Punaisen lohikäärmeen silmä

By Mikko Suomi

Hämäräperäinen kulttijärjestö Dragon Rogue on tutkinut vanhoja skandinaavisia kirjoituksia. Tutkimuksissaan järjestö on löytänyt varmanoloisen vihjeen Visbyn kaupunkiin kätketystä viestistä. Viestin kerrotaan olevan vanhalta tietäjältä, iänikuiselta. Kaupungin alta löytyykin mittava maanalainen tunneliverkosto. Useiden kuukausien
etsinnän tuloksena järjestön jäsenet löytävät vanhan, riimukielisen kivitaulun. Tapaukseen tuntuu liittyvän jotenkin Temppeliritarit ja kaiken huipuksi teksti paljastuu suomenkieliseksi. Åbo Akademin tutkija Matias Grönlund joutuu tahtomattaan selvittämään kivitaulun tekstiä ja katoaa hämäräperäisesti.
Historioitsija Taisto Rautanen on kadonneen tutkijan ystävä. Kuultuaan tapahtumista hän päättää lähteä etsimään miestä Ruotsista. Tästä alkaa seikkailu, jollaista Pohjoismaissa ei ole ennen koettu.
Olkiluodon ydinvoimalaitosalueen lähistölle on kaivettu jätteiden loppusijoituspaikaksi luolasto, joka on nimetty Onkaloksi. Luolastoon ei ole asiaa ulkopuolisilla. Muutamille uteliaimmille on herännyt epäilyksiä, että luolasto on kaivettu kenties jotain muutakin tarkoitusta kuin ydinjätteen säilytystä varten.
Vauhtia, vaarallisia tilanteita, takaa-ajoa ja pulmien ratkaisua tarjoava tarina kuljettaa lukijansa Ruotsin kautta Suomen länsirannikon maisemiin. Erityisesti Turkuun tuntuu olevan kätkettynä hämmentävä määrä tarinaan liittyviä vihjeitä. Atlantiksen perilliset -kirjasta tutut Taisto ja Anna ovat palanneet. Uudet mysteerit ja salaisuudet aukeavat kilpajuoksussa, jonka päässä häämöttää tarunhohtoinen rubiini, Punaisen lohikäärmeen silmä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 27, 2020
• ISBN: 9789528026402

Mikko Suomi

Mikko Suomi on turkulainen kirjailija. Suomen esikoisteos Atlantiksen perilliset ilmestyi vuonna 2012. Tyyliltään kirjailijan teos on seikkailu, mutta kirjassa käsiteltyjen esoteeristen aiheiden vuoksi kirjaa voisi luonnehtia pseudohistorialliseksi teokseksi. Pseudohistoriallinen seikkailu jatkui vuonna 2020 ilmestyneessä teoksessa Punaisen lohikäärmeen silmä. Mikko Suomen uusin teos Melioristi, on jatko-osa modernille, suosiota saavuttaneelle ja erilaiselle dekkarille Pseudologia fantasticalle. Pseudologia fantastica toi uudenlaisen tyylin kertoa rohkeasti yhdistellen tyyliltään komediaa, tietokirjaa ja dekkaria. Melioristi jatkaa siitä mihin Pseudologia fantastica jäi ja vie lukijan vielä hurjempiin tapahtumiin. Edellisten tyylilajien oivallinen yhdisteleminen täydentyy Melioristin maalaiskomediallisilla piirteillä.

Book preview

Punaisen lohikäärmeen silmä

Nimiösivu

esipuhe

1. Väinämön kirje

2. Onkalo

3. X sillan alla

4. Arveluttava RFID

5. Uuden Euroopan turvissa

6. Demokraattiset pythagoralaiset

7. Identtiset neljä liljaa ja goottilainen A

8. Tehoja tuottava HAARP

9. Alla kolmen vekkulin patsaan

10. Pyhä Olavi yllättää

11. Elämysmatka piispan haudalle

12. Ryminää salaisessa laboratoriossa

13. Intuitiolla

14. Turvamiesten turvamies

15. Synkkää kuin pirunpesällä

16. Egyptiläistä sähköä

17. Down by the Naantali

18. Laitilan hurjin mies

19. Iloliemessä

20. Teslan auto

21. Tarinoita, totuuksia ja eepoksia

22. Eetterit loppu Kaljasjärvellä

23. Radioaktiivinen jäte

24. Arevan pyramidi

25. Spoonerismi

26. Croupier

27. Rauman lukko

28. Iku-Turso

29. Piktogrammi

30. Teollisuuden Voiman miehiä

31. Annan oivallus

32. Matkalla manalaan

33. Arvoitus

34. Naulana pohjantähti

35. Eurajoen katastrofi

36. Turmiollisen tiistain jälkeen

Valmistusmerkinnät

© Mikko Suomi

Kustantaja: Decodex, Turku 2020

www.decodex.fi

Punaisen lohikäärmeen silmä

Mikko Suomi

esipuhe

Mitä me pelkäämme: pimeää, sairastumista, kuolemaa, korkeita tai ahtaita paikkoja? Pelkäämmekö, että joku muu voi hallita meitä tai johtaa joko ulkopuolelta tai sisäisesti? Yrittämällä manipuloida mielipiteitämme, hypnotisoimalla, ottamalla mielemme hallintaan tai yksinkertaisesti ohjaamalla yleisen mielipiteen ja yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Tekniikan kiihtyvällä tahdilla etenevä kehitys helpottaa monia arkiaskareita, mutta mihin tämä kehitys lopulta johtaa. Sekin saattaa joitain niin ikään pelottaa. Viivakoodien korvaajaksi kehiteltyjen RFID-mikrosirujen käyttö logistiikassa on todettu erinomaiseksi. Eläinten yksilölliset tunnistetiedot on jo vuosikausia toteutettu mikrosiruilla nahan alle. Nyt Yhdysvalloissa testataan näiden samojen mikrosirujen soveltuvuutta myös ihmisten tunnistetietojen tallennukseen. Tiedetäänkö ihonalaisen mikrosirun haitoista ja vaaroista riittävästi? Mielikuvituksellisimmat mikrosirun käyttösovellukset saattavat olla todella pelottavan kuuloisia.

Toiselle suurin pelko saattaa taas olla asteroidin törmääminen maapalloon, terrori-isku, ilmastonmuutos, ydinonnettomuus tai muu ihmisen aiheuttama ympäristökatastrofi. Entäpä pelottaako sinua ajatus energiavarantojen tyrehtymisestä, totaalisesta sähkövirran katkeamisesta? Koko yhteiskunta ja kehitys ainakin siinä tapauksessa pysähtyisivät pitkäksi ajaksi. Historia tuntee kummallisia sähköön liittyviä asioita jo 3500 vuoden takaa, vaikka Alessandro Volta onkin 1800-luvulla vasta virallisesti sähkön keksinyt. Sähköä ja sähköllä toimivia sovelluksia on kautta aikain ihailtu ja myös pelätty.

Joku voi ajatella, että yhteiskuntanormeista poikkeaminen tai niiden ulkopuolelle joutuminen olisi suurin pelon aihe; joutua niin sanotusti sosiaalisesti syrjään. Mitä on hulluus ja mikä luokitellaan hulluudeksi, mikä taas neroudeksi. Usein on todettu, että tuo raja on kovin häilyvä. Historiankirjat ovat pullollaan näitä merkkihenkilöitä, jotka ovat keikkuneet tuossa rajalla ja tehneet silti suuria tekoja. Heidän saavutuksillaan ja keksinnöillään on parannettu maailmaa ja tehty paljon rahaa. Toki joissain tapauksissa myös paljon pahaa. Suurin pelko saattaa jollekin syntyä taloudellisesta epävakaudesta tai suhdannevaihteluiden arvaamattomuudesta. Kuka todellisuudessa globaalia taloutta säätelee? Rahahan on vain paperia tai numeroita erilaisissa järjestelmissä, kuten pankkitileillä. Rahatalous on siis näin ajateltuna suuri, jopa pelottava illuusio.

Miten ihmeessä pelkoja voisi sitten hallita ja käsitellä? Uskontojen sanotaan tarjoavan keinoja kertoa ja selittää suurelle väestölle vaikeitakin asioita. Onko uskonnoista mahdollista löytää lohtua myös pelkoihin? Suomalaiseen kansalliseen identiteettiin kuuluu asiassa kuin asiassa huumori. Huumorilla voi varmasti lievittää myös pelkoja. Entäpä mielikuvitus, tuo parjattu ja naiiviksi leimattu tapa käsitellä asioita. Eiväthän aikuiset saa mielikuvitustaan hyödyntää, sehän on vain pikkulasten juttuja. No, ehkä korkeintaan seikkailu- tai jännityskirjallisuudessa, kunhan mielikuvituksen tuotokset pysyvät realismin rajoissa. Tässä, Atlantiksen perilliset-kirjan itsenäisessä jatko-osassa käsitellään kaikkia näitä kysymyksiä. Historia, luonnontieteet, arkkitehtuuri ja taide saavat jälleen uusia merkityksiä mielikuvituksen laukatessa Turun maisemissa ja vähän muuallakin. Ironian ja huumorin keinoin käsittelyyn päätyvät aiheet on tarkoituksellisesti valittu provosoivaan sävyyn, jotta lukija joutuu pysähtymään ja pohtimaan aiheita myös itse. Onko tämä kaikki sittenkään pelkkää fiktiota, vai piileekö tarinassa totuuden siemen?

Mitään kirjoitettua sanaa ei tule pureksimatta niellä! -M

1. Väinämön kirje

Vaaleaksi rapatun talon kellariin johtavien portaiden ylle oli viritelty tylsä tummanvihreä pressupeite. Tummat ja leveät smyygilaudat ikkunoiden ympärillä korostivat talon sijainnille perinteistä ilmettä. Pressupeite oli kauttaaltaan kulunut ja siinä näkyi vain vaivoin haalistunut iso kirjain M. Pölyäviä työmiehiä vilahti satunnaisesti pressun helman alta edestakaisin. Työmiehet olivat pukeutuneet tummanharmaisiin haalareihin ja päissä heillä kaikilla oli samanlaiset keltaiset kypärät, joissa oli kirkkaasti heijastava led-lamppu. Kaikesta huolimatta työntouhu ei sinällään herättänyt visbyläisten ohikulkijoiden huomiota ja miksi niin olisikaan, sillä keskiaikaisessa kaupungissa kellareiden kunnostustöitä tehtiin muutoinkin jatkuvasti. Kantakaupungin rakennukset olivat niin eri aikakausina rakennettuja, ettei suurimmassa osassa ollut kellareita valuvesiltä suojaavia patomattoja. Rännit ja juoksuputket olivat niin ikään, rakennettu ihan miten sattuu ja katoilta poispäin ohjatuksi tarkoitettu vesi valuikin usein suoraan saman rakennuksen kellariin aiheuttaen sitten kosteusvaurioita. Näitä vahinkoja korjailtiin vain Ruotsin museoviraston erityisluvalla ja tarkassa valvonnassa. Tämä kyseinen työmaa vaan ei ollut lainkaan näin tavanomainen kivijalan korjausprojekti. Dragon Rogue nimeä kantava järjestö oli muinaisia skandinaavisia kirjoituksia tutkiessaan löytänyt vihjeen, että Visbyn alla oleviin salaisiin käytäviin olisi kätketty vieraalta maalta tulleen viisaan miehen viimeinen viesti. Järjestön jäsenet, puheenjohtajansa Thomas Fredrikssonin johdolla, olivat etsineet tuota viestiä jo usean viikon ajan. Aluksi kaikki olivat epäilleet koko luolaverkoston olemassaoloa. Eräs järjestön uusimmista sisäpiiriin päässeistä jäsenistä oli kotoisin Gotlannin saarelta ja oli kertonut käyneensä luolissa useita kertoja. Tämän kuultuaan kaivuutyöt oli päätetty järjestää. Kaksi järjestöaktiivia, Peter ja Haakon, olivat edenneet luolaverkostossa tähän mennessä pisimmälle. 

Tämä on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta! Haakon totesi epäselvällä Skoonen murteella.

Niin tuntuu olevan, mutta uskomattoman laajaksi tämä luolasto on paljastunut. Täältä voisi kuvitella löytävänsä ihan mitä tahansa, Peter korjaili samalla kypäränsä lampun suuntausta.

Meinaatko, että se viesti mitä me etsimme, olisi oikeasti jokin magiaan liittyvä?

Minkä muunkaan asian takia Thomas olisi niin kiihkomielisenä koko porukan tänne komentanut?

Niin, no tuskinpa ainakaan huvikseen. Aika kummallinen hän on ollut siitä saakka, kun tultiin tänne saarelle.

Samalla Haakon kompastui suureen, laattamaiseen kivenreunukseen. Hän puhdisti kinttaallaan kiveä, johon jalkansa oli juuri telonut, samalla pidellen kivuliaita varpaitaan kumisaappaan läpi. Haakon huomasi kivilaatan juuressa jalustan ja totesi Peterille, että laatta oli todennäköisesti kaatunut tuolta jalustalta. Miehet nostivat laatan takaisin jalustalle pystyyn. Peterin suu loksahti ammolleen riimukirjoitusta täynnä olevan etupuolen paljastuttua näkyviin. Sanaakaan sanomatta Haakon säntäsi käytävään takaisin siihen suuntaan, josta he olivat juuri tulleet. Viidentoista minuutin kuluttua Haakon palasi paikalle mukanaan Thomas Fredriksson sekä kivilaatan löytäjille vielä tuntematon vanhempi mies. Usean tunnin tutkiskelun ja muistiinpanojensa selvittämisen jälkeen tuo vanhempi mies oli osoittautunut riimukielen ekspertiksi. Hän pyyhki nyt hikeä epätoivoisilta kasvoiltaan. Parhaaksi arvaukseksi kivitaulun tekstin sisällölle, tässä vaiheessa hän paljasti sen olevan itäisen naapurin runomuotoiset lauseet. …mahtimiesten mailta olen tullut, lauluineni suurina laulamana… nyt aika on emoni osoittamille Unholan makuumaille mennä. Tietäjän iänikuisen viisaat silmähät ummistaa viimehistä kertaa. Väinämö. Muutoin riimut tuntuivat tutuilta, mutta sanojen merkityksen ja järjestyksen kääntäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, jopa koko aikuisikänsä riimuja tutkineelle mestarille. Samaan hengenvetoon Thomas muisti suomalaisen ystävänsä Matias Grönlundin. Matias oli poikkeuksellisesti saavuttanut alle vuodessa Dragon Roguen jäsenyyden viidennen asteen, kaikkiaan yhdestätoista mahdollisesta asteesta. Hetkeä myöhemmin Thomas asteli jo hermostuneesti ulkoilmassa ja puhui Matiaksen kanssa puhelimessa. Lyhyen puhelun jälkeen Thomas komensi miehiä siirtämään kivitaulun pakettiautoon, joka oli pysäköitynä mukulakivikadun varteen. 

Yhteysalus mantereen ja Gotlannin välillä keikkui kepeästi lähes tyynessä vedessä. Nynäshamnista lähdön jälkeen Matias Grönlund oli päättänyt käyttää laivamatkan hyödyllisesti, kirjoittamalla kannettavalla tietokoneellaan irrallisia muistiinpanojaan puhtaaksi. Thomas Fredriksson oli Dragon Roguen suvereeni johtaja ja hänen määräysvaltansa kattoi koko järjestön ja jopa Ruotsin rajojen yli. Fredriksson oli kirjoittanut suurimman osan järjestön toimintaa ohjaavista magiaa käsittelevistä kirjoista sekä toimintaohjelman, jota kaikkien jäsenten tulee noudattaa. Nämä seikat saivat Dragon Roguen kuulostamaan pimeää voimaa palvovalta hörhösakilta, mutta muutoin järjestö ei todellakaan ollut millään tavalla saatananpalvontaan tai okkultismiin vihkiytynyt. Koko saatananpalvontahysteria oli enemmän viihdeteollisuuden ja tiettyjen fundamentalistikristittyjen keksimää kärjistettyä sepustusta kuin todellisen pimeiden voimien tutkijoiden toimintaa. Toki aina löytyy niitä sekopäitä, jotka ahmivat tuota harhaanjohtavaa tietoa ääri-ilmiöistä ja omalla hölmöilyllään sitten aiheuttavat koko alkuperäisen ideologian mustamaalaamisen. Muutamia vuosia sitten erityisesti norjalaisen mustan metallin muusikot ja varsinkin sen kuuntelijat ihannoivat kirkkojen polttamista sekä hautakivien kaatamisia. Nämä joukot käyttivät alun perin juutalaisuutta kuvaavia symboleja kuten viisikantaa eli pentagrammia ja pässinsarvia, sofareja. Näin muotoili tutkimustekstiään kirjoittava antropologi Matias Grönlund. Matias oli jo yli vuoden ajan kuulunut itsekin Dragon Rogue-järjestöön ja alun perin liittymisen perimmäinen tarkoitus oli ollut hänen väitöskirjansa aihe: Pimeä taikuus ja vasemman käden polku. 

Tutkimuksensa ensimmäisen vuoden aikana Matiakselle oli varsin hyvin selvinnyt, mitä Dragon Roguen sisällä tapahtui. Se oli hyvin kaukana neitsyiden ja vuohien uhraamisista sekä spiritistisistä henkien manaamisista. Tämän järjestön jäsenet olivat paljastuneet varsin leppoisiksi, eläinrakkaiksi ja suurimmaksi osaksi lähempänä hippiyhteisön tyyppisiksi kasvissyöjäseurakuntalaisiksi. Goottilaisuus ja skandinaavinen mytologia tuntuivat olevan myös suuressa arvossa ja tutkimuksen kohteina järjestön jäsenten keskuudessa. Pimeän puolen palvonta tuntuu tänä päivänä Matiaksen mielestä jopa päinvastaiselta hänen aiemman ennakkokäsityksensä kanssa. Lähes kaikki hänen tuntemansa Wagneria ja muita klassisia oopperoita kuuntelevat järjestöveljet pyrkivät lähinnä löytämään kadoksissa olleita puolia omasta itsestään, kuin jostain ulkoisista yliluonnollisista asioista. Mustaa raamattua Matias ei ollut kertaakaan edes vilaukselta nähnyt. Goottilainen kabbala ja klassisten filosofien, kuten Herakleitoksen, Pythagoraan ja Platonin kirjoitukset olivat sen sijaan tulleet hänelle hyvinkin tutuiksi. Keskeisin ajatus Dragon Roguen toiminnassa oli, että ihminen käyttää vain murto-osan kapasiteetistaan. Tutkimalla näitä, myös tälle järjestölle tärkeitä kirjoituksia voidaan avata uusia kanavia ja voimavaroja ihmismielestä.

Matias sulki tyytyväisenä koneensa, yhteysaluksen töräyttäessä summeria satamaan saapumisen merkiksi. Vihreä, kulunut, Ruotsin armeijan poistomyynnistä ostettu kassi keikkui mustiin pukeutuneen noin 180-senttisen hoikan miehen olalla. Pitkät mustaksi värjätyt hiukset olivat auki ja satamaan Matiasta vastaan tulleen miehen oli helppo tunnistaa kyytiläinen, näiden saamiensa tuntomerkkien perusteella. Matias sytytti jo toista tupakkaa, terminaalin ulkopuolelle tultuaan. Muutoin niin terveellisiä elintapoja noudattavan teologian tohtorin opintoja suorittavan miehen suurin pahe oli keskimäärin kaksi askia päivässä kuluvat amerikkalaiset filtterisavukkeet. Tätä silkkaa pahaa tapaa ihmetteleville ystävilleen Matias vain totesi lakonisesti, että paheiden määrä oli kaikilla vakio. 

Tervehdys Grönlund? parkkipaikalla odottava, kukkapaitaan ja leveälahkeisiin samettihousuihin sonnustautunut mies huusi kysymyksensä jo kaukaa nähdessään Matiaksen. Huonokuntoiset hampaat ja rajusti ohentunut sekä edestä kaljuuntunut tukka vielä korostivat miehen 70-lukulaista habitusta. Tyylilleen uskollisena pyöreitä silmälaseja käyttävän Dragon Roguen jokapaikanhöylän lempinimi ei siis turhaan ollut Johnny. Mies itse varjeli tarkoin oikean etunimensä paljastumista tovereilleen ja ehkä sekin oli ymmärrettävää, vaikka ei nimi miestä pahenna, kuten Sven-Bärtilin äiti oli poikaansa aina lohduttanut.

Morjensta vaan, Matias vastasi ja nakkasi laukkunsa avoimesta ikkunasta vanhan maastoauton takapenkille.

Kaikki tuntuvat olevan, erityisesti tänään, kovin tohkeissaan löydöksestä, noutaja puhisi istuessaan kuljettajan paikalle ja käynnistäessään autoa.

Ihmekös tuo. Kuulin, että isotooppimittauksen tulokset ovat tulleet.

Niin tulivat, heti aamulla ja todellakin kivitaulun ikä on nyt varmistunut. Kyse on 1000-1500 vuotta vanhasta kivitaulusta. Fredriksson ei meinannut pysyä housuissaan, kun kuuli tiedon. Kyseessä voi olla todella merkittävä ja arvokas löytö, mies nauroi.

Matias sytytti jälleen savukkeen: Sen voin hyvin uskoa. Itsellänikin meinasi mennä pulla väärään kurkkuun. Mikäli nuo riimukielen kääntäjän tulkitsemat, haparoivat lauseet pitävät edes osittain paikkaansa, on tämä todella merkittävä löydös. Ylipäätään Kalevalaan viittaavan tekstin löytyminen Gotlannista muuttaa käsityksiä jokaiselta näkökannalta ja varsinkin suomalaisen kansalliseepoksen suhteen.

Vielä kun tiedettäisiin mitä muuta siinä taulussa lukee.

Niinpä! Mikäli se teksti on oikeasti varhaista suomalaista murretta, niin eiköhän se paljasjalkaisen turkulaisen käsissä selviä. Tosin on jopa absurdi ajatus, että Visbystä löytyy riimukielellä kirjoitettua kalevalaista tekstiä ja vielä suomeksi.

Loppumatkan autossa vallitsi mietteliäs hiljaisuus. Sekä riimukielen käyttö skandinaavisissa kielissä että teoria Kalevalan tapahtumien ajoituksesta täsmäsivät kivitaulun todelliseen ikään. Pohjolassa riimukieltä käytettiin 1000-luvun molemmin puolin, Gotlannissa jopa 1500-luvulle asti. Joistain pienistä syrjäkylistä on löytynyt riimukielisiä kirjoituksia, joiden alkuperä on määritetty peräti 1800-luvulle. Useiden eri teorioiden perusteella skandinaaviset mytologiset tarut ajoitetaan aikaan ennen kristinuskoa, niin myös Kalevala. Tarkkaa aikaa kristinuskon saapumisesta Suomeen ei tiedetä, mutta tarina kuningas Eerikistä tunnetaan hyvin Pohjanlahden molemmin puolin. Piispa Henrikkiä ja köyliöläistä talonpoikaa Lallia sekä hänen kirvestään ei tosin Ruotsin puolella tunneta. Legendan aseman Suomessa saavuttaneen tarinan koomisimmat vaiheet sijoittuvat huomattavasti myöhempään aikaan ja liittyvät lähinnä piispan pyhäinjäännöksin. Aina 1200-luvulta alkaen nykypäivään saakka on aika ajoin eri paikoista putkahtanut esille piispan luita ja jopa pääkallo. 

Dragon Roguen jäsenetkin ovat perehtyneet näihin Skandinavian varhaiskristillisiin legendoihin ja erityisesti teoriaan Temppeliherrain ritarikunnan paosta pohjoiseen. Perusteluna Fredriksson oli tylsästi Matiakselle vastannut sen kuuluvan yleissivistykseen. Samaisena sateisena iltana tukholmalaisessa yksiössä oli keskusteltu myös järjestön synkemmästä taustasta, jota niin tarkoin varjeltiin salaisuutena. Matiaskin oli joutunut oikein dramaattisesti vannomaan vaitioloa. Thomas oli kertonut järjestön alkuvaiheessa joukkoon eksyneistä kansankiihkoilijoista, jotka olivat sekaantuneet rikolliseen toimintaan. Erään tukholmalaisen elokuvateatterin ulkopuolella tapahtunut 28. helmikuuta 1986 poliittisesti merkittävä tragedia oli ehkä suurinta julkisuutta herättänyt musta tahra Dragon Roguen taustoissa. Matias oli kuunnellut hämmentyneenä ja sekavassa olotilassa Fredrikssonin yksityiskohtaista selostusta tuosta tapahtumasarjasta. Kaikkein oudoimmaksi tarinan oli tehneet viittaukset suomalaiseen ampujaan, joka oli kuitenkin Israelin tiedustelupalvelun Mossadin palkkalistoilla sekä hatarat yhtymäkohdat tietynlaiseen hyvä veli -verkostoon, joka oli edelleen voimassa. Koko tarina kuulosti niin umpisalaliittoteorialta kuin mahdollista ja soti kaikkia Dragon Roguen periaatteita vastaan, että Matias ei ollut tiennyt mitä ajatella koko asiasta. Miksi ihmeessä Fredriksson edes kertoi hänelle tällaisia tarinoita? Sen koommin asiaa ja aihepiiriä ei ollut keskusteluissa käsitelty.

 Rannansuuntaiselta tieltä maastoauto kaartoi Flottiljvägenille, jonka päällystevaurioiden aiheuttamat töyssyt, havahduttivat mietteliään Matiaksen. Hän oivalsi vasta nyt heidän määränpäänsä, Visbyn lentokentän läheisyydessä oleva teollisuusrakennuksen, jonne maastoauto hurautti sisään avonaisista ovista. Hallin sisälle oli pystytetty telttoja ja jalustoilla varustettuja lisävalaisimia. Suurimman teltan avoimesta suuaukosta saapui usean miehen vastaanottokomitea tervehtimään Matiasta, kuin itse paavi olisi saapunut paikalle, vain punainen matto puuttui. Viimeisenä saapui Thomas Fredriksson. Hän kätteli Matiasta korrektisti ja toivotti miehen tervetulleeksi omituiseen tutkimuslaboratorioonsa. Sen kummempia kuulumisia ei ehditty vaihtaa, vaan kärsimätön Fredriksson kiskoi Matiaksen perässään telttaan. Keskellä telttaa oli telineelle nostettuna noin metrin korkuinen harmaa kivilaatta. Laatta näytti lähes alttarilta kirkkaiden valojen suunnatessa kauttaaltaan siihen. Kiven viereen oli pystytetty kevytrakenteinen matkapöytä, jonka ääressä istui iäkäs mies kirjoittamassa. Matias päätteli heti, että kyseessä oli tuo riimukielen ekspertti, josta hänelle oli puhelimessa kerrottu. Mies vain nyökkäsi Matiakselle ja ojensi hänelle yhden tasaisella käsialalla kirjoitetun A4-arkin. Matias istahti miehen viereen tyhjälle tuolille ja alkoi lukea merkki kerrallaan tehtyä käännöstä. Fredriksson naputteli hermostuneesti sormiaan pöydän reunaan 

Matias luki Väinämön kirjeeksi otsikoidun tekstin ensin nopeasti itsekseen läpi, sitten hän suki hetken puhtaaksi höylättyä leukaansa. Kärsimätön Fredriksson alkoi jo tivata käännöstä. Matias kuitenkin selitti, ettei kirjain kerrallaan tehdystä, runomittaan tarkoitetusta viestistä voi suoraan lukemalla käännöstä tehdä, ensin riimuista suomeksi ja siitä vielä ruotsiksi. Fredriksson kaivoi hetken harmistuneena muistiinpanojaan pursuavaa attaseasalkkuaan, lopulta hän paiskasi kynän ja nipun tyhjiä papereita Matiaksen eteen. Matias kääntyi suu ammollaan tuijottamaan Fredrikssonia. Miehen tapa toimia oli täysin poikkeavaa, siitä mihin kukaan oli tottunut. Yleensä Thomas Fredriksson oli tyyni, keskustelu ylikorostuneen rauhallista ja äänenkäytöltään Thomas oli jopa liian hiljainen. Matias ymmärsi heti, että tässä tekstissä täytyi olla jotain todella merkittävää, vaikka hän oli asiallinen ja täysin rehellinen vastatessaan hiiltyneelle Fredrikssonille. Grönlund kirjoitti hitaasti riimuista suomeksi käännettyjen runon säkeitä uudelleen ruotsiksi ja omasta mielestään edes vähän ymmärrettävämpään muotoon. Kolmannen säkeen kohdalla Matias huomasi Fredrikssonin pitelevän kalleinta aarrettaan pientä rubiinin palaa käsissään. Matias aavisteli tämän käännöstyön liittyvän tavalla tai toisella tähän pakkomielteiseen jalokivistä. Tosin suurin osa Fredrikssonin seuraajista piti hänellä olevaa kappaletta punaisena lasinpalana – Matias mukaan lukien. Toisinajattelijoista välittämättä Fredriksson väitti tämän olevan yksi kolmesta kuningas Salomonin kruunussa olleista rubiineista. Seuraavalla rivillä, noin yhdeksännen säkeen kohdalla Matias tarkensi hieman suhruista ympyrää suurennuslasilla, joka oli nostettu paperipinon painoksi pöydälle. Samalla hän huomasi papereiden välissä kivipaadesta irronneen pienemmän osan, jossa oli epätasainen pinta. Matias nosti hieman papereita ja puhalsi rosoista kiven pintaa. Pöly ja hieno hiekkakerros varisi pöydälle paljastaen alleen kätkeytyneen kaiverruksen. Kaiverrus ei ollut riimua, eikä vierasta kieltä. 

Matias luki kaiverruksen vielä uudelleen ja lopulta pudotti äkisti kynän maahan kuin käsi olisi halvaantunut. Fredriksson hämmästyi Matiaksen reaktiota, kuiskasi jotain hänelle ja lopulta suivaantui silmittömästi tivaten toistuvasti edelleen vastausta, miksi? Matias ei suostunut puhumaan enää sanaakaan, vaan tuijotti mietteliäänä alistuneesti lattiaa ja sytytti amerikkalaisen filtterisavukkeen. Fredriksson tönäisi Matiaksen kumoon tuolillaan ja räyhäten vannoi saavansa vastauksen miehestä irti vaikka väkisin. Fredriksson oli niin kiihdyksissä, ettei huomannut Matiaksen salamannopeaa kahmaisua, jolla hän kiskaisi Fredrikssonin kaulassa roikkuneen metalliriipuksen irti sulkien sen samalla kouraansa. Fredrikssonin vieressä seissyt yli-innokas, nakkikioskin kokoinen järjestöveli Jeppe astui askeleen lähemmäs ja humautti Matiasta päähän. Tylpän esineen kumahdus tuntui vihlaisuna päälaelta niskaan asti, samalla lähes loppuun poltettu savuke putosi maahan ja Matiaksen silmissä sumeni.

Tasainen hurina ja muutamat sopivat pomput havahduttivat Matiaksen. Hän yritti hahmottaa, minne oli joutunut. Katse tuntui edelleen sumealta ja päätä särki julmetusti. Hetken totuteltuaan silmiään hämärää alkoi näkökyky palautua normaaliksi ja enempää Matias ei tarvinnutkaan tunnistaakseen olinpaikkansa. Pakettiautossa. Matias silmäili varovasti ympärilleen, mutta kääntyminen tuntui mahdottomalta huomatessaan käsiensä olevan sidottuina selän taakse. Matiasta ahdisti suunnattomasti. Sairauteen asti miehen ahdistusta ei ollut koskaan diagnosoitu, mutta ahtaat paikat tai muutoin hallitsemattomat tilanteet olivat aiheuttaneet hänelle aina saman tunteen. Matiaksesta tuntui, että hänen oli päästävä irti kahleistaan keinolla millä hyvänsä. Tämä olotila oli lähellä sitä karmivaa muistoa, joka oli Matiakselle lapsena tullut Varissuolla leikkipuistossa olevassa kiipeilytelineessä. Joskus ala-asteikäisenä hän oli jäänyt koulun jälkeen kiipeilemään läheiseen puistoon yksinään muiden kavereiden lähdettyä jo koteihinsa. Yleensä Matias oli ollut ketterimpiä ja taitavimpia kiipeilijöitä, ehkäpä juuri siksi hän myös viihtyi eniten kiipeilytelineissä. Tällä epäonnisella kerralla sadekuuro oli liukastanut telineen puuosat ja Matias menetti tasapainonsa. Hän putosi pää edellä kohti maata, mutta onnekseen takertui jalastaan kangaspäälliseen vaijeriin, joka oli pingotettu puuosien väliin hämähäkinverkkoa muistuttavaan kuvioon. Ensin Matias oli ajatellut, että onneksi, mutta pian onni vaihtui epätoivon kautta raivoon, kun hän ymmärsi, että puisto sijaitsi liian syrjässä ja pienen pojan huuto ei tavoittanut ketään auttajaa. Matias oli yrittänyt, vaikka millä tavalla heilutella ja kurotella itseään irti telineestä, mutta turhaan. Veri oli alkanut pakkautumaan päähän ja voimat huutamisesta sekä rimpuilusta johtuen ehtymään. Lopulta tajuttomuuden rajamailla yli kolmen vartin roikkumisen jälkeen koiraa ulkoiluttamassa ollut pariskunta oli onnistunut kuulemaan avunhuudot ja vapauttanut Matiaksen. Eikä tuo tapaus ainakaan hänen synnynnäistä ahdistuneisuuteen taipuvaisuuttaan helpottanut. Nyt pakettiautoon kahlittuna Matias yritti jälleen riuhtoa itseään epätoivoisesti ympäri ja samalla hän kuuli pahaenteiset sanat: Fan, han är vaken! ja jälleen kumahti ensin korvissa ja sitten pääkopassa. Matiaksen silmissä sumeni uudelleen tai ainakin näin tarina kerrottiin niille, jotka eivät kuuluneet vasemman käden polkuun.

2. Onkalo

Aurinko lämmitti mukavasti harvakseltaan mäntyjä kasvavaa metsikköä, jonka metsänhoitajat olivat jättäneet jo useamman vuoden ajalta puhdistamatta varvikosta. Ohutvartiset ja hennot pajuntaimet paukahtelivat ikävästi jaloille vihreään maastopukuun sonnustautunutta samoilijaa. Perttu Pöhnä saapasteli tapansa mukaan kameralaukku heiluen Olkiluodon suuntaan. Perttu oli jo useamman vuoden ajan tehnyt säännöllisiä vierailuja kielletyllä ydinvoimalaitosalueella. Teollisuuden Voiman turvallisuusosasto tiesi tarkkaan Pertun puuhista, mutta välttääkseen tarpeettoman julkisuuden, jota Pöhnä tuntui muutenkin saavan seikkailuillaan, tyytyivät he lähinnä tarkkailemaan miehen touhuja. Mikäli Perttu käytti järjestelmäkameraansa tai videokameraansa, jotka hänellä oli aina laukussaan mukanaan, turvallisuusosaston valvomosta painettiin hälytys päälle. Muutaman minuutin viiveellä laiska vartija saapasteli hätistämään totuttuun tyyliin salakuvaajan matkoihinsa. Videomateriaali oli yleensä harmitonta, sillä Perttu pääsääntöisesti kuvasi omaa pärstäänsä kertoessaan samalla pseudotieteellisiä faktojaan ydinvoimasta, uskonnosta tai ympäristöaiheista. Poikkeuksetta tämä hieman koominenkin kuvio oli toistunut ja toistaiseksi toiminut. 

Perttu Pöhnä pelkäsi kiinnijäämistä enemmän, kuin mitään muuta. Vakka-Suomen sairaalassa suljetulla osastolla vietetyt 36 kuukautta oli ollut hänelle riittävä rangaistus kiinnijäämisestä. Kahta vuotta aiemmin päättynyt epämieluinen kokemus oli saanut alkunsa Rauman linja-autoaseman edustalla. Sekä kiinniottaneet poliisit että useammat lääkäritkin olivat väittäneet Perttua psykoottiseksi. Omasta mielestään Perttu oli jakanut vain tärkeitä tiedotteita kotikaupunkinsa muille asukkaille, tehnyt kansalaisvelvollisuutensa! Poliisit olivat jopa kehdanneet uhkailla syytteillä, kansankiihottamisesta ja roskaamisesta. Pahimpana asianhaarana poliisit pitivät iskulausetarroja, joita Perttu oli liimaillut ihan minne sattuu. Tarroissa luki yksinkertaisilla kirjaimilla Gegen NSDAP! eikä Perttu edes muistanut mistä kyseiset tarrat hänelle olivat tulleet, ehkäpä eräältä naantalilaiselta kirjakauppiaalta. Syytteet olivat kuitenkin rauenneet diagnoosin myötä. Hiipivä skitsofrenia, niin Perttu oli itse potilasasiakirjoistaan lukenut. Perttu oli luonnollisesti paranoidiseen tyyliinsä vaatinut saada potilasasiakirjat itselleen nähtäväksi. Diagnoosi ja sen perusteella syyntakeettomaksi toteaminen olivatkin sitten ainoita hyviä asioita, jotka Perttu halusi muistaa Uudenkaupungin vierailustaan. Niistä lääkkeistä meni ajatuksetkin ihan kummallisiksi, Perttu oli tuumaillut. Ei kiinnostanut enää ympäristöasiat, ei tektoniset laatat, eikä edes beetasäteily, joka oli aiemmin ollut Pertun suurin huolenaihe ja intohimo. Huonetoveri Nils sentään oli leppoisaa seuraa ja lähes ainoa mukavaksi osoittautunut työntekijä koko laitoksessa oli ollut mielisairaanhoitaja Tapsa. Tapsan neuvoilla Perttu sitten lopulta olikin osastolta avohoitoon päässyt. Tapsa oli toistanut sinnikkäästi viestiään: Lopeta tuo vouhottaminen, ota temppuilematta lääkkeesi ja pääset täältä kesäksi kotiin. Tämä neuvo oli lopulta lähes syöpynyt Pertun päähän. 

Nyt, kahta vuotta myöhemmin, Perttua jopa hävetti, ettei ollut enää pitkään aikaan pitänyt tuosta Tapsan ohjeesta kiinni ainakaan lääkkeiden osalta. Toinen asia, joka Pertun mieleen oli tiukasti juurtunut, oli sairaalan ylilääkärin Hanna-Maija Jaatin kotiutuspalaverissa leikkisästi toivottamat sanat, hyvää jatkoa ja toivottavasti ei enää ikinä nähdä - ainakaan näissä merkeissä! Tänään Pertulla oli uusi suunnitelma. Hän oli muutamaan otteeseen havainnut Onkalon suuaukolla omituista liikehdintää. Onkalo on ydinjätteiden loppusijoituspaikan tutkimushanke. Oudoin havainto edellisellä viikolla oli kahden poliisiauton saattama musta pakettiauto. Eilinen, varsinainen ruuhka, oli lopullisesti herättänyt Pertun tiedonjanon. Kaikkiaan Perttu oli ehtinyt laskemaan 24 eri ajoneuvoa menevän Onkaloon ja hetkeä myöhemmin poistuvan sieltä. Yksikään näistä autoista ei ollut maansiirtoon tai kaivaustöihin liittyviä. Osa autoista oli eri aliurakoitsijoiden logoilla varustettuja, osa VTT:n sekä THL:n tunnuksilla ja epäilyttävimmät puolustusvoimien tornilogolla varustettuja. Tänään Perttu oli päättänyt mennä lähemmäs kuin koskaan ennen tuota tarkoin vartioitua Onkalon suuaukkoa. Ainakin omasta mielestään neuvokkaana Perttu oli päättänyt pukeutua valeasuun. Ylisuuret kalastushaalarit, saappaat ja syydvesti, ei tosin välttämättä ollut se vähiten huomiota herättävä vaihtoehto valeasuksi. Kasvojen peittämiseksi Perttu oli löytänyt vintiltä ukkinsa vanhat silmälasit ja kokonaisuuden kruunasi koristetyynyn reunakarvasta tehty sekä

Reviews for Punaisen lohikäärmeen silmä

[P. Leppänen · Rating: 5 out of 5 stars]

Ohoh olipa positiivinen yllätys. Täysin tuntematon tekijä, mutta ei kauaa! Niin oli hieno ja omaperäinen tarina.