Taakka

By Ilkka Metsälä

Merkillinen katoamistapaus muuttuu murhatutkinnaksi ja tuo päivänvaloon ihmismielen pahuuden.
Martti Manner on vasta jättänyt työnsä Rovaniemen poliisissa, kun entinen pomo suostuttelee hänet takaisin rikostutkinnan pariin. Poliisi on pulassa kummallisen katoamistapauksen kanssa: Ounasvaaralla 97-vuotias vanhus on kadonnut jälkiä jättämättä hoitamastaan majatalosta. Talon ikkuna on rikottu sisäpuolelta ja seinällä on kryptinen viesti verellä kirjoitettuna. Lopulta ruumiin jäänteet löytyvät – tuhkana leivinuunista.
Mannerilla ja poliisin tutkintatiimillä on pirullinen arvoitus selvitettävänään. Onko murhaaja ottanut mallia natsi-Saksan polttouuneista ja kaasukammioista? Entä mitä tekemistä itsepuolustuslajin harrastajilla on vanhuksen murhan kanssa? Vyyhdin jäljet näyttävät johtavan kauas menneisyyteen, eikä kukaan ole viaton.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 14, 2024
• ISBN: 9788727143187

Book preview

Taakka

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2022, 2024 Ilkka Metsälä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727143187

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Rakkaalle Äidilleni

Joskus vielä tavataan, ja halataan, äiti.

Prologi

Vanhuksen uurteiset kasvot kertoivat pitkästä elämästä. Mies oli luvannut auttaa lapsiaan Airbnb-huoneiston kunnossapidossa. Oli mukavaa olla avuksi vielä 97-vuotiaanakin. Ei hän voisi kuvitellakaan istuvansa vain keinutuolissa odottamassa vääjäämätöntä. Hän oli kylläkin tottunut kuolemaan nähtyään sitä niin paljon ja niin läheltä. Oli hyvin pienestä kiinni, ettei hän olisi itsekään tässä enää hengittämässä. Tai ehkä pikemminkin oveluudesta ja sopeutuvaisuudesta. Hän muisti kaiken tarkkaan. Sellaisia ei unohda.

Vanhuksen tehtävänä oli säätää lämmitystä isommalle. Tänään saapuisi uusi asukas. Varmaankin joku revontulituristi Kiinasta. Toivottavasti ei toisi sitä virusta, josta mainittiin uutisissa. Niitäkin hän oli nähnyt. Viruksia ja myrkkyjä. Paljon pahempia kuin iso influenssa.

Säädön jälkeen ja tarkistettuaan, että paikat olivat siistissä kunnossa, hän alkoi poistua. Mutta oliko ovi jumissa? Pitäisihän se sisältäpäin avautua.

Vanhaa miestä väsytti ja hengitys tuntui raskaalta. Hän ronklasi lujasti lukkoa päästäkseen pakkasenraikkaaseen ulkoilmaan, joka virkistäisi. Päiväunet saattaisivat pilata hänen yöunensa, vaikka painajaiset pilaisivat ne joka tapauksessa.

Yhtäkkiä miehen mieleen juolahti erikoinen ajatus.

Oliko hänet lukittu tänne ulkoapäin? Hän siirtyi ikkunan luokse. Sitä kautta hänen oli kai pakko poistua. Missä ikkunan avain oli?

Hengitys kävi yhä raskaammaksi. Tuntuiko sydänkohtaus tältä? Hän oli elänyt tähän asti harvinaisen terveen elämän. Mutta tuliko ikä vain lopulta vastaan? Hän haukkoi happea näkökentän sumentuessa. Oliko hänet tosiaan lukittu tänne? Täältä oli päästävä heti ulos. Hän nappasi keittiötuolin ja iski sen kaikilla voimillaan ikkunaan, joka hajosi vain hieman.

Mutta miksi hän ei nähnyt pihan maisemaa lainkaan?

Vanerilevy oli kiinnitetty ikkunaan ulkopuolelta.

Mitä ihmettä tämä oli? Oliko äskeinen vasarointi kuulunutkin talon seinästä? Hän luuli naapurin tekevän remonttia.

Erikoinen haju tavoitti hänen sieraimensa.

Hän laahautui takaisin ovelle, mutta jalat pettivät alta ja pää kopsahti lattiaan. Verta tippui pienenä vanana kaljulta päälaelta. Hän kirosi kovaa, nousi sinnillä pystyyn, mutta kaatui uudelleen. Hän yritti huutaa apua, mutta yritys tyrehtyi pieneksi pihinäksi.

Kyyneleet silmissä hän haukkoi tiheään henkeä, koko ajan tiheämmin ja vaikka happi hänen aivoissaan oli myös melkein lopussa, ne lähettivät vielä viimeisen impulssin. Hänen silmänsä rävähtivät hetkeksi apposen auki. Katse jähmettyi kuin jonnekin kaukaisuuteen.

Nyt hän ymmärsi.

Tältäkö se tuntuu?

Luku 1

Lauantai 9. marraskuuta, klo 18.20

Martti Manner oli lämmittänyt saunan tavallista kuumemmaksi ja heittänyt juuri reilusti vettä tuliterille, esipestyille ja ilmavasti ladotuille oliviinidiabaasikiville. Kun miellyttävä höyry alkoi polttaa ihoa, Martti avasi puisesta käsikahvasta ikkunan, nojautui isolle ikkunalaudalle laskien leukansa ristissä olevien kyynärvarsiensa päälle, sulki silmänsä ja nautti marraskuisen pakkasen ja kuuman höyryn pyörteistä alastoman kehonsa ympärillä. Kylmän ja kuuman kohtaaminen sai muodostumaan ikkunalaudan ulkoreunaan jäätikkuja, luonnon omia taideteoksia, joita Martti toisella kädellään tunnusteli ja irrotteli.

Omakotitalon takapihalle rakennetun puusaunan lauteiden alle sijoitetusta bluetooth-kauttimesta kantautui melankolinen melodia.

Guns N’ Roses. November Rain.

Musiikki oli maailman mestarillisin tunnetilojen tulkki.

And no one’s really sure, Who’s letting go today, Walking away…

Martti oli vieraillut vaimonsa Maijun kanssa syöpään menehtyneen Marjatta Korhosen hautajaisissa. Kaunis, mutta surullinen tilaisuus sai Martin miettimään elämän herkkyyttä.

Kesäkuun alun helteissä hän oli auttanut entistä ryhmäänsä löytämään kadonneen opettajan, Marjatan miehen. Sisimmässään hän kaipasi vanhaa työporukkaansa, vaikka hän oli jokin aika sitten mielihyvin jättänyt henkisesti raskaan murhatutkijan työn keskittyen täysipäiväisesti lastenkirjojen ja sarjakuvien tekoon. Eri ammateista hauskasti kertovat lastenkirjat ja varsinkin jääkiekkosarjakuva, joka menestyi rapakon takana lajin alkuperäisessä synnyinmaassa, tuottivat yllättävän hyvin.

Martin vaimon omistama leivoskahvila Cafe Maiju Rovaniemen keskustan kävelykadulla oli myös niin suosittu, ettei Martin tarvinnut taloussyistä palata ratkomaan henkirikoksia.

Poliisipäällikkö Kaarlo Köpman ei pitänyt vanhan ystävänsä ja pätevimmän alaisensa päätöksestä. Kesäkuun dramaattisen tapauksen jälkeen hän oli nimennyt Rovaniemen poliisin etsintä- ja henkirikosyksikön Smarttiryhmäksi vihjeenä Martille, jota olisi Köpmanin mielestä tarvittu enemmän poliisina kuin lastenkirjailijana.

Kielteisten asioiden parissa viipyminen ei tee hyvää kenellekään, mietti Martti. Kun vaihtoehtona oli todella myönteisten tarinoiden teko vilpittömille ja elämäniloa pursuaville lapsille, jotka vielä elämänsä alkutaipaleella luulivat maailman olevan yhtä lämmin ja sydämellinen paikka kuin Muumilaakso. Pitäisihän sen ollakin, mutta miksi se ei ollut?

Mistä ihmeestä kaikki se pahuus kumpusi, jopa Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohdassa sijaitsevaan Lapin pääkaupunkiin? Rovaniemeä, jonka vanha nimi Korkala tarkoitti laaksoa vaarojen keskellä, eivät ympäröineet ainoastaan metsäiset ja kiviset mäet, vaan myös todelliset vaarat.

Miten kukaan pystyi tahallisesti vahingoittamaan toista ihmistä? Huolimatta rikosten ratkaisemisen tuottamasta ainutlaatuisesta jännityksestä Martille riitti veritekojen selvittäminen. Viimeinen pisara poliisiuran jättämiseen oli Permantokosken padolla riehunut hullu, joka yritti vetää hänet mukanaan alas kuohuvaan koskeen jäätyään kiinni vaimonsa surmasta. Santeri Makkosen poliisikoira Jäbä syöksyi viime hetkellä apuun purren miestä niin raivokkaasti, että Martti sai kätensä irti.

Martti otti mieluummin hypyn taloudellisesti epävarmempaan elämään kuin varmaan kuolemaan jonkun mustasukkaisen kahjon kanssa. Silti hän oli lupautunut auttamaan vanhaa ryhmäänsä hätätilanteissa.

Or I just end up walkin’ In the cold November rain, Axl Rose lauloi hartaudella lauteiden alta.

Marraskuun sade. Marraskuu ei ollut kuukausista kylmin, synkin kylläkin. Kesäisen luonnon lopullinen kuolema kuului tähän vuodenaikaan. Se oli kuitenkin osa luonnon kiertokulkua. Luonnollista. Toisin kuin ihmisen kuolema. Martti ei ymmärtänyt ihmisen elämän lyhyyttä saati niitä, jotka tahallaan lyhensivät sitä toisilta.

Tuskinpa Köpman oli soittanut iltapäivällä vain kysyäkseen hautajaisista. Se oli joku uusi tapaus, ja monissa liemissä keitetty pieni ja pippurinen päällikkö ei miettinyt milloin soittelisi. Jos joskus olisi syytä antaa ihmisten rauhoittua omiin oloihinsa, niin hautajaisten jälkeen.

Martti ei ollut vastannut entiselle pomolleen, vaan laittanut kännykkänsä kiinni ja makoillut pitkään sohvalla Maiju sylissään. Vaikka hautajaiset olivatkin surullisia ja järkyttäviä, ne saivat ajattelemaan elämän haurautta.

Toivottavasti ne pysäyttäisivät sellaiset ihmiset, jotka juoksivat vain oravanpyörässä miettien koko ajan mitä hankkisivat seuraavaksi ja valittivat pikkuruisista asioista. Helposti unohtui, että Suomi oli maailman parhaita paikkoja asua. Eikä vähäisimpänä syynä se, että tässä maassa oli keksitty sauna. Joillekin se oli vain pikainen lämmittelyhuone, Martille elämäntapa.

Slashin revitellessä kitarasooloaan Martti kävi heittämässä päällensä sangollisen jääkylmää vettä ja avasi oven niin, että sen taakse hiljaa hiiviskellyt venäjänmustaterrieri Mora – Igor von Morozov – pääsi tulemaan sisälle.

– Tuliko poika saunomaan tuliko? Martti sanoi rakkaalle lemmikilleen. – Nyt sataa Mora lunta. Kohta päästään pyörimään hankeen.

Mora heilutti innokkaasti häntäänsä ja haukahti matalalla äänellään. Mora ja Martti olivat persoonallisuuksiltaan kuin kaksi marjaa: melko rauhallisia, mutta tarvittaessa erittäin ärhäköitä. Martti oli menettänyt sydämensä isolle, mustakarvaiselle Venäjällä jalostetulle symppikselle.

Hän palasi lauteille Moran jäädessä istumaan lattialle lähelle kiuasta.

– Otetaanpa kunnon Moralöylyt, Martti sanoi ja lirutteli vettä tasaisesti kaikille kiville.

Mora nautti vesihöyryn lämmöstä, mutta vieläkin enemmän pääsystä takaisin ulos marraskuiseen pikkupakkaseen. Se oli tottunut ottamaan löylyt isäntänsä mieliksi, mutta todellisuudessa sen mielestä mikään ei ollut parempaa kuin kunnon kylmä talvi-ilma. Sellaisesta olivat nauttineet myös sen esivanhemmat Siperiassa, josta kylmimmät ilmamassat valuivat Suomenniemelle joka talvi.

Marttikin lähti vilvoittelemaan ja näki Maijun istuvan olohuoneen sohvalla heidän teini-ikäisen poikansa Matiaksen kanssa. Maiju ja Matias, äiti ja poika, paita ja peppu. Äidit ovat niin tärkeitä pojille, Martti mietiskeli hymyillen kun näki pojan selittävän jotakin äidilleen.

Matiaksen bändi oli lopettanut tänään hieman aikaisemmin soittonsa autotallissa, jonka Martti oli lapsuudenkaverinsa ja entisen poliisiparinsa Juhani Nurmikummun kanssa remontoinut äänieristetyksi bändikämpäksi. Martin takapihan puusaunan terassi oli mukavasti suojassa niin ettei sinne voinut nähdä Kantokadulta käsin. Siksi Martti nautiskeli viileästä alkutalven ilmasta yhtä ilkosillaan kuin Morakin. Mitä ihmeellistä siinä edes olisi, jos joku naapuri sattuisi näkemään? On kai sitä ennenkin nähty alastomia miehiä. Naapurin Dave ei skottina ymmärtänyt miten suomalaiset istuivat Aatamin ja Eevan asussa isoissa porukkasaunoissa eivätkä olleet moksiskaan. Maijukaan ei tykännyt jos hän kieriskeli lumihangessa kulkuset kilkattaen, joten yleensä Martti piti vaimonsa lahjaksi antamaa vaaleanpunaista sydänkuvioista pyyhettä vyötäisillään.

Lihaksikkaan kehonsa viilentyessä Martin ajatukset palasivat väkisinkin Kaarlon soittoon. Oliko mies vain yksinäisyyttään kyselemässä kuulumisia? Kaarlo ei ollut tottunut leskenä olemiseen. Kukapa siihen tottuisi? Marttia pelotti, että hänen entinen pomonsa ratkeaisi uudelleen viinan kiroihin. Tosin viinantuoksu ei ollut vuosikausiin leyhähtänyt Kaarlosta. Nykyhoidot ovat varmasti todella taitavasti toteutettuja, tai sitten hän oli vain päättänyt kiertää korkin lopullisesti myötäpäivään. Jotkut väittivät, ettei alkoholismi ole sairaus, mutta useat tutkimukset kertoivat päinvastaista. Kuitenkin oli mahtavaa, että Kaarlo jaksoi mennä elämässä eteenpäin vaikka pitkäaikainen avioliitto oli päättynyt Eeva-Liisan parantumattomaan sairauteen. Kaarlo ja hänen vaimonsa eivät olleet koskaan saaneet lapsia. Koirat olivat olleet heidän hoivattaviaan, ja borderterrieri Nasse oli elintärkeä kaveri Kaarlolle varsinkin tässä elämänvaiheessa. Ja työ. Kaarlo jos kuka nautti murhamiesten ja rikollisten nappaamisesta telkien taakse. Tuon pienen miehen karisma oli aivan omaa luokkaansa. Kukaan muu ei olisi sopinut niin hyvin tutkintaryhmän johtajaksi.

Silti en ole velvollinen vastaamaan hänelle tällaisena päivänä, mietti Martti. Kaarlo ei varmaan muistanut hautajaisia. Tekstiviestiäkään ei tullut, mutta se oli arvattavaakin, koska Kaarlo inhosi niiden kirjoittamista näppäinkännykällään.

Uusi vesihöyryhurrikaani pyöri vinhaa vauhtia Martin ympärillä, kun hän avasi taas ikkunan hengittäen sieraimiinsa viileän virkistävää pakkasilmaa. Mora oli jäänyt saunan ulkopuolelle istuskelemaan. You-Tube Musicin Surulliset Saunabiisit -lista tuli loppuunsa. Se ei haitannut. Joskus oli hyvä fiilistellä hiljaisuuden keskellä.

Juuri kun Martti sulki silmänsä, hän aisti hämärästi liikkeen. Kuin varjon. Sysipimeässä marraskuussa.

Hän avasi silmänsä. Se ei ollut vesihöyryn liikehdintää. Ehkäpä hän vain kuvitteli kaiken. Hän oli niin herkkänä tänään. Hän heitti sopivan määrän vettä kiville ja sulki uudelleen silmänsä jättäen luomet kuitenkin hivenen raolleen.

Mitään ei liikkunut ikkunan edessä.

Yhtäkkiä Martti säpsähti.

Ihmisen iso koura kulki ylhäältä alas hipoen hänen silmiään.

Luku 2

Lauantai 9. marraskuuta, klo 18.40

Kuka se oli? Miksi Mora ei ollut varoittanut?

– Kuka siellä? Martti sanoi kuuluvalla äänellä siirtyen samalla taaksepäin ikkunalaudalta.

Ei vastausta.

Outoa.

Se oli aikuisen miehen koura. Vai näkikö hän harhoja tällaisena surun päivänä?

Kop. Kop. Kop.

Joku koputti rauhallisesti, mutta voimakkaasti saunan oveen.

Mitä tämä oikein oli? Ovihan oli auki, jos Matias tai Maiju halusivat liittyä saunaseuraksi. Ja miksi Mora ei reagoinut? Martti oli aikoinaan pohdiskellut voisiko joku hänen kiinniottamansa rikollinen ottaa selville hänen asuinpaikkansa ja tulla kostamaan. Nytkin sellainen kävi mielessä. Pitäisikö syöksyä ikkunan kautta ulos ja pakoon? Vai… käyttäisikö hän ensimmäistä kertaa elämässään sitä hätäsuunnitelmaa, mikä ei tullut koskaan tarpeeseen poliisiuran aikana? Mielikuvitus lähti laukkaamaan liian lennokkaasti. Olisiko Juhani päättänyt tulla piipahtamaan?

– Sisään vain, Martti huudahti mahtamatta mitään kiihtyneelle pulssilleen. – Ovi on auki.

Kop. Kop. Kop.

Samanlainen, rauhallinen, tasainen koputus kuului uudelleen.

Mitä ihmettä? Juhani tai Makkonen voisivat olla tällaisen takana, mutta eikö heillä ollut tilannetajua, kun tiesivät hautajaisista?

Martti kietoi pyyhkeen vyötäisilleen, hiipi hiljaa ovelle ja työnsi sen auki.

Ei ketään.

– Iltaa.

Martti käännähti taaksepäin. Edelleen avoinna olevan ikkunan takana häntä tuijotti tuima katse.

– Miksi sitä ei vastata puhelimeen? Kaarlo Köpman kysyi.

– Voi tauti, Kaarlo. Säikähdin ihan oikeasti. Mikä tuo koputusjuttu oli? Martti tivasi sydän edelleenkin pampattaen.

– Se oli sinulle aivan oikein, jos et vastaa vanhalle kaverille. Jätätkö kutsumatta saunaankin?

– Tule tietenkin, Martti sanoi helpottuneena. Nyt hän ymmärsi miksi Morakaan ei ollut varoittanut.

Kaarlo riisui vaatteensa ja tummasankaiset silmälasinsa saunan pienen pukuhuoneen penkille, antoi Moralle rapsutukset ja siirtyi lauteille Martin viereen. Martti katseli huvittuneena, miten suuret kourat entisellä pomolla oli suhteessa pieneen varteensa. Paatunut rikollinen olisikin iskenyt nyrkillä päähän saunanikkunan avauduttua. Onneksi kukaan pahimmistakaan psykopaateista ei ollut toteuttanut uhkauksiaan Martin poliisiuran aikana.

– Anna anteeksi, Martti sanoi.

– Annahan tänne se kauha, sanoi Kaarlo heittäen useita kauhallisia vettä sihiseville kiville.

Entiset työkaverit kumartuivat nopeasti alas kuin vanhoina hyvinä aikoina väistäessään Kidutus-Kolehmaisen, ensimmäisen paikallisen huumejengipäällikön virkaintoisen henkivartijan luotisuihkua. Nyt he väistivät täydellä voimalla iskevää kuumaa vesihöyryä, jota suomalaisugrilaisissa kielissä kutsuttiin löylyksi. Kaksi löylynlyömää miestä nauttivat sielunsa kyllyydestä kun vesihöyry imeytyi saunan kylmimpään kohteeseen, ihmisen iholle, ja vapautti tiivistyessään lämpöä sen pinnalle. Kaarlo Köpman oli ainoa, joka kesti Martin tavoin polttavan kuumaa löylyä.

– Muistithan, että tänään oli Marjatta Korhosen hautajaiset? Martti jatkoi kuumuuden keskeltä.

– Sitä en muistanut. Olitko maininnut minulle niistä?

– En ole varma. Eihän me olla syksyn mittaan paljon soiteltu.

– Haluatko olla rauhassa? Kaarlo kysyi.

– Ei, ei. Nyt saunotaan kuin miehet. Eihän Marjatta ollut edes sukulaiseni, mutta päätettiin mennä hautajaisiin kun kutsuttiin, Martti sanoi ja viittoi Kaarloa heittämään lisää löylyä.

Miehet menivät kohta iho punaisena ja höyryävänä ulos. Isot, valkoiset lumihiutaleet tekivät takapihalle satumaisen tunnelman.

– Kuka siellä? Maiju huusi ikkunasta ihmetellen miten pihalla olikin yhtäkkiä kaksi miestä vilvoittelemassa.

– Kaarlo piipahti saunomaan, Martti vastasi.

– Terve, Kaarlo, kuului ikkunan takaa. – Nauttikaa saunasta. Onko teillä mitään juomaa siellä?

– On, on. Vichyä ja se riittää, Martti vastasi.

Hän olisi nauttinut vaikka päivittäin Dr Pepperiä, mutta Maiju oli alkanut kontrolloida miehensä ilmiselvää addiktiota tuota virvoitusjuomaa kohtaan. Ei niinkään terveyssyistä vaan lihomisvaarasta. Martin kuorsaaminen oli loppunut hänen laihdutettuaan takaisin lähes nuoruusaikojen rasvaprosenttiin. Läskin mukana lähtivät myös vaimon unettomat yöt miestään tökkien.

Miehet hengittivät hiljaa Lapin puhdasta pakkasilmaa. Kaarlo ymmärsi Martin saunahulluutta parhaiten. Lähes kaikki suomalaiset rakastivat kuumassa istuskelua, mutta erittäin harvat siinä määrin kuin Kantokadun Eminem. Lempinimensä Martti oli saanut poliisikavereiltaan, jotka tiesivät miehen osanneen nuorempana ulkoa kaikki Eminemin räpit. Ja kun vielä molempien nimikirjaimetkin olivat M ja M. Marshall Mathers. Martti Manner. Martti oli 188-senttisenä vain pitempi kuin rytmisen runouden kuningas. Ja paljon komeampi, oli Maiju sanonut miehestään, joka muistutti Maijun teinisuosikkisarjan Beverly Hills 90210:n elvistukkaisia sydäntensärkijöitä.

– Miten sarjikset? Kaarlo kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Morakin oli ollut aivan hiljaa miesten välissä. Ellei läähätystä laskettu kommunikoinniksi.

– Ei ole tullut vielä tietoa myyntimääristä, Martti sanoi. – Joka tapauksessa tienaan siitä sen verran, ettei tarvitse poliisin hommiin palata, Martti piikitteli Kaarloa tietäen, että tämä jopa toivoisi hänen taiteilijatulojensa hiipuvan, jotta paluu Smarttiryhmään oikeisiin hommiin tulisi tarpeelliseksi.

– Ei ne huonoja sarjiksia ole. Mutta ei mitään jakoa verrattuna Aku Ankkoihin, Kaarlo sanoi.

– Sinun Aku Ankka -maniasi ei olekaan ihan terveellistä, Martti heitti takaisin. Kaarlo oli varmasti ainoa kohta 70-vuotias mies, joka keräsi maanisesti Aku Ankan vuosikertoja.

Martti mietti olisiko virhe mennä kyselemään Smarttiryhmän töistä. Sanat kuitenkin tulivat sen enempää ajattelematta.

– Miten teillä siellä töissä?

– Rutiinijuttua koko syksy, Kaarlo vastasi saman tien. Oli selvästi odottanut, että päästäisiin asiaan. – Lähinnä päivänselviä tapauksia, juoppojuttuja. Ei ole tarvinnut Sherlock Holmesia leikkiä, kun yhdelläkin oli veitsi vielä kädessä ja joka paikka täynnä sormenjälkiä. Kadonneita jonkin verran, mutta ovat löytyneet helposti tai palanneet paikalle juuri kun etsintöjä on aloitettu. Ei mitään hankalia tapauksia ennen kuin vasta nyt, Kaarlo sanoi pakkashöyryn tuprahtaessa voimakkaasti sanan nyt kohdalla.

– Kyllä, kyllä. Hyvä juttu…

– Eipä tällä viitsi herra taiteilijaa vaivata, Kaarlo sanoi melkein kuiskaten ja meni Martti perässään takaisin saunaan.

– Eipä niin, Martti sanoi ja päätti pitää pintansa.

Taas pitkä hiljaisuus. Martti kaatoi vettä kiuluun ja heitti kunnon löylyt. Nyt voisi vaihtaa puheenaihetta.

– Niin hullu en minäkään sentään ole tässä saunahifistelyssäni, että lähtisin sille linjalle kuin ne Heinolan maailmanmestaruuskisaajat, Martti sanoi. – Muistatko sen venäläisen, joka kuoli kun ei sinnilläkään halunnut hävitä löylykisaa? Ja se suomalainen paloi niin pahasti, että selvisi nipinnapin hengissä.

Kiusallinen hiljaisuus.

Vastaamattomuus.

Ärsyttävää.

Kaarlo osasi tämän. Hänellä oli todellakin hiven narsistista persoonallisuushäiriötä. Ollaan sitten hiljaa vaikka iltamyöhään asti, mietti Martti, nosti jalkansa kaiteelle ja heitti sellaiset kuumuudet kehiin, että Kaarlo juoksisi karrelle palaneena äkkiä ulos ovesta.

Mutta eipä mitään. Kaveri vain hieman irvisteli eikä ollut moksiskaan. Laittoi vain ikkunan auki ja otti happea. Ja vielä tuolla Martin omalla paikalla.

Kaarlo onnistui taas.

– No sano se sitten.

– Sano mikä? Kaarlo sanoi muka hölmistyneenä.

– Ei mitään hankalia tapauksia ennen kuin vasta nyt. Annapa tulla.

– Niin se, joo, Kaarlo totesi muina miehinä. – Ei nyt mennä siihen. Sinulla on oma työsi. Mutta oli minulla oikeastaan asiaakin. Pidä nyt Martti pieni tauko tuossa löylyttelyssä, vanha sydän ei kestä tällaista. Ei me olla nyt siellä saunomisen MM-kisoissa.

Oho. Mies oli kuunnellut Marttia vaikka näytti siinä vaiheessa kuin koomaan vaipuneelta.

– Tulin ilmoittamaan, että nyt joulukuun alussa on teillä Moran kanssa Hämeenlinnassa ensimmäiset kurssit poliisikoirakoulutuksessa. Sopiihan tuo aika sinulle?

– Ai niin se. Pitikin tulla luvattua, Martti sanoi.

– Täytyyhän meidän testata onko tuo venäläinen valtionsalaisuus niin hyvä kuin rajan takana väittävät. Minä ainakin sanon suoraan, että vaikka tuo otsatukka näyttää kiltiltä, sydämeni hyppää kurkkuun, kun Mora päästää voimakkaan bassohaukkumisen, Kaarlo sanoi ja katsoi saunaan ilmestynyttä luomusta, joka aivan selvästi tiesi sitä kehuttavan. – Ja nyt on korkea aika lähteä kouluttamaan sitä, koska sinne ei oteta enää kahta vuotta vanhempia koiria. Et nyt kyllä ala perua, Martti. Soitin puhelun jos toisenkin, että sain ne lupaamaan yhden venäjänmustaterrierin opettamisen poliisikoiraksi.

Köpman oli itse ehdottanut Moran lähettämistä poliisikoirakoulutukseen, koska se oli osallistunut merkittävällä tavalla kesäkuun tutkintaan.

– En, en. Ja koulutushan loppuu, jos Mora ei pysty kaikkeen, mihin poliisikoiran pitää pystyä. Mutta hankala olla sen isäntä. Koska enhän minä ole käytettävissä, jos tarvetta tulee, Martti pohdiskeli ja katseli rakasta lemmikkiään heittäen hieman vettä sen päälle.

– Martti tulee Moran mukana, Kaarlo sanoi voitonriemuisena.

Martti tajusi Maijun olleen oikeassa, kun tämä oli väittänyt Moran koulutusta juoneksi, jolla Martti saataisiin takaisin tutkimuksiin.

Hän kääntyi katsomaan Kaarloa silmiin.

– Annapa nyt tulla, Kaarlo, tai heitän tynnyrillisen vettä ja lukitsen sinut tänne saunaan.

– Mennään ensin vilvoittelemaan. Sitten kerron.

Luku 3

Lauantai, 9. marraskuuta, klo 19.09

Parin minuutin päästä Martti heitti lisää rutikuivia koivuhalkoja vuosia uskollisesti palvelleen Narvi Velvet-kiukaan tulipesään. Sadan kilon painoinen kiviröykkiö kykeni luomaan pehmeän, täydellisen löylyn. Mikään ei ollut parempaa terapiaa kuin mahdollisimman pitkä saunominen. Joko yksin, niin kuin yleensä, tai hyvän kaverin, kuten Kaarlon kanssa. Maijulle ja Matiakselle sauna oli enemmänkin nopean lämmittelyn ja peseytymisen paikka, ei pitkä rituaali.

– Tämä on katoamistapaus, Kaarlo aloitti. – Erittäin outo sellainen ja todennäköisesti tähän liittyy myös henkirikos. Meidät pyydettiin eilen Ounasvaaralle sellaiseen omakotitalon piharakennuksessa olevaan majataloon. Miksi niitä sanotaan?

– Airbnb, bed and breakfast, Martti sanoi.

Kaarlo ei ollut kummoinenkaan kielimies.

– Niin juuri. Menin Juhanin kanssa katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Mikä se oli se ruotsalainen malmikaupunki, josta aikoinaan tuotiin rakennuksia Rovaniemelle Rommelin kentän lähelle?

– Kiiruna. Se on kaupunginosan nimi siellä Ounasvaaralla ja se johtui muistaakseni siitä, että ruotsalaiset avustivat sodanjälkeistä jälleenrakentamista. Taisivat tuoda kokonaisia taloja ja niistä on muutama vieläkin siellä pystyssä. Naapurimaassa kaikki on mahdollista. Siellä oikeassa Kiirunassa siirrettiin vasta keskusta muualle kaivoksen tieltä, Martti sanoi.

– Ilmeisesti ilman sen kummempia taisteluja. Suomalainen on sen verran karski ja hankala, että ei varmaan olisi suostunut oman talon siirtämiseen toiselle tontille. Tuntuu ihmeeltä, että rekat siirtävät talot toiseen paikkaan kuin legokaupunkia rakennettaisiin, Kaarlo mietiskeli. – Tosiaan siellä Rovaniemen Kiirunassa on talo, jonka piharakennuksessa asui 97-vuotias mies ja samassa rakennuksessa miehen seinän takana toimi se majatalo.

– 97-vuotias? Aika vanha. Niin. Miksi imperfekti? Martti puuttui väliin.

– Mikä?

– Mennyt aikamuoto. Miksi se toimi ennen Airbnb:nä, mutta ei enää?

– Älä keskeyttele, vaan kuuntele, Köpman sanoi. – Nyt paikka ei ole toiminnassa, koska se on meidän tutkimustemme kohteena. Perheen isäntä soitti meille ja sanoi, että pappa oli kadonnut.

Martti alkoi ehdottaa dementiasta johtuvaa karkaamista, mutta nähtyään Kaarlon närkästyneen ilmeen, hän malttoi mielensä ettei pomolta palaisi proppu.

– Menimme katsomaan paikkaa. Miehen oli tarkoitus käydä säätämässä lämpöä isommalle ennen turistien tuloa. Perhe oli siis töissä. Tämä vanhus todennäköisesti olikin tekemässä tätä tehtäväänsä, mutta sitten tapahtui jotakin. Ikkuna on rikki. Se on hajotettu sisäpuolelta tuolilla. Ehkä vanhus oli rikkonut sen. Silti hän ei ole millään mahtunut reiästä ulos, eikä verijälkiä näy lasin reunoissa. Mutta verta oli kyllä hieman lattialla.

Martti nosti kättään kuin pyytäen ala-asteen opettajalta puheenvuoroa, mutta Kaarlo blokkasi sen kädenliikkeellään.

– Tutkimukset ovat menossa. Varmistamme kenen verta lattialla on. Ihmeellistä on se mihin vanhus, en muista nyt hänen nimeään, on mennyt? Missään lähistöllä ei ollut oikein jälkiä. Nyt ensilumi pilaa mahdollisuudet löytääkään niitä enää. Vapepa on haravoinut ympäristön isolla säteellä. Tuloksetta. Kukaan naapuri ei ole nähnyt mitään, eikä mistään lähialueilta ole löytynyt kadonnutta vaikka ojassa makaamasta. Ja ei, hänellä ei ole edes dementiaa iästään huolimatta. Olisit sitä varmasti ehdottanut heti, Kaarlo jatkoi ja piti taukoa, joten Martti sai nyt sanansijan.

– Saanko nyt varmasti puhua? Martti kysyi hymynkare huulillaan ja jatkoi:

– Olin juuri ehdottamassa dementiaa. Joskus on pitänyt tuossa Kairatien nousussa ohjata keskellä tietä potkurilla menevä dementikko turvaan. Ja aika harva 97-vuotias on enää täysin virkeä aivoiltaan. Mutta sukulaisetko sanoivat ettei varmasti ole mitään muistisairautta?

– Näin sanovat joo. Tämä vanhus asui samassa ulkorakennuksessa, missä oli se airbii… mikälie. Hän ei asu omien lapsiensa kanssa vaan lapsenlapsien ja lapsenlapsenlapsien kanssa.

Kun elää noin vanhaksi, ehtii nähdä monta sukupolvea, Martti mietti. – Mutta eihän tätä voi ainakaan rikostapaukseksi luokitella. Kai sillä miehellä oli talvikamppeet päällä lähtiessään ulos?

– Ei, Martti. On melko varmaa ettei hän ole lähtenyt omin voimin seikkailemaan minnekään.

– Miten niin?

– Tähän liittyy jotakin outoa. Se viittaa rikokseen. Mutta mitäpä minä siviilisarjakuvapiirtäjä-saunahullulle tästä enempää virkon, Kaarlo totesi välinpitämättömänä. – Tietysti on aivan eri asia, jos tämä saunahullu on valmis auttamaan melkein nimensä mukaista tutkintaryhmää.

– Kaarlo. En jaksaisi nyt. Kyllähän te tällaisen tapauksen ratkaisette. Kerro nyt silti mitä outoa tähän liittyy? Voinhan auttaa etänä täältä Kantokadulta, jos saan tietää lisää, Martti sanoi ajatellen että poliisihommien miettiminen olisi tervetullutta vaihteluakin.

Tai riippui tietenkin tapauksen hurjuudesta. Hän oli yksinkertaisesti liian sydämellinen poliisin, varsinkin murhatutkijan työhön. Mutta Kaarlo oli tönäissyt hänet taas liikkeelle, eikä lähellä hyppyrinnokkaa pystynyt enää pysäyttämään. Hän oli nyt tässä tapauksessa mukana. Entinen pomo oli ovela. Mitä hyötyä oli Mensan jäsenyydestä, kun järisyttävä ex-alkoholistiauktoriteetti hyökkää pelottelemaan ja koputtelemaan hänen saunaansa? Piti muka tulla juuri nyt ilmoittamaan koirakoulutuksesta.

– Ensin ajattelimme, ettei tässä ole mitään rikosta tapahtunut. Sitten Jäbä haisteli pientä verijälkeä ja yritti hyppiä ulisten läheistä seinää vasten, Kaarlo jatkoi tarkoittaen valtavan kokoisen alaisensa, Santeri Makkosen, koulutettua seefferiä, joka oli pelastanut Martin Permantokoskella.

– Mitä siellä seinässä sitten oli? Martti kysyi jännittyneenä. Tällaista adrenaliinia ei saanut piirtämisestä eikä hurjimmistakaan dekkareista, koska ne olivat kuitenkin fiktiota ja tämä oikeaa elämää. – Lisää verijälkiä?

– Kyllä. Mutta ei pelkästään summittaisia veripisaroita. Vaan…

Kaarlo oli tällaisten pitkien taukojen erikoismies. Tiesi ärsyttävänsä nokkelaa Marttia.

– … verellä oli kirjoitettu ylemmäs seinään. Lähelle katonrajaa.

– Oho. Viestikö? Viesti tämän teon tekijältä vai?

Tuntui epätodelliselta, että joku tekisi jotakin tällaista rikossarjamaista napapiirillä. Ja vielä lähes satavuotiaalle vanhukselle.

– Viesti kai. Mikä lie, en voi olla varma. Mutta kukaan meistä ei ymmärrä sitä raapustusta. Itsekin olen miettinyt pääni puhki, mutta en ymmärrä.

– No kerro mitä siinä luki?

– Veri on tutkittu. Se kuuluu tälle vanhukselle. Siis sekä lattia- että seinäveri.

– Sinullahan on hyvä nimimuisti. Etkö todellakaan muista tämän vanhuksen nimeä?

– Muistan tietenkin. Näyttelin etten muistaisi, koska se oli dramaattisempaa ja sinut piti saada kiinnostumaan asiasta, Kaarlo sanoi ehkä hienoinen virne kasvoillaan. – Kaarlo on etunimi, sama kuin minulla, ja Laine sukunimi.

– Kaarlo Laine… ei kerro heti mitään, Martti pohdiskeli. – Hans Laine -niminen mies oli ala-asteella samalla luokalla. Aika yleinen sukunimi. Tunnetuin Laine on kyllä Patrik Laine tällä hetkellä.

– Kuka hän on?

Kaarlo ei ollut lätkämiehiä kuuluen vähemmistöön lätkähulluimmassa maassa heti Kanadan jälkeen.

– Kovaa laukova nuori jääkiekkoilija.

– Jaa. Jaksan ainoastaan Aku Ankan tarinoissa katsoa isojen miesten heilumista polvihousuissa pienen esineen perässä kypärät päässä.

Kylläpä mies nyt sanaili, vaikka ei ollut kovinkaan kaseva sanaseppo. Kaarlo kuului niihin, joilta puuttui kaikenlainen miellyttämisentarve toisia kohtaan. Edes kohteliaisuudesta. Ehkä siitä oli murhatutkintojen johtajana enemmän hyötyä kuin haittaa.

– Mitä seinässä luki? Alahan sanoa tai heitän sinut painiotteella ensilumeen, Martti penäsi kiihtyneenä. Hän rakasti älyllisiä haasteita. Ei mikään ihme, että koiratkin kärsivät, jos eivät saaneet sellaisia ja alkoivat itse keksiä niitä usein tuhoisin seurauksin.

– Se on todella outoa, kuten jo sanoin. Heitäpä kunnon höyryt niin kirjoitan sen tuohon ikkunaan, Kaarlo ehdotti.

Martti teki työtä käskettyä ja kun vesihöyry valloitti hänen täydellisesti nikkaroidun saunanikkunansa, iäkäs, mutta vetreä entinen pomo alkoi kirjoittaa etusormellaan:

V A Y…

– Vay? Mikä? Martti kysyi.

… 2 4 1 9 2 0

– Kirjoititko varmasti oikein? Mitä ihmettä? Martti huudahti. – Mitä tuo tarkoittaa? Ei mitään. Muistatko varmasti oikein? Näytä mieluummin valokuva.

– Martti, milloin olet epäillyt muistiani? Et koskaan. Näin siinä luki. Piste. Ihan selkeästi.

– Vee, aa, yy… kaksi neljä yksi yhdeksän kaksi nolla, Martti luki ikkunasta.

Morakin katseli pää kallellaan mitä ihmettä isäntä ja hänen kaverinsa tuijottivat.

– Soivatko nerokkaat kellosi lainkaan? Sanooko mikään noista mitään? Kaarlo kysyi ajatellen ilmeisesti, että Martti Manner ratkaisee tämän Rubikin kuution kahdessa sekunnissa.

– Ei mitään hajua. Selvästikin tämän kirjoittaja haluaa viestittää jotakin. Ja olisiko hän aiheuttanut Laineelle verenvuodon? Veikö hän vanhuksen jonnekin? Onpa aikamoinen juttu, Martti pohdiskeli tuijottaen kaukaisuuteen harmaiden aivosolujensa työskennellessä taukoamatta. Hän kävi läpi missä kaikessa mahdollisessa voisi olla kirjaimet VAY ja numerot 241920. Päivämäärä? Ei varmaan. Ei ole olemassa yhdeksäätoista kuukautta. Kuu kiertää maapallon ympäri vain kolmetoista kertaa vuodessa. Toisinpäin? Ei tule päivämäärää niinkään.

– Näytittehän tämän niille sukulaisille?

– Totta kai. Niille lapsenlapsille. Jotka eivät siis todellakaan ole enää lapsia vaan keski-ikäisiä.

– Voisiko se ilmoituksen tehnyt mies olla nimeltään Hans? Se Kaarlon lapsenlapsi? Minun ikäinen?

– On se. Sen nimi on Hans, Kaarlo sanoi. Kun hän kuuli nimen, hän muisti sen ikuisesti. – Sovitaanpa, että käytetään tästä kadonneesta nimeä Laine, koska en halua, että hoet minun nimeäni ja sekoitan ketä tarkoitat milloinkin.

– Ookoo. Se on sitten luokkakaverini Hansin pappa. Onpa taas pieni tämäkin kaupunki.

– Ei Hans eikä hänen vaimonsa tajunnut kirjoitusta. Ne olivat kyllä muutenkin aika paniikissa ja hokivat itkunsekaisesti, että pappa on tapettu.

Pitkän työuran jälkeen Kaarlon oli vaikeaa osoittaa empatiaa uhrien omaisia kohtaan. Tai ehkä se oli miehen luonne jo pikkupojasta saakka. Martti oli varma, että kaikki, jotka keskeyttivät pikku-Kaarlon selityksen hiekkalaatikolla, päästivät löysät kurahousuihinsa.

– Minusta se on ihan ymmärrettävää, se panikointi, Martti sanoi. – Miksi tämä mahdollinen rikoksentekijä otti Laineen mukaansa? Ja miksi hän antaa tällaisen pulman pohdittavaksi?

– Sepä se, Kaarlo sanoi katsoen suoraan Martin silmiin:

– Smarttiryhmä tarvitsee sinun smarttiasi. Voin puhua Maijulle, jos pelkäät hänen kieltävän apusi. Eihän sinulla ole mitään kustantajan deadlinea nyt tulossa? – Voin heti mennä pyyhkimään itseni kuivaksi ja pyytää Maijun palaveriin, Kaarlo jatkoi antamatta Martin edes vastata.

– Ei, ei, Kaarlo. Ei lähdetä nyt minnekään. Maiju ei ole koskaan määrännyt minua lopettamaan teidän auttamistanne. Mutta hän ei pidä siitä, miten nämä tapaukset vaikuttavat minuun. Olen aina ratkaisuun asti niin sata lasissa siinä kiinni, etten kuule enkä näe mitään, ja sellainen on perheeltä pois.

– Martti. Luuletko että Matias enää kaipaa aikaasi kuten pikkupoikana? Älä tuppaudu pojan harrastuksiin. Hän on kohta aikuinen, eikä kaipaa koko ajan isäpapan läsnäoloa.

– Sehän tässä onkin surullista, Martti huokasi miettiessään muistoja ja hetkiä pojan kanssa. Onneksi niitä oli tallennettu videokameralle ahkerasti. – Myönnän, että tämä kuuluu normaaliin aikuistumiseen. Olen ehkä liian tunteellinen.

– Et ole. Haluaisin itsekin olla noin lämmin persoona, mutta en pysty.

– Silti se, ettei Matias tarvitse niin paljon aikaani, ei tarkoita, että minun pitää asettaa itseni kuolemanvaaraan teidän tutkinnoissanne. Pari kertaa on liipannut läheltä, myönnä pois.

– No niin, Köpman sanoi kuin ei olisi kuullutkaan Martin kommenttia. – Nyt ei jaksa enää saunoa. Voinko viedä pojille terveisiä huomenna, että Martti on völjyssä? Nurmikumpu ja Makkonen ovat ihan pihalla. Anna ja Hermanni suhtautuvat optimistisesti kirjoituksen ratkaisemiseen, mutta eivät vielä ole keksineet yhtään mitään. Te voisitte Hermannin kanssa lyödä viisaat päänne yhteen tässä keississä, vai mitä?

– Harkitsen asiaa. Ainakin mietin tuota arvoitusta halusinpa tai en, koska tulit sen tänne väkisin kertomaan. Huh, oikeasti ajattelin hetken sinun karmivan koputustyylisi aikana, että joku vanha tapaus on tullut kostamaan minulle.

– Aika harvinaista sellainen kostaminen täällä päin on, Kaarlo totesi. – En aikonut pelotella sinua, se tuli viime hetkellä mieleen. Mutta täytyy melkein pyytää vieläkin anteeksi sitä, että tulin hautajaispäivänä häiriköimään.

Melkein, mietti Martti. Kaarlo Köpman kuului niihin, joilla