Vainaja verkossa

By Unto Katajamäki

Kunnallispolitiikassa vaikuttanut Martti Piha on jälleen kimuranttien rikosten keskiössä – Martin mökkinaapuri Mauno löytyy nimittäin kuolleena kalaverkoista. On selvää, ettei naapurin kuolema ole luonnollinen. Menettikö naapuri henkensä, koska esitti vastalauseita kunnan jätevesimuutoksiin liittyen? Vai mikä muu motiivi voisi olla taustalla? Martti päättää selvittää, mistä Maunon kuolemassa oikein on kysymys. Martti Piha on iäkäs mies, joka on työskennellyt pitkään kunnallispolitiikassa. Kerta toisensa jälkeen Piha kuitenkin joutuu keskelle erikoisia murhamysteereitä – ja silloin kunnallispolitiikan tuntemisesta on etua! Apua Piha saa poliisina työskentelevältä pojaltaan Petriltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 7, 2021
• ISBN: 9788726760422

Book preview

www.egmont.com

Tämän kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia. Vain suunnitelma jätevesien keskuspuhdistamosta on totta, sekin erilaisena kuin tässä kirjassa.

Verkko kävi äkkiä raskaaksi, mutta liikkui kuitenkin hitaasti, kun Martti veti yläpaulasta.

– Ei täällä mitään kalaa ole. Virta on varmaan painanut jonkun karahkan verkkoon.

– Vedä hitaasti, ettei turhaan repeile, Esa hätäili. Vaikeni äkisti, mutta jatkoi sitten:

– Onko se mies?

Lähellä pintaa kellui verkon silmukassa ihminen kasvot alaspäin. Martti jäykistyi, kädet lakkasivat toimimasta, ja mies verkon silmukassa alkoi vajota. Martti nykäisi hätääntyneenä paulasta. Mies kääntyi hitaasti selälleen, ja kasvot paljastuivat.

– Sehän on… minähän näin sen justiin perjantaina, Martti sai sanotuksi.

• 1 •

Sinä perjantai-iltana Martti ei olisi ajanut mökilleen Tampereen kautta, ellei Joenpään Mauno olisi soittanut. Mauno ei usein ottanut yhteyttä, ei varsinkaan viime aikoina, vaikka alussa niin suuriäänisesti sovittiin. Aina oli viisasta suhtautua varauksella miehen puheisiin ja lupauksiin. Mauno saattoi sanoa vilpittömällä naamalla jotain, mutta ei aikonutkaan pitää sanaansa. Tai ehkä hän aikoi, mutta ei vaan saanut aikaiseksi.

Jotenkin Mauno sai ihmiset kerran toisensa jälkeen uskomaan, että tuo mies puhuu totta. He ajattelivat, että onpa onni, kun tuo vaikutusvaltainen mies on minun puolellani. Kyllä nyt asiat hoituvat. Näillä eväillä Mauno oli yhä uudelleen pystynyt hämäämään myös Marttia.

Ja olihan Maunolla vaikutusvaltaa, Martti ajatteli ja luetteli mielessään: rehtori, kaupunginhallituksen jäsen ja kaupunginvaltuutettu. Jos se vielä pääsee apulaispormestariksi, kun edellinen on lähdössä. Sitä se ainakin yrittää. On se kumma kun entinen alainen menee kuin raketti ylös ja hän itse samaa vauhtia alas.

Martti oli yllättynyt, kun Mauno oli ottanut taas puheeksi keskuspuhdistamon, vaikka haalarimiehet porakoneineen olivat aikoja sitten kadonneet. Ensiksi he olivat ilmestyneet milloin minkin kunnan peruskalliolle ja sanoneet, että tämä kallioperä on harvinaisen ehjää ja että tähän se tulee. Mutta ei se ollut tullut vielä minnekään. Martti oli jo ajatellut, että koko projekti oli kuopattu, kun kukaan ei ollut aikoihin maininnut mitään asiasta. Tai mistä hän sen tiesi, mitä kabineteissa puhuttiin ja juonittiin? Julkisuudessa oli kuitenkin ollut hiljaista.

Maunokaan ei ollut sanonut koko kesänä asiasta mitään, kunnes pari viikkoa sitten tämä oli huikannut veneestään, että valtuustolle pidetään tiedotustilaisuus. Mies oli vedellyt airoillaan pitkiä vetoja pelkissä sortseissa hauikset ja reisilihakset pullistellen. Martti oli heilauttanut kättään ja katsonut, kun lokit olivat tehneet syöksyjä soutajan päätä viistäen. Mauno ei ollut välittänyt niistä mitään, ei ollut edes kumarrellut päätään. Pian hän oli kadonnut läheisen niemen kärjen taakse, ja lokit olivat palanneet päivystämään niemen kärjessä olevan saunan katolle.

Martin kiinnostus keskuspuhdistamoa kohtaan oli jo väljähtynyt. Hänellä oli omissa asioissaan aivan tarpeeksi pohdittavaa, joten rantojen fosfori- ja typpipäästöt eivät juuri nyt hirveästi innostaneet.

He ajoivat vaitonaisina kohti pohjoista. Jännää, miten ongelmilla oli tapana kasaantua, Martti mietti. Ne tuntuivat vetävän toisiaan puoleensa ikään kuin niitä olisi yhdistänyt jokin kutistuva vieteri, joka tempoi toisen ongelman viereensä, vaikka kuinka pisti vastaan. Martti vilkaisi matkustajan paikalla istuvaa Pirjoa, mutta ei sanonut mitään, vaikka mieli teki, kun sisällä niin kiehui.

Hänen oli pakko myöntää, että Pirjo näytti hyvältä, paremmalta kuin aikoihin. Ei hän itse asiassa ollut viime aikoina rekisteröinyt, miltä vaimo näytti, mutta nyt kun oli menettämässä hänet, niin mieleen eivät tulleet lainkaan tämän virheet. Ei hän ruvennut miettimään, että tuo ja tuo asia voisi olla toisin. Äkkiä hän tajusi, ettei sellaisia asioita juuri ollutkaan. Kaikki näytti hyvältä. Niin hyvältä, että hän halusi pitää kiinni.

He ajoivat jossain Hämeenlinnan pohjoispuolella, kun puhelin pirisi. Alkoi jo hämärtää. Taisi johtua vain pilvistä. Vettä satoi, ja ohittajat roiskaisivat tuon tuosta vesisuihkun tuulilasiin. Saabin pyyhkimet viuhuivat minkä ennättivät ja putsasivat jotenkuten näkökenttää. Martti piti katseensa tiukasti tiessä, kallisti vartaloaan ja hapuili konsolilaatikosta korvanappia, mutta käsi haroi tyhjää. Pirjo keskeytti hyräilynsä ja työnsi napin käteen, mutta se lipsahti kädestä ja putosi lattialle. Martti ärähti jotain epämääräistä ja sieppasi kännykän käteensä.

– Se tiedotustilaisuus on tänään, Mauno meni suoraan asiaan ja kailotti puhelimeen. – Pääsetkö paikalle seitsemäksi?

Taustalla kohisi liikenne. Martti arveli, että Mauno käveli kaupungilla, ehkä jossain Hämeenkadulla kohti Raatihuonetta.

– Vai tuletko tänään alkuunkaan mökille, kun sataa näin? kuului Maunon ääni.

– Pian ollaan Iittalan kohdalla, Martti huusi vastaan ja manasi mielessään, miksi Mauno soittaa vasta nyt. Pitikö tämä edes tarpeellisena hänen läsnäoloaan? Soittaa vain sen takia, etten pääsisi myöhemmin sanomaan, etten ollut kuullut mitään asiasta. – Miten sinä vasta nyt soitat?

– Tässä on ollut kaikenlaista.

Mies ei vaivautunut selittelemään sen kummemmin, vaan jatkoi: – Saisit kuulla suoraan, mitä on tapahtumassa. Aistisit sinäkin valtuuston henkeä.

– Kauanko siellä menee? Tulee kylmä ja kostea yö, jos ei saada pian lämpöä päälle, Martti sanoi varmuuden vuoksi lepyttääkseen Pirjoa, joka tuhisi kriittisesti vieruspenkillä. – Jos ajetaan kaupunkiin suoraan. Ei kai se tilaisuus tuntia enempää kestä?

– Ajelen minäkin vielä illan mittaan rannoille. Kyllä me viimeistään yhdeksään mennessä täältä selvitään.

Liikenteen kohina oli vaiennut. Martti oletti, että Mauno oli ehtinyt sisälle.

– Hyvä on. Tavataan sitten siellä, Martti sanoi normaalilla äänellä ja päätti puhelun.

– Joenpääkö se oli? Pirjo kysyi.

Martti aisti vaimon äänestä haastetta. – Mauno sieltä soitteli, hän myönsi.

– Mitä sinä nyt menit lupaamaan? Palellaan taas koko yö.

– Taas? Martti ärähti ja vilkaisi tiukasti Pirjoa. Tarkoitus oli äänenpainolla osoittaa, ettei heillä ollut tapana jäädä kovin usein pyörimään Tampereelle.

Auton huurteenpoistossa oli jotain häikkää. Kostea sisäilma tiivistyi huurteeksi sivuikkunoihin ja tuulilasin keskelle. Martti manasi mielessään, pyyhkäisi kädellään tuulilasia ja avasi sentin verran etuikkunaa. Muutama pisara lensi raosta, ja Martti pienensi sitä hiukan.

– Autokin pitäisi vaihtaa, hän mutisi puoliääneen.

– Millä sen enää vaihdat, Pirjo pisteli.

– En minä aio loppua elämääni työttömänä olla, Martti kivahti ja ajatteli, että tässä ollaan pian kuin kissa ja koira toistemme kimpussa. Hän sanoikin lauhkeammin: – Antavat valtuustolle infoa. Kai meidän on syytä kuunnella, mitä ne oikein suunnittelevat. Osataan tarvittaessa laatia valituskirjelmä.

– Et sinä eikä Maunokaan sille mitään voi. Pitäisihän sinun tietää, miten käy, kun isopyörä lähtee liikkeelle.

– Niin pitäisi, Martti mutisi ja tiesi todellakin hyvin, miten silloin käy. Mutta onhan Maunolla valtaa, hän mietti. Mies on kohta apulaispormestari. Kyllä sellaisen sanalle pannaan painoa.

– Sanoitko sinä jotain?

– Niin pitäisi, Martti korotti ääntään. Hän ei viitsinyt ryhtyä kertaamaan ajatuksiaan. Pikemminkin häntä alkoi taas ärsyttää. – Eikä sinun sinne tarvitse tulla, hän sanoi, vilkaisi Pirjoa ja härnäsi: – Sinähän voit odotella vaikkapa Stockmannin ravintolassa ja ottaa puhelun. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joku odottaa. Ei tarvitse sitten mökillä lähteä pimeään ja sateeseen puhumaan.

Pirjo ei sanonut mitään, leuka vain liikahti jonkinlaiseen ivalliseen ilmeeseen. He ajoivat hiljaisina eteenpäin. Marttia rupesi jo kaduttamaan oma ilkeytensä. Mutta ei olisi koskaan uskonut, että se olisi juuri Pirjo, joka alkaisi kerätä kamppeitaan ja tekisi lähtöä. Tai vielä tässä vaiheessa ilmoittaisi lähtevänsä.

Eihän elämä ollut enää vuosiin ollut hääviä. Pakollista yhdessäoloa. Sananen silloin tällöin, mutta muuten kumpikin eli omissa kuvioissaan. Kyllä Martti myönsi, että vikaa oli ollut hänessä itsessäänkin.

Tilanne oli kärjistynyt, kun kaupunginhallitus oli osoittanut Martille ovea. Vähitellen he olivat sulkeutuneet omiin ympyröihinsä, jotka eivät enää edes sivunneet toisiaan. Kyllä Pirjo oli yrittänyt. Ainakin aluksi, Martti myönsi nyt jälkeenpäin, kun se oli myöhäistä. Äkkiä hän oli herännyt horroksestaan ja huomannut, että vaimokin oli muuttunut. Eli omissa oloissaan, hyräili itsekseen. Meikkaili normaalia enemmän ja oli hankkinut korsetin, jolla kiskoi alkavan pömppömahansa litteäksi. Iltaisin tällä oli usein asiaa kaupungille.

Vihdoin Martti oli tajunnut, että muutos oli alkanut sen jälkeen kun vaimo oli palannut kuntoutuskurssilta.

– Kurssi tekee sinulle hyvää, Martti muisti yllyttäneensä. – Pääset vähäksi aikaa pois tästä ilmapiiristä.

Pirjo oli lähtenyt. Oli mennyt aikansa, ennen kuin Martin päähän oli edes pälkähtänyt, että Pirjo oli tavannut jonkun. Kun se sitten oli pälkähtänyt, hän oli aikansa seurannut Pirjon kevyttä olemista ja epäilys oli kalvanut. Helvetti soikoon. En minä ole mustasukkainen. Mutta kuitenkin hän oli ollut.

He olivat istuneet iltapalalla. Martti oli hämmentänyt teekuppiaan, tuijottanut välillä vaimon tekemiä voileipiä. Taas se oli ladannut samalle leivälle margariinit, makkarat ja juustot. Helvetti, meinaako se vielä lihottaakin minut. Hän oli vilkuillut vähän väliä Pirjoa, mutta ei ollutkaan moittinut ääneen. Lopulta hän oli kysynyt suoraan, kuka se kaveri on. Pirjo oli ensiksi lehahtanut punaiseksi, sitten kalvennut ja torjunut väitteen. Sanonut jotain, että mikä kaveri ja että oletko sinä tullut hulluksi. Martti ei ollut kysellyt enempää, jättänyt leivät syömättä, läimäyttänyt oven kiinni ja painunut ulos.

Muistelu alkoi ottaa aivoon. Taas tuli hetki, jolloin hän olisi halunnut pysäyttää auton ja komentaa naisen ulos, mutta ei hän tietenkään voinut niin tehdä. Hän korvasikin sen taas ilkeydellä ja sanoi: – Ei sinun tarvitse mökille tulla. Voithan sinä mennä Petrin luo yöksi. Minä tuon huomenna tavarasi Tampereelle.

Pirjo ei ollut enää muutamaan viikkoon tullut mökille. Nytkin vain sen takia, että noutaisi tärkeimmät tavaransa. Oli tuhertanut muistilistankin, mitä pitäisi ottaa.

Sanaa sanomatta Pirjo kaivoi puhelimensa ja ryhtyi valitsemaan numeroa. Martti näki syrjäsilmällä, kun tämä heilautti puolipitkät hiuksensa sivuun ja painoi puhelimen korvalleen. Vaimolla oli tapana kallistaa päätään puhelimen suuntaan. Musta puhelin katosi mustiin hiuksiin. Se on kasvattanut hiuksensakin pidemmiksi, Martti ajatteli ja kuunteli, kun vaimo ryhtyi lepertelemään kaksikymppiselle pojalle. Petri opiskeli toista vuottaan Poliisiammattikorkeakoulussa.

Martti arvasi Petrin sanovan, että totta kai äiti voi tulla ja että tuleeko isä.

– Ei tule.

Sitten pieni tauko. – Minä kerron sitten.

Pirjo sulki puhelimen ja vilkaisi vielä Marttia katseessa kaikki halveksunta, mitä yhteen katseeseen voi ladata. Puuttui vain räjähdys, mutta siihen Pirjo oli liian tasapainoinen.

Petri ei tiennyt mitään vanhempiensa välirikosta, sillä he yrittivät aina käyttäytyä korrektisti, kun poika kävi kotona. Voi olla, että tämä aavisti jotain. Saattoi ajatella, että se on vanhan pariskunnan normaalia äksyilyä.

Miten hemmetissä ihminen voi muuttua noin nopeasti? Hän ei olisi koskaan uskonut, että Pirjo olisi reagoinut hänen työttömyyteensä niin. Pirjo oli tosin väittänyt, ettei Martin älyttömällä päätöksellä ollut mitään tekemistä hänen omien ratkaisujensa kanssa, vaan että hän oli kyllästynyt lopullisesti ainaisiin valituksiin. Oli kysellyt, missä on se eteläpohjalainen mies, jolta olivat puuttuneet vain heikkoudet? Martti hymähti mielessään. Niin hän oli heitellyt silloin, kun kaikki oli vielä kunnossa. Enpä tiedä, hän ajatteli mielessään. Ainakin heikkouksia on löytynyt.

Autoja kerääntyi monelle kaistalle Viinikan liikenneympyrään, ja Martti kiinnitti huomionsa ajamiseen. Hän vilkaisi Poliisilaitoksen torneja ja mielessä välähti, että siellä poika on työharjoittelussa, virkapukuinen nuorempi konstaapeli. Hän ajoi Hatanpään valtatien kautta Keskustorille.

Frenckellin aukion mukulakivet kiilsivät harmaina ja märkinä. Illan pimetessä katulamput värittäisivät niitä keltaisella siveltimellään. Martti sanoi, että hän voi ajaa Petrin kautta ja että hän kyllä ehtii Joenpään tilaisuuteen. Pirjo tiuskaisi, ettei tarvitse ja että hän osaa itsekin. Martti lisäsi, että tuo tavarat mökiltä puoleen päivään mennessä Petrin asunnolle. Pirjo ei sanonut mitään, keräsi tavaransa ja nousi autosta. Martti katsoi, kun tämä kulki teatterin ohi. Oikeassa kädessä oikkuileva sateenvarjo, vasemmassa musta kangaskassi ja käsilaukku. Hän ei ollut aiemmin rekisteröinyt samalla tavoin kuin nyt, että Pirjo kulki polvet suorina. Kävelikö siinä pitkäaikainen kumppani polvet jäykkinä pois hänen elämästään?

Pirjo katosi kulman taakse. Martti istui hetken autossa, tuijotti tyhjää teatterin kulmaa ja astui sitten ulos. Tuulen puuskat repivät sateenvarjoa, kun hän kiirehti parkkialueen yli ja meni sisälle virastotaloon.

• 2 •

Valtuustosalin aulaan kokoontuneet ihmiset seisoivat ryhmissä. Joissakin puhuttiin matalalla äänellä ilmeet vakavina. Joissakin väiteltiin äänekkäämmin kasvot kireinä. Joku lähti vihaisena nousemaan rappuja ylös lehterille. Perään katsottiin ja pudisteltiin päätä. Olivatko nuo ihmiset noin vihaisia uuden puhdistamon takia? Martti mietti ja meni narikan tiskille. Hän ojensi sateenvarjonsa narikan pitäjälle ja saatuaan lappunsa katsoi uudelleen ympärilleen, mutta ei ensiksi nähnyt Joenpäätä.

Salin puolella hän huomasi miehen. Tämä seisoi kokousvirkailijoiden pöydän edessä harmaapukuisten ihmisten ryhmässä. Muita pidempänä ja harteikkaampana. Kädet heiluivat ja suut kävivät kiivaasti. Äkkiä Mauno lähti joukosta nykivin askelin. Polttiko se pinnansa? Martti yllättyi. Ainakin toiset katsoivat sen lähtöä, pudistelivat päätään ja puhuivat jotakin suu naurussa. Martti kiirehti miehen perään.

– Mauno! hän huikkasi. Mies pysähtyi ja jäi odottamaan.

– Helvetti kun nuo eivät ymmärrä mitään.

Joenpää vilkaisi Marttia silmiin, mutta katsoi sitten sivuun ja pudisti päätään: – Kyllä me Martti taidetaan hävitä tämä juttu. Nuo ovat jo päättäneet kantansa eikä niitä käännytä pirukaan. Saavat vielä katua. Minulla on jotakin, joka pistää ne vielä polvilleen.

– Keitä nuo ovat?

Mauno katsahti ihmisryhmää ja näki, kuinka he puhuivat edelleen naureskellen ja vilkuilivat heidän suuntaansa.

– Ryhmä roskis. Siinä on väkeä eri ryhmistä.

– Nuoko ajavat keskuspuhdistamoa?

– Nuo etunenässä. Mutta on niitä muitakin. Nuo ovat jonkinlaisia kellokkaita ja mielipidejohtajia. Muut seuraavat niitä kuin lampaat.

– Onko sen ryhmän nimi oikeasti roskis, Martti naurahti, kun ei äkkiä osannut sanoa muutakaan.

– Eikä helvetissä tietenkään ole, Mauno katsoi Marttia kuin haluaisi jatkaa, että helvetin imbesilli. Sitten Mauno katsoi kelloaan ja sanoi jo hillitymmin: – Vaikka eihän nyt päätetä mitään. Vielä on mahdollista toimia. Tilaisuus alkaa kohta. Minä käväisen tuolla. Tavataan sitten tilaisuuden jälkeen.

– Onko se niin vakavaa, Martti kysyi vielä ja otti pari askelta Maunon perässä, mutta miehen selkä eteni jo toiletin suuntaan ja katosi ovesta. Martti kohautti harteitaan, seisoi hetken neuvottomana, mutta lähti lopulta nousemaan lehterille.

Mauno oli tuttu mies jo vuosien takaa, ainakin kymmenen vuoden. Mauno oli valittu Martin esityksestä ensiksi lehtoriksi ja sitten myöhemmin rehtoriksi lukioon. Sitten mies oli kuitenkin hakenut Tampereelle ja tullut valituksi. Olihan rehtorin pesti Tampereella parempi kuin jossain radan varren nauhakaupungin yksikössä. Martti oli kokenut lähdön koko sivistystoimen tappioksi. Mauno oli ollut aktiivinen ja hänen koulussaan oli aloitettu lukuisia kehittämisprojekteja. Martti oli kehunut Maunoa ja sanonut, että siinä meillä on yksi niistä harvoista, jotka veivät projektinsa loppuun.

Toiset rehtorit eivät olleet tykänneet, kun hän kehui jotakuta. Aina oli löytynyt joku, joka oli väittänyt, ettei se niin ollut ja että Mauno jätti usein hommansa kesken.

Kun Martti oli huomauttanut asiasta, niin Mauno oli sanonut, että talossa on kolmekymmentä aikuista. Melkein kaikki maistereita. Minunko kaikki pitäisi hoitaa? Minunko pitäisi ensiksi ideoida asiat ja sitten ryhtyä itse tekemään niitä ja liuta maistereita seisoisi vieressä? Ei Martti, ei se niin mene, Mauno oli sanonut ja kuitannut kritiikin ja opettajien napinan normaalina muutosvastarintana. Oikeassa Mauno oli siinäkin ollut.

Tampereella Mauno oli innostunut politiikasta ja oli vahva ehdokas tulevassa apulaispormestarin vaalissa. Jollei nyt kädenvääntö keskuspuhdistamosta muodostuisi esteeksi, mies oli itse sanonut. Myöhemmin oli käynyt ilmi, että kilpailijoita oli ilmaantunut myös omasta puolueesta. Martti tunsi pienen kateuden poikasen, sillä Maunolla oli monia ominaisuuksia, joita hän olisi halunnut itselleenkin. Mies pujotteli sujuvasti poliittisessa viidakossa, tosin kyynärpäät tönivät tämän tästä ympäristöään. Joskus Martista tuntui siltä, että ihmiset antoivat Maunolle aika usein periksi. Ehkä sen vuoksi, ettei tämä itse osannut luopua. Junnasi ja junnasi niin kauan, että toinen luopui.

Muutama vuosi sitten Mauno oli onnistunut yllättämään. Martti oli soudellut eräänä kesäkuun iltana järvellä jaloissa kaksi neljänkymmenenviiden millin silmäkoon verkkoa ja kokassa kaksi punaista merkkilippua. Hän oli tiennyt tarkkaan paikan, jonne laskisi verkot, jollei kukaan ollut ehtinyt varata sitä. Kyllä ympäristön ihmiset tiesivät, että se oli hänen paikkansa. Mutta kun siitä sai kalaa, niin silloin tällöin joku oli jo vienyt omat verkkonsa hänen paikalleen. Oli varmaan ajatellut uhmakkaasti, ettei paikkoja voi varata. Ei voikaan, Martti oli miettinyt, mutta oli pudottanut omansa viereen. Kapeassa salmessa oli sopiva virtaus, joka kuljetti venettä ja verkot pystyi laskemaan yksinkin.

Laskeva aurinko oli häikäissyt silmiä niin, että auringon suunnasta lähestyvä vene oli päässyt huomaamatta aivan viereen.

– Sivistystoimenjohtaja on ryhtynyt kalastajaksi, oli kuulunut vierestä.

Äänessä oli ollut jotain tuttua. Martti oli suojannut kämmenellään häikäisyä ja vetänyt oikealla airolla veneen eri kulmaan tulijaan nähden. Hän oli nähnyt miehen voimakkaat hartiat ja vaalean harventuneen tukan, joka pyörteineen pyrki moneen suuntaan.

– Joenpään Mauno! Miten sinä täällä soutelet?

– Veneellähän minä, Mauno oli naurahtanut. – Lomailen tuossa huvilassa. Tuon kallion takana.

– Sinäkö sen ostit? Se ei ihan halpa ollutkaan, Martti oli hämmästellyt ja katsonut kalliokumpareen suuntaan, jonka vieressä mäellä oli vanha täysin kunnostettu pitsihuvila. – Tiesin kyllä, että se oli myynnissä, Martti oli sanonut ja katsonut hymyillen entistä työkaveriaan. – Mistä sinä muuten minut tunsit? Vai souditko sattumalta paikalle?

– Ihan tulin sen takia, kun näin sinun lähtevän järvelle. Olisin tullut muutenkin tervehtimään.

– Oliko siitä aiemmin puhetta, että meilläkin on täällä mökki?

Mauno oli pudistanut päätään ja soutanut ja huopaillut pikkuhiljaa veneen perä kiinni Martin veneessä. – Myyjä kyllä valisti tarkkaan, millaisia naapureita saamme. Sinustakin sain paljon enemmän tietoa kuin uskotkaan.

Miehet olivat katsoneet hymyillen toisiaan.

– Olipa mukava, että sinä ostit tuon. Voidaan laskea joskus yhdessä verkkoja.

– Sen me teemme, Mauno oli virkkanut ja katsonut sitten ympärilleen. – Upea järvi. Puhdas ja kirkas.

– Nykyisin on. Parikymmentä vuotta sitten oli toisin. Puunjalostus ja maatalouden päästöt. Ja kyllä täällä sinilevälautat seilaavat edelleen. Sitten syksymmällä.

– Katsotaan tarkemmin, kun saan labrani kuntoon.

– Sinä tuot putkesi ja purtilosi tänne?

– En minä niitä kaupungissa tarvitse ja tuolla huvilassa on sopiva tila kokeille.

Oli vaikea kuvitella, että Mauno, jolla oli niin lyhyt pinna, pystyi keskittymään aikaa vaativaan tutkimustoimintaan intensiivisesti. Niin vain oli, että Mauno oli harrastanut biologian ja kemian kokeita iät ja ajat. Mies opetti luonnontieteitä ja harrasti intohimoisesti tutkimustoimintaa. Väitöskirjansa hän oli tehnyt maatalouden päästöjen vaikutuksesta Vantaanjoen ekologiaan. Tutkimuksesta oli tullut perusta Vantaanjoen tervehdyttämiselle.

Martti katsoi huvilan suuntaan ja näki naishahmon liikkuvan rannalla. Hän heilautti kättään ja nainen vastasi.

– Ullakin on mukana.

– Kyllä hänkin on mökki-ihmisiä. Tykkää normaaleista mökkiaskareista,