"Jees, leskiyli-insinöörskä!" sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Ryhmyllä ja Romppaisella on hermot kireällä. Miten tupakan jonottaminen voi olla näin hankalaa? Kaiken huipuksi samaan jonoon on sattunut harvinaisen ärsyttäviä tyyppejä. Pian miesten ilmeet kuitenkin kirkastuvat, kun jonoon saapuu Tirronen – Ryhmyn ja Romppaisen sotakaveri! Siinä jutustellessaan miehet päätyvät lyömään vetoa erikoisesta asiasta – voiko huvilaan tai kartanoon vain kävellä vieraaksi ilman, että kukaan ajaa pois? Näin on kaveruksilla jälleen uusi, verraton seikkailu edessään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726356700

Book preview

www.egmont.com

Tupakkakaupan edessä oli jono, vaikka kello oli vasta vähän yli kahdeksan ja oveen oli naulattu pahvilappu, joka tiedotti: »AVOINNA KLO 9—18» sekä »Tupakkaa ei ole». Viimeisinä oli jonoon liittynyt kaksi jämerännäköistä sotilashenkilöä: vänrikki ja vääpeli, joka roikotti kainalossaan valtavan suurta, harmaata kissaa. Kaikki tuijottivat peittelemättömän uteliaina mirriä, joka puolestaan ei välittänyt ihmisistä sen enempää kuin eräiden helsinkiläsravintolain tarjoilijat asiakkaistaan.

»Kuulkaapas», murahti muuan paksu herra eräälle naiselle, joka ilmeisesti aikoi etuilla ja pujahtaa jonon etupäähän, »painukaapas siitä hännille vain!»

»Mutta minä olen odottava äiti!» puuskahti nainen.

»Ja minä odottava isä, mutta en minä siitä numeroa tee», sanoi paksu herra. »Mars hännille vain!»

»On hävytöntä kohdella minua tuolla tavoin! Olen päässyt muissakin jonoissa eteen ja …»

»Miehellennekö te sitä tupakkaa jonotatte?» tiedusti kissaa roikottava vääpeli.

»En, vaan itselleni — mutta mitäpäs se teille kuuluu?» tiuskaisi nainen.

»Kuuluu sikäli, että lasta odottava nainen, joka jonottaa itselleen tupakkaa, ei tarvitse mitään jonotusetuja, koska tupakka ei oikeastaan hänelle kuulukaan! Asettukaa siis taaksemme vain!»

»Se on oikein», kehuskeli muuan nuori ja nätihkö neitonen, joka juuri oli tullut paikalle. Kun vääpeli kuitenkin silmäsi häntä varsin kalseasti, neitonen loihti kasvoilleen pukevimman hymynsä ja jatkoi ruotsiksi: »Ehkäpä vääpeli päästääkin minut eteensä? Minulla on, nähkääs, hiukan kiire ja …»

»Ei auta ruottin puhuminen — hännille vain!» mörähti vääpeli.

Se tuntui ilahduttavan muuatta nuorukaista.

»Oikein! Ei mitään etuja ruottalaisille! Minä olen reilu suomalainen ja …»

»Jos te olette reilu suomalainen, niin te painutte myös hännille, ettekä yritä yhtään etuilla», tiuskaisi vääpeli.

Paksu herra oli mielenkiinnoin kuunnellut vääpelin puheita.

»Pojat taitavat tulla sieltä jostakin?» tiedusti hän.

»Ylipäätään on kai hemmetin vaikea olla tulematta jostakin», mörähti vääpeli vihaisesti.

»Tällä vääpelillä ei ole oikein tapoja», selitteli vänrikki anteeksipyytävästi. »Meidät on taas lomautettu toistaiseksi … jo toisen kerran …»

»Toistaiseksi? Miksi ette kerta kaikkiaan järjestä itseänne kotirintamalle?» kysyi muuan laiha herra.

»Häh?» ärähti vänrikki kulmiaan rypistellen.

»Juu, juu», sanoi laiha herra lipevästi, »minä kyllä tunnen asiat. Neljälläsadalla markalla järjestän teillekin sellaiset paperit, että pääsette koko roskasta …»

Vääpelin kasvot tulivat melkein tiilenpunaisiksi.

»Ja mitä piruja?» karjaisi hän. »Romppainen, otahan tämä Mörökölli, että saan veistää tuota miestä päin pärstää!»

»No, no, älkäähän nyt tuolla lailla kiivailko!» hätäytyi paksu herra.

»Anna tyypin olla, Ryhmy! Koeta muistaa, että kotirintamalla ei saa mitaleja tappelusta, vaan ihan muista syistä!»

»Jees, mutta tuollaisista konnista pitäisi joka tapauksessa laskea ilma pois! Kerta kaikkiaan!»

»Vänrikki, minä pyydän teitä hillitsemään toverianne. Hän lienee hiukan hermostunut …»

»Minäkö hermostunut?» ärjäisi Ryhmy. »Jumppahuiti …»

»Ole nyt ihmeessä hiljaa!» kehoitti Romppainen tarttuen toverinsa käsivarteen. »Ei tuollaisia lurjuksia kannata lyödä, siinä likaa vain näppinsä!»

»Elämä muuttuu kamalaksi, kunhan nuo kaikki villiintyneet rintamamiehet tulevat takaisin», kuiskutti laiha herra lihavalle. »Heitä ei yleensä pitäisi laskea sieltä …»

»Niin, hehän ovat maanpuolustajia, ja heidän siis pitäisi pysyä siellä, missä maata puolustetaan. Rintamaelämä tekee, muuten, miehistä törkeitä.»

»Ja epäluotettavia. Viime sodan aikoina kiinnitytin konttorini seinälle marmoritaulun kaiverruttaakseni siihen kaatuneiden sankarien nimet. Mutta ne riivatut tulivat kaikki takaisin! Taulu jäi tyhjäksi. Pahin kilpailijani sensijaan sai kaiverruttaa kolme nimeä oman toimistonsa marmoritauluun, ja nyt hän pöyhkeilee sillä sietämättömästi …»

Herrojen keskustelun aikana vääpeli kävi hetki hetkeltä julmistuneemman näköiseksi, ja yhtäkkiä hän kääntyi laihan herran puoleen.

»Voi Lipposkan lipokkaat! Että tuollaiset haaskat saavatkin juoksennella täällä irrallaan …»

Vääpelin ilme oli niin hirvittävä, että laiha herra perääntyi kiireesti paksun herran taakse.

»Herran nimessä, vänrikki, pidätelkää toverianne! Hänhän käy aivan mahdottomaksi!»

»No, ei hän teitä syö, olkaa huoleti. — Koeta olla hiukan ihmisiksi, Ryhmy! Sinähän vihastut täällä joka kymmenes minuutti!»

»Jees, sodassa minä en ylipäänsä suuttunut milloinkaan, paitsi väliin sinun tyhmyyksiisi, mutta täällä on aihetta raivostua yhtenään!»

»Kuulkaa», sanoi muuan laiha nainen, jonka naama muistutti muutamiksi viikoiksi keittiön hyllylle unohtunutta omenaa, »kuulkaa, pankaa nimenne tuohon!»

Hän ojensi viivoitettua paperipalaa vääpelille. Ryhmy katseli häntä kummissaan.

»Miksi helkkarissa minun pitäisi panna nimeni tuohon paperiin?»

»Niin, olisi tosiaan vähän syytä selittää sitä», arveli Romppainenkin.

»Tämä on vastalause radiolle ’Rukous’-nimisen tangon soittamisesta. No, saanko nimen vai enkö saa?»

»Ette saa», ilmoitti vääpeli Ryhmy. »Se tango ei liikuta minua mihinkään suuntaan; saavat soittaa sitä tai olla soittamatta.»

»Aivan», säesti Romppainen.

»Olette tekin isänmaanpuolustajia!» sanoi nainen katkerasti. »Eikö teillä ole lainkaan periaatteita?»

»Mulla on periaate, ettei ihminen tarvitse liikaa periaatteita», julisti Ryhmy.

»Ja te olette olevinanne sankari!» kimitti nainen ja ja pui nyrkkiään Ryhmyn nenän alla. »Lurjus te olette!»

»Älkää pieksäkö suutanne!» ärähti Romppainen.

»Kuulitteko: ’pieksäkö suutanne’? Millaista puhetta upseerin suusta!»

Samalla purjehti paikalle muuan melkoisen liikuttunut mies, joka äänekkäästi lallatteli: »Hoi, laarilaarilaa … kaikuu mun suloinen Suomeni maa … hik!»

Hän yritti ilman muuta tuppautua jonon etupäähän, mutta silloin paksu herra suuttui.

»Hei, mies!» kiljaisi hän. »Älkääpäs koettakokaan etuilla. Tässä on jono. Käykää hännille vain!»

Humalainen herra katseli ällistyneenä paksua herraa.

»Juu, tässä on jono, juu. Mutta katsokaas hyvät herrat ja naisetkin — hik! — täytyyhän minun …»

»Ei mitään mutinaa, mies! Asettukaa vain tähän meidän taaksemme! Kerta kaikkiaan!»

Humalainen herra kohautteli olkapäitään.

»Mutta on — hik! — on ihan koomillista, että mun täytyy ruveta jonoon …»

»Koomillista taikka ei — mutta jonoon teidän on ruvettava,