"Jees, Nurmijärven mämmiä!" sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Sota-ajat ovat toistaiseksi ohi, ja Ryhmy on linja-autossa matkalla ystävänsä Romppaisen luokse. Mukana on tietysti Mörökölli-kissa. Nopean lähdön syynä on kortti, jonka Ryhmy on vastikään saanut Romppaiselta. Siinä luki "tuu hiiskatissa ja sassiin". Mistä mahtaa olla kysymys? Ryhmy ei ole uskoa silmiään, kun perillä selviää, että Romppaisesta on tullut monien mutkien kautta kartanonherra. Eikä minkä tahansa kartanon, vaan sellaisen, jossa kummittelee... Ryhmy ja Romppainen eivät ehkä ole enää sodassa, mutta sissien taidoille on jälleen käyttöä!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726356724

Book preview

www.egmont.com

1

Eräänä kesäkuisena sunnuntaina oli parin pääkaupungin suurimman aamulehden yleisönosastossa seuraava tuima »sapiska»:

Terroria linja-autossa.

Allekirjoittanut haluaisi tietää, eikö Helsingin-Vihtolan linja-autoyhtiön johto voisi velvoittaa autojensa kuljettajia huolehtimaan muun ohessa siitäkin, etteivät jotkut röyhkeät matkustajat terrorisoisi muita! Viime torstainakin oli pääkaupungista klo 17 lähtevässä autossa eräs mies, joka pitkin matkaa haukkui ketä sattui, pakotti joitakin matkustajia luopumaan varaamistaan paikoista ja jopa ennen kuulumattomallahäikäilemättömyydellä ryösti eräältä rouvalta muutamia appelsiineja, jotka antoi tuntemattomalle vekaralle. Yleisö oli aivan voimaton miehen tavattoman häikäilemättömyyden edessä, varsinkin kun kuljettaja — sensijaan että olisi rauhanhäiritsijää hillinnyt — vain nauroi koko asialle. Mielestäni olisi Vihtolan linja-autoihin sijoitettava poliiseja — muuten käy yleisön olo niissä aivan mahdottomaksi!

Harmistunut kansalainen.

Seuraavana tiistaina oli tämän sepustuksen julkaisseissa lehdissä seuraava vastine:

»Terroria» linja-autossa.

Minulla on kunnia ilmoittaa arv. »Harmistuneelle kansalaiselle», että siitä, minkä tein, vastaan kyllä. Korjasin vain eräitä vääryyksiä.

Kunnioittavasti

vääpeli Ryhmy.

Niille, jotka tuntevat vääpeli Ryhmyn joko hänestä kirjoitetuista kirjoista tai henkilökohtaisesti, tämä vastine tuntuu aivan yllättävän kesyltä ja epäryhmymäiseltä — sehän vaikuttaa suorastaan kohteliaalta. Hänen suoranuottisuuteensa ja jämerään tyyliinsä mieltyneet tuntevat varmasti suoranaista mielipahaa: onko siviiliympäristö muuttanut karun vääpelin luonteen?

Heidän ilokseen voimme ilmoittaa: ei! Ryhmyn luonne on aivan entisellään. Vastine, jonka hän jätti lehdille, oli seuraava:

»Terroria» linja-autossa.

Minulla on kunnia ilmoittaa arv. »Harmistuneelle kansalaiselle», että kunhan ensi kerran kohdataan, niin koetetaanpas, kenen pöksyt kestävät! Siitä, minkä tein, vastaan kyllä, ja minä tein oikein, junkrahavita! Korjasin vain eräitä kaikkein karkeimpia vääryyksiä. Jos haukuin joitakin, tein sen syystä, jos pakotin jonkun luopumaan paikastaan, tein sen aiheesta, ja jos otin eräältä rouvalta appelsiineja antaakseni niitä köyhälle tytölle, otin vain tavaraa, jonka mainittu rouva oli toisilta varastanut. »Harmistunut kansalainen» sanoo, että minä »ryöstin» nuo appelsiinit. Siitä sanasta annan hänelle vielä päin taulua.

Ilman kunnioitusta

vääpeli Ryhmy.

Pesunkestävää ryhmymäistä puheentyyliä, eikös vain? Mutta jokaisen sanomalehden toimituksessa istuu n. s. toimitussihteeri, jonka päätehtäviä on seuloa kaikesta lehdelle lähetetystä pois kohdat, joita voi pitää karkeina tai loukkaavina tai hyvien tapojen vastaisina; tuollaiset sihteerit ne olivat typistelleet ja lyhennelleet ja — niinkuin jokainen voi itse todeta — suorastaan väärentäneet Ryhmyn vastinetta. Eipä siis ihme, että Ryhmy lähetti jokaiselle toimitussihteerille tuiman haukkumakirjeen, josta ei puuttunut erinäisiä varsin selviä uhkauksiakaan, mutta paatuneet lehtimiehet vain nauroivat niille — eiväthän he tienneet, millainen vääpeli Ryhmy on suuttuessaan ja mitä hän voi silloin tehdä. Heidän onnekseen Ryhmy oleili juuri sillä hetkellä Vihtolassa, ja sieltä pääkaupunkiin palattuaan hänen luontonsa oli jo ennättänyt lauhtua, ja niin toimitussihteerit säästyivät joltakin, josta he varmasti eivät olisi erikoisesti pitäneet.

Mutta ehkäpä jo puutumme itse siihen tapaukseen, jonka seurausta nämä yleisön osaston sepustukset olivat.

Vihtolaan kulkevan linja-auton juuri tehdessä lähtöä Helsingin linja-autoasemalta työntyi autoon jämerän näköinen mies, joka mörähti paikalleen asettuneelle kuljettajalle:

»Hei, tyyppi, mihinkäs minä saan nämä kapsäkkini?»

»Ja pirskutti!» manasi kuljettaja. »Neljäkymmentä kapsäkkiä minä olen jo saanut sovitella … no heiskatti sentään! Eikös se ole itte Ryhmy!»

»Ka, Sihkanen!» ilahtui Ryhmy. »Aina niitä sotakavereita tapaa …»

»Aina … annas tänne ne kapsäkkisi! Kyllä täällä vielä tilaa on, kun järjestellään … Onhan sulla kai paikkalippu?»

»Jees, paikka 18 …»

»Vahinko, se on tuolla takana … ei saada jutelluksi. Vihtolaanko menet?»

»Jees, Vihtolaan. Menen sinne Romppaista tapaamaan.»

»Asuuko hän Vihtolassa?»

»Ka, se kun on asia, jota juuri aioin kysyä sinulta! En ole saanut tietoja Romppaisesta pariin kuukauteen, hänen lomauttamisensa jälkeen, mutta eilen sain häneltä tällaisen kortin.»

Hän otti taskustaan korean postikortin, jonka julkisivua koristi punaisella silkkinauhalla sidottu lemmikkikimppu ja punainen sydän ja niiden alapuolelle painettu »Sydämellinen onnentoivotus!» Romppainen oli kuitenkin, kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi, vetänyt suuren ristin kaiken tämän koreuden ylitse. Kortin toiselle puolelle hän oli kirjoittanut, että »tuu hiiskatissa ja sassiin!»

Sihkanen silmäili korttia ja antoi sen sitten takaisin.

»Mitähän se sinusta tahtoo?» tuumaili hän.

»On tehnyt jonkin suuren munauksen tai joutunut pahaan pulaan», sanoi Ryhmy. »Olenkin jo ihmetellyt, miten se juuttaan hapsenkakkiainen on tullut toimeen ilman minua!»

Sihkanen nauroi.

»Muuten — mitä heikkaria sinulla on tässä korissa? Ihan kuin siellä olisi elukka …»

»Siellä on. Sotakissani Mörökölli. Luuletkos, että sen jättäisin!»

»Mörökölli!» ihasteli Sihkanen. »Oikeastaan en saisi ottaa eläimiä kuljetettavaksi, mutta Mörökölli on tietysti poikkeus. Kuule, saiko se vapaudenmitalin, niinkuin kerrotaan?»

»Ei — se odottaa sotakissojen omaa mitalia. Siitä tuleekin komea risti, juu! — Mutta etkös sinä jo lähde? Rukkisi on täysi kuin Turusen pyssy!»

»Alkaahan se olla … no, lähdetään sitten! Painu paikallesi!»

Ryhmy tunkeutui käytävää myöten auton perälle. Siinä olikin hommaa, sillä auto oli ahtautunut niin täyteen väkeä, että sen liitokset ritisivät. Kuka tahansa olisi saattanut vannoa ja matemaatikko numeroilla todistaakin, ettei vaunuun olisi enää voitu millään mahduttaa yhtä vastasyntynyttäkään, mutta kaikki matematiikan lait kumoten Sihkanen silti otti siihen vielä kaksi katiskaa, puolitoistametrisen mattokäärön, säkillisen kalkkia ja suureen puupyttyyn istutetun palmun. Ja sitten sitä lähdettiin.

Perälle tultuaan Ryhmy totesi, että paikoilla 17 ja 19 istuvat tukevat mammat jokseenkin tarkoin täyttivät myös paikan n:o 18.

»Kuulkaapas nyt, vetäkääpäs itseänne hiukkasen kapeammalle, minun paikkani on tuossa välissänne!» mörähti Ryhmy melko töykeästi. »Noh!»

Väistyiväthän tädit, vaikka hyvin vastahakoisesti.

»Tulihan siihen tilaa … Ja nyt», sanoi Ryhmy vaatimattomasti pukeutuneelle naiselle, joka pientä tyttöä käsivarrellaan kannatellen seisoi käytävällä ja koetti säilyttää tasapainoaan, »istukaapas tuohon!»

»Kuinkas minä herran paikalle … kiitoksia, mutta …»

»Ei mitään turinaa. Istukaa!»

Nainen istuutui katsellen Ryhmyä samalla kertaa säikähtyneenä ja kiitollisena. Ryhmy sensijaan silmäili miestä, joka kainalosauvojensa varassa seisoen koki pysyä pystyssä auton kallistellessa käänteissä.

»Missäs osui?» kysyi vääpeli.

»Tuuloksessa … Sinne jäi toinen koipi …»

»Sooh», murahti Ryhmy ja iski silmänsä erääseen suureen, tummapintaiseen mieheen, joka kovin tyytyväisenä istui paikallaan. »Kuulkaas te siinä, te näytätte sellaiselta, että jaksatte seisoakin pari tuntia. Etteköhän antaisi paikkaa tälle kaverille?»

Mies käänsi päätään ja mulkoili vihaisesti Ryhmyä.

»Häh? Minähän olen tilannut paikkani. En anna tätä kenellekään!» julisti hän.

»Annattepa vainkin! Jollette nouse, nostan teidät! Raamatussakin sanotaan jotakin sellaista, että härän saa nostaa sabattina ojasta. Nyt tosin ei ole sabatti, mutta — noh, nousetteko te, jukrahuita?» jatkoi Ryhmy karjumistaan.

»Mutta tämähän on sietämätöntä!» huusi mies. »Kuljettaja, kuinka te sallitte, että …»

»Nouskaa vain pois!» neuvoi kuljettaja leppoisasti. »Jos se tämä kaveri sattuu suuttumaan, ottaa se teidät talikokseen ja tyhjentää koko auton.»

»Pääsettekö te siitä pystyyn?» kiljahti Ryhmy äänellä, joka sai kaikki vavahtamaan.

Nähdessään Ryhmyn alkavan kääriskellä hihojaan musta mies nousi kiireesti.

»Noh, poika, painahan puuta! Siinä on sulle paikka!» kehoitti vääpeli