Kuka murhasi galleristin?

By Unto Katajamäki

Entinen kunnalliskonsultti Martti Piha joutuu jälleen todistamaan hämäräperäistä murhaa. Kun Pihan appi hankkii Helene Schjerfbeckin maalauksen, Piha arvaa, että taulun myyneen gallerian toiminnassa on jotakin erikoista. Ovathan Schjerfbeckin maalaukset huomattavasti kalliimpia kuin mitä appi on taulusta pulittanut. Piha ei kuitenkaan ehdi jututtamaan taulun myynnyttä galleristia asiasta, sillä joku murhaa miehen tämän omaan liiketilaan. Mistä oikein on kysymys? Toimiiko alueella arvotaulujen väärennösbisnes? Piha ryhtyy selvittämään tapausta ja saa apua poliisina toimivalta pojaltaan Petriltä.Martti Piha on iäkäs mies, joka on työskennellyt pitkään kunnallispolitiikassa. Kerta toisensa jälkeen Piha kuitenkin joutuu keskelle erikoisia murhamysteereitä – ja silloin kunnallispolitiikan tuntemisesta on etua! Apua Piha saa poliisina työskentelevältä pojaltaan Petriltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726760453

Book preview

www.egmont.com

1

Apostoli Paavali lojui työpöydällä värikkäänä ja punakkana. Galleristi otti ikonin käteensä ja tarkasteli sitä eri kulmista. Kuva oli maalattu puulevylle, niin kuin pitikin. Hän kurkisti hopeaan pakotetun koristekehyksen alle ja huokasi. Maalaus loppui pian kehyksen reunan takana, ja sen jälkeen näkyi vain maalamatonta puuta. Kuvan vanhentamistakin oli yritetty, mutta tökerösti. Katse pysyi suuntautuneena ikonin yksityiskohtiin, mutta käsi haparoi työpöydän laatikosta luupin ja asetti sen silmälle. Sipaisi vielä otsalla roikkuvat valkoiset hiukset korvan taakse ja tarttui pieneen veitseen, teki hopeakehykseen paljaalla silmällä juuri ja juuri näkyvän viillon ja korjasi sitten luupin asentoa. Hopeoitu, kuten epäilinkin, mies mutisi. Maalattu aikaisintaan joskus 1970–80-luvuilla. Tee tästä sitten aitoustodistus! Ei tätä oikein Andrei Rubljoviksi voi väittää. Mieleen palasi aitoustodistuksen tilaajan vihjaus, ettei olisi haitaksi, vaikka kuva arvioitaisiin sata vuotta oikeaa ikää vanhemmaksi ja että palkkio nousisi teoksen iän myötä.

Galleristi asetti luupin ja veitsen takaisin laatikkoon, nousi ylös, asteli hyllyn luo, josta otti ikonimaalausta käsittelevän katalogin. Palasi sitten pöydän ääreen ja ryhtyi selaamaan kirjaa. 1800-luvun loppupuolta vanhemmaksi sitä ei voi todistaa, ettei ajoitus menettäisi uskottavuuttaan. Parasta valita jonkun vähemmän tunnetun, mutta kuitenkin arvostetun maalarin nimi. Sama niille muille, jotka odottivat vuoroaan kassakaapissa. Uusia nekin olivat, mutta kohta amerikkalaisturistit kilpailisivat niistä Helsingin myymälöissä. Esittelisivät niitä tuttavilleen vanhojen venäläisten mestarien töinä, tietämättä, että ne oli tehtailtu syrjäisessä maassa nimeltä Suomi, jonne he olivat kerran rantautuneet. Viis jenkkien ajatuksista, kunhan vain jättäisivät hänellekin kasan dollareita.

Hän työnsi katalogin syrjään ja ryhtyi selaamaan tietokoneen ruudulta vaihtoehtoja, mutta ei löytänyt heti mieluista. Olkoot huomiseen, hän mutisi ja kulautti viskilasin tyhjäksi. Mieliala koheni. Hän nousi tuolistaan, horjahti hiukan, naurahti, mutisi oho ja meni kassakaapille.

Yksi oli ylitse muiden, hän puhui puoliääneen, kun otti esille Jumalan Äidin. Hän piti sitä kaksin käsin edessään. Heti ensi silmäyksellä hän oli nähnyt, että se oli eri maata kuin muut hänen käsiensä kautta kulkeneet kuvat. Venäjän luostareista ja jopa museoista katosi edelleen arvoikoneja, mutta ei enää samaan tahtiin kuin vanhan vallan aikana. Niistä puhuttiin vain harvoin, mutta tieto kulki tietyissä piireissä yli rajojen.

Mutta mistä juuri tämä ikoni oli peräisin, sitä hän ei tiennyt. Lahjoittaja ei luovuttaessaan ollut ymmärtänyt teoksen arvoa. Eikä hän tarkoittanut vain rahallista arvoa. Tämä oli nimenomaan Rubljov, venäläisen ikonitaiteen isän työ 1400-luvulta.

Nyt kun kauppa oli valmis ja lainvoimainen, lahjoittaja alkoi vaatia ikonia takaisin. Oli muka antanut vahingossa väärän kuvan.

Ehkä oli antanutkin. Hän ei aikonutkaan suostua, vaikka vaatimuksissa oli ollut uhkaa. Hän oli nähnyt jotain sellaista, mikä kyllä pitäisi uhkailijat aisoissa.

Galleristi tuijotti hetken Jumalan Äitiä. Silmissä hämärsi, mutta siitä huolimatta hän kaatoi lisää viskiä lasiinsa. Äkkiä iskenyt pelko laimeni. Hän sulki toisen silmänsä ja tuijotti kuvaa. Hänen oli pakko myöntää, ettei hän kyennyt varmistamaan sen aitoutta. Arvo olisi huikea, mutta teosta olisi vaikea myydä, jos se todella olisi Rubljov. Aitous olisi pakko tutkia ja siinä tarvittaisiin nykyaikaisia välineitä, joita hänellä ei tietenkään ollut. Joskus myöhemmin hän hankkisi pätevän aitoustodistuksen ja laittaisi sitten sanan kiertämään. Hän oli kuullut, että Venäjällä oli tapana antaa Jumalan Äitejä lahjaksi hääpareille. Usein ne olivat vain puulevylle liimattuja julisteita. Ehkä joku oligarkki haluaisi lahjoittaa aidon teoksen tyttärelleen tai pojalleen häälahjaksi.

Jossain humalaisen mielen sopukoissa heräsi lutherilaisen rehellisyyden kummitus, moraalikentän hyvä puoli, jonka hän oli aikoja sitten hylännyt. Mutta hän puolustautui. Ei kai hän niin hullu olisi, että luovuttaisi vapaaehtoisesti pienen omaisuuden tai ehkä suuren. Hän oli saanut sen osana kauppahintaa, vaikka ostaja oli puhunut kylkiäisestä.

Tekaistujen aitoustodistusten kirjoittaminen oli kummasti venyttänyt omantunnon rajoja, eikä hän aina tunnistanut siirtymistään moraalikentän pahalle puolelle. Hänen moraalikäsityksiinsä solahti mukavasti ajatus, että hän vain varasti varkaalta.

Hän vilkaisi kassakaapin suuntaan ja tuumi, että tuonne ei enää Jumalan Äitiä laita. Hänellä on parempikin piilo.

Tuokion kuluttua hän herkisti kuuloaan. Askeleet lähestyivät kadulla. Nytkö he tulevat? Liikehuoneiston kello kilahti ja kuului tuttu ääni, kun ovi loksahti lukkoonsa. Hän oli kuvitellut, ettei kukaan perjantai-iltana taulukauppoja tekisi, mutta unohtanut lukita oven. Hän pelkäsi, ettei etuhuoneeseen tullut ollutkaan ostoksilla. Jumalan Äiti oli kuitenkin turvassa. Hän laittoi Apostoli Paavalin kassakaappiin ja painoi oven kiinni. Käännettyään oven lukkoon hän sujautti avaimen taskuunsa. Hän meni ovelle astuakseen gallerian puolelle, mutta perääntyi, kun näki tulijan kädessä veitsen.

2

Martti Piha katsoi appensa hankkimaa Helene Schjerfbeckin maalausta ja siveli mietteliäänä leukaansa. Taiteilijan Omakuva oli melko pienikokoinen, noin neljäkymmentä senttiä sivu ja hyvin pelkistetty. Herkkä, miltei läpikuultava kuva näytti äkkiseltään akvarellilta. Hän astui lähemmäksi. Kyllä se öljyvärimaalaus sittenkin oli.

Hän vilkaisi Jaakon punakoita kasvoja ja touhukasta olemusta. Hinta tuntui mielettömän halvalta, vain puolet siitä mitä taiteilijan kyseisen kauden töistä vähimmillään maksettiin. Ei uskoisi, että tuollainen ahne vanha kettu oli mennyt näin halpaan. Tai ehkä juuri ahneuden takia.

– Taiteilija asui Tammisaaressa, kun hän maalasi tuon kuvan joskus 1920-luvun lopulla, Jaakko myhäili.

– Ja sitä ennen Hyvinkäällä pari vuosikymmentä, Martti jatkoi puoliääneen, katseli mietteissään taulua ja kysyi sitten:

– Saithan sinä aitoustodistuksen?

Jaakko aisti epäilyn noista sanoista, ja mielihyvä katosi hänen kasvoiltaan. Hän vilkaisi Marttia.

– Mitä tarkoitat? hän tokaisi ja astui äkkinäisin liikkein taulun luo, nosti sen koukustaan ja otti paperit sen taakse teipatusta kirjekuoresta. – Aitoustodistus ja taulun historia. Ja vielä valokuva taiteilijasta maalauksen kanssa. Kunnossa pitäisi olla.

– Minä vain ajattelin… Miten kenenkään kannattaa myydä noin paljon käypää hintaa halvemmalla?

– Galleristin mukaan maalauksesta oli perintöriitojen vuoksi haluttu päästä nopeasti eroon. Joku perijöistä oli tarvinnut rahansa heti, Jaakko sanoi.

Martti oli aistivinaan sanoissa uuden vivahteen, aavistuksen epävarmuutta, jota ei apen puheesta ollut useinkaan kuulunut.

Hän nyökkäsi ja katsoi aitoustodistuksen signeerausta ja tunnusteli paperia. Paperi saattoi olla vanha, mutta teksti näytti epäilyttävän tasaiselta. Omakuvan syntyaikoihin ei kirjoituskoneella saatu näin tasaista jälkeä. Aivan kuin se olisi kirjoitettu sähköisesti ja tulostettu tai printattu suoraan netistä. Todistuksessa ei ollut päiväystä, mutta se ei todistanut mitään maalauksen aitoudesta.

Martti tutki allekirjoitusta. Nimestä päätellen kyseessä oli flaamilainen henkilö, van Brueghel tai jotain sinne päin. Etunimestä hän ei saanut selvää. Hän muisti joskus lukeneensa samannimisestä renessanssitaiteilijasta, jonka etunimi oli Pieter. Samannimisiä henkilöitä oli tietysti olemassa, ties vaikka samaa sukua. Mutta kuinka joku hollantilainen oli allekirjoittanut suomenkielisen tekstin?

Hän ojensi todistuksen Jaakolle ja katsoi valokuvaa, jossa oli nainen päässään valkoinen lierihattu. Valkoisen puvun korkea kaulus oli napitettu ylös saakka. Hänestä tuntui, että tuollainen pukeutuminen oli vanhempaa perua kuin maalauksen signeerauksen päiväys. Nainen istui tuolilla maalauksen vieressä, joka esitti taiteilijan omakuvaa leveine kehyksineen. Valokuvan maalaus oli sama, jota Jaakko riiputti kädessään. Naisen kasvot olivat kuitenkin niin epäselvät, ettei hän ollut varma, esittikö kuva kyseistä taiteilijaa.

Hän ojensi valokuvan Jaakolle ja avasi laskoksille taitetun historiikin. Sen mukaan maalaus oli kulkenut pariisilaisen gallerian kautta Alankomaihin, sieltä erään suomalaisen liikemieskeräilijän kokoelmiin ja nyt appiukolle, myyjänä Galleria Takala. Liikemies-keräilijä Luttinen? Martti ei tunnistanut nimeä.

– Luttisen perikuntako tässä oli myyjänä?

Jaakon nyökättyä Martti jatkoi: – Tunnetko sinä näitä Luttisia?

Appiukon kasvot alkoivat kalveta ja hän siirsi levottomana jalkaansa.

– En, ei tule mieleen.

– Ehkä mies ei olekaan paikkakuntalainen, Martti rauhoitti. Takalan gallerian hän muisti nähneensä jossain Finlaysonin tienoilla. Jos hän muisti oikein, ei galleria ainakaan ulospäin näyttänyt siltä, että sen kokoelmissa olisi Schjerfbeckin töitä. Olisi odottanut, että myyjät olisivat vieneet taulun johonkin keskikaupungin nimekkääseen galleriaan, joissa asiakasvirratkin olivat vilkkaampia.

– Mitä sinä tiedät kyseisestä galleristista? Martti kysyi ja ojensi valokuvan Jaakolle. Tämä laittoi kuvan kirjekuoreen ja teippasi sen maalauksen taakse ja nosti taulun koukkuunsa.

– En mitään erikoista. Joskus olen poikennut liikkeessä. Niin kuin nytkin, ohimennen, kävelyretkellä. En minä Takalaa tunne, mutta tiedän toki ulkonäöltä, niin kuin kaikki täällä pitkään asuneet tietävät toisensa. Erikoiseltahan mies näyttää pitkine valkoisine hiuksineen. Taitaa ryypiskellä galleriassaan, tuoksahti sen verran.

Martti katseli taulua ja ajatteli, että kyllä se Schjerfbeckistä käy. Turhaan minä herätin Jaakon epäluulon. Se oli nyt pesiytynyt Jaakon aivoihin eikä lähtisi, ennen kuin aitous varmistuisi.

Veikko ilmestyi jostain ja kiehnäsi jalkaa vasten. Martti nosti pojan syliinsä. Naisten äänet ja astioiden kilinä kuuluivat jostain ruokasalin suunnalta.

– Parempi, ettei puhuta tästä naisille, ei ainakaan vielä, Jaakko kuiskasi ja liikautti päätään äänten suuntaan.

Martti nyökkäsi, astui pari askelta taaksepäin ja katseli olohuonetta. Vanhaa hiottua parkettia, kiiltäviä Biedermeierkalustoja, paksuja mattoja, seinillä parikymmentä huipputaiteilijan maalausta. Halosta, Vannia, Särestöniemeä… Siinä roikkui euro poikineen. Appivanhemmat olivat myyneet omakotitalonsa ja hankkineet keskustan vanhasta tyylitalosta tilavan asunnon.

Jaakko väitti aina, ettei hän eurojen vuoksi taiteeseen sijoita, vaan hän halusi silmäniloa ympärilleen, koska se oli kerran mahdollista. Ehkä asia tosiaan oli niin.

Hän katsahti appeaan. Jaakko oli vanhentunut nopeasti. Seitsemänkymmentä taisi olla ikääntymisessä jonkinlainen virstanpylväs. Tuntui kuin miehen hiukset olisivat äkkiä muuttuneet teräksenharmaiksi, juonteet ja ryppyjen verkosto olisivat äskettäin vallanneet kasvot ja kädenselät, ryhti olisi äkkiä painunut ja tuonut selvemmin vatsaa esiin. Mutta fyysisestä rappeutumisesta huolimatta itsevarmuus ei ollut kadonnut, vaikka nyt se oli saanut pahan kolauksen.

Tuula tuli viereen, tarttui Veikon jalkaan ja leperteli kolmivuotiaalle pojalleen, että mitä mieltä sinä olet papan uudesta hankinnasta, vaikka tarkoitti kysymyksen miehelleen Martille. Kun Martti mutisi, että onhan se, niin Tuula vilkaisi kummissaan, mutta ei kysynyt enempää. Martti arvasi, että asiasta puhuttaisiin, kunhan he pääsisivät kotiinsa.

– Isäsi osti sen Takalan galleriasta, Martti sanoi matalalla äänellä. – Tiedätkö sinä siitä jotain?

– Takalan galleriasta? Tuula toisti. – Etkö sinä muista Anna Takalan putiikkia? Sieltä minä yleensä vaatteeni hankin. Olethan sinäkin siellä käynyt, Hämeenkadulla.

– Onko hän sen galleristin tytär, Martti yllättyi. – Ei ole koskaan tullut puheeksi.

Tuula kertoi Annan puhuneen usein isästään. Hän oli ollut huolissaan tämän alkoholin käytöstä, joka oli alkanut pikkuhiljaa äidin kuoleman jälkeen ja muuttunut vuosien vieriessä päivittäiseksi. Anna oli kertonut pelkäävänsä, että isä ei pystyisi pitkään huolehtimaan asioistaan. Tuula muistutti, että hän oli kertonut Martillekin Annan talousongelmista. Nainen oli selittänyt, kuinka asusteiden myynti oli vähentynyt ja kuinka hänellä oli vaikeuksia saada edes liikehuoneiston vuokrarahoja kokoon. Sitten isä oli tarjoutunut rahoittamaan osan, jos tytär haluaisi ostaa huoneiston.

Gallerian toiminta vaikuttikin äkkiä kannattavalta. Kai se olikin, mikäli se sai myyntiin Schjerfbeckin kaltaisia arvomaalauksia. Martti päätti käydä jonain päivänä tutustumassa miehen kokoelmiin.

Tuulan äiti Elina tuli huoneeseen ja ryhtyi itsevarmaan tyyliinsä ottamaan osansa maalauksen hankintaan liittyvästä kunniasta ja kertoi sanoneensa Jaakolle, että osta ihmeessä, kun hinta oli niin edullinen. Raha olisi turvallisesti kiinni Schjerfbeckissä, hinnat vain nousevat. Tanssikengistä oli maksettu lähes neljä miljoonaa euroa.

Marttia huvitti anopin itsevarma tyyli. Eurot taisivat sittenkin painaa tauluhankinnoissa. Hän oli tyytyväinen, kun välit anoppiin olivat parantuneet. Vaikka kyllä siltä suunnalta saattoi edelleen lentää teräviä nuolia. Muutos oli alkanut vähitellen Veikon syntymän myötä. Alun perin erityisesti Elina ei ollut hyväksynyt vävykseen tytärtään viisitoista vuotta vanhempaa miestä, joka kaiken lisäksi eli satunnaisilla tuloilla. Jaakko ei ollut samalla tavalla näyttänyt tunteitaan, vaikka Martista oli ainakin aluksi tuntunut siltä, että tämän ajatukset olivat kulkeneet melko lähellä anopin ajatuksia.

Elina itse oli ikäisekseen nuorekas, pukeutui tyylikkäästi ja piti yllä laajaa sosiaalisten suhteiden verkostoaan. Anopin kommentti osoitti, että taiteen suhteen hän ei ollut ajan tasalla. Tanssikengät-työ oli eri asia kuin heidän edessään oleva ties kuinka mones Omakuva. Hän ei kuitenkaan päässyt eroon epäilystään. Satatuhatta oli kerta kaikkiaan liian pieni hinta Schjerfbeckistä. Taiteilijan akvarelleistakin maksettiin kaksi kertaa enemmän.

Kun Martti ja Tuula myöhemmin poistuivat, Tuula vaikutti kireältä.

– Oliko siinä jotain vialla, nainen puuskahti, kun he pääsivät autoon. – Isän ilo lopahti sinun epäilevän asenteesi vuoksi.

– Hintaa minä vain ajattelin. Schjerfbeckin väärennöksiä paljastuu tämän tästä. Ei niistä päällepäin tiedä, mikä on aito ja mikä jäljennös. Mietin vain niitä kehyksiäkin. Sellaiset massiiviset kullatut ja koristeelliset kehykset eivät kuulu Schjerfbeckin tyyliin. Ajattele maalauksen herkkyyttä ja niitä kehyksiä. Nehän vievät huomion itse maalauksesta.

– Sanoo meidän taidekriitikko. En ymmärrä, mistä sinä olet äkkiä saanut myös taiteen tuntijan lahjan, Tuula puuskahti. He ajoivat hetken ääneti. – Olihan siinä paperit mukana ja valokuvakin vielä. Että sinä sitten jaksat epäillä kaikkea.

– Minusta maalauksen taustatiedoissakin oli sijaa ihmettelylle, Martti sanoi, mutta ei halunnut jatkaa aiheesta. Hän tiesi, että valokuvia oli helppo manipuloida. Ja kyllä Jaakko entisenä yrittäjänä tiesi täsmälleen, mitä tuollaisissa tapauksissa voi sattua. Mies oli ottanut tietoisen riskin, tai ehkä hän ei ollut halunnut ajatella riskin mahdollisuutta. Tietysti kaupan saisi purettua, mikäli maalaus osoittautuisi väärennökseksi. Riskillä oli pelannut myyjäkin, mikäli työ ei ollut aito. Martti arvasi, että appi manasi paraikaa ahneuden pirua, joka silloin oli iskenyt. Hän epäili, että varovainen Jaakko oli kyllä ostaessaan harkinnut, että taulun aitous pitäisi selvittää ennen kauppaa. Ehkä Takala oli lisännyt löylyä vihjaamalla, että maalausta oli käynyt katsomassa pari muutakin kiinnostunutta ja saanut kuumana käyneen Jaakon tekemään ratkaisunsa vastoin periaatteitaan.

– Mitä sinä nyt aiot? Tuula kysyi, kun Martti pysäytti auton kotirappunsa eteen ja jäi istumaan autoon eikä ajanut parkkipaikalle.

– Kiepautan vielä Takalan gallerian kautta, jos hän sattuisi olemaan paikalla. Kysäisisin isäsi taulukaupasta. Ei siinä monta minuuttia mene. Ehkä siellä ei enää tähän aikaan ole ketään, mutta kuitenkin… Martti sanoi ja kuuli Tuulan huokauksen, johon sisältyi kriittinen sanaton kommentti, että hänen on ainakin vietävä Veikko nukkumaan.

Martti oli oppinut vähitellen nielemään Tuulan ajoittaiset nopeat reaktiot, sillä hän tiesi, että tämä katui ja leppyi saman tien, vähän samoin kuin Martin poika Petri. Opettajana toimivan vaimon oli joskus vaikea muistaa, etteivät kaikki sosiaaliset kontaktit tapahtuneet koululaisten kanssa.

Hän mietti vielä melko tuoretta avioliittoaan. Tuulalle oli käynyt niin kuin monelle muullekin, ehkä myös hänelle itselleen. Suhteen alussa heikkoudet peittyivät miellyttämisen halun alle ja tulivat esiin vasta myöhemmin. Jotenkin tilanne muistutti hänen ensimmäistä liittoaan. Joskus hän muisteli niitä aikoja. Ei hän katunut mitään. Ja Pirjo se oli ensimmäisenä lähtenyt.

Martti ajoi Satakunnankadulle, kääntyi oikealle ja jatkoi palan matkaa Kuninkaankatua. Kääntyi sitten vasemmalle ja antoi auton madella gallerian eteen. Kadun toisella puolella hiukan etäämmällä seisoi musta Volvo, muuten kadunpätkä oli autio.

Pieni tiilitalo oli kaksikerroksinen tasakattoinen laatikkomainen rakennus, jonka julkisivu kaipasi ehostusta. Ikkunat olivat pieniruutuiset, paitsi gallerian ikkuna, joka saattoi olla entinen näyteikkuna. Tyylistä se kuitenkin poikkesi. Rakennus kuului laajaan Finlaysonin tehdaskokonaisuuteen. Talossa oli aiemmin ollut maitokauppa, tai siirtomaatavarakauppa kuten niitä silloin ennen kutsuttiin. Alun perin kauppa oli ollut tehtaan ylläpitämä, niin kuin lähellä oleva punatiilinen kirkkokin.

Galleria oli pimeänä, mutta takahuoneen avoimen oviaukon suorakulmio paistoi selvästi liiketilan näyteikkunasta. Ikkunan yläosassa näkyi hämärästi teksti: Galleria Takala. Hän oli huomaavinaan liikettä oviaukossa, mutta siten liike katosi. Ehkä hän oli nähnyt väärin. Hän nousi autosta ja asteli gallerian ovelle, nykäisi kahvasta. Kun ovi ei auennut, hän siirtyi ikkunan ääreen ja katsoi oviaukkoon. Valo siellä oli, hän tuumi, tuijotti vielä hetken ja palasi autolleen.

Silmät seurasivat Martti Pihan etääntymistä. Sitten niiden haltija palasi jatkamaan aloittamaansa työtä.

3

Vilahdus gallerian ikkunassa palasi Martin mieleen heti, kun hän heräsi aamulla. Hän jo epäili sitä harha-aistimukseksi. Ei galleristilla luulisi olleen mitään syytä vetäytyä nopeasti takahuoneeseen, kun mahdollinen asiakas pyrki sisälle. Ehkä mies oli ollut lähdössä kotiin ja ajatellut, että asiakkaat tulkoot myöhemmin uudestaan. Jokin vaisto kuitenkin kuiskutti, että asia ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli jo illalla kertonut Tuulalle havainnostaan, mutta tämä oli kuitannut asian sanomalla, ettei pidä päästää mielikuvitusta valloilleen. Turha arvailla ja pohtia ihmisten mielenliikkeitä, kun niistä ei kuitenkaan saa selkoa.

Aamulla Tuula seurasi miehensä levottomuutta. Kun Martti sitten heitti päällystakin ylleen ja sanoi, että hän tekee pienen lenkin, ennen kuin hiekkapöly täyttää jälleen kaupungin, Tuula hymyili vinosti ja jäi touhuamaan Veikon kanssa. Martti uskoi vaimon arvanneen, minne hän oli lähdössä. Sillä hetkellä häntä ei painanut niinkään Jaakon tauluhankinta, vaan tunne, että galleriassa oli illalla ollut menossa jotain poikkeavaa. Hän tiesi, ettei rauhoittuisi, ennen kuin saisi varmuuden, että epäili turhaan.

Näsijärvellä voimaa kerännyt pohjoistuuli hyökkäsi kaikella voimallaan, kun Martti ehti Palatsin sillalle. Tuuli enteili takatalvea, vaikka kohta oli vappu. Vesi kohisi putouksessa. Kosken sivu-uomien kuivia pirunpeltoja täplittivät yöpakkasen jäädyttämien vanhojen vedenroiskeiden muovaamat hatut kuin kalotit. Hän kulki kohti Finlaysonin vanhaa tehdasaluetta. Koiran kävelyttäjä nousi juuri Näsikalliolle Milavidan palatsia kohti.

Gallerian luona Martti seisahtui. Tienoo oli autio. Martti vilkaisi kelloaan, pian kymmenen. Volvoakaan ei näkynyt. Ehkä Takala ei ollut vielä saapunut, jos auto sitten edes oli hänen.

Martti oli ymmärtänyt Jaakon puheista, että Takala oli jo melko iäkäs, mutta ei ollut malttanut lopettaa taidekauppaa. Tuollaisen pikku gallerian tai antikvariaatin pito sopisi minullekin, hän tuumi. Ehkä hän myisi sekä tauluja että kirjoja. Sinne olisi hyvä vetäytyä omaan rauhaansa. Elää siellä ympärillä vanhojen tavaroiden ja painomusteen tuoksu. Toinen asia sitten oli, saisiko sillä elantonsa. Mutta hänhän voisi kirjoittaa yritysten historiikkeja ja kolumneja entiseen tapaan. Tuskin siellä asiakkaat kovin usein häiritsisivät. Ainakin harrastuksena liike voisi olla mukava.

Kaikki oli kuvittelua, ei hän sitä koskaan toteuttaisi, mutta sellaisia asioita oli mukava ajatella. Ihmiset eivät koskaan uskalla toteuttaa haaveitaan, ei hän itsekään.

Hän katsoi hetken liikettä. Aito Schjerfbeck tuollaisessa sivukadun pikku luukussa? Hän pudisteli päätään. Jotain hämärää tai ainakin outoa asiassa oli.

Hän ylitti kadun. Vieras kuvajainen heijastui ikkunasta. Hän kääntyi äkkiä ja huomasi, että joku nainen siellä oli. Vaalea poninhäntäpäinen nainen seisoi kadun toisella puolella ja tuijotti häntä. Nainen oli pukeutunut reidet peittävään violettiin toppatakkiin ja mustiin pitkiin housuihin. Huomattuaan hänen katsovan nainen lähti ripeästi