Kuolleet enkelit

By Veronica Sjöstrand

Tiheätempoinen ja hermoja kutkuttava kertomus pahuudesta, joka kytee päällisin puolin tavallisilta vaikuttavien ihmisten ulkokuoren alla.

Kuolleet enkelit on ensimmäinen osa ruotsalaisen Veronica Sjöstrandin rikossarjassa, jonka pääosassa on omalaatuinen ja periksiantamaton rikosprofiloija Althea Molin.

Tukholman keskustassa, Stureplanin ympäristössä, riehuu sarjamurhaaja ja koko kaupunki on joutunut pelon valtaan. Rikosprofiloija Althea Molinia pyydetään osallistumaan tutkimuksiin, mutta hän empii. Hän on juuri palannut New Yorkista kotiin ja toipuu raa’asta päällekarkauksesta, jonka uhriksi hän on edellisessä työssään joutunut. Lopulta hän päättää kuitenkin suostua tehtävään. Samaan aikaan kun Molin yrittää kiivaasti jäljittää rikollista, poliisi kyseenalaistaa hänen epätavalliset työskentelymenetelmänsä. Tutkimusten edetessä alkaa näyttää siltä, että syyllinen on paljon lähempänä kuin Althea arvaakaan…

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 19, 2020
• ISBN: 9789180001434

Book preview

syntynyt.

1

Kesäkuu 2007

Jättimäiset lamput muistuttivat hehkuvia saippuakuplaryppäitä, jotka olivat juuttuneet kiinni puolimatkassa kohti kattoa. Niiden alapuolella oli lattia pakaten täynnä juhlivia ihmisiä. Valonheitinten punaleimu ja pauhaava musiikki muuttivat tunnelman suggestiiviseksi ja aistilliseksi, niin että alettiin hipoa epätoivon rajoja. Kello näytti kolmea aamuyöstä. Ilmaa kyllästi parfyymin, hien ja alkoholin tuoksu. Suurikokoisten ikkunoiden takana Stureplanin aukio kuhisi yhä viihteelle vaihtanutta väkeä.

Nainen istui korkealla baarijakkaralla, mies seisoi hänen vierellään. Tiiviisti hänen vierellään. Miehen reisi painautui hänen polveaan vasten. Hän hypisteli leningin syvään uurretusta kaula-aukosta erottuvaa medaljonkia. Nauroi. Antoi kielenkärjen kostuttaa huulia. Mies hyväili hänen selkäänsä. He olivat jutelleet keskittyneesti tunnin ajan. Mies oli siirtänyt katseensa hänestä eroon yhden ainoan kerran, vaihtaakseen muutaman sanan yökerhon päällikön kanssa, kun tämä kulki heidän ohitseen ja halasi miestä sydämellisesti mutta samalla sopivan maskuliinisesti.

Kun kello tuli neljä, he poistuivat yökerhosta käsikkäin. Yö oli leuto ja ilma kuin samettia. Siinä tuntui kesän henkäys Humlegårdenin puiston huolellisesti leikatulta nurmikentältä kohonneen mullan ja kosteuden tuoksun muodossa, ja asfaltti henki yhä lämpöä. Vieno yötuuli hyväili hänen paljaita olkapäitään, joissa säilyi yhä päivän auringonpaisteen kosketus. He kävelivät L'angolon ohitse, ja sitten kohdalle tuli kansalliskirjasto, jonka julkisivu näytti yön sinertävässä valossa ankaralta ja uhkaavalta. Stureplanin hälinä loittoni vähän kerrassaan kuulumattomiin heidän takanaan.

Tokihan sinä tulet lasilliselle? mies oli kysynyt.

Tulen, jos saan sinut mukaan, hän oli vastannut. Mies oli hymyillyt ja suudellut hänen kaulaansa. Mies vei hänet asunnolleen. Sekoitti heille kummallekin ginitonicin. Ottaessaan miehen tarjoaman lasin hän suuteli tätä ahnaasti huulille.

Kun aurinko alkoi paistaa sisälle asunnon ikkunoista, mies otti naisen alushousut ja valkoisen leningin ja laskosti ne laatikkoon. Hän otti naisen kännykän pikkuisesta käsilaukusta, hyväili sitä, sulki sen ja pani sen vierelleen yöpöydälle. Käsilaukku ja korkokengät päätyivät niin ikään laatikkoon. Päällimmäiseksi hän levitti silkkipaperin. Tyylikkään valkoisen laatikon, jonka hän oli ostanut Hötorgetin Granitista, hän vei komeron hyllylle. Siellä oli jo kolme samanlaista. Sitten hän otti pitkän ja kuuman suihkun ja harjasi hampaansa, käytti hammaslankaa ja suuvettä. Pukeutui aistikkaasti istuvaan, hiekanväriseen pellavasta valmistettuun kesäpukuun ja valkoiseen paitaan. Harkitsi tuokion ja valitsi koruttomat harjattua hopeaa olevat kalvosinnapit. Hän arvioi itseään peilistä. Harjasi puolipitkät tummanruskeat hiukset huolellisesti otsalta taaksepäin. Otti hyppysellisen vahaa ja hieroi sitä käsissään ja paineli hiukset sen avulla sileästi päätä vasten. Hippusen vahaa hän levitti myös kulmakarvoihinsa. Ne olivat mustat ja puhdaspiirteiset. Hän siirtyi lähemmäksi peiliä, tarkasteli itseään tyytymättömästi. Kävi hakemassa pinsetit ja nyppäisi oikeanpuoleiselta kulmaltaan yhden karvan. Nyt hän saattoi perääntyä tyytyväisenä peilin ääreltä. Hän pistäytyi noutamaan kännykän yöpöydältä. Hän otti mukaansa eteisessä odottavan isokokoisen matkalaukun ja meni ulos ovesta.

2

Elettiin perjantain aamupäivää, ja ilma oli painostavaa ja kosteaa. Miltei trooppisen kuumaa. Sellaisena päivänä saattoi Tukholman väittää tuoksuvan joltakin Välimeren rantakaupungilta. Vaikutelman voitiin ounastella johtuvan todennäköisesti lämmön, kostean ilman ja pakokaasujen yhdistelmästä, mutta ihanalta se ainakin tuntui. Kuulokkeissani soi Melissa Etheridge. Ei mikään hänen uudemmista, popahtavammista levyistään, vaan yksi hänen ensimmäisistä kitaravetoisista, synkistä, tunnekylläisistä ja paljaista aikaansaannoksistaan. Askeleni johtivat Tegnérlundeniin. Pikku puisto lukeutui mielipaikkoihini. Oikeastaan siellä ei ollut muuta kuin muutamia puita mäenkumpareella ja kivenlohkareista ja betonista rakennettu puron tapainen, mutta minua se säväytti. Siellä tavoitti kaupunkipuiston rauhan pienoiskoossa. Pöyhäisin hiuksiani, yritin jäähdytellä kuumentunutta kaulaani nostelemalla hiussuortuvia. Kohotin katseeni, ja se osui puiston korkeimmalla kohdalla olevaan kertakaikkisen älyttömään, Strindbergiä esittävään patsaaseen. Hymyilin ja suuntasin askeleni sitä kohti. Teos koostui mahtavankokoisesta kivenlohkareesta, jonka päällä Strindberg istui. Hänen vartalonsa pullisteli lihaksia jonkin skandinaavisen jumalan lailla, ja hänen asennostaan olisi kuka tahansa miespuolinen alastonmalli ollut ylpeä. Kulkiessani ohi minä annoin sormieni silittää patsaan järeää jalustaa. Näinköhän Strindberg itse oli pitänyt teoksesta vai ei? Sen olisi luullut hivelevän hänen itsetuntoaan.

Käännyin Drottningsgatanin yläpäähän. Taputin suurta betonileijonaa päälaelle. En ikinä malttanut jättää tekemättä niin, kun se kökötti keskellä katua äänettömien harmaan sfinksin lailla. Alkujaan ne olivat olleet valkoisia, mutta sittemmin väri oli muuttunut tiskivedenharmaaksi. Ja niiden pinta oli käynyt kaikkien taputtavien käsien jäljiltä sileäksi.

Kallistin päätäni voidakseni lukea tekstin, joka palveli kiiltävine metallikirjaimineen kadun keskiviivana. Sinne tänne liiskatut purukumit antoivat sille oman lisänsä. Strindberg vaikutti sielläkin. Rakasta minua iäti tai puren Sinua kaulaan, niin että kuolet. Kerrassaan mukava veikkonen. Piristävällä tavalla poikkeava. 7-Elevenin oveen kiinnitetty keltainen lööppi toisti samantapaista teemaa. Nainen, 28, murhattu ja löydetty matkalaukkuun ahdettuna. Sellainen uutinen sai minut kaipaamaan takaisin töihin. Ahdistuksen vihlaisu kiiri lävitseni, ja sormeni hakeutuivat sipaisemaan arpea, joka kulki kaulani vasemmalta sivulta oikealle rinnalleni saakka. En tiennyt, milloin voisin palata töihin, jos koskaan. Suoriutuisinko enää kunnialla ammattini vaatimuksista. Vaikka minä kyllä halusin päästä jälleen kiinni työn syrjään, halusin niin valtavan hartaasti. Tunnelmiani saattoi luonnehtia rauhattomiksi ja turhautuneiksi.

Ei. Tänään minä en kaivannut kuolemaa enkä kurjuutta. Enkä juuri nyt ahdistusta. Sitä lajia minulla oli riittänyt viime aikoina aivan kylliksi. Tänään oli ohjelmassa sisustusta, huomenna olisi vuorossa todellisuus.

Menin sisään Tintarella di Lunan ovesta. Kyseessä oli viihtyisä kahvibaari, tai oikeastaan pelkkä ahdas ja nuhruinen kuppila. Pöydät melkein kiinni toisissaan ja Italian futisliigan kuvia seinillä. Maailman parasta kahvia ja kansaa jatkuvasti niin, että päät kolisivat. Hain katseellani Emelietä. Hän oli ottanut työstä vapaata voidaksemme kuluttaa perjantain häpeilemättömän shoppailun merkeissä joutumatta tappelemaan liian likistävässä tungoksessa. Olin vastikään hankkinut itselleni asunnon ja tarvitsin kaikkea mahdollista maaleista verhoihin luodakseni sinne jonkinlaista järjestystä. Emelietä ei näkynyt. Toisin sanoen hän ei ollut tietenkään ilmestynyt vielä paikalle. Myöhästyminen kuului poikkeuksetta hänen tyyliinsä.

Lunastin mukaani latten ja valtasin tuolin kahvilan ikkunanurkkauksesta. Seinällä, ikkunan edessä olevan korkeajalkaisen pöydän vierellä, oli kehystetty elokuvajuliste. Ihana elämä. Ihastuttava maalattu kuva, jossa taustalla erottui sininen, tupakoiva Marcello Mastroianni ja etualalla oli Anita Ekbergin tanssiva, kullan ja punaisen sävyissä toteutettu hahmo. Intohimoa. Feminiinistä ja maskuliinista. Mainosjulisteen alareunan pienellä painetussa tekstissä oli nimistä ensimmäisenä Anouk Aimée. Aprikoin hajamielisesti, kuka hän mahtoi olla.

Juuri tuolta naisen kuuluu näyttää! Eikä miltään sauvasirkalta!

Emelie oli ilmestynyt taakseni viittoilemaan mainosjulistetta kohti. Hän edusti itsekin Anita Ekberg -tyyppiä. Täyteläinen vartalo, 175 senttiä sukkasillaan, ruskeat silmät plus vaalea paasikampaus tuottivat lopputulokseksi, että Emelie oli vaikuttava ilmestys. Minun kävi häntä kateeksi. Olin itse laiha, lautamainen ja pikku hiukkasen hiomaton. Sadanviidenkymmenenkuuden sentin pituus, musta kiharainen tukka, aasialaiset silmät ja pohjoismaisen kalvakka hipiä tekivät minusta hänen täydellisen vastakohtansa. Minua saattoi perustellusti luonnehtia rumankauniiksi. Joinakin päivinä minä näytin epäsuhtaiselta ja nukkavierulta, joinakin toisina jopa minä koin näyttäväni suhteellisen edustavalta. Myönteisellä tavalla toisenlaiselta. En vain ollut niin millään keksinyt keinoa, joka muuttaisi useammat päivät kauniiksi päiviksi.

Kiitos kaunis, minä sanoin ja kohotin kulmakarvojani.

Siis että tarkoitin sellaista 'luut pistävät esiin ja pää on liian iso vartaloon nähden'-laihuutta. En sellaista, mitä sinä edustat. Kunpa minäkin olisin saanut sinun perintötekijäsi, sinullehan ei kerry sitten ikinä lisäkiloja. Minun tarvitsee vain ajatella korvapuustia, niin vaaka saa jo kyytiä. Katso vaikka! Emelie puristi vyötäisilleen kehittyneen jenkkakahvan alkua, joka jäi hänen takkinsa suojiin. Emelien vaatetukselle oli miltei aina ominaista täydellinen istuvuus, siinä missä minun kohdallani kyse oli omalaatuisesta farkkujen ja kierrätysvaatteiden monasti voimakas- ja selkeävärisestä yhdistelmästä. Ulkonäön kannalta meillä kahdella ei ollut juuri mitään yhteistä, mutta Emelie oli kaikista maailman ihmisistä minulle läheisin. Olimme tunteneet toisemme seitsenvuotiaista lähtien.

Hyi hirveää! Sitten minun on parasta pelastaa sinut tältä, minä sanoin ja yritin siepata korvapuustin, jota hän kannatteli toisessa kädessään olevalla lautasella.

Älä luulekaan! Saat kustantaa omat kalorisi itse!

Takanamme olevassa pöydässä istuva varttunut herra mulkaisi meitä Svenska Dagbladetinsa ylitse. Emelie istuutui viereeni, jakoi pullan kahtia ja antoi toisen puoliskon minulle.

Joten! Miltä päivän ohjelma näyttää? hän kysyi, ennen kuin haukkasi puolikastaan.

Drottningsgatan, Sveavägen, Rådmansgatan, Birger Jarlsgatan ja lopuksi NK:lle. Lounas – sinä valitset, minä maksan. Päätteeksi viiniä ja ruokaa minun luonani. Kuulostaako tämä suunnitelman tapaiselta?

Kerrassaan täydelliseltä. Jos kohta minun täytyy jättää päivällinen ja viini väliin ja mennä illalla katsomaan vanhempiani. Emelie mutusteli pullaansa ja silmäili minua tutkivasti. Miltä oma asunto tuntuu? Oletko alkanut kotiutua?

Emelie tunsi minut aivan liian hyvin. Väistin hänen katsettaan ja tähysin ulos kadulle, missä liikkeet alkoivat avautua ja väkeä valui ohitsemme.

Olen. Tai en. Vaikea sanoa. Joskus tuntuu pelottavalta, toisinaan taas silkalta onnelta. En ole ehtinyt vielä tottua uusiin oloihin, mutta kyllä se siitä, ennen pitkää.

Emelie hymyili.

Hyvä! Mutta käyt yhä psykologilla?

Selvä se. Ellen muusta syystä, niin saadakseni lääkkeitä. Tai ei, pidän kyllä siitä miehestä, hän hallitsee hommansa.

Viitisentoista vuotta takaperin, ollessani teini-ikäinen, pakkoajatukset olivat hallinneet elämääni. Eikä kulunut päivääkään, etten pelkäisi niiden palaavan ja hivauttavan elämäni pirstaleiksi. Olin kuin raitistunut alkoholisti. Kärsin yhä ahdistuneisuushäiriöiden luokkaan määritellystä OCD:stä, koko nimeltään obsessive-compulsive disorder, eli pakko-oireisesta häiriöstä, mutta olin parhaillaan enemmän tai vähemmän oireettomassa vaiheessa.

Emelie nauroi.

Ehkä minun pitäisi pyytää hänen puhelinnumeronsa. Tuntuu kuin depis uhkaisi. Yksineläminen ei ole minun juttuni. Minä haluan miehen!

Takanamme istuva mies oli saada päivälehtensä suojissa kahvia väärään kurkkuun.

Saat sen sijaan muuttaa luokseni, sanoin.

Ei ikinä!

Palattuani puolitoista vuotta sitten Ruotsiin minä olin asunut Emelien luona. Kun soitin hänelle New Yorkista ja kerroin, mitä oli tapahtunut, ja lisäsin aikovani muuttaa takaisin Tukholmaan, hän ehdotti heti sellaisia asumisjärjestelyjä.

Siitäpä syntyykin varsinainen siipeensä saaneiden sielujen salaseura, kun sinä olit vähällä joutua henkirikoksen uhriksi ja minun kohdalleni osui syrjähyppäilevä niljake. Minun ongelmani ei välttämättä ole yhtä vakava, mutta pahuksen surkeaksi se olon yhtä kaikki tekee. Mutta näin kaikki käy parhaalla mahdollisella tavalla.

Se oli osoittautunut joka suhteessa oivalliseksi ratkaisuksi. Nyt minä saatoin tunnustaa, etten olisi kyennyt selviytymään niinä ensimmäisinä kuukausina omin neuvoin. En käsittänyt, millaisia jälkiä hyökkäys oli jättänyt. Kärsin miltei vuoden traumaperäisestä stressihäiriöstä ja ahdistuskohtauksista. Toipuminen vei aikansa, mutta psykologini Leifin ja Emelien avustuksella vointini oli vähän kerrassaan paranemaan päin. Viimein minusta alkoi tuntua, että tarvitsin oman asunnon. Se merkitsi minulle jättiharppausta. Totuus oli nimittäin sellainen, ettei minulla ollut kolmenkymmenenkahden ikävuoteni aikana ollut ensimmäistäkään täysin omaa asuntoa. Olin asunut jonkin aikaa äitini luona, jakanut Yhdysvalloissa asunnon kolmen hullun norjalaisen vaihto-oppilaan kanssa, ja niin edelleen.

Mutta nyt se hetki oli koittanut. Olimme setvineet Emelien kanssa Tukholman asuntomarkkinoita. Olimme juoksennelleet kahtena kiireisenä kesäsunnuntaina ympäri kaupunkia suunnilleen kymmenessä tupaten täydessä asuntonäytössä. Viimeinen katsastamamme ehdokas osoittautui täysosumaksi. Tunsin sen jo melkein ennen kuin astuin ovesta sisään. Patikoimme näyttöpäivänä paikalle Kungsbronin sillan kautta. Vilpoisa, veden tuoksua mukanaan kuljettava tuuli tarjosi helpotusta kesähelteen keskelle. Kuljimme kanavan viertä ohi kiinalaisen ravintolan, jolle oli annettu vähemmän omaperäinen nimi, Hong Kong.

Tukholman vanhin kiinalaisravintola. Samoin yksi parhaista, joten siellä meidän kannattaa käydä. Sieltä saa jopa aitoa suolakuivattua ankkaa, Emelie selosti ja viittasi peukalollaan.

Kulkuväylä oli kapea, nippa nappa autolla ajettava. Sen toisella puolen seisoi pelkistettyjä, korkeita funkisrakennuksia. Himmeän ruskeaa rappausta ja valkoisia sileäpintaisia parvekkeita. Tien vastakkaisella puolella oli nurmipläntti, jolla kasvoi kumaraselkäisiä pajuja. Kävelypolku ja muutamia veneitä keinahtelemassa hiljakseen vedessä. Siellä minä halusin asua.

Huoneisto ylitti odotukseni. Kolme huonetta. Patiota mittasuhteiltaan muistuttava parveke, jolta avautui näköala kanavalle. Asunto oli käytössä kulunut ja ellottavin värein sisustettu mutta juuri sopivan kokoinen minulle. Kylpyhuoneessa oli klassiset tummanvihreät funkiskaakelit. Ne minä halusin. Pulssini oli kiihtymään päin.

Silmäilin muita näyttöön tulleita. Moniko heistä oli kiinnostunut asunnosta? Paljonko he pystyisivät maksamaan? Nipistin Emelietä käsivarresta. Hän katsahti minuun, ja nyökkäsin vaivihkaisesti mutta painokkaasti.

Onkohan täällä ollut vesivahinko? Haiskahtaa homeelta, hän sanoi kantavalla äänellä.

Minä hymyilin. Emelie oli melkoinen sekopää, mutta juuri hänet minä halusin mukaani. Kun hän oli langettanut koko asunnon ylle epäilyksen varjon, minä jätin meklarille käyntikorttini ja puhelinnumeroni ja yritin olla kuin en olisi tuntenut sitä kovaäänistä naista.

Minä voitin tarjouskilpailun. Eikä siitä tullutkaan erityisen tiukkaa.

Olin siirtänyt huoneistoon vähät huonekaluni, nojatuolin, ison korealaisen lääkekaapin, pari laatikollista kirjoja ja pari vaatteita ja isoäidin ison Buddha-patsaan. Heti alkajaisiksi minä ostin koko joukon kasveja, niin että niitä riitti joka suunnalle muutoin tyhjässä asunnossa. Sisätiloissa ne olivat ruukuissa, ja parvekkeella isoissa istutuslaatikoissa. Koin kaiken sen vihreyden keskellä merkillisen vapauden tunteen. Nyt tarvittiin vain huonekaluja ja sisustustarvikkeita. Käyttövaroja minulla oli rajallisesti. Sain yhä palkkaa New Yorkissa toimivalta Modus Operandi Inc. -yritykseltä, jossa olin työskennellyt rikosprofiloijana, kun kimppuuni käytiin, mutta kyse oli pienistä rahoista. Pääasiallisesti tämä minulle maksettava palkka tarjosi Tomille, ex-esimiehelleni, tilaisuuden tainnuttaa kolkuttavan omantuntonsa, koska hän oli sälyttänyt kyseisen jutun yksinomaan minun vastuulleni. Ei ollut kuitenkaan hänen syytään, että kimppuuni hyökättiin ollessani liikkeellä työtehtävissä. Sain syyttää siitä yksinomaan itseäni, mutta juuri nyt minä tarvitsin rahaa, ja Tom halusi ehdottomasti antaa sitä minulle, joten en ryhtynyt inttämään vastaan. Amerikkalaisen vakuutusyhtiön maksama sievoinen kertakorvaus oli uponnut asunnon hankintaan, joten nyt minun täytyi pitää suu säkkiä myöten.

Emelie nuolaisi sormiaan ja kaapaisi raesokerin loput lautaseltaan. Ikkunan takana oli katu herännyt aamuun, ja ohitse vaelsi aina vain enemmän ihmisiä.

Onko sinulla ostoslistaa?

Listaa? Ei.

Emelie pyöritteli silmiään ja kaivoi esiin paperin ja kynän.

Tehdään siis sellainen.

Emelie pysäytti kynän paperin ylle ja loi minuun ironisesti kehottavan katseen. Kyhnytin päätäni.

No jaa, tarvitsen maalia makuuhuoneeseen.

Emelie nyökkäsi ja kirjoitti:

Maalia. Siveltimiä. Pakkelia, pakkelilasta, hiomapaperia, hanskoja. Selvä. Mitä muuta?

Minä nauroin.

Lakanoita, pyyhkeitä ja muita aikuisten tavaroita. Kenties myös siivousämpäri, mutta taidan jättää sen puolen sinun huoleksesi!

Jahkailtuamme vielä tovin me pääsimme vihdoinkin liikkeelle. Emme tosin pitkälle. Heti kahvilan vierellä olevan ensimmäisen näyteikkunan kohdalla Emelie hihkaisi ja tarrasi käsivarteeni.

Tuolla minun täytyy käydä!

Menimme pieneen valkoiseksi maalattuun liikehuoneistoon. Tuijotin isoa kirjahyllyä, jonka luo Emelie oli suunnistanut. Kerubeja, enkeleitä, haltioita ja Jeesus-patsaita tungeksi hyllyn keskitienoilla. Kiiltävän mustat Isis ja Anubis vaikuttivat vasemmalla sivulla, harjatusta messingistä valmistetut Ganesha ja Buddha oikealla. Tyylisuuntia ja uskontoja suloisessa sekamelskassa. Ainutkaan esineistä ei ollut aidossa yhteydessä menneisyyteen, vaan symbolien merkitykset oli irrotettu häikäilemättömästi historiastaan sopivan helposti sulaviksi palasiksi. Osta tämä, niin saat elämääsi tasapainoa, tai tämä, jos kaipaat uutta ihmissuhdetta. Uskontojen Dr Phil -meininkiä. Minä en sellaisesta todellakaan pitänyt mutta en kyennyt ohittamaan sitä olankohautuksellakaan. Tuntui houkuttelevalta ajatella, että oli olemassa nopeita ratkaisuja, vaivattomia ulospääsyteitä elämän ongelmista. Paitsi ettei mikään ollut ikinä niin helppoa. Mummini tapasi toistella, että mikä ei vaadi voimaa, ei sellaista tarjoakaan. Hän oli buddhalainen. Toivoisin, että minä omaisin samaa kärsivällisyyttä ja sitoutuneisuutta, jota hän osoitti suhteessa uskontoonsa, mutta en ollut vähääkään marmorijäljitelmäenkeleistä innostuvaa Emelietä parempi. Hapuilin eteenpäin hänen laillaan, olin aivan samanlainen etsijä, samanlainen agnostikko, samalla lailla heikkona pikaratkaisuihin.

Lähdin liikkeestä ja jäin odottamaan kadulle. Nojauduin vasten karheaa kiviseinää. Suoraan vastapäätä sijaitsi Vattumannen-kirjakauppa. Siellä oli tarjona sama sekamelska kuin liikkeessä, josta olin tullut juuri ulos, ainoastaan painetussa muodossa. Siellä minä olin käynyt monet kerrat mutta saanut aina epämääräisen vaikutelman, ikään kuin kaikki ne mielenrauhaa lupaavat teokset olisivat pyrkineet höynäyttämään minua, vaikka mielenrauhaa minä sinänsä epätoivon vimmalla kaipasin. Millä perusteella minä pystyisin löytämään kaikkien filosofioiden ja uskontojen joukosta sen oikean? Kahvilan toisella puolella oli Pistill, jossa myytiin naisten erotiikkatuotteita, ja pienen matkan päässä katua alaspäin puoti, jossa oli tarjona ristipistokirjontöitä. Vastapäisessä liikkeessä myytiin morsiuspukuja. Hymyilin itsekseni. Se oli varmaankin Drottningsgatanin identiteettihäiriöisin kortteli. Kello kilahti vierelläni, ja Emelie tuli myymälästä pikkuinen pussi kädessään. Hän näytti tyytyväiseltä.

Löysitkö jotakin? minä kysyin ja kohotin kulmakarvaani.

Jep!

Pudistin päätäni.

Mikä sinua enkeleissä oikein kiehtoo? Sinä olet sentään järjen taajuudella ajatteleva nainen.

Miltei kaiken sen ajan, minkä minä olin Emelien tuntenut, hän oli keräillyt enkeleitä, mieluimmin goottilaisia, prameasti koristeltuja sellaisia. Hänellä oli kotonaan kokonainen kirjahylly täynnä enkeleitä ja enkelikirjallisuutta. En ollut koskaan tajunnut sellaista asianharrastusta.

En minä voi nojata kaikessa järkeen, täytyyhän tunteillekin suoda sijansa.

En tajua, minä mutisin.

Tiedän kyllä, että sinä olet aivan liian tiukasti ankkuroitunut tähän maailmaan käsittääksesi sellaista. Emelie nauroi ja halasi minua, ja sitten me lähdimme Hötorgetin aukion suuntaan.

Pitkällisen pohdiskelun ja kinastelun jälkeen meidän onnistui ostaa maalit makuuhuoneeni kunnostamiseen, ja vielä kaikki oheiskamat, joita Emelie väitti minun tarvitsevan. Niin ikään me hankimme minun tarpeisiini kauniin tikatun, himmeäkiiltoisen, pähkinänruskean päiväpeitteen ja aurinkolasit. Istuimme lounaalla Hötorgetin kauppahallin Ikki Sushissa, kun puhelimeni soi.

Hei. Täällä puhuu Rickard Magnusson.

Rickard! Todella mukavaa kuulla sinusta, pitkästä aikaa. Jouduin painamaan käden toiselle korvalleni voidakseni kuulla, mitä hän sanoi. Väkeä alkoi purkautua työpaikoiltaan lounaalle, ja puheensorina ja astioiden kilinä paisui korvia huumaavaksi. Yritin muistella, milloin olin viimeksi törmännyt Rickardiin. Varmaan siitä oli vuosia. Vanhempamme olivat läheisiä ystäviä, ja olimme tavanneet vuosien mittaan, aivan pienestä pitäen, jos jonkinlaisissa uudenvuodenvastaanottajaisissa ja grillijuhlissa, mutta kahden kesken me emme olleet jutelleet juuri koskaan.

Niinpä, aikaa on kulunut. Ajattelin kysyä... Tiedän oikein hyvin, että tämä tulee lyhyellä varoitusajalla, mutta ehtisitkö pikatapaamiseen tänään iltapäivällä? Kustannan kahvit vaivasi palkaksi.

Sanat olivat ystävällisiä, mutta hän kuulosti väkinäiseltä ja rasittuneelta. Mikä poikkesi Rickardin normaalista, rennosta ja rauhallisesta minästä.

Totta kai. Jos sinulle sopii, niin voin uhrata sinulle tunnin joskus kolmen tienoilla. En pystynyt sanomaan eikään, koska minua kiinnosti aivan liikaa kuulla, mitä asiaa Rickardilla oli. Emelie ei panisi pahakseen. Minun piti juuri kysyä yhteydenoton aihetta, kun hän ehti edelleni.

Hieno homma. Svampenilla kolmelta, käykö niin?

Toki, mutta mitä..., minä aloin kysyä. Paitsi että Rickard oli ehtinyt katkaista yhteyden. Jäin tuijottamaan puhelinta.

Toivoa sopii, että hylkäät minut edes jonkun oikean adoniksen takia, Emelie huomautti.

Rickard Magnussonin, poliisin. Muistat kai?

Aha! Muistan hänet. Hän oli isäsi kuusikymmenvuotispäivillä, vai mitä? Professorityyppiä, mutta varsinainen muotovalio.

Aivan, tuo kuulostaa Rickardilta. Varasin tapaamiseen vain tunnin, joten ehdimme shoppailla sen jälkeenkin, minä selitin.

Sopii hyvin. Emelie viittoili syömäpuikoillaan. Lueskelen sillä aikaa sähköpostejani.

Huokaisin ja pyörittelin silmiäni. Emelie oli harvinaisen lahjakas ohjelmoija, pahasti nettiriippuvainen sellainen. Voitiin pitää melkoisena saavutuksena, että oli kulunut monta tuntia siitä, kun Emelie oli viimeksi tarkistanut postinsa älypuhelimestaan, vaikka olin kuullut sen ilmoittelevan