Tappajatimantti

By Tapani Bagge

Härmän häjy Juho Helapää joutuu keskeyttämään korttipelinsä, kun Pinkertonin etsivä paukkaa saluunaan ja kertoo tunnetun roiston vieneen newyorkilaisesta museosta kallisarvoisen timantin. Varas liikkuu jossakin Little Big Gulchin lähistöllä. Etsivä kertoo timantin kiehtovan tarinan ja pyytää sitten Juhoa avukseen aarteenmetsästykseen. Oikeudentajuinen Wild Finn ei emmi tälläkään kertaa. Suomalaissankari ja etsivä alkavat metsästää syyllistä – ja joutuvat niin tehdessään taistelemaan henkensä edestä. Tappajatimantti kuuluu FinnWest-tarinasarjaan, joka kertoo historiallisista lännensankareista ja -roistoista humoristisesti ja vauhdikkaita juonenkäänteitä säästelemättä. Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728029282

Book preview

Ensimmäinen luku

Mies idästä

Texasin kesä oli helteisimmillään. Joenpohjat halkeilivat kuivuuttaan, kaivot tyhjenivät, karjalaumat laihtuivat. Preeriaruoho ja pensaat kellastuivat, ja nälkäiset korppikotkat vaanivat jokaista kulkijaa. Autereinen taivas ei edes lupaillut armahdusta. Kangastukset vain kuvastelivat kaukaisia vihreitä laaksoja järvineen kuin kiusalla.

Keskipäivän aikaan aurinko karkoitti kaikki liikuntakykyiset olennot suojaan. Little Big Gulchin unelias pikkukaupunki Kalliovuorten kainalossa muuttui tavallistakin uneliaammaksi. Pääkatu oli autio kuin kirkko papin painajaisessa, ja Isla Allegran eli Ilojen saaren väki vietti siestaa tavanomaistakin tunnollisemmin. Ilma väreili kuumuudessa, Moralesin hullu kukko kiekui kaupungin laitamilla. Kaikki oli valmiina salaperäisen muukalaisen näyttämölle tuloa varten.

Ja pian se tapahtui. Postivaunureittiä pitkin kulkeva tomuvana kääntyi näkyviin kukkulan takaa, ja pölypilven lähetessä sen kärjestä hahmottui esiin mies ja hevonen. Vaaleanharmaa papurikko eteni kevyttä laukkaa, ja kookas pitkätakkinen mies keikkui sen selässä tottumattoman näköisesti.

Ratsukko lasketti suoraan kaupungin pääkadulle. Kiteen kirkas -saluunan edessä mies pysäytti hevosen, sitaisi sen puomiin ja katosi sisään pyyhkien pölyjä vaatteistaan komealla, sulkakoristeisella stetsonilla. Hän oli kookas mies, reilusti kuuden jalan mittainen, ja hänen luiseva ruumiinsa vaikutti jollain lailla suhteettomalta. Hän käveli kankeasti, mikä varmaankin johtui pitkästä ratsastuksesta.

Muukalainen viihtyi saluunassa vain hetken. Sitten hän käveli kadun poikki Palace-hotelliin. Hänellä oli suuret kädet, suuret jalat ja isot hörökorvat. Hän oli nyt laskenut bandannansa kaulalle. Olemattoman leuan yläpuolelta pisti esiin äkkiväärä piippu, josta tuprahteli kiivaita savumerkkejä.

Hotellissa mieheltä meni kauemmin. Hän pysähtyi hetkeksi siristelemään silmiään hotellin edustan katetulla jalkakäytävällä, tähysti pääkatua länteen päin iso käsi lippana silmiensä yllä ja lähti kopistelemaan samaan suuntaan puisia jalkakäytäviä pitkin.

Miehellä oli käytännölliset karjamiehen saappaat ja pitkä, vaalea takki kuin karjanostajalla tai Jamesin koplan jäsenellä. Punertava parransänki todisti, että hän oli ollut tien päällä hyvän aikaa. Silmät olivat kapeina juovina paunan painoisten luomien ja satulalaukun kokoisten silmäpussien välissä. Hän oli ehkä nelissäkymmenissä, ja hänen vaaleanruskeassa tukassaan oli jo syvät lahdekkeet ohimolla.

Seuraavaksi sulkahattuinen mies poikkesi vuokratalliin. Hän keskusteli hetken tallipojan kanssa, jututti sitten naapuritalossa papupataa popsivaa corralin omistajaa ja poistui muutamaa dollaria köyhempänä. Mitään näkyväistä hän ei ottanut mukaansa, mutta tallipoika Eddie pinkaisi kohta saluunan hevospuomille noutamaan vieraan ratsua.

Mies palasi pääkatua itään, löysi liittovaltion marshalin savitiilisen toimiston ja koputti oveen.

– Sisään, kuului ikkunaluukun takaa.

Muukalainen virnisti itsekseen ja kohotti hieman takkinsa lievettä tarkistaakseen, että koreaksi niklattu pitkäpiippuinen Remington oli paikallaan kotelossa. Sitten hän työnsi oven auki ja kumartui sisään.

Juho Kaaponpoika Helapää ja Amos Napoleon Jefferson kuluttivat aikaansa kortinpeluussa. Siestan hiljentämässä kaupungissa vaihtoehdot olivat vähissä: saattoi joko istua Gabriel Thompsonin kapakassa ja juoda viinaa tai istua kotonaan ja pelata korttia. Kolmas mahdollisuus oli nukkuminen, mutta Juho ja Amos olivat jo aamupäivällä saaneet sitä lajia tarpeekseen. Juhon pientila ei siihen aikaan vuodesta paljon farmaria kaivannut, ja helle oli tuuperruttanut kaikki konnat niin, ettei Texasin ainoalle mustalle marshalille riittänyt töitä edes nimeksi.

Niinpä he pelasivat korttia Amoksen viileässä ja hämärässä toimistossa, suljettujen ikkunaluukkujen takana. Juho oli hävinnyt viiden centin peleissä jo kolme dollaria, ja hän tarkkaili jakovuorossa olevan ystävänsä käsiä muka hyvinkin epäluuloisesti.

– Minusta alkaa tuntua siltä, että minua on petoksella huiputettu, suomalainen lausui samalla kun kääri vasemmalla kädellä Bull Durham -sätkää. – Sinä olet vienyt minulta jo kokonaista kolme taalaa. Mieleni alkaa mustua, ystävä hyvä.

– Sinun ei olisi pitänyt ruveta pelaamaan mustan lainvartijan kanssa, Amos naurahti. – Kai tiedät, että sheriffit ovat lännen suurimpia konnia, ja etelässä taas neekerit ovat syyllisiä kaikkeen mahdolliseen, katovuosista lähtien. Kerrankin…

Amoksen tarinoinnin keskeyttivät oven edustalle kopisevat askeleet. Tulija tuntui olevan raskaanpuoleinen. Hän koputti oveen, ja Amos lakkasi keikkumasta tuolillaan ja laski saappaansa lattialle.

– Sisään!

Vieras totteli. Amos asetti korttipakan pöydälle ja nousi kättelemään pitkätakkista muukalaista, joka oli kaikesta päätellen tullut kaukaa.

– Päivää, mies sanoi ja jatkoi aivan kuin olisi arvannut miesten ajatukset: – Minä tulen New Yorkista saakka. Olen Pinkertonin toimiston etsivä Abraham A. Whistler ja jäljitän mittaamattoman arvokasta timanttia, joka pari kuukautta sitten katosi eräästä newyorkilaisesta museosta.

– Istumaan, vieras, Juho kehotti ja viittasi kohti Amoksen laveria. – Kelpaako ryyppy?

– Vesi voisi tehdä kauppansa, mies vastasi ähkäisten ja ripusti piipun suupieleensä kuin takin naulakkoon.

Juhon hakiessa vettä Whistler laski hatun syliinsä, mutta takistaan hän ei hennonut luopua.

– Kiitos, hän ähkäisi juotuaan mukin tyhjäksi. – Ratsastin yhtä mittaa Pecosista saakka, koska uskoin tavoittavani etsimäni miehen postivaunuista. Mutta hän oli ilmeisesti aavistanut tuloni tai saanut tietää siitä, sillä hän oli jäänyt postivaunuista jo Borachon asemalla ja ostanut sieltä itselleen hevosen.

– Timanttivarastako te siis jälestätte? Amos haukotteli.

Whistler pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan ja nyökkäsi.

– Niin