Leo Tolstoin jälkeenjättämät kaunokirjalliset teokset 1

By Leo Tolstoy and Arvid Järnefelt

Määrääkö ihmisen luonnon biologia vai ympäristön vaikutus? Vanhan Ivan Vasiljevitshin mielestä ei kumpikaan; kaikessa on hänen mielestään kysymys vain ja ainoastaan – sattumasta. Kun Vasiljevitsh oli nuori, hän kohtasi nimittäin eräänä päivänä naisen, joka tuli vaikuttamaan koko hänen loppuelämäänsä..."Tanssijaisten jälkeen" on yksi viehättävistä novelleista kokoelmassa "Leo Tolstoin jälkeenjättämät kaunokirjalliset teokset 1". Teos sisältää myös kertomukset "Paholainen", "Aljosha Garshok", "Mitä näin unessa", "Väärä kuponki", sekä näytelmät "Siinä kaikki epäkohdat" ja "Elävä ruumis". -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726546415

Leo Tolstoy

Leo Tolstoy grew up in Russia, raised by a elderly aunt and educated by French tutors while studying at Kazen University before giving up on his education and volunteering for military duty. When writing his greatest works, War and Peace and Anna Karenina, Tolstoy drew upon his diaries for material. At eighty-two, while away from home, he suffered from declining health and died in Astapovo, Riazan in 1910.

Book preview

www.egmont.com

Paholainen.

Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään.

Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä tyköäsi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan kuin että koko ruumiisi heitetään helvettiin.

Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä tykoäsi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi menee helvettiin.

Matt. V. 28, 29, 30.

I.

Eugen Irtenjeviä odotti loistava virkaura. Siihen oli olemassa kaikki edellytykset: hänellä oli loistavat lainopilliset tietonäytteet Pietarin yliopistosta, hän oli äsken kuolleen isä vainajansa kautta suhteissa ylhäisimpiin piireihin, ja hän oli alkanut virkailijana ministeristössä ministerin personallisen holhouksen alaisena. Olipa lisäksi vielä omaisuuttakin, eikä se aivan vähäinen ollutkaan, vaikka tosin epävarma. Isä oli elänyt ulkomailla ja toisin ajoin Pietarissa, antaen kuusituhatta ruplaa vuosittain kullekin pojallensa, Eugenille ja vanhemmalle Andreille, joka palveli ratsuväenkaartissa. Itse puolestaan tuhlasi isä äidin kanssa hyvin paljon. Ainoastaan kesäisin hänellä oli tapana saapua pariksi kuukaudeksi maatilalleen. Tällöin hän ei kuitenkaan vähääkään välittänyt maanviljelyksestä, vaan oli uskonut asiat hyvinvoivan pehtorin haltuun, joka ei sentään sekään itse johtanut töitä, mutta johon herralla oli ollut täysi luottamus.

Isän kuoleman jälkeen ilmaantui veljesten välisessä perinnönjaossa niin paljon velkoja, että uskotut miehet neuvoivat vastaanottamaan ainoastaan isoäidin omaisuuden ja luovuttamaan muun perinnön velkojille. Mutta naapuritilallinen, joka oli ollut vanhan Irtenjevin kanssa asioissa, tai jonka hallussa toisin sanoen oli tämän tunnustama vekseli ja joka niissä tarkoituksissa kävi Pietarissa, arveli asioiden olevan veloista huolimatta kylläkin parannettavissa ja suuren omaisuuden voivan vielä jäädä nuoren isännän käsiin, kunhan vain metsä myydään, samoinkuin autiomaat, ja pidetään vain Semenovskin kantamaat, neljätuhatta desjatinaa mustanmullan peltoa, sokeritehdas ja kaksisataa desjatinaa vesijättömaata, — edellyttäen tietysti täydellistä personallista antautumista talon hoitoon, asettumista maalle ja järkevän, käytännöllisen viljelystavan omaksumista.

Ja niinpä käytyään maatilallaan ja sen tarkastettuaan, Irtenjev päätti asettua sinne äitinsä kanssa, siellä ryhtyäkseen mieskohtaisesti asioihin ja siten säilyttääkseen päätilan itselleen. Veljensä kanssa hän sopi jäykänlaiset välinsä sitoutumalla maksamaan vuosittain neljätuhatta ruplaa, jota vastaan veli puolestaan luopui perintöosuudesta.

He sijoittuivat äidin kanssa asumaan päärakennukseen, ja Eugen ryhtyi tulisen innokkaasti ja samalla kuitenkin varovasti taloudenhoitoon. Tavallisesti luullaan ukkojen olevan oikeata vänhoillisväkeä ja nuorten taas uudistajia. Mutta tuo ei pidä aivan paikkaansa. Useimmin ovat juuri nuoret miehet vanhoillisia, nuoret, joilla olisi suuri elämänhalu, mutta ei aikaa ajatella miten elää, ja jotka siis valitsevat esikuvikseen menneitä elämänmuotoja.

Niin oli Irtenjevinkin laita. Päästyään maalle oli hänen aatteensa ja ihanteensa herättää uuteen eloon isoisän aikuinen elämänmuoto. — Isä oli ollut huono maanviljelijä. — Talossa, puutarhassa, ulkotöissä hän koetti, paitsi tietysti aivan välttämättömiä ajan vaatimia muutoksia, virittää henkiin isoisänsä aikuisen elämän luonteen, harrastaen säästäväisyyttä, työ väen hyvinvointia, järjestystä, tyytyväisyyttä. Mutta kaiken tämän aikaansaaminen kysyi hyvin paljon työtä. Piti tyydyttää velkamiesten ja pankkien vaatimuksia myymällä maita ja pidentämällä maksuaikoja; piti hankkia rahaa voidakseen milloin urakkamiehillä milloin päiväläisillä pitää Semenovskin neljäntuhannen desjatinan pellot viljelyskunnossa ja sokeritehdas käynnissä; piti sekä asuinrakennuksissa että puutarhassa panna toimeen korjaustöitä, jottei rappeutuminen olisi ollut kovin silmiin pistävä.

Työtä oli paljon, mutta paljon oli Eugenilla voimiakin — sekä ruumiillisia että henkisiä. Hän oli 26:n ikäinen, keskikokoinen, ruumiinsa rakennukselta vanttera, jänteet ahkeran voimistelun kehittämiä, elävän punaposkinen, kiiltohampainen, mehevähuulinen, pehmeän kiharatukkainen sangviinikko. Ainoa ruumiillinen vika oli hänessä lyhytnäköisyys, jonka oli laseja käyttämällä itse itselleen hankkinut, voimatta nyt enää nähdä ilman rilloja, mitkä jo olivat hänen nenänystyräänsä piirtäneet pysyvät jäljet. Äiti oli Eugenistä aina pitänyt enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta nyt miehensä kuoltua keskitti häneen kaiken hellyytensä, koko elämänsä. Eikä äiti ollut ainoa, joka häntä niin suuresti rakasti, vaan sekä lukio- että ylioppilastoverit olivat hänestä aina pitäneet. Samaa mieltymystä herätti hän aina myöskin syrjäisissä. Piti väkisinkin uskoa kaikkeen mitä hän sanoi; noin avonaiset, noin rehelliset kasvot ja erittäinkin silmät eivät voineet mitään vilppiä tai valetta hautoa.

Tämä hänen olentonsa auttoi häntä yleensä paljon myöskin asioissa. Velkoja, joka olisi toista epäillyt, luotti häneen. Pehtori, kylänvanhin, talonpoika, joka olisi ollut valmis mihin kepposiin tahansa, unohti pahat aikeensa joutuessaan tekemisiin tuon hyvän, avomielisen miehen kanssa.

Oli toukokuun loppupuoli. Eugen oli jotenkuten saanut kaupungissa järjestetyksi asiansa, joka koski autiomaan vapauttamista kiinnitysvelasta ja myymistä kauppiaalle sekä sitten rahalainan ottamista tältä samalta kauppiaalta, mikä oli tarpeen irtaimiston täydentämiseksi uusilla ajokaluilla, hevosilla, härillä ja vallankin välttämättömien rakennustöiden suorittamiseksi. Tukkeja jo ajettiin, kirvesmiehet olivat täydessä touhussa, ja sontaa vedettiin pelloille kahdeksallakymmenellä hevosella. Mutta kaikki riippui yhäkin vain hiuskarvasta.

II.

Kesken näitä puuhia oli olemassa muuan seikka, itsessään kylläkin vähäpätöinen, joka siihen aikaan kuitenkin oli Eugenille sangen kiusallinen. Hän oli nuorena elänyt kaikkien terveiden, naimattomien nuorten miesten tavalla, se on, elänyt suhteissa kaikellaisiin naisiin. Olematta mikään irstailija hän ei itse mielestään tahtonut olla myöskään mikään munkki; sanoi vain antautuvansa sellaisiin ainoastaan mikäli ruumiin terveys ja ajatusten vapaus vaati. Tuo oli alkanut kuudenneltatoista ikävuodelta asti ja oli tähän päivään saakka jatkunut mitään vahinkoa hänelle tuottamatta; sillä hän ei ollut vajonnut siveettömyyteen, ei ollut milloinkaan kehenkään hullaantunut, eikä ollut kertaakaan saanut tauteja. Pietarissa oli hänellä ollut ensin tuttavuus ompelijattaren kanssa, sitten tämä oli turmeltunut ja hän järjesti olonsa toisin, ja nuo asiat tulivat niin hyvälle kannalle, ettei niistä koitunut koskaan vähintäkään vastusta.

Mutta nytpä, täällä maalla, hän oli elänyt jo toista kuukautta voimatta keksiä miten sellaisia asioita järjestää. Pakollinen kieltäytyminen oli alkanut vaikuttaa häneen epäedullisesti. Pitikö siis todellakin tuon vuoksi tehdä kaupunginmatka? Ja minne? Ja kuinka? Tuo vaivasi Eugenia, ja kun hän oli vakuutettu, että se oli hänelle välttämätöntä ja tarpeellista, niin se todella muuttuikin tarpeeksi, ja olo alkoi tuntua orjalliselta, sillä hänen täytyi vastoin tahtoansa seurata katseillaan jokaista nuorta naista.

Tuntui pahalta omassa kylässä hakea yhteyttä minkään vaimon tai tytön kanssa. Sekä isä että isoisä kuuluivat olleen tässä suhteessa kokonaan erilaisia kuin muut sen aikuiset tilanomistajat. He eivät olleet milloinkaan ylläpitäneet mitään lemmensuhteita oman maaorjaväestönsä kanssa. Eikä Eugen ensin hänkään aikonut sitä tehdä. Mutta sitten alkoi olo käydä yhä tukalammaksi, ja kun ajatteli mitä tyhmyyksiä hän voisi suorittaa läheisessä pikkukaupungissa, ja lisäksi otti lukuun, etteihän väestö enää ollut maaorjuudessa, päätti hän vihdoin mahdolliseksi järjestää asian kotikylässäkin. Kunhan vain menetteli niin, ettei kenkään saanut siitä vihiä ja ettei sitä tehnyt siveettömyyden harjoittamiseksi, vaan ainoastaan terveyden vuoksi, — ajatteli hän. Päätöksen tehtyään hän kuitenkin tuli entistä vieläkin levottomammaksi. Jutellessaan kylänvanhimman, talonpoikien, nikkarin kanssa, hän tahtomattaankin käänsi puheen aina naisiin, tai kysymyksen jo ollen naisista koetti sitä aihetta pitkittää. Yhä enemmän hän myöskin naisia katseli.

III.

Mutta päätöksen tekeminen omissa ajatuksissa oli toista ja toista sen toteuttaminen. Mahdotonta oli omin päin lähestyä ketään naista. Ketä? Missä? Se oli siis tapahtuva jonkun välittäjän avulla. Mutta kenen puoleen olisi voinut sellaisissa kääntyä?

Kerran hän pistäytyi metsänvartijan mökkiin vettä juomaan. Vartijana oli isän entinen metsästäjä. Eugen joutui hänen kanssaan keskusteluun ja vartija alkoi kertoa ihmeellisiä juttuja silloisilta metsästysretkiltä. Eugenin juolahti nyt mieleen, että hyvä olisikin järjestää koko juttu juuri täällä tämän vartijan kojussa taikka tuossa lähimetsässä. Hän ei vain tiennyt miten, ja epäili suostuisiko vanha Taneli sellaiseen. »Entäpä kun kauhistuu moista ehdotusta ja minä saan hävetä. Tai suostuu muitta mutkitta.» Näissä ajatuksissa hän kuunteli Tanelin ryövärijuttuja. Taneli kertoi muun muassa, kuinka hän, ollessaan metsäkoirien johtajana, oli toimittanut muutamallekin Pränitshnikoville nuoren kylänaisen.

»Käy siis päinsä», ajatteli Eugen.

— Teidän autuaasti nukkunut isänne ei semmoisia tyhmyyksiä harjoittanut.

»Ei käykään», — ajatteli Eugen. Mutta asiasta perille päästäkseen sanoi: — Kuinka sinä, Taneli, semmoisiin roskatoimiin rupesit?

— Mitäs pahaa siinä oli? Akka oli perin hyvillään, Fedor Saharytshistä puhumattakaan. Ja rupla pamahti minulle. Pahapa sen miehen olisi naisittakin elää, kun on niin terve, ja nauttii viiniä ja teetä.

»Sopii kuin sopiikin sanoa», ajatteli Eugen, ja kävikin heti asiaan käsiksi.

— Tiedätkös, — hän tunsi kovasti punastuvansa, — tiedätkös, Taneli, olenpa aika lailla vaivautunut.

Taneli hymähti.

— Enhän ole mikään munkki, — olen semmoiseen tottunut.

Tuo puhe tuntui hänestä itsestään tyhmältä, mutta hän oli kuitenkin sanoistaan mielissään, sillä Taneli hyväksyi kaikki.

— Olisitte aikaa puhunut, hyvinhän se käy päinsä, sanoi hän: — määrätkää vain millaisen haluatte.

— Sama se minulle. No, eihän tietenkään ihan rumaa, ja terveen sen pitäisi olla.

— Ymmärrän! tokasi Taneli ja jäi hetkeksi tuumimaan. — Olisi minulla tiedossa aika sievä, — hän alkoi. Eugen punastui jälleen. — Vietävän soma. Se annettiin miehelään syksyllä. — Taneli alensi äänensä supatteluksi, — mutta mies ei pystynytkään mihinkään. Sen tytön pitäisi toki halukkaalle kelvata!

Eugenin kasvot vääntyivät häpeästä.

— Ei, ei, hän kiirehti sanomaan. En minä sellaista ollenkaan tarkoita. Minä päinvastoin — (mikä saattoi tässä olla päinvastoin?) — minä päinvastoin tahdon vain, että olisi terve, ja ettei olisi paljo hommaa — esimerkiksi joku sotamiehen vaimo tai niin.

— Tiedän. On siis hankittava Stepaniida; sen mies elää kaupungissa, ja vaimo on samassa asemassa kuin sotamiehenkin vaimo, — hän on hyvä ja siisti. Varmaan on oleva mieleenne. Jo minä sille tuonoin muutenkin sanoin, — menisit, mutta hän …

— Milloin siis?

— Vaikka jo huomenna. Menen tästä tupakkaa hakemaan ja pistäyn samalla sen talossa, tulkaa päivällisen aikaan tänne, tai sitten aituuksen taa saunan luo. Ei täällä ole ketään. Ja päivällisen aikaan kaikki väki nukkuu.

Hyvä.

Kotimatkalla oli Eugenin mieli hirveästi kiihdyksissä. »Mitä olikaan tulossa? Millainen oli tuo talonpoikaisvaimo? Entäpä kun oli ruma hirviö! Ei niiden sentään pitäisi olla rumia, ajatteli hän muistellen niitä, joita oli katseillaan seurannut. Mitä sanon hänelle, mitä teen?»

Eugen oli kaiken aikaa kuin suunniltaan; seuraavana päivänä 12 aikaan hän meni vartijakojulle. Taneli seisoi ovessa ja sanaakaan sanomatta nyykäytti merkitsevästi päätään metsään päin. Veri syöksähti Eugenin sydämeen, hän meni aituuksen luo. Ei ketään. Saunan luona ei myöskään ketään. Kurkisti sisälle, tuli jälleen ulos ja samassa kuuli katkeavan oksan risahduksen. Hän katsahti ympärilleen ja näki vaimon seisovan tiheikössä ojasyvänteen toisella puolen. Eugen viskautui sinne suoraan syvänteen ylitse. Pohjalla kasvoi nokkosia, joita hän ei ollut huomannut. Hän poltti niihin kätensä ja hukattuaan sinne rillansa juoksi vastaiselle rinteelle. Valkoisessa, ompeluksilla kirjaillussa liivissä, tummanpunaisessa hameessa, päässä heleän punainen huivi, avojaloin, tuoreena, terveenä, kauniina nuori vaimo seisoi siinä, arka hymy huulilla.

— Olisitte tullut ympäri — polkua myöten, — sanoi vai mo. — Olen jo hyvän aikaa vartonut.

Eugen lähestyi häntä ja, ympärilleen vilkaistuaan, kosketti häneen.

Neljänneksen kuluttua he erkanivat; Eugen löysi silmälasinsa ja poikkesi Tanelin luo. Vastaukseksi tämän kysymykseen oliko herra tyytyväinen, hän pisti ruplan Tanelin käteen ja meni kotiin.

Hän oli hyvillään. Hävettänyt oli vain alussa, sitten oli häpeä häipynyt. Ja olo tuntui nyt erinomaiselta. Erittäin oli hyvä se, että nyt oli kevyt, rauhallinen, reipas mieli. Vaimoa hän ei ollut tullut lähemmin edes tarkastelleeksi. Muisti vain, että se oli ollut siisti, tuore, hyvännäköinen, mutkaton ja oikkuja vailla. »Kenen vaimo se lieneekään?» hän itseltään kyseli. »Petshnikovin vaimoksi taisi sitä metsävahti sanoa.

Mutta kummanko Petshnikovin? Sen nimistä on kaksi taloa. Arvatenkin se oli ukko Mikaelin miniä, sen se varmaankin oli, senhän poika se juuri asuukin kaupungissa. Pitää joskus tiedustaa Tanelilta.»

Tästä pitäen hävisi tuo ennen niin tärkeältä tuntunut maalaisen elämän epäkohta. Mikään ei enää sitonut Eugenin ajatusten vapautta ja hän saattoi esteettä hoitaa taloustoimiaan.

Nuo talousasiat olivat muuten kaikkea muuta kuin helppoja: joskus tuntui kuin olisi niistä ollut aivan mahdoton suoriutua, että edessä ei olisi ollut muu kuin tilan myyminen, jolloin koko hänen työnsä olisi mennyt hukkaan ja jokaiselle käynyt selväksi, ettei hänessä ollutkaan miestä viemään perille sitä mihin oli ryhtynyt. Tuo se häntä enin vaivasikin. Kun joku läpi oli vaivoin tukittu, oli toinen jo odottamatta aukeamassa.

Yhtä mittaa ilmaantui yhä uusia isä vainajan velkoja. Isä näkyi viime aikoina ottaneen mistä vain oli saanut. Perintöä keväällä jaettaessa Eugen oli luullut tietävänsä vihdoin kaikki velat. Mutta keskellä kesää oli äkkiä saanut kirjeen, josta kävi selville, että oli olemassa vieläkin 12 tuhannen ruplan suuruinen velka leskirouva Jesipovalle. Vekselitunnustetta ei tosin ollut, oli ainoastaan velkakirja, joka asianajajan arvelun mukaan kävi tekeminen riidanalaiseksi. Mutta Eugenkö olisi suostunut kieltäymään suorittamasta isän velkaa pelkän velkakirjan puutteellisuuden nojalla! Hän halusi vain päästä perille siitä oliko tuo velka todellinen vai ei.

— Äiti! Mikä ihminen se on tuo rouva Jesipova? — hän kysyi, kun he tavallisuuden mukaan kohtasivat toisensa päivällisillä.

— Jesipovako? Hän oli isoisän kasvatti. Kuinka niin?

Eugen mainitsi äidille kirjeestä.

— Ihmettelen, ettei se rouva ollenkaan häpeä. Kuinka paljon onkaan isäsi hänelle jo syytänyt!

— Mutta olemmeko hänelle velkaa vai emme?

— Kuinka sanoisin? Velkaa ei tosin olla, suuressa hyvyydessään oli isäsi …

— Niin, mutta katsoiko isä itse olevansa velkaa?

— Sitä en osaa sanoa. En tiedä. Tiedän vain sinun muutenkin olevan vaikeassa asemassa.

Eugen näki äidin olevan kahden vaiheilla mitä sanoisi ja tahtovan ensin ikäänkuin edeltäpäin tunnustella mitä poika ajattelee.

— Tästä huomaan, että summa on kuin onkin maksettava, sanoi Eugen. Menen huomenna hänen puheilleen, ehkä se suostuu lykkäämään maksuajan tuonnemmas.

— Voi kuinka minun on sinua sääli, puhui Maria Pavlovna ilmeisesti rauhoittuneena, ylpeän tyytyväisenä poikansa päätökseen.

Eugenin tila oli erikoisen tukala vielä senkin vuoksi, ettei hänen luonansa asuva äiti vähintäkään tätä hänen tilaansa ymmärtänyt. Äiti oli tottunut aina elämään niin ylellisesti, ettei voinut edes mieleensä kuvailla sitä asiain tilaa, missä poika oli, jolloin milloin tahansa voi tulla pakotetuksi myymään kaikki huutokaupalla ja elättämään äitiä pelkillä virkatuloilla, jotka Eugenin asemassa saattoivat nousta korkeintaan 2000 ruplaan. Äiti ei käsittänyt, että moisesta tilasta voi pelastua ainoastaan menoja vähentämällä, eikä siis voinut myöskään ymmärtää, miksi Eugen oli niin säästäväinen pikku asioissa, kuten palkkain maksussa puutarhureille, kuskeille, palvelijoille, jopa ruokarahoissakin. Sitäpaitsi piti äiti, niinkuin lesket ainakin, mies vainajansa muistoa pyhänä, eikä suvainnut sellaista ajatusta, että se minkä vainaja oli perustanut olisi voinut olla vaillinaista ja kaivata korjauksia.

Eugen koetti siis kaikin voimin edelleen ylläpitää sekä puutarhaa ansareineen ja molempine puutarhureineen että tallia kaksine kuskeineen. Mutta Maria Pavlovnalla oli se viaton luulo, että olemalla valittamatta vanhan kokin valmistaman ruuan yksinkertaisuutta, valittamatta sitä, etteivät kaikki käytävät puutarhassa olleet siistityt ja että lakeijain asemasta heillä oli vain tavallinen juoksupoika, hän tekee kaiken mitä uhrautuva äiti yleensä voi poikansa hyväksi tehdä.

Niinpä nyt myöskin tämän uuden velan ilmaantumista, jota Eugen piti melkein surman iskuna kaikille puuhilleen, Maria Pavlovna puolestaan käytti vain tilaisuutena ihailla poikansa ylevämielisyyttä. Maria Pavlovna oli erikoisesti huolehtimatta Eugenin taloudellisesta asemasta vielä senkin vuoksi, että oli vakuutettu hänen kerran menevän loistaviin naimisiin, jolloin asiat kyllä paranevat. Hän tunsi kymmenkunnan perhettä, joista jokainen olisi mielihyvällä antanut tyttärensä Eugenille vaimoksi. Ja Maria Pavlovna olisi halunnutkin järjestää tuon asian niin pian kuin suinkin.

IV.

Ajatteli Eugen vähän itsekin naimista, hiukan vain toiselta kannalta kuin äiti. Sellainen ajatus, että naimiskauppa tulisi parantamaan asioita, inhotti Eugeniä. Naiminen saattoi hänestä tulla kysymykseen ainoastaan rehellisen rakkauden perustuksella. Hyvin hän jo alkoikin neitosia katsella, laittautui heidän seuroihinsa, mutta ratkaisua ei vain tahtonut syntyä minkäänlaista. Näistä hakkailuista huolimatta ja hänen omaksi ihmeekseen välit Stepaniidan kanssa jatkuivat edelleen, jopa saivat jonkinlaisen pysyväisyyden leiman. Eugenille oli irstailu jotakin niin vierasta, ja hänen oli niin vaikea harjoittaa tuota salaista pahaa, ettei hän ollut mitenkään tahtonut järjestää asiaa pysyvälle kannalle, vaan oli ensimäisen kohtaamisen jälkeen päinvastoin aikonut olla kokonaan enää Stepaniidaa tapaamatta. Mutta jonkun ajan kuluttua sama levottomuus näytti jälleen valtaavan hänet, hänen voimatta syyksi otaksua muuta. Eikä tuo levottomuus enää ollut ylimalkainen niinkuin ensin, vaan nyt hän kuvaili mieleensä juuri noita samoja mustia, kiiltäviä silmiä, juuri tuota samaa rintaääntä, juuri tuota tuoreen ja voimakkaan lemua, tuota korkeata povea, jonka päällä rintavaate kohoeli, ja kaikkea tätä juuri siinä samassa pähkinä- ja vaahteralehdossa, jota aurinko oli niin kirkkaasti valaissut.

Ja niinpä hän kaikesta häpeästä huolimatta kääntyi kuin kääntyikin taas Tanelin puoleen. Ja taas tuli sovituksi kohtaus puolenpäivän aikaan metsässä. Tällä kertaa Eugen katseli Stepaniidaa tarkemmin ja vaimo tuntui hänestä nyt kaikin puolin viehättävältä. Eugen yritti jo puhellakin sen kanssa, kysäisten hänen miehestään. Mies oli todellakin Mikaelin poika, se, joka asui ajurina Moskovassa.

— Miksi sinä siis oikeastaan … Eugen aikoi kysyä miksi Stepaniida oli miehelleen uskoton.

— Kuinka niin »miksi»? — kysyi vaimo puolestaan. Näytti olevan aika älykäs ja arvaavainen.

— No, kun näin tulet luokseni, — sanoi Eugen.

Kas sitä vain, — naurahti vaimo. — Mies siellä kaupungissa ilakoi ja minäkö täällä surisin?

Stepaniida tuntui tahallaan koettavan käyttäytyä uhmailevan vapaasti. Ja se miellytti Eugenia. Mutta ei hän sittenkään itse määrännyt seuraavan kohtauksen aikaa. Stepaniida esitti, että olisivat tavanneet toisensa Tanelin välityksettä, josta miehestä hän ei tuntunut oikein pitävän. Mutta Eugen ei sanonut siihenkään mitään, koska yhä toivoi, että tämä kerta ainakin tulisi olemaan viimeinen. Vaimo oli häntä miellyttänyt. Hän luuli tuota yhdyselämää välttämättömäksi eikä siis nähnyt siinä mitään pahaa, mutta sielunsa syvimmässä hänellä oli ankarampi tuomari, joka paheksui asiaa ja toivoi sen tapahtuneen viimeisen kerran, tai ellei toivonutkaan, niin ainakaan ei halunnut tieten tahtoin ottaa siihen osaa ja sitä uudistaa.

Niin meni koko kesä, jonka aikana he kohtasivat toisensa kymmenkunta kertaa, ja aina Tanelin välityksellä. Kerran vain oli Stepaniida estettynä saapumasta, koska mies oli tullut kotona käymään, ja Taneli esitti silloin toista naista. Eugen hylkäsi tarjouksen inholla. Sitten mies läksi ja kohtaukset uudistuivat entiseen tapaan, aluksi edelleenkin Tanelin välityksellä, mutta sittemmin jo Eugenin omasta toimesta. Stepaniida liikkui toisen vaimon seurassa, ollakseen yksin kulkien epäluuloja herättämättä.

Kerran sattui Maria Pavlovnan luo juuri sovitulla hetkellä vieraiksi se perhe, jonka tytärtä äiti olisi halunnut Eugenin vaimoksi, eikä Eugen päässyt millään näistä vieraista erilleen. Ensimäisen tilaisuuden sattuessa hän oli menevinään muka riihelle, mutta pyörsikin siitä polkua myöten metsään, sovitulle paikalle. Stepaniidaa ei ollut enää siellä. Sen sijaan oli tutulla kohtauspaikalla taiteltuna kaikki, mihin käsi vain oli voinut ylettyä, katkaistuna tuomen vesat ja pähkinäpuut, jopa nuori, seipään vahvuinen vaahterakin. Stepaniida oli odottaessaan, kiihkoillessaan ja kiukkuillessaan tahtonut jättää hänelle tällaisen pilamuiston. Hetken seistyään Eugen meni Tanelin luo ja pyysi käskemään Stepaniidaa huomiseksi. Tämä tuli, ja oli sellaisena kuin aina ennenkin.

Kesä oli päättymässä. Kohtaukset määrättiin aina metsään ja yhden ainoan kerran,