sanoin Marylle. »Eikä se siitä johdu etten minä ole pyytänyt äitiä meille asumaan.» Ja sitten minä katsoin häneen kiukkuisesti. »Kuinka sinä voit tehdä sen?»

»Ei hän mitään kerro», Mary sanoi. »Pakotin hänet lupaamaan.» Ja sitten hän lisäsi hieman uhmaavasti: »Sitä paitsi sinun olisi pitänyt kertoa äidillesi jo kauan sitten.»

Mary ja minä emme suorastaan riidelleet, mutta meidän välimme viilenivät selvästi. Hän tiesi jo että se oli melkein pahinta mitä hän voi minulle tehdä. Sillä hän oli tehnyt niin kerran ennenkin, yhdeksän vuotta sitten, kun paljastin hänelle olevani raskaana. Ensimmäinen raskauteni oli keskeytynyt jo aikaisessa vaiheessa, ja äiti oli puhunut loputtomiin siitä miten paljon kahvia olin juonut, miten se johtui hölkkäämisestä, miten Philin pitäisi huolehtia että minä söin enemmän. Joten kun tulin uudelleen raskaaksi, päätin odottaa, kertoa äidille vasta kun olin noin neljännellä kuulla. Mutta kolmannella kuulla erehdyin kertomaan Marylle. Ja Mary lipsautti asian äidilleen. Helen-täti ei suorastaan kertonut äidille. Mutta kun äiti ylpeänä ilmoitti raskaudestani Kwongeille, Helen-täti näytti heti äidille pientä keltaista villapuseroa jonka oli kutonut vauvalle.

Sain kuunnella äidin valituksia loputtomiin, vielä sittenkin kun Tessa oli syntynyt. »Kuinka sinä voit kertoa Kwongeille, et omalle äidillesi?» hän valitti. Kun hän