Melioristi

By Mikko Suomi

Melioristin tapahtumat sijoittuvat Satakuntaan ja erityisesti kuntaan nimeltään Luvia. Eletään 2010-lukua ja pikkupaikkakunta kamppailee itsenäisen olemassaolonsa puolesta. Luvialle ovat pesiytyneet niin hurmoshenkinen uskonnollinen lahko Taivaan Taivaltajat, kuin pahamaineinen moottoripyöräkerho Vandals MC. Molempien ääriliikkeiden toiminnat aiheuttavat harmaita hiuksia muun muassa paikalliselle nimismies Makkoselle.
Tiina Korhonen on palannut sukunsa juurille Luvian maalaismaisemiin. Tiina huomaa varsin nopeasti, ettei Luvia olekaan niin tylsä paikka, mitä hän lapsuudestaan muisti. Myös Tiinan uudella työpaikalla tuulivoimayhtiö Windmill OY:n rakennustyömaalla käydään jatkuvasti tekemässä tihutöitä. Miten Teollisuuden voiman maakaupat Luvialla liittyvät tähän ja mikä yhdistää työaikanaan enemmän omiaan puuhastelevan kunnanjohtaja Kemppaisen tähän kaikkeen?
Jännitystarina on väkevä ja tulinen kuin luvialaisten maanviljelijäveljesten chilit Luvia Reaperit.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 13, 2021
• ISBN: 9789528048442

Mikko Suomi

Mikko Suomi on turkulainen kirjailija. Suomen esikoisteos Atlantiksen perilliset ilmestyi vuonna 2012. Tyyliltään kirjailijan teos on seikkailu, mutta kirjassa käsiteltyjen esoteeristen aiheiden vuoksi kirjaa voisi luonnehtia pseudohistorialliseksi teokseksi. Pseudohistoriallinen seikkailu jatkui vuonna 2020 ilmestyneessä teoksessa Punaisen lohikäärmeen silmä. Mikko Suomen uusin teos Melioristi, on jatko-osa modernille, suosiota saavuttaneelle ja erilaiselle dekkarille Pseudologia fantasticalle. Pseudologia fantastica toi uudenlaisen tyylin kertoa rohkeasti yhdistellen tyyliltään komediaa, tietokirjaa ja dekkaria. Melioristi jatkaa siitä mihin Pseudologia fantastica jäi ja vie lukijan vielä hurjempiin tapahtumiin. Edellisten tyylilajien oivallinen yhdisteleminen täydentyy Melioristin maalaiskomediallisilla piirteillä.

Book preview

Melioristi

Esipuhe

1. Bipolaarinen vaari

2. Taivaan taivaltajat

3. Olkivuoto

4. Poikamiesklaani

5. Taivaan lampaat

6. Nibiru

7. TVO

8. Rikkinäinen puhelin

9. Verollepano

10. Sisäministerin vierailu

11. Osa-aikamuslimi

12. Yliannostus

13. Ylösnousemus

14. Pori vai Rauma?

15. Toksista maskuliinisuutta

16. Köysi kiristyy

17. Kotikeittoista saippuaa

18. HEL2018

19. Saartorengas

20. Muurahaiskäpy

21. Koronakevät

Valmistusmerkinnät

Esipuhe

Elämme aikaa, jossa puhutaan ilmastonmuutoksesta, ilman tieteellisesti todistettua näyttöä. Elämme aikaa, jossa ihminen on omilla teoillaan oikeasti tuhonnut ympäristöään pysyvästi. Meret täyttyvät muovijätteistä ja muusta roskasta. Joet ovat ympäri maapallon käyttökelvottomia ja kuolleita. Ylikansoittuminen korostaa usein näitä ilmiöitä ja tuo mukanaan useita muitakin ongelmia. Virukset jylläävät keskuudessamme pandemioina kylväen pelkoa ja kuolemaa. Ydinvoiman tuotannon todellisista vaaroista vain harvat tietävät edes murto-osaa. Asioiden pimittäminen ruokkii ihmisten pelkoja ja synnyttää salaliittoteorioita. Elämme aikaa, jolloin suuret korporaatiot ohjaavat yleistä mielipidettä ja kansalaistottelemattomuus on vain hilpeä muisto kolttajärveläisistä. Suuryhtiöt nostavat kuluttajahintoja perusteettomasti ja koska meillä menee niin hyvin, ei kukaan jaksa asiasta välittää. Kaikki vain niellään laimealla mutinalla: minkä teet, kun ne kerran voivat tehdä mitä lystäävät, niin ne myös sen tekevät! Yleisesti koetaan, ettei yksilö voi vaikuttaa asioihin.

Energiantuotannon kehitysnäkymät ovat sentään, meidän kaikkien onneksemme, kääntyneet edes vähän vihreämpään ja turvallisempaan suuntaan. Ehkäpä ilmastonmuutokseen liittyvä propaganda onkin toiminut tässä asiassa oikealla tavalla. Energiantuotannon poliittisella päätöksenteonkentällä tulevaisuus ei ehkä olekaan niin synkkä kuin ydinvoiman kultakaudella pelättiin. Kaikki asiat eivät ole huonosti, eivätkä oikeastaan hyvinkään. Ehkä nyt onkin sopiva aika kääntää mielipiteensä melioristin kanssa samaan suuntaan. Jos edes yrittäisimme muuttaa pinttynyttä ajatustamme siitä, että kaikki on jo menetetty ja nostaisimme katseemme realistisen positiivisempaan tulevaisuuteen.

Meliorismi on optimismin ja pessimismin välimuoto, jotenkin parempi muttei yliampuvan siirappista pelkkää hyvä tai masentavan huonokaan. Melioristi ei usko, että kaikki on lopulta hyvin, eikä hän usko, että kaikki on lopulta huonosti. Melioristi uskoo, että ihminen voi elää moraalisesti merkityksellistä elämää ja yksilö voi vaikuttaa muutoksiin. Meliorismi on aktiivisen, ajattelevan ihmisen elämänasenne, tulevaisuus ei ole ainoastaan paha ja synkkä, vaan jokainen voi omilla teoillaan vaikuttaa ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Valheen vaikutukset jättävät ihmiseen pysyvät arvet, mutta patologisestakin valehtelijasta voi tulla yltiörehellinen maailmanparantaja, niin halutessaan. Maailma tarvitsee ihmisiä, joilla on sisäistä voimaa vastustaa vääryyttä, nähdä epäoikeudenmukaisuuden taakse ja pyrkiä tekemään yksilönä koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia. Melioristinen toivo on mahdollista vain maailmassa, jossa epäonnistuminen ja anteeksianto ovat hyväksyttyjä, mahdollisesti jopa hyveitä.

Olen kuullut varman huhun, että eräs kirjallisuuden ystäville tuttu, Tiina Korhonen on palannut isovanhempiensa ja syntymäkotinsa maisemiin Luvialle. Samainen huhu kertoo, että isoäidin poismenon jälkeen Turkka-vaari tarvitsee omaishoitajaa ja Tiinalle avautuu siitä hyvä sauma muuttaa kiusalliseksi muuttuneesta kimppakämpästään. Kaiken kokemansa, valheiden verkon negatiivisten vaikutusten jälkeen Tiina on luvannut itselleen, että hän tekee parannuksen ja muuttaa kaikki valheiden kautta negatiivisiksi muuttuneet toimintatapansa. Entisestä kakkostyypin valehtelijasta on tullut vuosien varrella yltiörehellinen, miehiä karttava melioristi, joka inhoaa kaikkia ääripäitä, mutta samalla hän on oppinut rakastamaan juoruja ja huhuja. Oi kuinka pikkupaikkakunnalla, kuten Luvia niitä riittääkään ja varsinkin sellaisten levittäjiä. Tupakointi on lentokoneissa ollut jo kauan aikaa sitten kielletty, joten kiinnittäkää vain turvavyönne ja taas mennään.

-M

1. Bipolaarinen vaari

Linnea Margareta Korhonen, maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä! Pappi kauhaisi hiekkaa sinkkiämpäristä ja valutti sitä ristinmalliin valkoisen kangaspäällisen arkun kannelle.  

Tiina pohti papin sanoja, mikä mahtaa olla tuo viimeinen päivä ja miksi ihmeessä väitetään ihmisen tulevan maasta? Se, että ruumis muuttuu maaksi, oli ehkä ainut helposti ymmärrettävä kohta koko hautausseremonian liturgiassa. Tiina ei ollut koskaan omasta mielestään ollut mitenkään kovin uskonnollinen. Kohteliaisuudesta isovanhempiaan kohtaan tai silkasta tavasta hän oli kuitenkin maksanut koko ikänsä kirkollisveroja. Jumalapalvelus jo pelkästään sanana aiheutti Tiinalle kylmiä väreitä, olipa sen tilaisuuden tarkoitus sitten tavanomainen sunnuntaipalvelus, vihkitilaisuus, konfirmaatio tai hautajaiset. Edellinen kerta hautajaisissa oli mennyt Tiinalla hieman sumuisemmissa tunnelmissa, kun hänen miehensä Timo oli laskettu hautajaisten päätteeksi Turun uuden hautausmaan uurnalehtoon. Aviomiehen kuolema Porin Sampolan turva-asunnossa ja kaikki mitä sitä ennen tapahtui, olivat olleet niin järkyttäviä, että Tiina oli ajautunut reaktiiviseen psykoosiin. Tiinan ajantaju sekä ympäristön hahmottaminen olivat kadonneet tyystin muutamaksi viikoksi jopa kuukaudeksi. Muistikuvat Timon siunaustilaisuudesta ja uurnanlaskusta olivat vain kuin vanhanaikaisia diakuvia. Nyt rakkaan mummin hautajaisissa Tiinan ajatukset palasivat epäsopivasti noihin omituisiin tapahtumiin lähes kymmenen vuoden taakse. Tiina ravisteli päätään ja yritti palauttaa ajatuksensa Porin keskussairaalan psykiatrisella osastolla heräämisen kautta tähän hetkeen. Linnea Korhosen siunaustilaisuus tapahtui Luvian kirkossa. Tiina oli aina ihaillut kyseistä rakennusta. Stenbäckin suunnittelema ja luvialaisesta punertavasta hiekkakivestä rakennettu kansallisromanttinen ristikirkko oli kyllä kerrassaan upea. Tiinan katse pysähtyi yhteen neljästä puuveistoksesta, joita kirkossa oli, Luviamadonnaan. Tuntemattoman mestarin puuveistos oli konservoitu ja se oli oikeastaan hieman jopa pelottava. Tiina havahtui ajatuksistaan, kun muistotilaisuuteen saapunut seurakunta alkoi valua hiljalleen ulos kirkosta. Tiina siristi hieman silmiään astuessaan pimeästä eteisestä kirkkaaseen ja raikkaaseen kevätauringonpaisteeseen. Edessä kävelevän Tiinan isän Tepon päällystakki haisi selvästi läikkyneelle oluelle. Haju osui Tiinan sieraimiin vasta ulkona ilmavirran heilauttaessa isän takkia. Tiinaa hävetti. Hän otti muutaman askeleen nopeammin, ohitti isänsä ja tarttui ensimmäisenä kävelevän vaarinsa käsivarteen. Turkka-vaari kääntyi katsomaan Tiinaan ja miehen vakava ilme muuttui hetkellisesti hieman iloisemmaksi. Tiina oli ollut aina Turkan lempi lapsenlapsi.

Vaikka vaari ja mummi eivät olleet enää vuosiin varsinaisesti asuneet yhdessä, eivät he olleet koskaan virallisesti eronneet. Vaari oli rakastanut mummia loppuun asti ja ehkä toisinkin päin, mutta Linnea ei kerta kaikkiaan ollut enää jaksanut pitää huolta jatkuvasti hölmöilevästä miehestään. Turkalla oli todettu vakava mielenterveyden sairaus jo nuorena, mutta vasta eläkkeelle siirtyminen oli laukaissut oireiden varsinaiset lähimpiään haittaavat muodot. Viimeisenä oljenkortena Turkka oli suostunut lääkäriin, jottei Linnea olisi jättänyt häntä yksin Korhosten sukutaloon Luvian Lemlahteen. Lääkäri oli tarkentanut Turkan diagnoosin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi ja määrännyt siihen sopivan lääkityksen. Turkka söi määrättyjä lääkkeitä ehkä viikon tai kaksi, mutta koki niiden vain väsyttävän toimeliasta miestä ja niinpä hän lopetti lääkkeiden syömisen sitten siihen. Tämä oli ollut viimeinen pisara Linnealle, joka muutti lopulta Luvian keskustaan, palvelutaloon. Linnea oli todella pidetty ja tunnettu henkilö Luvialla. Hän oli toiminut ansiokkaasti kirkkovaltuustossa ja kunnallispolitiikassakin vuosikymmeniä. Niinpä jostain kumman syystä kunnan palvelutalon jonotusjärjestyksessä oli tehty hänen kohdallaan poikkeus. Ensimmäinen vapautuva paikka sattui ohjautumaan palveluasunnon tarvitsemalle Linnealle kahdessa viikossa. Tiina oli muuttanut samoihin aikoihin Luvialle, koska halusi olla lähellä rakkaita isovanhempiaan ja ajatteli, että voi olla heille molemmille avuksi. Linnean mielestä hän ei apua tarvinnut, eikä Turkkakaan. Linnea nimittäin kävi edelleen viikoittain siivoamassa Lemlahdessa ja täyttämässä vaarin jääkaapin valmiiksi tekemillään ruuilla. Toki Linnea oli iloinen, että Tiina oli muuttanut lähelle ja voi vierailla kovin sosiaalisen ja puheliaan mummin luona nyt useita kertoja viikossa. Linnea-mummi oli ehkä kaikista Tiinan sukulaisista eniten järkyttynyt, aikanaan kuultuaan todistajansuojeluohjelmasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Tiinan aviomiehen Timon poismeno ja sen jälkeen salamyhkäisen tilanteen raukeaminen oli ollut suuri helpotus kaikille. Erityisesti Linnea Korhoselle. Tiina sai taas olla virallisesti Tiina Korhonen ja voi olla jälleen yhteydessä kaikkiin sukulaisiinsa sekä tuttaviinsa kuten ennen.

Vuokra-asunto, johon Tiina muutti Luvialle, oli hänen tarpeisiinsa jopa hieman liian suuri. Eipä siis kulunut montakaan kuukautta, kun Tiinan vanha naapuri Turun Räntämäestä Elli Mäkelä oli muuttanut Tiinan kämppäkaveriksi. Hassujen yhteensattumien summana Ellin kaksoissisko Alma oli perustanut juuri vuosituhannen alussa Luvia keskustaan oman grillin. Alman Antimet oli avoinna seitsemänä päivänä viikossa aamu seitsemästä ilta yhteentoista, joten Alma tarvitsi sopivasti grillillään myös siskonsa apua. Tiina, Elli ja Alma viettivätkin usein iloisia iltoja keskenään kuohuviinipullojen samalla tyhjetessä pelottavalla tahdilla. Kaikilla naisilla oli selkeästi sellainen vaihe elämissään, etteivät sinne miehet nyt mahtuneet. Kosteiden iltojen yhteydessä välillä piipahdettiin paikallisessa ravintolassa, jossa ottajia tuntui riittävän kaikille ihan jonoksi asti. Yhtä Ellin hetkellistä hairahdusta lukuun ottamatta naiset palasivat ravintolailloista kolmestaan koteihinsa. Tuon Ellin tarkoituksenaan ainutkertaiseksi jääneen poikkeuksen oli aiheuttanut, Luvian ehkä komein mies Esko Piukka. Esko oli pitkän liehittelyn jälkeen onnistunut lirkuttelemaan itsensä saattopuuhiin ja jopa ihan loppuun asti. Elli ei halunnut tätä asiaa toisille paljastaa, mutta kuten tiedetään vuokra-asuntojen väliseinät ovat usein kovin ohuet. Esko oli kieltämättä todella hyvä puhuja ja tunnettu jopa hieman yli-imelästä tyylistään. Tämä tyyli ei luonnollisestikaan kaikkiin purrut. Tiina ei voinut sietää Eskon hunajaista puhetyyliä. Onneksi Esko omasi myös erinomaisen kyvyn aistia vastakaikua ja muutti tyyliään tarvittaessa. Kylällä kerrottiin Eskon olevan myös loistava tarinankertoja jo useammassa polvessa. Kaikista taidoistaan huolimatta ehkä eräs hämmentävin piirre miehessä olikin sitten hänen ammattinsa, joka ei varsinaisesti puheliaaksi todetulle miehelle oikein tuntunut sopivan. Esko oli nimittäin ammatiltaan patologi. Kunnanjohtaja Uolevi Rikalalla oli ollut jo vuosia painetta ajaa alas koko patologin virka Luvialta, mutta Esko oli onnistunut kerta toisensa jälkeen puhumaan vanhanaikaiselle kunnanjohtajalle niin, että Esko oli saanut pitää oman työnsä. Niinpä Luvialla oli edelleen oma patologi, jonka työt tosin olivat yleensä kovin vähäiset. Hurjimmat juorut kirkonkylällä kyllä kertoivat, että patologi saattoi itse lisätä omia asiakkaitaan. Erityisesti kesäaikaan kunnassa tuntui tulevan kuolleisuudessa piikki. Paikallinen poliisi ja heidän esimiehensä nimismies Makkonen lähinnä naureskelivat näille huhuille. Niin ja tuo piikkikin selitettiin luonnollisesti väestön kohtuullisen korkealla ikärakenteella. Ikäihmisille helteet, kun eivät useinkaan kovin hyvää tee.

Seurakuntatalolle kahvitilaisuuteen oli saapunut ehkä puolet kirkossa olleista Linnea Korhosen saattoväestä. Viimeisten vieraiden päästyä eteisaulaan Tiina meni sulkemaan oven. Sulkiessaan ovea Tiina huomasi parkkipaikalla seisovan oudon tummapukuisen hahmon, joka sytytty hattunsa lierin alla savuketta. Hatun lieri varjosti miehen kasvot, jota sakea tupakansavu vielä korosti. Näky puistatti Tiinaa, ja hahmo katosi autojen taakse oven sulkeuduttua. Tiina poikkesi vielä pikaisesti keittiön puolelle. Muiden vieraiden jo päästyä seurakuntasaliin, oikkuilevan autonsa kanssa kirkon parkkipaikalle jääneet ja nyt hieman myöhässä saapuneet vainajan tuttavat, Olavi ja Sirpa Tikkakoski olivat vielä eteisessä laittamassa päällystakkejaan naulakkoon. Ulko-ovi avautui uudelleen ja paikallisen lahkon saarnamies yritti päästä kahvitilaisuuteen. Sirpa Tikkakoski kävi kuitenkin kuiskaamassa miehelle jotain ja tämän tiedon saatuaan saarnamies kääntyi ovelta ja poistui.

Kirkkoherra Ruotsalainen oli itse halunnut pitää siunaustilaisuuden ja luontevasti hän myös piti kahvitilaisuuden avauspuheen. Puheen nopeasta temposta voi päätellä, että Teppo Korhonen oli jo eteisessä tarjonnut huhujen mukaan viinaan menevälle papille naukun. Kaksikko poistuikin heti kalakeiton nautittuaan seurakuntatalon takahuoneeseen. Useat Linnean tunteneet luvialaiset halusivat pitää myös muistopuheita, osan vieraista siirtyessä jo kakun ja kahvin kimppuun. Tiina katsoi paheksuen, kuinka suurin osa saattoväestä näytti poistuvan heti nautittuaan tarjoilut ja toivotettuaan muodollisesti osanotot vaarille. Tiina pohti samalla, että omissa hautajaisissaan ei ainakaan tuollaista porukkaa haluaisi tavata. Samalla häntä hieman nauratti ajatus, että eihän hän itse sitä olisi näkemässä ketä hänen omissa hautajaisissaan vieraana olisi. Kaikesta huolimatta mummi olisi varmasti toivonut juuri tällaisia hautajaisia. Viimeisen kerran kun mummi oli puhunut Tiinalle Porin keskussairaalassa saattohoidossa, olivat nuo sanat jääneet tiukasti Tiinan mieleen: Pidäthän sinä Tiina sitten vaarista huolta!

Mitäpä se tyttö niin kovasti miettii? Turkka-vaari havahdutti kysymyksellään Tiinan ajatuksistaan.

Sitä minä mietin, että pitäisikö minun muuttaa sinun kanssasi asumaan Lemlahteen? Tiina vastasi ja yllätti vaarin täysin.

Voi tyttökulta! Se olisi ihanaa!

Nyt kun mummikaan ei enää käy sinulle ruokaa tuomassa niin minä ajattelin, että olisi minun vuoroni keittää perunat vaarille!

Turkka ei saanut enää liikuttuneessa tilassaan mitään sanottua, mutta näin asia oli sovittu. Jos vaari olisi kyennyt jotain sanomaan se olisi ollut varmasti jotain sananlaskun kaltaista: "Lyhyestä virsi kaunis!" Tiina pohti mielessään, miten vaari osasikin aina käyttää sopivia sanontoja sopivissa kohdin. Vaarista olisi voinut tulla aikanaan hyvä runoilija tai jopa kirjailija. Isänsä jalanjäljissä kalastus oli kuitenkin vienyt voiton hänen uravalintansa suhteen. Hiljalleen loputkin hautajaisvieraat poistuivat. Elli, joka oli luvannut tulla tilaisuuden jälkeen Tiinan kanssa siivoamaan jälkiä, saapui sopivasti todistamaan kirkkoherra Ruotsalaisen ja Teppo Korhosen railakkaaksi muuttunutta tunnelmaa. Humalainen kaksikko poistui heidän tilaamaansa taksiin, Turkan pärrätessä miesten tilaisuuteen sopimatonta käytöstä. Turkka katsoi ikkunasta ulos ja huomasi JT Kestilän taksin napanneen ilmeisesti jo jostain aiemmin kyytiinsä kirkonkylän urheilukentänhoitajan Arvo Rikalan. Hän nousi autosta tervehtimään Teppoa. Arvolla oli jäänyt juhlavaihde päälle Luvian kiekko -82:n voitettua ringetten suomenmestaruuden lyhyessä ajassa peräti kolme kertaa. Viimeisin mestaruus oli vuodelta 2007. Arvo jaksoi edelleen huutaa joukkueen iskulausetta ja selitellä päivittäistä humalaansa harvinaisilla mestaruusjuhlilla. Työnsä kentän- ja jäähallinhoitajana Arvo Rikala oli saanut pitää vain siitä syystä, että sattui olemaan kunnanjohtajan Uolevi Rikalan poika.

Teppo Korhonen lauleli parkkipaikalla seisoville vieraille vielä astuessaan taksiin: Minä olen Teppo ja taskussani on matti, ottaako huikan siitä vielä Arvo sekä pappi?

Siis mitä ihmettä? Oliko tuo kirkkoherrakin kännissä? Elli ihmetteli.

Ai että oliko? Hyvä että kirkosta ulos päästiin, niin isä alkoi sille jo tarjoamaan huikkaa taskumatistaan! Tiina manaili.

Aikamoista! Tai siis olin minä kuullut huhua, että kirkkoherra ottaa välillä kuppia, mutta että virantoimituksessa. Huh huh! Toi Rikalan poika ei kyllä yllättänyt ketään tai pätkääkään!

No ei niin. Minä muuten yritin ensin pyytää jotain muuta pappia pitämään mummin siunaustilaisuutta, mutta eipä se herra kirkkoherralle sopinut! Tiinalla alkoi jälleen kasvot punottaa hermostumisen merkkinä.

Turkka nosteli tuoleja pyyhittyjen pöytien päälle nurinpäin ja mumisi: ei tuosta sinun isästäsi ole muuta ollut kuin harmia!

No niin ja olisi nyt edes äitinsä muistoa voinut sen verran kunnioittaa! Tiina mumisi takaisin.

Niinpä! pettynyt isä tuijotti ikkunasta ulos ja huomasi seurakuntatalon tyhjentyneen parkkipaikan takana, Tiinan jo aiemmin huomaaman, saman tummapukuisen hahmon sytyttämässä jälleen uutta savuketta. Outo hiippari huomasi Turkan ikkunassa ja lähti jatkamaan matkaansa kävelytien suuntaan.

Viikkoa myöhemmin Tiina muutti Korhosten sukutaloon Lemlahteen. Vaari oli päätöksestä enemmän kuin tyytyväinen. Hän sai kaipaamaansa päivittäistä keskusteluseuraa ja Tiina toimi nyt myös virallisesti Turkan omaishoitajana. Turkan mielestä tällaiseen ei olisi ollut tarvetta, mutta toki pieni korvaus Kelalta, jonka Tiina kertoi saavansa tehtävän virallistamisesta, auttoi vaaria hyväksymään hakemuksen. Turkan kotitalo eli Korhonen oli 1600-luvulta asti ollut saman suvun hallussa. Kirkonkirjojen mukaan esi-isä Matti Pekanpoika oli rakentanut ensimmäisen pienen hirsituvan Luvian Lemlahteen merenrannalle kirkolta ostamalleen tontille. Korhoset olivatkin sitten toimineet kalastuksen parissa sukupolvien ajan. Turkka Korhonen oli koko ikänsä ollut kalastaja, vaikka maannousun myötä Korhosten tila ei ollutkaan enää merenrannassa oleva kalastajatila. Turkalla oli toki myös nykyisessä rannassa saunamökki, josta hän edelleen kävi huvikseen kalastelemassa pienellä moottoriveneellään. Isompi kalastusvene oli myyty jo vuosia sitten pois. Turkan poika ja Tiinan isä Teppo ei ollut halunnut jatkaa kalastajan ammattia, josta Turkka oli oikeasti ihan hyvillään. Hän tiesi miten tiukassa elanto kalanpyynnillä oli. Tuontikala tuntui tekevän niin hyvin kauppansa, ettei kalliina pidetty kotimainen ollut enää vuosiin oikein myynyt. Ei ainakaan riittäväasti. Kalamiehen olemattomaan eläkkeeseen olikin siis tullut juuri sopivasti pienenä lisänä kalastusaluksen myyntirahat, kun kotitalon lämminvesivaraaja oli alkanut oikutella. Lemlahti sijaitsee reilun viiden kilometrin päässä Luvian kirkonkylältä. Korhosen talon naapurit olivat, Kyykosken talo ja Lehtovaara. Lemlahden tiestä poispäin Korhosen tila jatkui hankalakulkuisena kivikkona metsään. Kivikko on vanhaa merenpohjaa ja edelleen kesäisin kivikko kasvoi täyteen kaislaa. Kyykosken talosta asukkaat ovat muuttaneet Luvian keskustaan samoihin aikoihin kuin Linnea muutti palvelutaloon ja Kyykosket pitävät vanhaa taloaan enää kesämökkinä. Viimeisin taloa pysyvästi asuttanut isäntä Ilmari Kyykoski oli leppoisa vanha setä ja edelleen Turkka Korhosen paras sekä ainoa ystävä. Turkka kyläili kerran viikossa Ilmarin luona keskustassa. Ilmari Kyykoski oli kaukaista sukua Luvian tunnetuimmalle miehelle eli Iivari Kyykoskelle, joka oli voittanut Lontoon 1908 olympiakisoissa joukkuevoimistelussa pronssia. Erään kahvittelu kyläilyn yhteydessä Ilmari oli vetäissyt mitalin laatikosta esille ja näyttänyt sitä Turkalle. Samalla Ilmari oli pyytänyt, ettei Turkka kerro kyseisestä mitallista kenellekään. Toinen asia mistä Turkka ei saanut hiiskua muille olivat mehukkaat tarinat Ilmarin entisestä työpaikasta, joita hän intoutui kertomaan miesten ollessa kahdestaan. Ilmari oli nimittäin entinen ydinvoimalaitostyöntekijä Olkiluodosta. Myös Luvialla kaikki tuntuivat tietävän miten tiukat salassapito- ja vaitiolositoumukset Olkiluodon työntekijöiden tuli allekirjoittaa työsopimustensa yhteydessä. Luonnollisesti nämä olivat voimassa myös eläkkeellä ollessa.

Olihan se ollut tavallaan aina tiedossa, ettei vaari tullut toimeen naapureiden kanssa, mutta heti ensimmäisenä päivänä asian vakavuus paljastui myös Tiinalle. Korhosen naapurina oli siis vain kaksi taloa ja tässä toisessa, Lehtovaaran talossa, asui Turkan mielestä pahimman luokan kiusankappale Artturi Lehtovaara. Tiina oli juuri talon takana ripustamassa pyykkejä, kun hän kuuli kauheaa huutoa Lehtovaaran puoleiselta rajalta. Tällä kertaa naapuri oli Turkan mielestä peruuttanut peräkärryn rajan yli hänen tontilleen. Näin ei oikeasti ollut, mutta äärimmäisen kiltiksi paljastunut Artturi siirsi kiireesti kärryään naapurinisännälle sopivampaan paikkaan. Tiina meni pahoittelemaan vaarinsa äkkipikaisuutta ja huomasi heti Artturin katseessa jotain todella mielenkiintoista. Päivät ja viikot kuluivat samaan malliin Turkan huudellessa hävyttömyyksiä naapurille aina kun miehen jossain vain näki ja Tiinan vastaavasti pyydellessä vaarinsa tekoja anteeksi. Välillä Turkan tempaukset naapuria kohtaan olivat jo toisen omaisuutta jopa turmelevia, ja näitä Tiina sitten kävi maksamassa kaikessa hiljaisuudessa, tai ainakin vaarilta salaa. Artturi oli myös syntyperäinen luvialainen ja lemlahtelainen. Artturi oli hieman jopa hulluuden ja nerouden rajamailla keikkuvan insinööri. Hän oli työskennellyt vuosituhannen vaihteessa muun muassa Reposaaren tuulipuistohankkeen parissa. Tuosta projektista Artturi oli sitten saanut idean rankentaa vastaavanlaisen oma tuulivoimapuisto myös Luvialle.

Turkka ja Artturi olivat olleet koko ikänsä naapureita. Artturi toki muisti jo lapsuudestaan asti, että vihanpito toisiaan kohtaan oli jatkunut jo useamman sukupolven ajan sekä lähes poikkeuksetta kovin yksipuolisesti. Edes maniavaiheessa ikääntyneen Turkan rakentelemat kaikenlaiset huterat häkkyrät raja-aidaksi tonttien välillä eivät saaneet Artturia enää suuttumaan. Hän vain purki rauhassa nämä häkkyrät sitä tahtia pois, kun ne kaatuvat tuulessa tai talvisin lumikuormassa hänen tontilleen. Tiettävästi Artturi oli vain kerran korottanut ääntään naapurin vanhalle isännälle. Tämä oli tapahtunut Artturin purkaessa väsyneenä muuttokuormaa, perittyään talon vanhemmiltaan ja muutettuaan heidän jälkeensä taloon. Muuton oli tehnyt erityisen raskaaksi se, että Artturi oli samana päivänä muuttanut ensin vanhempiensa tavarat pois talosta ja sitten oman perheensä tavarat tilalle. Tietysti iltamyöhään venynyt muutto oli häirinnyt äksyä vanhaa herraa naapurissa. Pian Lemlahteen muuton jälkeen Artturin projektitehtävä oli päättynyt Reposaaren tuulipuistossa. Niinpä hän oli irtisanoutunut toimettomasta virastaan ja perustanut Windmill Oy -nimisen yrityksen kotiosoitteeseensa. Toistaiseksi yritys pyöri lähinnä valtion tukirahoilla. Artturi on ehtinyt jo vuotta aiemmin hakea ympäristövirastolta lupaa perustaa tuulivoimalaitos Luvialle. Tämän kuultuaan Turkka pyrkii kaikin keinoin vastustamaan hanketta. Keinot vain olivat kovin suppeat ja vuosien saatossa Korhosen vaarin vastustuskin laimeni. Oikeastaan tuulivoima oli kuulostanut Turkan mielestä aina hyvältä idealta ja sopi kuin hanska käteen luontoa rakastavalle miehelle.

Artturi Lehtovaaralla oli vain yksi poika nimeltään Jesperi. Artturi on kasvattanut pojan käytännössä yksin. Artturin avovaimo ja Jesperin äiti Leena oli sairastunut raskaudenjälkeiseen masennukseen. Tätä tilaansa Leena oli sitten hoitanut vastoin mielenterveystoimiston henkilökunnan ohjeita lähinnä alkoholilla. Lopulta Leena oli juonut lähes tauotta viikon putkeen ja sammunut yhtenä talven kylmimmistä öistä hankeen. Surkeiden sattumien summana Artturi oli ollut