Lapsi

By Anne Charlotte Leffler

Anne Charlotta Lefflerin novelli kertoo lääkäristä ja hänen vaimostaan Niinasta. Lääkäri on tottunut kutsumaan Niinaa lempinimellä "Lapsi", eikä Niinalla juuri laajempia oikeuksia olekaan kuin lapsella. Mutta Niina ei suostu asemaansa. Hän alkaa lukea Gustave Flaubertin "Rouva Bovarya". Pian hän kyseenalaistaa, miksei hänellä ole käyttöoikeutta omiin perintörahoihinsa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 15, 2019
• ISBN: 9788726057263

Book preview

www.egmont.com

Sinä näytät tänään tyytymättömältä, sanoi lääkärin pieni rouva miehellensä, kun hän, puheltuaan tavattoman kauan erään sairaan kanssa, vihdoin tuli päivälliselle.

Lääkäri silitti hiukset pois hänen otsaltaan, käänsi hänen päänsä vähän taapäin ja suuteli häntä.

"No, kuinka sitte lapseni voi tänään? Sinä olet vähän kalpea."

Sinä et saa pahastua, Rolf, mutta kun viivyit niin kauan, kuuntelin minä ovelta, kuka siellä oli luonasi. Ja silloin kuulin jonkun naisen vuorotellen itkevän ja nauravan – se kaikui niin kamalalta.

Lääkäri muuttui vakavan näköiseksi.

Olenhan kieltänyt sinua tulemasta vierashuoneesen silloin, kun minun luonani on sairaita, sanoi hän. Mutta kun nyt huomaan, ett’en voi luottaa sinuun, lukitsen täst’edes vastaanotto-tunneiksi vieras- ja makuuhuoneen välisen oven.

Mutta miksikä minä en koskaan saa mitään tietää? Kerro minulle, mikä sillä naisella oli tautina.

Lääkäri ei koskaan puhu mitään sairaistaan, lapseni – olenhan sen sanonut sinulle monesti. – Eikä siinä olekaan mitään, jota lasten sopisi kuulla, sanoi Huuhkaja-muori, virkkoi hän, koettaen kääntää puhetta leikiksi. Mitä sinun tarvitsee huolia kaikista murheista, joita tässä maailmassa on? Minä niitä kylliksi näen. Ja kun tulen kotiin, tahdon vähän nähdä päiväpaistetta. Kas niin, älä noin venytä huultasi, se ei näytä sievältä.

Hän otti vaimonsa polvelleen, suuteli häntä ja puhua leperteli hänelle, kunnes se vaimoa vihdoin rupesi vähän naurattamaan.

Jumalan kiitos, nyt taas päivä paistaa, sanoi lääkäri iloisesti ja nousi. Syökäämme nyt, ja sitte minä koetan päästä tänä iltana sinun kanssasi laulajaisiin, joihin niin mielesi tekee.

Niinan kasvot vähän synkistyivät.

Kiitos, minä en enää huoli laulajaisista, sanoi hän.

Se saattoi lääkärin pahoilleen, tuo käsittämätön kohta Niinassa, että hän aina tuli vähän tyytymättömäksi, kun hänelle tarjottiin jotakin huvitusta tai lahjaa, jota hän ennen oli halunnut.

He istuivat pöytään, joka oli, kuten tavallisesti, koristettu kukilla ja hedelmillä. Koristukset olivat Niinan tekoa, ja sepä työ se olikin ainoa, jonka Niina toimitti päivällistä varten. Hän ei tiennyt mitään ruoasta – se oli emännöitsijän asia – olipa hän vielä niinkin välinpitämätön, ett’ei edes huomannut, oliko ruoka hyvin vai huonosti laitettu, niin että lääkäri aina sanoi muistutuksensa suorastaan emännöitsijälle.

Ei se kumminkaan niin ollut alusta asti. Ensi aikoina naimisiin jouduttuansa oli Niina hyvin innokkaasti ryhtynyt taloustoimiin, mutta hänelle, semmoisiin ihan tottumattomalle, oli sattunut koko joukko pieniä erehdyksiä. Lääkäri oli löytänyt hänet