Tummien kasvojen arvoitus

By Mari Loponen

Historiallinen pienoisromaani sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle. New York kylpee vuoden 19- keväisessä auringonpaisteessa.

Nuori Lucille Asteria, valmistautuu naamiaisiin huvilaan, jota asuttaa pienimuotoisen ruhtinaan tavoin Raimond de Callahan, merkillinen taidemesenaatti.

Pohatasta Lucille on päättänyt kirjoittaa fiktiivisen, modernin romaanin. Lucillea viehättää mesenaatin boheemi luonne ja vahvat mielipiteet.

Juhlissa kartanon ikkunasta avautuvat salaperäiset kasvot. Pelottava ruutu ei jätä Lucillea rauhaan, vaan visio varjosta heijastuu uudelleen maagisesti Lucillen mieleen. Lucillen alkaessa selvittää merkillisen rakennuksen lasiin heijastunutta kuvaa, mikään ei ole pian entisellään.

Teksti ottaa kantaa yhteiskuntakriittisin silmin, miten tasa-arvo, poliittiset ja taiteelliset kysymykset sekä ihonväri ovat ikuisia kysymyksiä, joita tuskin koskaan ratkaistaan. Voidaan ainoastaan pyrkiä kohti oikeaa.

Henkilöhahmojen vastakkainasettelulla on pyritty korostamaan aatteiden pluralismia.Kirjoittajan luoma, osin epätodellisuutta lähenevä kirjoitusasu on saanut vaikutteita kirjailijan tutkimista historiallisista merkkiteoksista.

Tilanteiden ja henkilöhahmojen kuvaus on saanut vaikutteita latinankielisen ja antiikin tutkimisesta. Kirjailija on lukenut paljon vanhempaa kirjallisuutta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 20, 2020
• ISBN: 9789528022565

Mari Loponen

Mari Loponen on kirjoittanut tyyliltään esseiden, novelleiden ja kertomusten välimaaston sijoittuvia kaunokirjallisia tekstejä. Tummien kasvojen arvoitus on juoneltaan tiivis ja tunnelmaltaan maaginen. Kirjan ominaispiirteitä ovat tekstin moderni jäsentely ja typografia sekä kiinnostus kirjallisuuteen, historiaan ja taiteeseen. Kirjan kerronta suodattaa todellisuuden hieman epärealistisesti.

Book preview

Tummien kasvojen arvoitus

Tummien kasvojen arvoitus

Valmistusmerkinnät

Tummien kasvojen arvoitus

Viha kuohuu rinnassasi

    mutta pidä remmissä kielesi koira

Sapfo, Fragmentti

Domuksen reunalla oli jumaltarustoon pohjautuvia patsaita, kuten Justitia. Oikeuden jumalattaren säröilevä marmori kertoi sen olleen pitkään huvilan edustalla. Se oli kaiverrettu suihkulähteen reunalle niin että sopusuhtaisen vartalon peitteenä oli stola. Vasemmassa kädessä hän piteli vaakaa, jolla punnitaan oikeutta; oikeassa oli kohotettu miekka.

Figuuri oli katsellut maailmaa aina siitä lähtien, kun huvila rakennettiin. Se toimi hiljaisena todistajana ja tuomarina, vastoin sen hienostunutta koristeellisuutta. Tällaiseksi se ulkokuorensa puolesta tarkoitettiin esille. Toisinaan Justitia oli kuvattu silmillään side, mikä viittaa jumalattaren puolueettomuuteen.

Justitia voisi kuvailla tarinan päähenkilöitä mahdollisimman objektiivisesti. Siten maagisen rakennuksen vaiheet selviävät ja miten korkeimmaksi oikeudeksi ja viisaudeksi muodostuu lopulta rakkauden mahti. Voima, joka ohjaa kaikkia henkilöitä: Toisia suurimpaan tragediaan; joitakin taasen onneen.

Murhenäytelmä käytiin ainoan vuorokauden aikana itärannikon tuntumassa. Keväällä 19- patsas voisi kertoa, jos se pystyisi puhumaan, miten poikkeuksellisia ihmisiä, tilanteita, ja tapahtumia kartanon naamiohuveissa näkyi.

Vyyhdistä on hyvä mainita, jotta kaikki jäisi monien mieliin, niin että tulevat sukupolvet voisivat oppia vääristyneestä vallan käytöstä.

New York eli keskellä aurinkoista aamua. Lucille ja Antoine keskustelivat, kun kultainen seinäkello näytti yhdeksää. Lasi-ikkunoista avautui näkymä, jossa kaupungin katu siinsi silmien edessä. Huoneen seinälle oli nostettu suuri taulu, joka oli abstrakti maalaus.

Lucille istui huolettoman ja tylsän oloisena divaanin päässä. Nuoren naisen leuka oli hieman ylhäällä. Samalla tytön kauniin heleästi ja runollisesti pulppuavat sanat jäivät ensin Antoinelta huomioimatta, kun hän lumoutui Lucillen maalauksellisuudesta. Lucille oli klassisen kaunis. Ylvään kasvojen asennon saattoi huomata heti, kun vilkaisi häntä jo ensisilmäyksellä. Kun Lucille oli puolittain levossa vaalealla sohvalla, hänestä tuli mielikuva marmorisesta patsaasta. Toinen käsistä lepäsi rennosti pieluksella. Vaaleat hiussuortuvat valuivat lyhyesti leikattuina otsalle, kun hän tarttui lasiin, johon oli kaadettu vettä.

Viimein Antoine havahtui Lucillea katsellessaan tämän puheeseen: »...Vastustan yleensä taidearvosteluja, sillä sellaiset ovat subjektiivisia...« Lucille hieman nauroi ja jatkoi: »Tiedätkö Antoine... Tämän kuulin kevyenä heittona Raimond de Callahanin suusta. Yhdestä asiasta olen vakuuttunut. Kun vietimme aikaa eriskummallisessa puutarhassa, taide ja mesenaatti jäivät unohtumattomasti mieleeni. Muistan samoin lasin, jonka takaa heijastuivat salaperäiset kasvot. Oudot persoonat toivat ideoita, joita olen kirjoittanut puhtaaksi. Otin suoria lainauksia kynäillessäni Raimond de Callahanin mielipiteistä...«

Lucille jatkoi: »Kuuntelehan Antoine! Kuten tiedetään, vain maailmaa nähneellä on kykyä luoda oiva taiteellinen teos. Näin puhui jälleen kerran Raimond de Callahan. Virkkeen otin mesenaatin ajatuksista.«

Lucille istui sohvalla, jossa he keskustelivat naamiaisista. Kun Lucille palasi papereista elettyyn hetkeen, ikkunaruuduista näkyi kuva, jonka olisi voinut ikuistaa viivoin kuvaksi, joita oli nähty uudessa taiteessa, minkä ystäväksi Lucille oli muodostunut. Virtaviivaisuus oli piirre, kaikessa siinä modernismissa, jonka muotoilijat ottivat tyylikseen. Kaupunki oli suuntauksen suurin esikuva.

Kattohuoneistossa oli inspiroivia muotokuvia. Tilassa oli moderni luomus, jossa oli kuvattu öljyvärein jazzia tanssivaa, boheemia naista pelkkänä viivojen ja värien sekamelskana. Näin vapaasti oli toteutettu horisonttiin divaani ja kukkia. Iso, tummahko kirjahylly edusti takaseinällä. Siinä komeili kultareunaisia klassikoita, taidehistoriallisia teoksia ja tietokirjoja. Tammipöydän reunalla oli kubistinen patsas.

Lucille ei aiemmin ollut nähnyt alkuunkaan de Callahanin juhlien veroisia tapahtumia. Lucille mietti, miten Raimond de Callahanin antiikin teemaan ja henkilöhahmoihin pureutuvat naamiaiset muodostivat tragedian, joka vei hänet uusiin käsityksiin elämästä Antoinen kanssa.

Lucille aluksi ihaili de Callahanin omintakeista tyyliä. Toisaalta Lucille sai kokea, miten vaikuttava persoona peittyi valheiden taakse. Lucille ei heti havainnut asiaa ja jota hän ei olisi halunnut uskoa, kunnes Antoine sai hänen silmänsä avautumaan.

Lucille ajatteli, miten hän oli kokenut seikkailun, jollaista nuoren ja henkevän optimistin eteen ei ollut tullut aiemmin. Kun väririkkaat ja kohtalokkaat tapahtumat päättyivät, Lucille huokaisi suuresti helpotuksesta, kun hän pääsi eroon de Callahanista, joskin hyvin vastenmielisellä ja surullisella tavalla. Lucille oli ollut aivan liian uppoutunut de Callahanin kuvioihin. Mutta miten kaikki alkoi?

Lucille kirjoitti tuona aamuna muistiinpanoja. Hän seurasi katukuvan tyylikkäitä naisia ja hattupäisiä herrasmiehiä, jotka